Nuori leski, joka kalpeana ja suuret tummat silmät säikähtyneen
näköisinä tuijotti eteensä, tahtoi puhua papin kanssa. Tyttönen, jota
hän piti kovasti kädestä, ponnisteli vastaan vetäen äitiä takaisin ja
väännellen ruumistaan. Pienokaisen mustat hiukset olivat pörröllään
punaisen huivin alla, ja vihreät silmät kiiluivat kalpeissa kasvoissa
kuin villikissalla.
— Tyttö on sairas, leski selitti, ja tahdoin tulla kirkkoherran
puheille, jotta lukisitte Jumalan sanaa ja manaisitte pois pahan
hengen, joka on riivannut tämän lapsen.
Antioco, joka vain raoitti ovea, oli hiukan säikähtänyt ja epäröi.
Eihän nyt ollut sopiva hetki vaivata sielunpaimenta moisilla
asioilla. Lisäksi tyttö, joka yhä väänteli ruumistaan ja rimpuili
pääsemättä kuitenkaan irti, koetti purra äitiään käteen, ja tätä oli
vastenmielistä ja kammottavaa nähdä.
— Hän on pahanhengen riivaama! äiti mutisi häpeänpuna poskillaan.
Silloin Antioco muitta mutkitta päästi heidät sisälle, jopa auttoi
leskeä työntämään huoneeseen tyttöä, joka oli tarrautunut ovenpieleen
kiinni.
Kuultuaan, mistä oli kysymys ja että pieni potilas oli noin raivonnut
jo kolmatta päivää yhä yrittäen juosta karkuun mykkänä ja kuurona
kehoituksille, pappi veti pienokaisen luokseen, tarttui hänen
olkapäihinsä ja tarkasti hänen silmiään ja suutaan.
— Onko hän paljon oleskellut päivänpaisteessa?
— Ei se siitä johdu, äiti sanoi puoliääneen. Olen varma siitä, että
hän on pahanhengen riivaama.
Pappi nousi ja lähti noutamaan huoneestaan Uutta Testamenttiaan, mutta
palasi muutaman askeleen otettuaan paikalleen ja lähetti Antiocon
hakemaan kirjaa.
Kun kirja oli tuotu ruokasaliin, se asetettiin pöydälle ja avattiin. Ja
laskien kätensä tytön kuumeisen pään päälle polvistuneen äidin lujasti
pidellessä kiinni lasta pappi luki:
— Ja he purjehtivat Gerasalaisten alueelle, joka on vastapäätä
Galileaa.
Ja kun hän oli noussut maalle, tuli häntä vastaan eräs kaupungista
oleva mies, jossa oli riivaajia; ja hän ei ollut pitkään aikaan pukenut
vaatteita ylleen eikä asunut huoneessa, vaan haudoissa.
Kun hän näki Jeesuksen, kirkaisi hän ja heittäytyi maahan hänen eteensä
ja huusi kovalla äänellä: 'Mitä Minulla on minun kanssani tekemistä,
Jeesus, Jumalan, Korkeimman, Poika? Minä rukoilen sinua: älä vaivaa
minua!'
Antioco käänsi lehteä ja katseli papin kättä, jota hän nojasi pöytään.
Kun hän oli tullut kohtaan 'Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?'
Antioco näki hänen kätensä hieman vapisevan. Katsoessaan ylös hän
huomasi, että tämän silmät olivat kyynelistä kosteat.
Silloin pojan valtasi raju mielenliikutus, hän polvistui lesken
viereen, kuitenkaan hellittämättä kädestään pyhää kirjaa, ja ajatteli:
— Hän on sentään maailman kaikkein paras mies! Katso, kuinka hän itkee
lukiessaan Jumalan sanaa!
Eikä hän enää rohjennut katsoa pappiin, mutta vapaalla kädellään hän
tarttui tytön hameeseen vavahdellen ja salaa peläten että riivaajat
voisivat paetessaan tytön ruumiista siirtyä häneen.
Pieni riivattu tyttö ei enää riehunut. Hän näytti jäykistyvän ja
venyvän pitemmäksi entistään; ruskea kaula ojentautui suoraksi, leuan
pistäessä esiin huivin solmun yläpuolelta, ja silmät tuijottivat
pappiin. Vähitellen hänen huulensa aukenivat. Evankeliumin sanat,
tuulen humina, kukkulan puiden suhina, kaikki se tuntui lumoavan hänet.
Äkkiä tyttökin vaipui Antiocon käden lujasti nykäistessä polvilleen
lattialle. Käsi, jota pappi oli pitänyt hänen päänsä yläpuolella, jäi
kuin leijumaan tyhjään ilmaan, ja hänen äänensä värähteli:
— Ja mies, josta riivaajat olivat lähteneet, pyysi häneltä saada olla
hänen kanssaan. Mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen:
'Palaja kotiisi ja kerro, kuinka suuria töitä Jumala on tehnyt
sinulle'.
Pappi vaikeni. Tyttö oli täydelleen rauhoittunut ja kääntyi vähän
katselemaan Antiocoa. Hiljaiseen huoneeseen kuuluivat entistä
selvempinä puiden suhina ja kauempaa kivenhakkaajan kalkutus.
Paulo kärsi syvästi. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut samaa käsitystä
kuin leskellä, että tyttö muka oli pahanhengen riivaama. Eikä hän
tuntenut sillä kertaa lukeneensa Jumalan sanaa uskon vakaumuksessa.
Oli olemassa ainoastaan yksi paha henki, eikä se lähtenyt pois. Ja
kuitenkin hän oli tuona hetkenä tuntenut olevansa lähempänä Jumalaa:
"Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?" — Ja hän ajatteli, että
nuo kolme uskovaista ja hänen oma äitinsä, joka oli polvillaan keittiön
oven takana, eivät polvistuneet hänen mahtinsa ja voimansa, vaan hänen
onnettomuutensa edessä.
Kun leski kumartui syvemmälle suudellakseen hänen jalkojaan, hän
väistyi nopeasti syrjään. Hän ajatteli äitiään, _joka tiesi kaiken_, ja
pelkäsi tämän tuomitsevan häntä ankarasti.
Lesken ilme oli hänen hiukan kohottaessa kasvojaan niin nöyrää
kiitollisuutta uhkuva, että molemmat lapset purskahtivat nauruun.
Silloin pappikin tunsi surunsa lieventyvän.
— No niin, nouskaa vain, hän virkkoi. Kaikki on taas hyvin.
Kaikki nousivat.
Joku kolkutti taas ovelle, ja Antioco riensi avaamaan.
Siellä oli maapoliisi mukanaan hihnaan kiinnitetty koiransa.
Antioco ehätti sanomaan hänelle kasvot ilosta säteillen:
— Täällä on tapahtunut ihme! Kirkkoherra on karkoittanut riivaajat
Nina Masian ruumiista.
Tulija ei uskonut ihmeisiin. Hän poistui oven luota ja virkkoi:
— Päästetään ne sitten ulos.
— Ne menevät koiraanne!
— Ei niiden enää tarvitse mennä sinne, sillä ne ovat jo siellä!
Näin hän laski leikkiä samalla pysyen järkähtämättömän arvokkaana.
Seisoen ruokasalin oven pielessä hän tervehti sotilaallisesti ja
kääntyi papin puoleen suvaitsematta edes katsoa naishenkilöihin:
— Minulla olisi kahdenkeskistä puhuttavaa kirkkoherralle.
Naiset poistuivat keittiöön, ja Antioco lähti viemään pyhää kirjaa
paikoilleen. Tultuaan takaisin pohjakerrokseen poika, vaikka vielä
oli hyvin liikutettu ihmeen vaikutuksesta, pysähtyi oven taakse
kuuntelemaan, mitä vartia sanoi:
— Pyydän anteeksi, että toin tämän eläimen sisälle. Mutta se on puhdas
eikä häiritse, sillä se tajuaa hyvin, missä on.
Koira seisoi todellakin alallaan, silmät maahan luotuina, häntä heiluen.
Vartia jatkoi:
— On kysymys vanhasta Nicodemo Paniasta, "Kuningas Nicodemosta". Hänet
tavattiin vuoristomajastaan ja hän lausui haluavansa nähdä teidät ja
saada viimeisen voitelun. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan...
— Pyhä Jumala! — pappi huudahti kärsimättömänä. Mutta oitis hän
lapsellisesti ilostui ajatellessaan, että saisi lähteä vuoristoon ja
että tämä ruumiillista ponnistusta kysyvä retki voisi helpoittaa hänen
surutaakkaansa.
— Hyvä, hyvä, hän heti jatkoi. — Täytyy hankkia ratsu. Millainen on
tie?
— Huolehtiminen ratsusta ja sopivan tien valinnasta kuuluu minun
velvollisuuksiini.
Pappi tarjosi vartialle viiniä. Periaatteesta tämä aina kieltäytyi
nauttimasta mitään, edes viinilasia. Mutta tuona hetkenä hänen
mielestään hänen maallinen velvollisuutensa ja papin hengellinen
velvollisuus siinä määrin sointuivat yhteen, että hän suostui
tarjoukseen. Juotuaan hän kaasi viimeisen tilkan maahan — maaemon oli
saatava osansa kaikesta ihmisen nauttimasta ravinnosta — ja kiitti
sotilaallisesti. Silloin Paulo huomasi koiran heiluttavan vilkkaammin
häntäänsä ja katselevan häntä ystävällisin silmin.
Antioco avasi nyt ketterästi oven ja jäi ruokasaliin odottamaan.
Hän oli pahoillaan, että äitinsä tuona päivänä turhaan sai odottaa
papin käyntiä. Istuihan hän vasiten tuota tärkeää tilaisuutta varten
puhdistetussa viinituvassa, tarjotin valmiiksi varustettuna. Mutta
velvollisuus ennenkaikkea.
— Mitä minun on otettava mukaan? kysyi poika matkien vartian
juhlallista äänenpainoa. Otanko päivänvarjonkin?
— No kaikkea päähäsi pälkähtää. Sinne lähdetään ratsain. Eihän sinun
oikeastaan tarvitsisi tulla mukaan. Mutta jos tahdot, voit istua
satulani takana.
— Minä kyllä kuljen jalan. En koskaan väsy.
Muutama hetki myöhemmin poika oli valmiina lipas kädessä ja punainen
mekko käsivarrella. Omasta puolestaan hän olisi kernaasti ottanut
päivänvarjonkin mukaan, mutta täytyi noudattaa esimiehen määräystä.
Hänen odottaessaan pappia kirkon edustalla kaikki ryysyiset pojat,
joiden tavallinen temmellystanner kirkkopiha oli, keräytyivät uteliaina
hänen ympärilleen uskaltamatta kuitenkaan tulla liian lähelle,
katsellen lipasta kauhunsekaisella kunnioituksella.
— Näytä sitä oikein läheltä, sanoi yksi heistä.
— Pysykää loitolla. Muuten usutan kimppuunne vartian koiran.
— Vartian koiran? Ethän itse uskalla mennä sitä lähellekään.
— Minäkö? Antioco sanoi ylpeästi hymyillen.
— Sinä juuri. Ja luulet kaiketi olevasi itse Herra Jumala, kun sinulla
on Jumalan ruumis kädessä.
— Minä sinun sijassasi, sanoi muuan huimapää, pötkisin tieheni
lippaineni ja tekisin tuhat taika-temppua pyhällä öljyllä...
— Mene matkoihisi, senkin hevospaarma! Nina Masian ruumiista lähtenyt
riivaaja näyttää menneen sinun ruumiiseesi.
— Häh? Riivaajako?
— Niin juuri, sanoi Antioco arvokkaasti, tänään iltapäivällä "hän"
ajoi paholaisen Nina Masiasta. Tuossa se tyttö tuleekin.
Taluttaen tyttöä kädestä leski tuli ulos pappilan ovesta. Pojat
ryntäsivät häntä vastaan, ja muutamassa silmänräpäyksessä uutinen
ihmeestä levisi ympäri kylää. Silloin saatiin nähdä melkein samanlainen
näky kuin papin saapuessa paikkakunnalle. Koko kylän väki kokoontui
kirkon eteen, ja Nina Masia nousi äitinsä taluttamana kirkon portaille.
Seisoessaan siellä ruskeana ja jäykkänä kuin puukuva, vihreät silmät
ja punainen huivi pistäen esiin, hän tuona hetkenä näytti tämän vielä
taikauskoisen vakaumuksen kannalla olevan yksinkertaisen rahvaan
epäjumalalta.
Naiset itkivät ja tahtoivat käsin kosketella häntä. Tällävälin oli
vartia saapunut koirineen, ja pappi ratsasti aukean paikan poikki.
Jonossa kulkien, rukouksia mutisten rahvas riensi vastaanottamaan
häntä. Pappi viittasi kädellään kiitellen oikealle ja vasemmalle. Mutta
tämä rahvaan mielenosoitus teki hänet alakuloiseksi, tai oikeammin
se oli hänelle vastenmielinen. Saavuttuaan siihen kohtaan, mistä tie
alkoi laskeutua rinnettä alas, hän pysähdytti hevosensa ja näytti
aikovan puhua jotakin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän kannusti ratsua
ja karautti pois. Epätoivoinen vaisto ajoi häntä pakenemaan laaksoon,
katoamaan olemattomiin sille autiolle aavikolle, joka avautui hänen
eteensä.
Tuuli kiihtyi. Iltapäivän auringon paahteessa kaikki puut ja pensaat
värähtelivät kiiltävinä. Joenpinta kuvasteli taivaan sineä, ja myllyn
ratas näytti jauhavan jalokiviä. Vartia, hänen koiransa ja Antioco
lipas kädessä astuivat jäljessä totisina, arvostaan tietoisina. Pappi
alkoi nyt ratsastaa käymäjalkaa. Joen toisella puolen maantie jatkui
polkuna nousten vuoren tasannetta kohti. Kiviä ja muurinkatkelmia,
juurinen irtinyhdettyjä puita ja sinivatukkapensaita oli polun
varsilla. Länsituuli puhalsi ilmaan leppoisaa lämpöä ja kuljetteli
vahvoja tuoksuja, aivan kuin se olisi riuhtaissut mukaansa ja
siroitellut ympärilleen ajuruohoa ja metsäruusuja.
He nousivat yhä ylemmäksi vuorenrinnettä. Kun polun mutkassa kylä
häipyi näkyvistä, ympäröi heitä vain tuulen henki, kalliot ja auer,
joka näköpiirin rajalla sulatti yhteen taivaan ja maan.
Tämäntästä koira haukkui, ja villit koirat tuntuivat vastaavan. Mutta
se olikin vain kaiku.
Puolitiessä pappi pyysi Antiocoa nousemaan satulan taakse istumaan.
Mutta poika epäsi tarjouksen luovuttaen vain, vaikka vastenmielisesti,
ratsastajalle lippaan. Sitten hän yritti keskustella vartian kanssa.
Turha yritys. Vartia piti asemaansa erikoisen tähdellisenä ja pysähtyi
vähän päästä rypistäen otsaansa. Nykäisten lakinlippaa alemmaksi
silmille hän loi katseen ympärilleen, ikäänkuin kaikki läheiset maat
olisivat olleet hänen tiluksiaan ja kuin niitä olisi uhannut vaara.
Silloin koirakin aina seisahtui ja veti väristen ilmaa sieraimiinsa.
Kaikki oli kuitenkin rauhallista ja turvallista tuona lempeätuulisena
iltapäivänä. Keskellä tätä kivi- ja pensaserämaata ilmestyi silloin
tällöin kallioiden huipuille vain nopeajalkaisia vuohia, jotka tummina
häämöttivät rusopilvien taustaa vastaan.
Heidän eteensä avautui nyt graniittimöhkäleiden peittämä rinne.
Se näytti vesiputoukselta, jonka muodostivat ihmeellisen kevyesti
päällekkäin kasautuneet kivilaatat.
Antioco tunsi tämän paikan, sillä hän oli kerran käynyt täällä isänsä
kanssa. Papin ratsastaessa mutkittelevaa polkua ja vartian seuratessa
häntä uskollisesti poika kiipesi kivilaatalta toiselle ja saapui
ensimmäisenä iäkkään metsästäjän majalle.
Se oli kyhätty oksista ja sitä ympäröi kalliolohkareiden muodostama
luonnollinen valli, jota vanhus, vahvistaakseen tätä muinaisajan
linnaketta, oli tukenut toisilla kivillä.
Aurinko paistoi sinne vinosti kuin kaivoon. Taivaanranta oli kolmelta
taholta näkymättömissä, mutta oikealla jäi kahden kallion välille
aukko, josta vilkkui siintävässä etäisyydessä hopeainen juova — meri.
Vanhuksen pojanpoika pisti oviaukosta esiin mustakiharaisen päänsä.
— He tulevat, ilmoitti Antioco.
— Ketkä?
— Pappi ja vartia.
Mies syöksyi ulos nopsana ja karvaisena kuin vuohensa, kiroten vartiaa,
joka alinomaa sekaantui toisten asioihin.
— Katkaisen siltä kylkiluut, niin hän uhkasi! Mutta huomatessaan
vartian koiran hän väistyi. Vanhuksen koira meni tulokasta vastaan, ja
molemmat eläimet nuuhkivat toisiaan tervehdykseksi.
Antioco otti taas lippaan käteensä ja istuutui kivelle vastapäätä
vallin aukkoa. Siitä näkyi kosolti musta- ja harmaajuovaisia
metsäsianvuotia ja kultatäpläisiä näädännahkoja, jotka oli levitetty
kalliolle kuivamaan. Ja majan sisälle oli levitetty toisia taljoja,
joilla lepäsi vanhuksen musta vartalo. Hänen tummia kasvojaan ympäröi
valkoisten hius- ja partakarvojen kehys, joka vivahti kuoleman
kirkkaaseen sädekehään.
Pappi kumartui kuolevan puoleen tehden hänelle kysymyksiä, mutta vanhus
ei vastannut. Hän oli sulkenut silmänsä, hänen huulensa olivat siniset,
ja suupielessä oli veripisara.
Muutaman askeleen päässä majasta istui vartia kivellä; koira loikoi
hänen jalkojensa juuressa. Hän tuijotti sisälle majaan paheksuen sitä,
että kuoleva vastoin lakia ei lausunut viimeistä tahtoaan. Antioco
katsoi veitikkamaisesti sinnepäin ajatellen pahanilkisesti, että vartia
olisi kaiketi mielellään usuttanut koiransa tuon vanhan juropään
kimppuun.
* * * * *
Sisällä majassa pappi tämäntästä kumartui kuolevan puoleen puristaen
yhteen kätensä. Hänen korkea otsansa tuntui painavan väsyneitä kasvoja,
ja huulet rypistyivät kuvastaen inhoa.
Hänkin vaikeni nyt. Hän näytti unhottaneen, miksi oli siellä, ja
kuuntelevan ainoastaan tuulen suhinaa, joka kuulosti etäiseltä
merenkohinalta. Äkkiä vartian koira rupesi ulkona haukkumaan, ja
Antioco kuuli ylhäältä ilmasta siipien havinaa. Hän kääntyi ja näki
kallioiden yläpuolella liitelevän vanhan metsästäjän kesyn kotkan,
jonka vahva nokka oli kuin pieni sarvi ja jonka viuhkamaiset suuret
mustat siivet hitaasti soutelivat, halkoen ilmaa.
* * * * *
Paulo ajatteli itsekseen:
— Näin ihminen muuttaa manalle. Tämä mies pakeni ihmisten luota, koska
hän pelkäsi murhaavansa tai tekevänsä liiaksi syntiä. Nyt hän on tuossa
kuin kivi kivien joukossa. Kolme- tai neljäkymmentä vuotta kestäneen
maanpakolaisuuden kuluttua olen minäkin samassa tilassa. Ja tänä iltana
hän kenties vielä odottaa minua...
Silloin kuoleva liikahti. Henki ei siis vielä ollut lähtenyt hänestä.
Elämä kyti vielä hänessä, sitkeänä kuin kotka ulkona kallioilla.
— Parasta olisi, jos viettäisin yön täällä. Jos saan tämän yön
kulumaan kohtaamatta _häntä_, olen pelastettu. Rohkeutta, Paulo!
Hän poistui majasta ja istuutui ajatuksiinsa vaipuneena Antiocon
viereen. Auringonlasku punasi jo taivaan rannan. Valliaitauksen sisällä
olivat venyneet jo pitkiksi kallioiden ja pensaiden varjot, jotka
tuulessa värähtelivät. Paulo ei voinut mielessään ratkaista, kumpi
hänen aikeistaan oli voimakkaampi.
— Vanhus ei enää puhu, kuolinkamppailu on alkanut. Nyt annamme hänelle
viimeisen voitelun. Jos hän kuolee, täytyy ryhtyä toimenpiteisiin
ruumiin siirtämiseksi kylään. Olisi oikeastaan tarpeellista, — hän
vielä ajatteli rohkenematta päättää lausetta, — jäädä tänne yöksi.
Antioco nousi ja valmisti kaiken viimeistä voitelua varten. Hän avasi
lippaan, niin että sen hopeahaat helisivät, otti esille ehtoollisliinan
ja maljan, kääri auki kaavun ja heitti sen hartioilleen. Näytti siltä,
kuin hän olisi ollut pappi.
Kun kaikki oli kunnossa, he palasivat majaan, missä kuolevan pojanpoika
polvistuneena piti koholla vanhuksen päätä.
Antioco laskeutui polvilleen toiselle puolelle; hänen kaapunsa
liepeet levisivät maahan. Hän peitti istuimena käytetyn kiven
ehtoollisliinalla. Hopeamalja heijasteli kaavun punaa.
Vartiakin polvistui ulkona koiransa viereen.
Pappi voiteli vanhuksen otsan ja noiden käsien pivon, jotka eivät
koskaan olleet tahtoneet tehdä väkivaltaa, ja jalat, jotka olivat
kantaneet hänet kauas ihmisistä, joita hän piti ilmettynä pahana.
Mailleen menevä aurinko lähetti majaan viimeisen valonvälähdyksensä,
jonka hohteessa kuolevan ja papin välissä seisova Antioco näytti
palavalta kekäleeltä kahden sammuneen tuhkakasan keskellä.
— Täytyy palata, ajatteli Paulo — ei ole syytä jäädä tänne.
— Hänen tilansa on vakava — hän sanoi astuessaan ulos majasta; hän on
jo menettänyt tajuntansa. Jonkun tunnin kuluttua hän on kuollut. Täytyy
huolehtia ruumiin siirtämisestä. Ja taas hän olisi tahtonut lisätä: —
Pitäisi viettää yö täällä. Mutta hän häpesi verukettaan.
Toiselta puolen sisäinen ääni kehoitti häntä olemaan liikkeellä ja
palaamaan kylään. Illan laskeutuessa synti taas kohotti ääntään ja
kietoi hänet varjoverkkoonsa. Hän tunsi sen ja pelkäsi sitä. Mutta
sisimmässään hän oli valveilla; hän tunsi, että hänen omatuntonsa oli
valpas ja valmis tukemaan häntä.
— Kunhan vain jaksan tämän yön olla _häntä_ näkemättä, olen pelastettu.
Jospa joku olisi pidättänyt häntä! Jospa vanhus nousisi ja tarttuisi
hänen kaapunsa helmaan.
Hän istuutui vielä kerran ja koetti voittaa aikaa. Aurinko oli jo
kadonnut vuoriston ylätason äärimmäisen reunan taakse. Tammien
rungot piirtyivät selvinä punaista taivaanrantaa vastaan kuin tummaa
holvikatosta kannattavan pylväskäytävän pilarit. Ei edes kuolema
häirinnyt tämän jylhän yksinäisyyden rauhaa.
Paulo tunsi olevansa väsynyt. Samoin kuin aamulla alttarin edessä häntä
halutti nyt paneutua pitkäkseen kiville ja nukkua.
Tällävälin oli vartia omalla vastuullaan tehnyt päätöksen. Hän
oli vuorostaan polvistunut kuolevan viereen ja mutissut jotakin
hänen korvaansa. Pojanpoika katseli häntä epäluuloisesti ja vähän
ivallisestikin.
Vartia lähestyi pappia ja virkkoi:
— Nyt, kun olette tehnyt velvollisuutenne, voitte poistua rauhassa.
Lopusta pidän minä huolen.
Hän lisäsi:
— Kuoleva ei enää puhu, mutta hänen ilmeestään olen älynnyt, että hän
on järjestänyt kaikki asiansa. Nicodemus Pania — hän virkkoi kääntyen
pojanpojan puoleen — voitko omantuntosi mukaisesti vakuuttaa meille,
että voimme huoleti lähteä?
— Lukuunottamatta pyhää voitelusakramenttia olisitte hyvin voineet
olla tulematta. Mitä sinua minun asiani liikuttavat?
— Pitää kunnioittaa lakeja. Äläkä huuda noin kovaa, Nicodemo Pania.
— Riittää jo, sanoi pappi viitaten majaa kohti.
— Kirkkoherra opettaa meille, että tärkein velvollisuus elämässä on
velvollisuus omaa itseään kohtaan, huomautti vartia syvämietteisesti.
Pappi kavahti pystyyn näiden sanojen satuttamana. Kaikki koski nyt
hänen sydämeensä, ja hänestä tuntui, kuin Jumala itse ihmisten kautta
ilmoittaisi hänelle tahtonsa.
Hän nousi ratsun selkään ja sanoi vanhuksen pojanpojalle:
— Älä jätä isoisääsi, ennenkuin hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Jumala on suuri, emmekä koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.
Nuori mies saattoi pappia kappaleen matkaa.
— Kuulkaahan, hän sanoi papille, kun he olivat niin kaukana, ettei
vartia voinut kuulla heidän sanojaan. — Isoisä antoi minulle rahansa.
Olen piilottanut ne tänne kainalokuoppaani. Ei niitä ole varsin paljon,
mutta ovatko nämä vähät nyt minun?
— Jos hän on antanut ne yksinomaan sinulle, ovat ne todella sinun,
vastasi pappi ja kääntyi katsomaan, tulivatko toiset jäljessä.
Todella he tulivat. Antiocolla oli kädessään sauva, jonka hän oli
taittanut itselleen rautatammen oksasta. Vartia, jonka lakinlippa ja
pitkävartiset saappaat kiilsivät iltaruskon valossa, kääntyi ennen
poistumistaan majaa kohti ja tervehti sotilaallisesti. Hän teki kunniaa
kuolevalle.
Ja kotka näytti vastaavan kalliokomerostaan leväyttäen viimeisen kerran
siipiään, ennenkuin nukahti.
* * * * *
Varjot nousivat nopeasti laaksosta ja verhosivat ennen pitkää
vaeltajat. Mutta tienmutkassa joen tuollapuolen kylästä kajastava
tulenvälke valaisi heidän kulkuaan. Näytti siltä, kuin kylässä olisi
syttynyt tulipalo. Isot liekit loimusivat kukkulalla, ja vartia erotti
tarkoilla silmillään useita ihmishahmoja, jotka liikkuivat kirkon
edessä olevalla aukiolla.
Oli lauantai, ja melkein kaikki miehet olivat palanneet kotiin. Mutta
se seikka ei vielä selittänyt, mitä nuo tulet ja tuo tavaton liike
merkitsivät.
— Minä tiedän, mitä tuo on, huudahti Antioco iloisesti. — He
odottavat meidän paluutamme juhliakseen Nina Masian ihmettä.
— Oletpa sinä lapsellinen, Antioco, virkahti pappi, mutta katseli
samalla kauhistuen kylän alapuolella olevaa tulien valaisemaa rinnettä.
Vartia ei lausunut mielipidettään. Mutta äänettömästi paheksuen
hän ravisti koiran vitjoja. Eläin haukkui, ja jylseä kaiku vastasi
laaksosta. Ahdistuksissaan pappi arveli, että salaperäinen ääni
esitti hänelle vastalauseensa nuhdellen häntä senjohdosta, että hän
väärinkäytti seurakuntalaistensa yksinkertaisuutta.
— Millaisiksi olen tehnyt heidät? hän kysyi itseltään. Olen pettänyt
heidät, niinkuin olen pettänyt itsenikin. Jumala, ole meille kaikille
armollinen!
Sankarilliset ajatukset sukelsivat esiin hänen mielestään. Hän
pysähtyisi keskelle noita uskovaisia ja tunnustaisi syntinsä ja
kurjuutensa. Hän avaisi heille sydämensä, hän näyttäisi heille
viheliäisen sydämensä surunliekin, joka leimuaisi hehkuvammin kuin
palavat risut kukkulalla.
Mutta toinen ääni hänen sisässään lausui:
— He juhlivat uskoaan. Sinua juhliessaan he juhlivat Jumalaa. Sinulla
ei ole oikeutta tunkeutua tuskinesi heidän ja Jumalan väliin.
Mutta vielä syvemmältä tuleva ääni sanoi:
— Ei, se ei ole niin. Sinä olet pelkuri. Pelkäät kärsimystä,
todellista paloa.
Ja mitä lähemmäksi kylää ja ihmisiä he tulivat, sitä levottomammaksi
hän kävi. Mitä tehdä? Hänestä tuntui, kuin varjot ja valot, joita
kukkulalla palavat tulet loivat ympärilleen joka kivelle, joka
korrelle, olisivat purkautuneet esiin hänen sydämestään. Mutta kumpi
oli totta: valo vai varjo?
Hän muisteli tuloaan kylään takavuosina. Äiti oli seurannut häntä
vapisten, niinkuin ohjataan lapsen ensiaskelia.
— Nyt olen hänen silmissään langennut... Ja hän luulee jälleen
nostaneensa minut, mutta olenkin saanut kuolettavan haavan. Hyvä
Jumala, hyvä Jumala!
Sitten hän hetkeksi tunsi helpotusta ajatellessaan, että tämä
tilapäinen juhla hiukan haihdutti hänen kärsimystään, ehkäpä pelasti
hänet vaarasta...
— Kutsun jonkun luokseni pappilaan. Siten saan illan kulumaan. Vieras
viipyy myöhäiseen... Jos aamuun asti kestän, olen pelastettu.