leikin. Ja kun minulla ei ole halua leikkiä, miksi silloin leikkisin?
Huvittelen niin monella tavoin. Kun soitan kirkonkelloja, se on minusta
parasta lystiä. Minusta tuntuu kuin olisin lintu kellotapulissa. Ja
tänään minulla vasta on ollut hauskaa! Minusta oli hauskaa kantaa
pyhää lipasta, kiivetä ylös kivikkoista rinnettä. Saavuin perille
ennen teitä, vaikka kuljitte ratsain. Hauska oli paluummekin. Ja
kuinka iloitsin — tässä hän loi silmänsä maahan — kun te karkoititte
paholaiset Nina Masian ruumiista.
— Uskotko niin? kysyi pappi hiljaa.
Pojan silmät kuvastivat niin suurta ihmettelyä ja niin lujaa uskoa,
että pappi loi alas katseensa salatakseen sielunsa synkeän varjon.
— Lapsena ajattelee eri tavalla, kaikki näyttää kauniilta ja
suurelta, pappi jatkoi levottomana, mutta iän varttuessa kaikki muuttuu
toisenlaiseksi. Täytyy tarkoin punnita, mihin ryhtyy, ettei myöhemmin
kadu sitä.
— Ei! ei, minä en kadu, se on ihan varma! Oletteko te katunut? Ette
suinkaan. Enkä minäkään kadu.
Paulo katsoi ylös. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi pidellyt
käsissään lapsen sielua, kuin olisi se ollut vahaa. Muutamin
kosketuksin voisi tehdä sen muodottomaksi. Hän pelkäsi tätä ja vaikeni.
Emäntä kuunteli penkiltään. Papin sanat alkoivat hiukan hermostuttaa
häntä. Hän avasi laatikon, jossa hän säilytti rahoja, jalokivisiä
sormuksia, rintasolkia ja muita helyjä, joita naiset olivat antaneet
hänelle pantiksi pienistä lainoista. Ja rumat ajatukset välkähtivät
esiin hänen mielensä salaisimmista sopukoista, aivan kuin nuo
surulliset koristeet laatikon pohjalta.
Hän ajatteli:
— Pappi kaiketi pelkää, että Antioco kerran riistää häneltä viran.
Tai hän on rahan tarpeessa ja purkaa ensin huonon tuulensa. Nyt hän
luultavasti heti pyytää saada lainata rahaa.
Hän sulki hitaasti laatikon ja istui taas liikkumatta paikallaan.
Hän oli tottunut vaikenemaan. Hän ei koskaan ottanut osaa, ei edes
kysyttäessä, asiakkaittensa keskusteluun, varsinkaan heidän lyödessään
korttia. Hän antoi siis pikku Antioconsa puolustautua vastaväittäjänsä
edessä.
— Kuinka en uskoisi sitä? Olihan Nina Masia paholaisen riivaama.
Tunsinhan itse, kuinka se liikahteli hänen sisässään kuin susi
karsinassa. Ja ainoastaan evankeliumin sanat, jotka te luitte,
vapauttivat hänet.
— Se on totta, Jumalan sana voi aikaansaada kaikkea, myönsi pappi. Ja
samassa hän nousi.
Joko hän nyt aikoi lähteä? Antioco katsoi häneen säikähtyneesti.
— Joko lähdette? — hän kysyi.
Tämäkö nyt oli tuo odotettu käynti? Poika juoksi tarjoilupöydän ääreen
ja antoi äidille epätoivoisen merkin. Ja äiti kääntyi ottamaan pullon
hyllyltä. Hänkin oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa lainata
papille rahoja, vaikkapa pientäkin korkoa vastaan, siten jossakin
määrin puolustaakseen koronkiskontaansa Jumalan edessä. Mutta pappi
olikin tullut vain sanomaan Antiocolle, ettei papin toimi ollut samaa
kuin puusepän ammatti.
— Kirkkoherran ei toki pidä lähteä kuivin suin. Maistakaahan tätä
hiukkasen. Se on vanhaa viiniä menneeltä vuosisadalta.
Antioco piti jo kädessään tarjotinta, jolle oli asettanut
kristallilasin.
— Aivan vähän!
Emäntä kaatoi lasiin kumartuen pöydän takaa tarkkaavasti, jottei
pisaraakaan menisi hukkaan. Paulo kohotti lasia, jossa viini tuoksui
kuin tumma ruusu. Hän antoi ensin pojan ottaa siitä kulauksen, sitten
hän vei sen huulilleen.
— Juokaamme siis Antiocon, Aarin tulevan kirkkoherran malja! hän
virkkoi.
Antioco nojasi pöydän laitaan, hänen polvensa notkuivat. Tämä oli hänen
elämänsä onnellisin hetki.
Iloissaan hän ei huomannut, että pappi, sillä aikaa kuin emäntä asetti
pullon takaisin hyllylle, kalpeni ja tuijotti ulos ovesta kuin olisi
siellä nähnyt aaveen.
Musta hahmo kiiti torin poikki; nyt se jo oli viinituvan ovella, katsoi
sieltä suurin mustin silmin ja tuli sisään hengästyneenä.
Se oli muuan Agnesen palvelijattarista.
Pappi vetäytyi vaistomaisesti huoneen perälle koettaen piilottautua,
mutta palasi paikalleen kuin olisi saanut sysäyksen selkäänsä. Hänestä
tuntui kuin hän olisi pyörinyt hyrrän tavoin, ja ajatellessaan, että
toiset voisivat huomata hänen mielenliikutuksensa, hän pysähtyi.
Mutta hän ei tahtonut kuulla niitä sanoja, jotka palvelijatar aikoi
lausua pöydän takana tarkkaavasti kuuntelevalle emännälle. Hän ajatteli
vain pakoa, pelastumista. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi
lakannut sykkimästä, veri sakoi hänen päähänsä ja kohisi korvissa.
Mutta palvelijattaren sanat tunkivat silti hänen sielunsa uumeniin.
— Nuori emäntämme kaatui; häneltä vuoti niin paljon verta nenästä,
että näyttää siltä kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan. Ja
verenvuotoa jatkuu. Antakaa minulle Santa Maria Egiziatan avaimet, ne
yksin voivat tyrehdyttää verenvuodon.
Antioco kuunteli häntä tarjotin viinilaseineen vielä kädessä, ja
riensi sitten ottamaan avaimia vanhasta särkyneestä lippaasta; verta
vuotavalle nenälle pantuina ne tosiaan lievensivät verenvuotoa.
— Tämä on ilveilyä, ajatteli Paulo. Hän on lähettänyt
palvelijattarensa urkkimaan minua ja viekoittelemaan minua taloonsa.
Ehkäpä he ovat yksissä tuumin viinituvan emännän kanssa.
Mutta sisimmässään hän tunsi tuskansa myrskyn kiihtyvän. Ei,
palvelijatar ei valehdellut. Agnese oli liian ylpeä uskoakseen
asioitaan kellekään, saati palvelijoilleen. Epäilemättä Agnese todella
voi huonosti. Paulo kuvitteli näkevänsä hänen suloiset kasvonsa
verissä. Ja hän, Paulo, oli haavoittanut häntä. "Näyttää siltä, kuin
hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan".
Hän näki, miten tarjoilupöydän takana istuva emäntä katsoi kierosti
häneen näyttäen perin hämmästyneeltä hänen välinpitämättömyydestään.
— Mutta miten se tapahtui? hän nyt kysyi palvelijattarelta hiljaa,
ikäänkuin tahtoen itseltäänkin salata mielenliikutuksensa.
Palvelijatar kääntyi nyt hänen puoleensa. Hänen kasvonsa olivat synkät,
ankarat ja pisteliäät, ja hän kohosi Paulon eteen kuin rosoinen kallio,
johon pappi pelkäsi kolhiutuvansa.
— Minä en ollut kotona, kun hän kaatui. Se tapahtui tänä aamuna
käydessäni kaivolla. Palatessani hän jo oli sairas. Hän makasi
kynnyksellä, ja veri virtasi nenästä. Varmaankin hän oli säikähtänyt
jotakin. Sitten verenvuoto herkesi. Mutta koko päivän hän on ollut
kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana verenvuoto alkoi uudelleen,
ja hän sai kouristuksiakin. Lähtiessäni vast'ikään hän oli kylmä ja
jäykkä, ja verta vuoti yhä nenästä. Olen kovin levoton, hän jatkoi
kääriessään esiliinaan Antiocon noutamat avaimet, — meitä on vain
naisia talossa.
Hän kääntyi lähtemään yhä tuijottaen pappiin, ikäänkuin olisi tahtonut
vetää hänet mukaansa katseensa voimalla.
Ja tarjoilupöydän takana istuva emäntä sanoi tavallisella kylmällä
äänellään:
— Miksi ei kirkkoherra mene häntä katsomaan?
— En tiedä... näin myöhään.
— Tulkaa, tulkaa! Pieni emäntäni tulee iloiseksi ja saa rohkeutta, jos
tulette.
Pappi ajatteli: — Paholainen puhuu sinun suusi kautta! mutta seurasi
häntä silti vaistomaisesti. Pappi oli tarttunut Antiocon olkapäähän ja
veti hänet mukaansa kuin tuekseen. Ja poika seurasi häntä kuin lauta
aaltoja. Näin he tulivat torille ja pappilan ovelle asti. Palvelijatar
riensi juoksujalkaa edellä tuon tuosta kääntyen katsomaan taakseen
silmänvalkuaiset välkkyen kuutamossa. Kasvot niin tummina kuin musta
naamio hän todella tuntui paholaiselta. Ja sydämessään epämääräinen
pelko Paulo seurasi häntä nojaten Antiocoon kuin sokea Tobias enkeliin.
Saavuttuaan ihan oven kohdalle hän huomasi, pojan koettaessa työntää
sitä auki, äidin sulkeneen sen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan.
— Äiti on sulkenut oven, koska hän tiesi, etten pitäisi sanaani, hän
ajatteli. — Antioco! hän virkkoi pojalle, — palaa kotiisi.
Palvelijatar, joka oli lähtenyt jatkamaan matkaansa, pysähtyi kerran
vielä, näki pojan kulkevan kotia kohti ja papin pistävän avaimen oven
reikään. Silloin hän palasi papin luo.
— En tule, sanoi Paulo, kääntäen päätään melkein uhaten. Ja hän
katsoi tyttöä suoraan kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia
hänen ajatuksiaan naamion läpi. — Jos minun läsnäoloni on ehdottoman
tarpeellinen, ymmärrättekö, ehdottoman tarpeellinen, niin palaa
hakemaan minua.
Tyttö poistui sanomatta sanaakaan. Ja Paulo seisoi ovensa edessä käsi
avaimella, jota hän ei kuitenkaan kiertänyt. Eihän hän voinut mennä
sisään. Eikä hän liioin voinut lähteä tuohon toiseen paikkaan. Hän
luuli, että hänen iäksi päiviksi täytyi jäädä seisomaan suljetun oven
taa, jonka avain hänellä oli kädessään.
* * * * *
Tällävälin Antioco oli palannut kotiin. Äiti sulki oven, ja poika
pesi ja asetti paikoilleen lasit. Kaikkien ensiksi hän pesi puhtaalla
vedellä sen lasin, josta hän oli juonut. Hän kuivasi sen huolellisesti
pistäen sen sisälle peukalonsa puhtaaseen valkoiseen pyyheliinaan
käärittynä. Ummistaen toisen silmänsä hän sitten katseli sitä valoa
vasten. Se näytti säteilevältä timantilta. Ja täynnä hartautta hän
sulki sen kaappiin kuin pyhän ehtoollismaljan.
* * * * *
Paulo oli astunut sisään taloon ja nousi haparoiden pimeitä portaita.
Hän muisti himmeästi, miten hän lapsena niinikään haparoiden ja
nelinkontin oli kiivennyt portaita, mutta ei enää muistanut, missä.
Niinkuin silloinkin hän vaistosi uhkaavaa vaaraa, joka oli
vältettävissä ainoastaan noudattamalla mitä suurinta varovaisuutta.
Hän saapui portaiden yläaskelmalle, saapui huoneensa ovelle. Hän oli
pelastunut. Mutta seisoessaan ovensa edessä hän uudelleen epäröi,
avaisiko. Hän kääntyi äkkiä ja napautti etusormellaan hiljaa äidin
ovelle. Sitten hän odottamatta vastausta avasi oven ja astui sisään.
— Minä se olen, hän virkkoi karskeasti. — Älähän nouse, minulla on
vain jotakin sanottavaa sinulle.
Hän kuuli äidin liikkuvan vuoteessa, kuuli olkien kahisevan hänen
patjassaan, mutta ei nähnyt häntä eikä halunnut nähdä häntä. Hän tahtoi
ainoastaan heidän sielunsa puhuvan toisilleen pimeässä, ikäänkuin jo
siirtyneinä toiseen maailmaan.
— Sinäkö se olet? Näin juuri unta — äiti virkkoi unisella äänellä ja
säikähtyneenä. — Tanssiaiset — joku soitti luuttua.
— Äiti, Paulo sanoi kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, —
kuulkaahan. Se nainen, Agnese, voi pahoin. Jo aamusta alkaen hän on
voinut pahoin. Hän kaatui, ja näyttää siltä, kuin hän olisi saanut
sisällisen haavan päähänsä. Veri vuotaa nenästä.
— Mitä sanot, Paulo? Onko se vaarallista?
Ääni kuulosti pimeässä kiihoittuneelta, mutta samalla epäluuloiselta.
Paulo jatkoi matkien palvelijattaren hengästynyttä ääntä.
— Se tapahtui tänä aamuna hänen saatuaan kirjeeni. Pitkin päivää hän
on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana pahoinvointi
palasi, hänellä on kouristuksia.
Hän huomasi liioittelevansa ja vaikeni. Äitikin oli vaiti. Hetken
aikaa tässä pimeässä ja äänettömyydessä liikkui kuoleman salaperäinen
henkäys. Tuntui kuin kaksi vihollista olisi etsinyt toisiaan kuitenkaan
löytämättä. Sitten patjan oljet kahisivat uudelleen. Varmaankin äiti
oli noussut istumaan vuoteessa, koska hänen kirkas äänensä tuntui
kuuluvan ylempää.
— Paulo, kuka on kertonut sinulle kaiken tämän? Onkohan se oikein
totta?
Paulo tunsi jälleen, että äiti puhui hänelle kuin hänen omatuntonsa.
Silti hän heti vastasi:
— Miksi se ei olisi totta? Ja vähät siitä, äiti. Pelkään hänen tekevän
jotakin mieletöntä. Hän on yksin, palvelijattariensa vallassa. On
välttämätöntä, että menen hänen luokseen.
— Paulo!
— Se on välttämätöntä, Paulo toisti melkein huutaen. Mutta pikemminkin
hän tahtoi saada itsensä uskomaan, kuin äitinsä.
— Lupasitko, Paulo?
— Lupasin; ja sentähden tulin ilmoittamaan siitä teille. Vakuutan
vielä: on välttämätöntä, että käyn siellä. Omatuntoni vaatii sitä.
— Sanohan minulle, Paulo, oletko aivan varma siitä, että olet todella
nähnyt tuon palvelijattaren? Viettelijällä on ilkeät juonet. Paholainen
voi esiintyä niin monessa eri hahmossa.
Paulo ei oikein oivaltanut.
— Te luulette, että valehtelen. Olen aivan varmasti nähnyt
palvelijattaren.
— Kuulehan, minä näin viime yönä entisen papin. Ja äsken luulin
jälleen kuulevani hänen askeleensa. Viime yönä hän istui vieressäni
kamiinan edessä. Sanon, että tosiaan näin hänet. Hänellä oli leuassa
ajamaton parransänki, ja suussa vain muutamia paljosta tupakoimisesta
tummenneita hampaita. Hänen sukkansa olivat täynnä reikiä. Ja hän
sanoi: 'Minä elän ja olen täällä. Ja ennen pitkää karkoitan pois sinut
ja poikasi tästä pappilasta'. Ja hän lisäsi vielä, että minun olisi
pitänyt antaa sinun opetella isäsi ammatti, jotta et lankeaisi syntiin.
Hän sai sieluni kovin levottomaksi, Paulo, niin etten nyt tiedä, olenko
sinun suhteesi menetellyt hyvin vai pahoin. Mutta olen varma siitä,
että paholainen istui vieressäni viime yönä. Palvelijatar, jonka näit,
saattoi hyvinkin olla tuo sama viettelijä, mutta toisessa hahmossa.
Paulo hymyili pimeässä. Mutta sitten hänen eteensä ilmestyi aukion
poikki rientävän palvelijattaren tumma varjo, ja vaistomaisesti hän
tunsi epämääräistä kauhua.
— Jos menet sinne, jatkoi äidin ääni — oletko varma, ettet jälleen
lankea? Jos oletkin nähnyt tuon palvelijattaren, ja jos tuo nainen
voikin pahoin, niin oletko varma, ettet jälleen lankea?
Mutta hän vaikeni äkkiä. Hän kuvitteli näkevänsä poikansa kalpeana
pimeässä, ja hänen tuli tätä surku. Miksi hän kielsi Pauloa menemästä
tuon naisen luo? Entä jos tuo nainen kuolisi suruun? Jos Paulokin
kuolisi suruun? Ja hän tunsi samaa tuskallista epävarmuutta kuin
Antiocon tulevaisuudesta.
— Hyvä Jumala, hän huokasi, muistaen jo uskoneensa itsensä Jumalan
huomaan. — Hän yksin voi ratkaista meidän pulmamme. Hänen sydämensä
tykytti helpotuksesta, ikäänkuin hän olisi itse ratkaissut ongelman. Ja
eikö se ollutkin ratkaistu, kun se oli uskottu Jumalalle?
— Jos omatuntosi vaatii sinua menemään, miksi et mennyt suoraa päätä,
tulematta tänne?
— Olinhan luvannut olla menemättä tuohon taloon. Ja te uhkasitte
lähteä tiehenne, jos toistamiseen menisin sinne. Vannoinhan...
Hänen teki mielensä huudahtaa:
— Äiti, pakottakaa minut pitämään valani.
Mutta hän ei voinut. Ja äiti sanoi:
— Mene siis. Tee, mitä omatuntosi vaatii.
— Älkää olko huolissanne, — Paulo sanoi mennen vuoteen ääreen. Hän
jäi hetkeksi siihen seisomaan, ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen. Hän
kuvitteli seisovansa alttarin edessä, jolla äiti istui salaperäisenä
epäjumalana. Ja hän muisti, miten hänet pappisseminaarissa oli
pakotettu ripin jälkeen suutelemaan äidin kättä. Sama vastenmielisyys
ja sama mielenliikutus valtasi hänet nytkin. Hän tiesi, että jos hän
olisi ollut yksin, ilman äitiä, hän jo olisi palannut Agnesen luo
väsyneenä kaikista sen päivän huolista ja sisäisestä taistelusta. Äiti
piti häntä kahleissa, eikä Paulo tietänyt, pitikö hänen olla siitä
kiitollinen vai ei.
— Älkää olko levoton!
Silti hän halusi ja samalla pelkäsi, että äiti vielä puhuisi ja
sytyttäisi tulen katsoakseen häntä suoraan silmiin ja, luettuaan niistä
hänen sisimmän ajatuksensa, estäisi hänet menemästä.
Äiti oli ääneti. Patjan oljet kahisivat taas. Hän kai ojentautui
pitkäkseen vuoteessa.
Ja Paulo lähti.
Hän ajatteli, ettei hän oikeastaan tehnyt mitään halpaa tekoa. Hän
läksi, ei vaiston ajamana eikä intohimon pakosta, vaan sentähden, että
hänen omatuntonsa sanoi, että vaara sentään kenties oli torjuttava, ja
että vastuu tästä vaarasta lepäsi hänen hartioillaan.
Hän muisti palvelijattaren sanat:
— Pieni emäntäni tulee iloiseksi, jos te tulette.
Ja koko mennyt päivä kärsimyksineen tuntui hänestä naurettavalta ja
raukkamaiselta. Hänen velvollisuutensa oli mennä tuon naisen luo ja
rohkaista häntä. Hän tunsi sydämessään helpotusta kulkiessaan kosteisen
niityn poikki hopeaisessa kuutamossa. Hän kuvitteli olevansa iso
yöperhonen, jota valo veti puoleensa. Ja ilo siitä, että hän täytti
velvollisuutensa menemällä Agnesen luo lohduttamaan häntä, vaihtui
iloksi saada muutaman hetken päästä nähdä hänet.
Niityn ruohon koko viehkeys, kuutamon koko hellyys valeli hänen
sieluaan tehden sen valkeaksi ja peittäen sen kasteella huolimatta
hänen kuolonmustista vaatteistaan.
Agnese — pikku emäntä! Niin, hän oli hento ja heikko kuin lapsi. Hän
oli yksin, isätön, äiditön, keskellä tuon synkän talon kivisokkeloa.
Ja Paulo oli kohdellut häntä pahoin, oli ottanut hänet käteensä kuin
linnunpojan pesästä, puristaen häntä kourassaan, kunnes veri roiskui
hänen ruumiistaan.
Hän joudutti askeliaan. Ei, ei — hän ei ollut raukka. Alimmalla
portaalla hänen jalkansa luiskahti ja hänestä tuntui kuin kynnyksen
edessä oleva kivilaatta olisi työntänyt hänet takaisin. Silti hän nousi
hitaasti portaita, tarttui ovenkolkuttimeen ja kolhaisi sillä arkaillen.
Ja hän tunsi itsensä melkein nöyryytetyksi, kun sisällä vitkasteltiin
oven avaamista. Hän ei millään muotoa olisi kolkuttanut toista kertaa.
Vihdoin oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan ilmestyi valo,
ja äskeinen tumma palvelijatar tuli avaamaan, vieden hänet heti
huoneeseen, jonka hän hyvin tunsi.
Kaikki oli entisellään, niinkuin edellisinä öinä, jolloin Agnese oli
salaa päästänyt hänet sisään puutarhan kautta. Nytkin oli puutarhaan
vievä ovi raollaan, ja sisään leyhkäili kuutamossa välkkyvien pensaiden
tuoksu.
Hirvien ja metsäkauristen täytetyt päät lampun valaisemilla seinillä
näyttivät ojentavan kaulojaan tummat lasiset silmät loistavina
tähystellen, mitä huoneessa tapahtui. Vastoin tavallisuutta oli
sisähuoneisiin vievä ovi selkoselällään. Palvelijatar oli poistunut
siitä, ja puulattiat rasahtelivat hänen askelistaan. Sitten seurasi
hiljaisuus. Hetken kuluttua paukahti jokin ovi kuin tuulen kiinni
paiskaamana. Kovasta sysäyksestä permantolaudat tärisivät, ja koko
talo tuntui järkkyvän. Paulo oli hyvin levoton nähdessään seuraavassa
silmänräpäyksessä edessään Agnesen kelmeät kasvot, joille valui
epäjärjestyksessä olevia mustia hiuskiehkuroita. Nuo kasvot pistivät
esiin pimeiden huoneiden varjosta kuin haaksirikkoisen kasvot.
Seuraavassa tuokiossa tuo hento olento ilmestyi valaistuun huoneeseen,
ja Paulo hengitti helpommin.
Agnese sulki oven ja nojasi selkänsä sen pieleen pää kallellaan. Näytti
siltä, kuin hänen jalkansa eivät olisi kannattaneet häntä.
Paulo lähestyi häntä hiljaisin askelin. Hän ojensi kätensä, mutta ei
uskaltanut tarttua Agnesen käteen.
— Kuinka voitte? hän kysyi puoliääneen, niinkuin heidän aikaisemmin
kohdatessaan toisensa. — Agnese, hän lisäsi tuskallisen vaitiolon
jälkeen, kun tyttö ei vastannut, vaan vapisi kuin haavanlehti
nojatessaan oveen, jottei kaatuisi; — meidän täytyy olla lujia.
Mutta samoin kuin lukiessaan evankeliumia paholaisen riivaamalle
tytölle hän tunsi, miten hänen sanansa nytkin kajahtivat ontoilta. Ja
hän loi alas katseensa, kun Agnese taas kohotti silmänsä, jotka vielä
olivat raukeat, mutta silti säihkyivät vihaa ja rakkautta.
— Miksi siis tulitte?
— Minulle sanottiin, että olitte pahoinvoipa.
— Minä voin hyvin, enkä ole lähettänyt ketään kutsumaan teitä.
— Sen tiedän, mutta tulin kuitenkin. Eihän minulla ollut syytä jäädä
tulematta. Ja olen iloinen, että palvelijattarenne liioitteli ja että
voitte hyvin.
— Ei, — hän intti Paulon vielä puhuessa — en ole lähettänyt
kutsumaan teitä, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Mutta kun olette
täällä... tahdon kysyä, miksi teitte niin. Miksi? Miksi?
Tuskalliset huokaukset katkaisivat hänen puheensa. Hän vaipui taas
kumaraan hapuillen käsillään tukea. Ja Paulo kävi levottomaksi ja
katui, että oli tullut. Hän tarttui Agnesen käteen ja vei hänet
istumaan sohvalle, jolla he edellisinä iltoina olivat istuneet. Hän
osoitti hänelle paikan sohvan kulmassa, mihin muut perheen naiset
olivat vuosien kuluessa painaneet syvennyksen. Hän istuutui tytön
viereen, mutta hellitti hänen kätensä.
Hän ei rohjennut koskea tyttöön. Agnese näytti kuvapatsaalta, jonka hän
oli särkenyt ja jälleen kyhännyt kokoon, niin että se näennäisesti oli
eheä, mutta valmis hajoamaan pirstaleiksi vähimmästäkin sysäyksestä.
Sentähden hän ei uskaltanut tarttua hänen käteensä ajatellen: "On
parempi näin, voin varmemmin hillitä itseni". Mutta sisimmässään hän
tunsi, että hän minä hetkenä tahansa saattoi menettää itsehillintänsä,
ja tämä tunne teki hänet levottomaksi.
Katsellessaan tyttöä tarkoin läheisen lampun valossa hän huomasi
hänen entisestään suuresti muuttuneen. Hänen suunsa oli venynyt, ja
harmaanpunaiset huulet muistuttivat kuihtuneita ruusun terälehtiä.
Soikeat kasvot näyttivät pitemmiltä ja poskipäät pistivät esiin
tummien silmäkehien alta. Yhtenä ainoana päivänä suru oli tehnyt hänet
kahtakymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Mutta jotakin lapsellisen
nuorekasta piili vielä suupielissä, jotka värisivät hampaiden yllä. Hän
puri yhteen hampaansa pidättyäkseen itkulta, ja hänen pienet kätensä,
joista toinen raukeana lepäsi sohvan tummalla päällyskankaalla,
ikäänkuin vetivät hänen kättänsä puoleensa. Ja Paulo tunsi sydämessään
raivoa, ettei voinut tarttua tuohon hylättyyn pieneen käteen ja jälleen
liittää yhteen heidän elämänsä katkennutta ketjua.
Ja hän alkoi puhua puristellen käsiään, estääkseen niitä tarttumasta
tytön käteen. Mutta yhä hän oli tietoinen sanojensa onttoudesta, ja
niinkuin aamulla kirkossa, lukiessaan evankeliumia ja jakaessaan
vanhalle metsästäjälle armonvälikappaleita, hän tunsi teeskentelevänsä.
— Agnese, kuule minua. Eilisiltana olimme turmion kuilun partaalla.
Jumala oli jättänyt meidät oman tahtomme valtaan, ja me syöksyimme
kuiluun. Mutta nyt Jumala on jälleen tarttunut käteemme ja johdattaa
meitä. Meidän täytyy pysytellä ylhäällä, Agnese, Agnese, — hän
toisti, lausuen tuon sanan painokkaasti. Sinä ehkä luulet, etten
minä kärsi. Minusta tuntuu, kuin olisin elävältä haudattu ja kuin
kärsimykseni jatkuisi läpi iäisyyden. Mutta tämä on välttämätöntä sinun
menestyksesi, pelastuksesi vuoksi. Kuule minua, Agnese! Ole vahva,
sen rakkauden nimessä, joka on meidät yhdistänyt, sen hyvän nimessä,
jonka Jumala meille tekee asettaessaan meidät tämän koettelemuksen
alaisiksi. Sinä unhotat minut, paranet, olet vielä nuori. Elämä on
vielä koskemattomana edessäsi. Kun vastedes muistelet minua, luulet
nähneesi pahaa unta. Että olit eksynyt laaksoon ja kohdannut häijyn
olennon, joka koetti tehdä sinulle pahaa. Mutta Jumala on pelastanut
sinut, sillä olet ansainnut pelastuksen. Kaikki näyttää sinusta tällä
haavaa mustalta, mutta ennen pitkää, saatpa nähdä, kaikki muuttuu
valoisaksi, ja oivallat, miten paljon hyvää teen sinulle tuottaessani
sinulle hetkellistä surua, niinkuin tehdään sairaille, joita täytyy
kohdella ankarasti.
Hän ei jatkanut. Hän tunsi olemuksessaan jäätävää kylmyyttä. Agnese oli
jälleen vironnut. Hän oli suoristautunut jäykäksi sopessaan ja tuijotti
häneen lasimaisin silmin niinkuin metsäkauriit seiniltä. Ja Paulon
mieleen johtuivat naisten silmien ilmeet hänen saarnatessaan kirkossa.
Agnese näytti odottavan, että hän jatkaisi. Hänen olemuksessaan oli
lempeää kärsivällisyyttä, mikä kuitenkin vähimmästäkin sysäyksestä
näytti voivan haihtua. Kun Paulo ei jatkanut, hän sanoi hiljaa,
pudistaen päätään:
— Ei, ei, totuus ei ole tämä.
Paulo kumartui häntä kohden levottomin kasvoin.
— Mikä siis on totuus?
— Miksi et puhunut noin eilisiltana? Etkä muina iltoina? Sillä totuus
oli silloin toinen. Nyt joku on saanut selville salaisuutesi, ehkä
äitisi, ja sinä pelkäät ihmisiä. Jumalan pelko ei saa sinua hylkäämään
minut.
Paulon teki mieli huutaa, lyödä tyttöä. Hän tarttui Agnesen käteen
ja väänsi hiukan hänen hentoa rannettaan. Samoin hän olisi tahtonut
vääntää ja katkaista hänen sanansa. Sitten hän vetäytyi taemmaksi ja
nousi seisoalleen.