vierillä, missä liekit eri puolilla kirkkoa hulmusivat kuin punaiset
liput. Kellot eivät soineet, mutta hanuri säesti surullisilla
sävelillään ympärillä haihattelevaa valonväreilyä.
Silloin syttyi kellotapulin yläpuolelle hopeatähti, joka
kädenkäänteessä hajosi ja kiiltävinä siruina levisi ilmaan. Samalla
kajahti pyssynlaukaus, jonka kaiku toisti laaksossa. Kuului ilonhuuto,
ja sitten kohosi uusia ilotulituksen ihmeitä ilmoille ja sateli alas,
ja laukauksia pamahteli houkutellen kaikuja laaksosta. Paukutettiin
pyssyjä kuin suurten juhlapäivien iltoina.
— Ovat tulleet hulluiksi! murahti vartia ja syöksyi eteenpäin vetäen
vitjoista koiraa, joka haukkui äkäisesti, kuin olisi ollut kysymys
kapinan kukistamisesta.
Antiocon sitävastoin teki mieli itkeä. Hän katseli pappia, joka istui
kookkaana hevosen selässä; molemmat näyttivät mustilta häikäisevässä
valossa, ja pappi tuntui pojasta kulkueessa ratsastavalta pyhimykseltä.
Sitten hän ajatteli:
— Äiti ansaitsee kolikoita tänä iltana, kun kaikki nuo iloiset ihmiset
tulevat viinitupaan.
Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, että riisui yltään punaisen kaapunsa
ja heitti sen olalleen. Sitten hän pyysi papilta lupaa saada kantaa
pyhää lipasta, mutta piti yhä sauvaa kädessään. Ja näin hän astui
kylään kuin yksi Itämaan viisaista.
Vanhan metsästäjän pojantytär puhutteli pappia oveltaan ja tiedusteli
isoisänsä vointia.
— Kaikki on hyvin, pappi vastasi.
— Hän voi siis paremmin?
— Isoisäsi on tällä hetkellä jo siirtynyt elämän tuolle puolen.
Tyttö päästi huudon. Se oli ainoa sorasävel tämän juhlan riemusoitossa.
Pojat riensivät jo pappia vastaan. He ympäröivät hevosen kuin
hyttysparvi ja seurasivat sitä tiheänä ryhmänä pikkutorille asti.
Siellä ei väkijoukko ollut niin runsas, kuin miltä se varjojen
monistamana kauempaa oli näyttänyt. Vartian ja hänen koiransa läsnäolo
oli luonut ympäristöön jonkinverran järjestystä.
Miehet pysyttelivät lähellä aitausta tulien valaisemien puiden
juurella. Toiset joivat viiniä Antiocon äidin pienen viinituvan
edustalla. Naisia, nukkuvat rintalapset sylissä, istui kirkon
portailla, keskellään Nina Masia, joka kyykötti hiljaa kuin uninen
kissa.
Keskellä toria seisoi vartia koiransa kera näyttäen juhlalliselta
kuvapatsaalta.
Papin tultua perille kaikki lähtivät liikkeelle ympäröiden hänet. Mutta
hän oli salaa hoputtanut hevostaan, joka alkoi nopeasti astella kirkon
toiselle puolelle, missä sen omistajan talo oli.
Silloin tuo omistaja, joka istui viininjuojien joukossa viinituvan
edustalla, riensi esiin lasi kädessä ja pysähdytti ratsun suitsista:
— Seis, hepo, minne kiire? Isäntäsi on tässä.
Hevonen seisahtui ojentaen turpaansa, ikäänkuin olisi tahtonut juoda
viiniä isäntänsä lasista. Pappi teki liikkeen astuakseen alas hevosen
selästä, mutta mies piti kiinni hänen jalastaan ja vei hevosen ja
ratsastajan viinituvan eteen ojentaen lasin tuttavalleen, jolla oli
pullo kädessä.
Kaikki miehet ja naiset ryhmittyivät heidän ympärilleen. Keskellä
oviaukkoa, johon valovirta heijastui, seisoi Antiocon kookas
mustalaisnaista muistuttava äiti, jonka kasvot kirkkaassa
valaistuksessa näyttivät kuparinvärisiltä, ja katseli hymyillen tätä
näkyä. Äitiensä sylissä heränneet pienokaiset vääntelivät säikähtyneinä
jäseniään pannen liikehtiessään välkkymään koralli- ja kulta-amuletit,
joilla kaikki naiset, köyhimmätkin, olivat koristautuneet. Ja keskellä
joukon harmaata aallehtimista hevosen selässä istuva pappi todella
näytti laumansa ympäröimältä paimenelta.
Valkopartainen vanhus laski kätensä papin polvelle ja kääntyi rahvaan
puoleen.
— Kuulkaa, hyvät ihmiset, — hän virkkoi liikutuksesta vapisevalla
äänellä — tämä on totisesti oikea Jumalan mies.
— Juokaa siis, arvoisa kirkkoherra, ja eläköön viini! huusi hevosen
omistaja ojentaen papille lasin, jonka tämä otti käteensä nostaen
sen nopeasti huulilleen. Mutta hänen hampaansa kalisivat. Tulien
häikäisevässä valossa punainen viini näytti hänestä vereltä.
* * * * *
Paulo istui ruokapöydän ääressä ruokasalissa, jota öljylamppu valaisi.
Isona ja punertavana nousi kuu vaalealle taivaalle kukkulan takaa, joka
pienen ikkunan kehystämänä näytti vuorelta.
Hänellä oli vieraina äskeinen valkopartainen vanhus, hevosen omistaja
ja pari muuta kylän miestä, jotka hän oli kutsunut seurakseen.
Juotiin, laskettiin pilaa ja kerrottiin metsästysjuttuja. Valkoparta,
metsänkävijä hänkin, arvosteli Kuningas Nicodemoa. Sillä, väitti hän,
tuo vanha erakko ei harjoittanut metsästystä Jumalan lain mukaisesti.
— En tahdo parjata häntä hänen viimeisinä hetkinään, mutta totuuden
nimessä on minun sanottava, että hän kävi metsällä ainoastaan
saaliinhimosta. Viime talvena hän yksistään näädännahoilla ansaitsi
tuhat liiraa. Jumala sallii eläimiä tapettavan, mutta ei salli, että
niitä kidutetaan. Nicodemo pyydysteli niitä ansoillakin, ja sehän ei
ole luvallista, sillä elukat kärsivät niinkuin mekin, ja kauheita
mahtavat olla nuo hetket ansassa. Niinpä minä näillä omilla silmilläni
kerran näin ansan, jossa oli jäniksen käpälä. Ymmärrättekö? Ansaan
joutunut jänis oli kalvanut lihan käpälästään ja sitten jyrsinyt
luunkin poikki, päästäkseen vapaaksi. Ja mitä Nicodemo muutoin teki
rahoilla? Pisti ne piiloon. Pojanpoika juo ne parissa päivässä.
— Raha on olemassa sitä varten, että se pannaan menemään, sanoi
hevosen omistaja, joka mielellään kerskaili. — Minä esimerkiksi olen
aina tuhlannut rahani pelkästä huvittelunhalusta tekemättä kenellekään
pahaa. Kerran eräänä juhlapäivänä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä,
pysähdytin seulakauppiaan, joka kulki ohi seulakuormineen. Ostin
häneltä kaikki hänen seulansa ja panin ne pyörimään toria pitkin ja
juoksin itse jäljessä potkien niitä jaloillani. Tuossa tuokiossa
koko kylän väki oli perässäni huutaen ja nauraen. Ja pojat ja nuoret
miehet, vieläpä joku vakava ukkokin, rupesivat minua matkimaan. Se oli
sitten lystiä, jonka kaikki vielä tänään muistavat. Joka kerta kun
pappivainaja näki minut, hän huusi jo kaukaa: — No, Pasquale Masia,
vieläkö sinulla on seuloja, jotka voi panna pyörimään?
Vieraat nauroivat. Pappi vain näytti hajamieliseltä, oli kalpea ja
väsynyt. Vanha valkoparta, joka katseli häntä hyvin kunnioittavasti,
nyökäytti toisille merkiksi, että oli jo aika lähteä. Jumalan palvelija
oli jätettävä pyhään yksinäisyyteensä ja hyvin ansaittuun lepoon.
Kutsuvieraat nousivat kaikki yhtä haavaa kumartaen jäähyväisiksi. Paulo
oli taas yksin lampun häilähtelevässä valossa, jota lisäsi ikkunasta
sisääntulviva kuutamo. Ulkoa kuului miesten rautanastasaappaiden kopina
heidän poistuessaan kivettyä tietä pitkin.
Oli vielä liian aikaista mennä levolle. Vaikka Paulo tunsi olevansa
lopenväsynyt ja niskansa olevan kuin poikki koko päivän kantamastaan
taakasta, hänen ei ollenkaan tehnyt mieli nousta yläkerrassa olevaan
huoneeseensa.
Äiti oli vielä keittiössä; Faulo ei tosin nähnyt häntä, mutta tunsi,
että hän valvoi samoin kuin tuona _ensimmäisenä yönä_.
Ensimmäisenä yönä! Hänestä tuntui, kuin hän olisi kauan nukkunut
ja äkkiä herännyt, ja kuin hänen Agnesen luota tultuaan tuntemansa
ahdistus, yölliset ajatukset, kirje, messu, retki vuorelle, kyläläisten
mielenosoitus — kuin kaikki olisi ollut unennäköä. Todellinen elämä
alkoi vasta nyt. Hän astuu ulos... pari askelta, kymmenen askelta...
avaa oven, palaa _hänen_ luokseen... Todellinen elämä alkoi vasta nyt.
— Kenties hän ei enää odota minua...
Hän tunsi polviensa herpaantuneina notkuvan. Ja jälleen kauhu valtasi
hänet, mutta se ei johtunut ajatuksesta palata hänen luokseen, vaan
ajatuksesta, että hän oli alistunut kohtaloonsa ja alkoi unhottaa.
Ja hän vaistosi, että suurin suru hänen sisimmässään vuoristosta paluun
jälkeen oli ollut täydellinen tietämättömyys lemmitystä, hiljaisuus ja
ero.
Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta
häntä.
Hän peitti kädellä kasvonsa, koetti nähdä edessään hänen kuvansa ja oli
kuulevinaan lemmittynsä moittien sanovan:
— Voi Paulo, ethän voi unhottaa lupauksiasi.
Kuinka voisitkaan unhottaa niitä? Puristithan ranteitani voimakkailla
käsilläsi ja sanoit: 'Olemme yhteenliitetyt elämässä ja kuolemassa'.
Onko mahdollista, että näin voit unhottaa kaiken?
Hän painoi sormillaan niskaansa ja kaulaansa. Häntä tuntui
tukahduttavan.
— Pahahenki on kietonut minut paulaansa. Hänen mieleensä muistui
jänis, joka oli jyrsinyt poikki käpälänsä.
Hän kavahti pystyyn ja otti lampun käteensä. Hän päätti pakottaa
tahtoansa, päätti kalvaa lihaansa vapautuakseen. Hän päätti palata
huoneeseensa, mutta ohikulkiessaan näki äidin istuvan keittiössä
tavallisella paikallaan, vieressään Antioco, joka oli nukahtanut. Hän
lähestyi ovea.
— Mitä poika näin myöhään täällä tekee?
Äiti kääntyi epäröiden katsomaan. Hän olisi mieluummin ollut puhumatta,
olisi tahtonut peittää Antiocon hameellaan, jotta Paulo ei olisi
viivähtänyt, vaan mennyt huoneeseensa. Tosin hän nyt luotti poikaansa,
mutta ajatteli silti paholaista ja hänen paulojaan.
Antioco heräsi samassa ja muisti, miksi hän yhä viipyi täällä
odottamassa, vaikka papin äiti oli kehoittanut häntä lähtemään kotiin.
— Olen vielä täällä, koska äitini yhä odottaa käyntiänne.
— Onko nyt sopiva aika lähteä kylään? äiti huomautti. — Mene nyt vain
ja sano äidillesi, että kirkkoherra on väsynyt ja tulee huomenna.
Puhuessaan pojan kanssa hän katsahti Pauloon ja näki tämän tuijottavan
palavaan lamppuun silmät himmeinä ja silmäripset lepattaen kuin
yöperhon siivet lähellä liekkiä.
Antioco nousi epätoivoisen näköisenä.
— Äitini yhä odottaa. Hän luulee, että asia on vakava.
— Jos se on vakava asia, niin mene sitten heti viemään hänelle sana.
Joudu, joudu!
Äidin ääni oli karkea, ja Paulo kohotti silmänsä, jotka äkkiä olivat
käyneet hehkuviksi. Hän huomasi, että äiti pelkäsi hänen lähtevän ulos,
ja raju harmi valtasi hänet.
Hän laski lampun pöydälle kolahduttaen sitä kovasti ja kutsui Antiocoa.
— Minä tulen äitisi luo.
Käytävässä hän kääntyi ja virkkoi:
— Palaan pian, ei tarvitse sulkea ulko-ovea.
Äiti ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta kun nuo molemmat olivat
poistuneet, hän meni raollaan olevalle ovelle tähystelemään. Hän
näki heidän kulkevan kuun valaiseman torin poikki ja astuvan vielä
valaistuun viinitupaan. Sitten hän palasi sisälle ja alkoi taas
odottaa, niinkuin edellisenä yönä.
Ihmetellen hän huomasi, ettei hän ollenkaan pelännyt entisen papin
jälleen ilmestymistä. Olihan se kaikki ollut unta, mutta silti hän
ei oikeastaan ollut varma, etteikö aave palaisi vaatimaan parsittuja
sukkiaan.
— Olen parsinut ne, hän virkkoi ääneensä, ajatellen pojalleen
parsimiaan sukkia. Hän tiesi, että jos aave todella palaisi, hän osaisi
hyvin suoriutua pulasta.
Kaikki oli rauhallista kuutamossa. Pienestä ikkunasta näkyvät
kukkulan puut loistivat, kuin olisi joka lehdestä kirpoillut
hopeakipinöitä. Taivas oli maidonkarvainen, ja pensaiden tuoksut
tunkivat sisälle taloon. Äitikin oli levollinen. Hän ei oikein tietänyt
minkätähden, mutta olettaessaan mahdolliseksi, että hänen Paulonsa
toistamiseen voisi langeta syntiin, hän ei enää tuntenut kauhua.
Hän muisti, kuinka poikansa silmäluomet värisivät kuin lapsella,
joka on purskahtamaisillaan itkuun. Ja sääli heräsi lopulta hänen
äidinsydämessään.
— Minkätähden, Herra, minkätähden?
Hän ei uskaltanut lopettaa kysymystään, mutta se piili hänen sydämensä
pohjassa kuin kivi kaivon syvyydessä. Kaikkien on lupa rakastaa,
orjien, paimenten, sokeiden, pahantekijöiden. Miksi hänen Paulonsa ei
saanut rakastaa?
Mutta uudelleen todellisuustuntu voitti hänet. Hän muisti Antiocon
sanat ja häpesi, että ei ollut yhtä järkevä kuin tuo lapsi:
— Hekin, nuoremmat papit, olivat halunneet elää vapaina ja siveinä,
loitolla naisesta.
Olihan hänen Paulonsa luja, yhtä vahvaluontoinen kuin hänen muinaiset
esikuvansa. Hän ei olisi itkenyt, hänen luomensa olisivat sulkeutuneet
kuivina kuin kuolleella. Hän oli luja.
— Minä itse olen käynyt lapselliseksi.
Hän tunsi mielestään tuona pitkänä mielenliikutusten täyttämänä päivänä
tulleensa pariakymmentä vuotta vanhemmaksi. Joka hetki oli kolhaissut
häntä kylkeen, jokainen silmänräpäys oli ruhjonut hänen sieluaan, kuten
kivenhakkaajan taltta lohkoi kivimöhkäleitä kukkulan toisella puolella.
Monet seikat ilmenivät hänelle selvempinä kuin edellisenä päivänä.
Agnesen hahmo, joka oli katsellut häntä ylpeänä salaten jokaisen
tunteensa, välkähti tämäntästä hänen eteensä.
— Hänkin on luja ja osaa sulkea poveensa kaiken!
Hitaasti ja perinpohjaisesti hän peitti tuhalla hiilloksen, jotta ei
ainoakaan kipinä voisi räiskähtää esiin ja sytyttää lähellä olevia
esineitä. Sitten hän meni sulkemaan ulko-oven tietäen, että Paulolla
aina oli avain mukanaan. Hän astui meluavin askelin, ikäänkuin poikansa
kaukaakin olisi voinut kuulla ne ja huomata näistä varmoista askelista
äidin sisäisen varmuuden.
Silti hän tunsi, ettei tuo varmuus ollut ehdoton. Mutta mikäpä onkaan
ehdottoman varmaa elämässämme, hyvä Jumala? Eivät edes vuorten pohjat
eivätkä kirkkojen perustat olleet järkähtämättömän lujat, koska kerran
maanjäristys voi nyhtää ne irti. Samoin hän nyt oli varma Paulostaan
ja itsestään, kuitenkin vavisten pelosta tuntemattoman edessä, joka
saattoi yllättää. Ja hän lyyhistyi tuolilleen huoneessaan, ajatellen,
että ehkä sentään olisi ollut parempi jättää alaovi lukitsematta.
Sitten hän nousi ja alkoi irroittaa esiliinan nauhaa. Mutta solmu oli
niin sotkeutunut, että se lopulta hermostutti häntä.
Minun täytyy katkaista se, hän sanoi itsekseen ja lähestyi ompeluksiaan
ottaakseen sieltä sakset. Koriin oli pujahtanut kissanpoikanen, ja
lankakerät olivat sen ruumiista lämmenneet, saksetkin olivat lämpöiset,
ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut elävän olennon käteensä.
Hän asetti kuitenkin sakset taas paikoilleen. Sentään hän ei tahtonut
leikata solmua poikki. Hän istuutui kynttilän ääreen, veti esiin
esiliinan solmun ja nyppi sitä, kunnes sai sen lopulta aukeamaan.
Hän huokasi ja jatkoi hitaasti riisuutumistaan käärien vaatteensa
huolellisesti kokoon ja asettaen ne tuolille, otti hameensa taskusta
avaimet ja pani ne vierekkäin, kuin levolle asettuneen säännöllisen
perheen, yöpöydän alalevylle. Tämän oli hänelle neuvonut isäntäväki,
jonka luona hän oli palvellut: järjestystä kaikessa. Yhä vielä hän
noudatti vanhoja määräyksiä. Hän istuutui vuoteenlaidalle lyhyt paita
yllään, paljain säärin, jotka näyttivät puukapuloilta, ja haukotteli
väsymyksestä ja alistumisesta.
Palatessaan Paulo oli huomaava siitä, että ovi oli suljettu, äidin
luottavan häneen. Näin Pauloa oli kohdeltava, täysin luottavaisesti.
Silti hän kuunteli, vaikka toisella tavalla kuin edellisenä yönä.
Hän riisui sukat jalastaan ja asetti ne toisen toisensa viereen kuin
hellät sisaret, jotka yölläkin pitävät toisilleen seuraa. Ja sitten
hän rukoili iltarukouksensa ja haukotteli uudelleen väsymyksestä ja
alistumisesta, mutta myös hermostuksesta.
Mitä asiaa Paulolla oli Antiocon äidille? Tuon naisen maine ei ollut
hyvä. Huhuiltiin, että hän oli koronkiskuri, jopa parittajakin. Mutta
mitäpä se asia häntä liikutti! Hän puhalsi kynttilän sammuksiin,
likisti kostein sormin hehkuvaa sydämenpäätä ja meni vuoteeseen. Mutta
hän ei saanut unta.
Hän luuli kuulevansa askelia viereisestä huoneesta. Olikohan se aave,
joka taas ilmestyisi? Hirvittävä pelko kouristi häntä ja pimitti
hänen ajatuksensa. Veri hyytyi suonissa, sitten se syöksyi sydämeen
yhtä rajusti kuin väki kiireissään rientää kirkkotorille. Muutaman
hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja häpesi pelästystään,
joka luultavasti johtui hänen Pauloon kohdistuneesta epäpuhtaasta
epäilystään.
Ei, tästälähin hän ei enää aikonut urkkia Paulon askelia eikä
hänen tekojaan. Hänen täytyi pysyä syrjässä, niinkuin nyt pimeässä
palvelijanhuoneessaan. Hän ojentausi ja veti peitteen korviin asti,
jotta ei kuulisi, palasiko Paulo vai ei. Mutta sisimmässään hän tunsi,
että Paulo ei palannut, että joku vastoin hänen tahtoaan houkutteli
hänet jonnekin kuin henkilön, joka vastustelustaan huolimatta raahataan
kemuihin.
Hänen peitetyt korvansa humisivat ja hän kuvitteli, että se oli rahvaan
tohinaa torilla ja kauempana. Kuului valituksia, mutta myös naurua,
laulua ja tanssin töminää. Väen keskellä oli kai hänen Paulonsa. Ja
ylhäällä kukkulalla joku soitti vienosti luuttua. Ehkä itse Herra
Jumala — yläpuolella ihmisten levottoman tanssinhyörinän.
* * * * *
Antiocon äiti oli koko päivän ajatellut, mikä tarkoitus saattoi
olla papin edeltäpäin ilmoitetulla käynnillä. Hän ei kuitenkaan
antanut muiden huomata, että hän odotti. Hän epäili, että pappi
kenties aikoi soimata häntä koronkiskonnasta tai muista hänen
harjoittamistaan ammateista. Ehkä siitäkin, että hän, tosin pelkkään
lääkintätarkoituksiin, mutta silti aina pienestä rahallisesta
korvauksesta, lainasi eräitä hyvin vanhoja pyhäinjäännöksiä, jotka
hänen miehensä oli perinyt. Tai ehkä pappi aikoi lainata rahoja
itselleen tai muille. Joka tapauksessa hän viimeisen vieraan mentyä
lähestyi ulko-ovea taskut raskaina kuparirahoista ja katseli, eikö
ainakin Antioco palannut. Tuossa hän jo tulikin papin seurassa. He
astuivat paraikaa torin poikki kuin kaksi mustaa haamua kuutamossa.
Hän oli sulkevinaan ovea; ja hän sulkikin toisen puoliskon kumartuen
lykkäämään salpaa. Hän oli ketteräliikkeinen, vaikka iso ruumiiltaan.
Hänellä oli pieni pää, toisin kuin muilla sen seudun naisilla, mutta se
näytti isolta, sen ympäri kun oli kiedottu paksut mustat palmikot.
Papin lähestyessä hän suoristi ryhtinsä jäykäksi ja tervehti
arvokkaasti, mutta loi tummista silmistään tulijaan kaihomielisiä
ja hehkuvia katseita. Sitten hän pyysi pappia käymään sisälle
yksityishuoneeseen, jolloin Antioco silmillään kehoitti häntä tekemään
täyttä totta kohteliaasta kehoituksesta.
Mutta pappi sanoi hyvänsävyisesti:
— Jäämme vain tähän. — Ja hän istuutui toisen ääreen kapakan pitkistä
pöydistä, jotka olivat mustuneet läikkyneestä viinistä.
Antiocon täytyi alistua tähän. Hän asettui seisomaan lähelle pappia
kääntäen liikkuvaa päätänsä sinne tänne nähdäkseen, oliko kaikki
hyvässä kunnossa ja peläten, että tulisi vielä joku kapakkavieras.
Ei tullut ketään, ja kaikki oli järjestyksessä. Äidin iso varjo peitti
hyllyn, joka oli ladottu täyteen vihreitä, punaisia ja keltaisia
likööripulloja. Öljylampun valo lankesi räikeänä vastakkaiselle
seinähyllylle riviin asetetuille pienille mustille pulloille. Muuten
ei huoneessa ollut muuta kuin se pöytä, jonka ääressä pappi istui,
ja vielä toinen pöytä. Oven yläpuolella riippui kinsterivihko, jonka
tehtävä oli kahdenlainen; sen tuli osoittaa ohikulkijoille, että tämä
oli viinituvan ovi, ja pyydystää kärpäsiä.
Antioco oli koko päivän odottanut tätä hetkeä. Hän toivoi, että ihme
tapahtuisi. Kunhan vain ei tulisi ketään, ja kunhan äiti ei vain
tekisi huonoa vaikutusta. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut
nöyrempi ja taipuvaisempi papin edessä. Mutta äiti oli istuutunut
tarjoilupöydän taakse ja könötti tuolillaan arvokkaana kuin kuningatar
valtaistuimellaan. Hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi tietänyt, että
tuo mies, joka istui kuin yksinkertainen kapakkavieras pöydän ääressä,
oli pyhä mies, joka teki ihmeitä. Eikä hän edes näyttänyt kiitolliselta
siitä suuresta viinin menekistä, jonka pappi oli hänelle sinä päivänä
tuottanut.
Vihdoin pappi alkoi puhua:
— Tahtoisin tavata miehennekin, näin hän aloitti, kyynäspäät pöydällä,
liittäen yhteen sormenpäät ja katsellen sormien lomitse. — Mutta
Antioco ilmoitti minulle hänen palaavan kotiin vasta sunnuntaina.
Emäntä nyökäytti lyhyesti päätään:
— Se on totta. Mutta jos haluatte, voin käydä hakemassa hänet
kotiin, ehdotti Antioco osoittaen intoa, johon ei kumpikaan toisista
kiinnittänyt huomiota.
— On kysymys Antiocosta. Se hetki on tullut, jolloin teidän tulee
vakavasti ajatella hänen tulevaisuuttaan. Hän on jo iso poika; täytyy
opettaa hänelle joku ammatti, tai jos tahdotte, että hänestä tulee
pappi, on teidän ajateltava, minkä vastuun otatte hartioillenne.
Antioco avasi huulensa, mutta kun äiti samassa alkoi puhua, hän kääntyi
kuuntelemaan vaieten, paheksumisen varjo synkistyneillä kasvoillaan.
Emäntä käytti hyväkseen tilaisuutta kehuakseen tapansa mukaan miestään
ja siten osaksi puolustautuakseen sen johdosta, että oli mennyt
naimisiin häntä itseään paljoa vanhemman miehen kanssa.
— Minun Martinoni, niinkuin teidän kunnianarvoisuutenne tietää, on
maailman tunnollisin mies: hyvä aviomies, hyvä isä ja työtä tekemään
parempi kuin muut. Teidän kunnianarvoisuutenne tietää hyvin, miten
huonoa toimeentulo on näillä seuduin asukasten laiskuuden takia.
Siis sanon: jos Antioco valitsee ammatin, hänen tarvitsee vain
seurata isänsä esimerkkiä, se on paras ammatti hänelle. Poika on
vapaa valitsemaan, ja vaikka hän ei tahtoisi tehdä mitään, niin hän
voi silti, Jumalan kiitos, elää varastamatta. Mutta jos hän valitsee
toisen ammatin kuin isänsä, niin valitkoon. Jos valitsee sydenpolttajan
toimen, hyvä, tulkoon hänestä sydenpolttaja; jos valitsee puusepän
ammatin, niin ruvetkoon puusepäksi. Jos hän tahtoo ruveta maata
viljelemään, niin tulkoon maanviljelijäksi.
— Tahdon tulla papiksi, sanoi poika huulet väristen ja silmät säihkyen
tahdonlujuutta.
— No hyvä, rupea sitten papiksi.
Näin näytti kysymys pojan tulevasta kutsumuksesta ratkaistulta.
Pappi laski pöydälle kätensä, jotka olivat valkoiset kuin paperi. Hän
nosti päänsä ja painoi sen jälleen.
Äkkiä hänestä tuntui naurettavalta sekaantua toisten ihmisten asioihin.
Miten hän saattoi ratkaista Antiocon tulevaisuuden ongelman, kun ei
kyennyt ratkaisemaan omaa ongelmaansa?
Poika seisoi papin edessä hehkuvana kuin kuumennettu rauta, joka
odottaa vasaraniskua saadakseen oikean muotonsa: jokainen sana saattoi
häntä hyödyttää, jokainen sana vahingoittaa.
Paulo katseli häntä melkein kadehtien ja antoi täyden tunnustuksen
äidin menettelylle, tämän myöntäessä pojalleen vapauden noudattaa
taipumustaan.
— Vaisto ei petä meitä koskaan, hän sanoi jatkaen puoliääneen
ajatustensa kulkua. Mutta sinä, Antioco, sanohan minulle nyt äitisi
läsnäollessa, miksi tahdot ruveta papiksi? Papin toimi ei ole mikään
ammatti. Se ei ole samaa kuin miilunpolttajan tai puusepän ammatti.
Nyt se saattaa näyttää sinusta helpolta ja mukavalta, mutta sitten
näet, että se onkin lopen vaikea. Muille ihmisille sallitut ilot ja
huvitukset ovat meiltä kielletyt. Meidän elämämme, jos todella tahdomme
palvella Herraa, on alituista uhrautumista.
— Sen tiedän, sanoi poika vilpittömästi. — Minä tahdon palvella
Herraa.
Hän katsahti äitiinsä, häveten, että tämän edessä paljasti koko
innostuksensa. Mutta äiti istui paikallaan, yhtä levollisena ja
kylmänä, kuin palvellessaan asiakkaitaan.
Poika jatkoi:
— Isäni ja äitini näkevät mielellään, että minusta tulee pappi; miksi
en siis rupeaisi papiksi? Olen joskus ajattelematon ja vallaton, koska
olen vielä nuori. Mutta tästälähin olen vakavampi ja tarkkaavaisempi.
— Ei niin, Antioco. Päinvastoin olet liian vakava ja tarkkaavainen.
Sinun iässäsi saa olla ajattelematon ja iloinen. Tosin sinun täytyy jo
alkaa oppia elämää varten, mutta sinulla pitää kuitenkin olla lapsen
mieli.