teetkö isona todella niin, annatko rahasi köyhille.
— Annan köyhille kaiken. Ja minä saan paljon rahaa, kun äitini
ansaitsee kolikoita ravintolallaan. Ja isäni on metsänvartia ja hänkin
ansaitsee. Kaiken, minkä omistan, annan köyhille: onhan se Jumalan
tahto, ja sitten hän kyllä pitää huolen meistä. Sanoohan raamattu:
"Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa
aittoihin, ja taivaallinen Isämme ruokkii ne. Ja laakson lilja on
paremmin vaatetettu kuin kuningas".
— Aivan oikein, Antioco, jos nimittäin ihminen on yksin. Entä jos on
lapsia?
— Se on yhdentekevää. — Minulla ainakaan ei tule olemaan lapsia.
Eihän papeilla saa olla lapsia.
Äiti kääntyi katselemaan häntä. Hän näki pojan kasvot sivulta avoimen
pihaoven kehystäminä. Nuo kasvot olivat tummat, puhdaspiirteiset ja
lujat kuin pronssiin valetut. Pitkät ripset verhosivat isoteräisiä
silmiä. Äiti oli vähällä purskahtaa itkuun.
— Aiotko siis todella papiksi, Antioco?
— Aion kyllä, jos Jumala suo.
— Papit eivät voi ottaa puolisoa itselleen. Entä jos sinä tahtoisit?
— Eivät papit saa mennä naimisiin, sillä Jumala kieltää sen.
— Jumalako? — Paavipahan sen kieltää, äiti virkkoi hiukan kiivaasti.
— Paavi on Jumalan sijainen maan päällä.
— Mutta ennen muinoin oli papeillakin vaimo ja lapsia, niinkuin nytkin
protestanttisilla papeilla.
— Se on eri asia, poika sanoi kiivastuen. — _Meiltä_ se on kielletty.
— Muinaiset papit — —
Mutta suntiopoika oli järkähtämätön vakaumuksessaan.
— No niin, muinaiset papit! Mutta sitten he pitivät neuvottelun ja
tekivät päätöksen, että ei. Ja kaikkein nuorimmat heistä huusivat
kovimmin: Ei! Ja niin pitää oleman.
— Kaikkein nuorimmat! äiti toisti puoleksi itsekseen. — Mutta he
eivät vielä tiedä, mitä tekevät. Myöhemmin he voivat katua, voivat
eksyä oikealta tieltä, hän lisäsi melkein kuiskaten. Voivat ruveta
järkeilemään, kuten entinen pappivainaja.
Hän värisi kammosta. Hän katseli ympärilleen päästäkseen varmuuteen,
ettei aave ollut siellä. Ja hän katui, että oli manannut sen esiin. Ei
hän enää tahtonut ajatella tuota kadotettua, ei ainakaan _tämän asian_
yhteydessä.
Antiocon kasvot muutoin kuvastivat syvää paheksumista
— Ei hän ollut mikään oikea pappi. Se oli pirun veli, joka oli tullut
maailmaan. Jumala meitä mokomista varjelkoon. Sitä pahusta ei pidä
ajatellakaan.
Ja hän teki ristinmerkin. Sitten hän kysyi:
— Kuinka niin katua? Katuuko sitten hän, teidän poikanne?
Äiti kärsi kuullessaan Antiocon noin puhuvan. Hän olisi tahtonut
uskoa pojalle jotakin tuskastaan ja antaa hänelle varoittavia neuvoja
tulevaisuuden varalle. Ja samalla hän melkein tunsi iloitsevansa hänen
sanoistaan. Hänestä oli, kuin tuon viattoman nuorukaisen omatunto olisi
puhunut hänelle hyväksyen hänen tekonsa ja rohkaisten häntä.
— Onko minun Pauloni sanonut, että hänkin on tyytyväinen eläessään
näin? hän kysyi hiljaa.
— Jollei _hän_ sanoisi sitä, niin kuka sitä sitten sanoisi? Totta kai
hän sen sanoo. Eikö hän sitten puhu siitä teille? Olisiko tuo ehkä
somaa: pappi vaimonsa vieressä ja lapsi sylissään! Hänen, jonka tulee
käydä kirkossa jumalanpalvelusta toimittamassa, pitäisi ensin ottaa
parkuva lapsi syliinsä! Johan sen ajatteleminenkin panee nauramaan
katketakseen. Teidän poikanne lapsi käsivarrella ja toinen maassa
nykimässä hänen kauhtanastaan!
Äiti hymyili. Mutta ajatellessaan, että tässäkin talossa voisi olla
pienokaisia juoksentelemassa huoneissa, hän tunsi sisimmässään outoa
levottomuutta. Antioco hymyili silmät säihkyen ja hampaat välkkyen
ruskeissa kasvoissa. Mutta hänen hymyssään oli jotakin julmaa.
— Papin rouva, olisipa se hullunkurista! Kun nuo molemmat menisivät
kävelylle, näyttäisi takaa siltä, kuin siinä olisi kaksi naista. Ja kun
tuo rouva tahtoisi mennä ripille, hänen täytyisi tunnustaa syntinsä
omalle miehelleen kylässä, missä ei ole toista pappia.
— Entä äiti? Kenelle minä sitten tunnustan syntini?
— Äidin laita on toisin. — Ja kenet sitten poikanne ottaisi
vaimokseen? Ehkä Kuningas Nicodemon pojantyttären?
Poika nauroi taas. Tuo tyttö, jota hän tarkoitti, oli seudun rumin
nainen, ontuva ja typerä. Mutta poika kävi vakavaksi, kun äiti virkkoi
hiljaa ikäänkuin vieraan tahdon pakottamana:
— No olisihan niitä muita, esimerkiksi Agnese.
Antioco mutisi kateellisena:
— Vai hän! Mutta hän on ruma, hän ei miellytä minua, eikä häntäkään...
Huomaamattaan äiti alkoi kehua Agnesea melkein kuiskaten, jottei kukaan
muu kuin poika olisi sitä kuullut. Antioco istui kädet yhä ristissä
polvilla pudistaen päätään. Hänen alahuulensa, joka oli heloittavan
punainen kuin kirsikka, rypistyi ylenkatseellisesti.
— Ei! Ei! En voi kärsiä häntä, jos tahdotte tietää. Hän on ruma, ylpeä
ja vanha. Ja lisäksi...
Käytävästä kuului askelia. Molemmat jäivät äkkiä ääneti odottamaan.
* * * * *
Paulo laski lakkinsa lähimmälle tuolille ja istuutui katetun pöydän
ääreen. Äidin kaataessa hänelle kahvia hän kysyi tyynesti:
— Veittekö kirjeen perille?
Tämä vastasi myöntäen ja nyökäytti päätään keittiöön päin varoittaen,
ettei poika kuulisi heidän puhettaan.
— Kuka siellä on?
— Antioco.
— Antioco! pappi kutsui. Yhdellä hyppäyksellä poika riensi hänen
luokseen lakki kädessä seisoen suorana kuin pieni sotamies.
— Antioco, sinun pitää mennä kirkkoon ja panna kaikki kuntoon.
Vanhukselle on annettava viimeinen voitelu.
Poika ei ilolta voinut vastata. _Paulo_ ei siis enää ollut vihainen
eikä ajatellut hänen erottamistaan ja toisen ottamista sijalle!
— Odotahan, oletko jo saanut einettä?
— Hän ei ole välittänyt eineestä, ei häntä koskaan saa ottamaan
mitään, äiti selitti.
— Istu tuohon, pappi käski. Anna hänelle jotakin, äiti. Ja syö nyt
vain.
Poika ei ensi kertaa istunut papin pöydässä. Hän totteli siis
ujostelematta. Mutta hänen sydämensä sykähteli kiivaammin. Hän älysi,
että papin tavassa kohdella häntä oli jotakin uutta ja outoa. Puhuihan
hän toisin kuin ennen. Poika ei osannut selvittää itselleen, minkä
tähden ja kuinka, mutta äänenpainossa oli jotain erikoista.
Ja poika katsoi pappia silmiin, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran,
ja tunsi sisimmässään iloa, mutta myöskin nöyryyttä. Ja uudet tunteet,
kiitollisuus, ylpeys ja toivo täyttivät hänen sydämensä kuin pesän,
joka on täynnä lämpöisiä, piipittäviä, lentokykyisiä linnunpoikasia.
— Ja muista sitten kello kaksi tulla oppitunnillesi. Onpa jo aika
vakavasti käydä käsiksi latinaan. Tilaan uuden kieliopin, sillä omani
on kovin vanha, viime vuosisadalta.
Antioco herkesi syömästä. Hänen kasvonsa olivat hulmahtaneet
punaisiksi, ja hän tarjoutui innoissaan tekemään palvelusta, missä
ikänä isäntä saattoi tarvita häntä. Pappi katsoi poikaan hymyillen.
Mutta äkkiä hän käänsi kasvonsa ikkunaan, josta näkyivät kukkulalla
aamun kultahohteessa värähtelevät pensaat, ja näytti ajattelevan
jotakin muuta. Antioco huomasi jälleen olevansa yksin ja hylätty.
Allapäin hän kokoili muruja pöydältä, kääri huolellisesti kokoon
pöytäliinan ja kantoi kupit keittiöön. Hän tarjoutui pesemäänkin ne, ja
sen hän olisi tehnyt hyvin, hän kun oli tottunut puhdistamaan laseja
äitinsä viinituvassa. Mutta papin äiti ei sitä sallinut.
— Joudu, joudu kirkkoon järjestämään kaikki valmiiksi, hän sanoi
pojalle kuiskaten ja työnsi häntä hiljaa menemään. Poika lähtikin,
mutta matkalla kirkkoon hän poikkesi kotiinsa ilmoittamaan, että pappi
aikoi käydä tervehtimässä häntä, jotta äiti tietäisi hyvin siivota
kaikki paikat.
Papin äiti oli sillä välin tullut takaisin ruokasaliin, jossa Paulo
vielä istui lukemassa lehteä.
Tavallisesti tämä kotiin palattuaan vetäytyi omaan huoneeseensa.
Mutta tuona aamuna häntä peloitti mennä sinne. Hän luki lehteä, mutta
ajatteli muuta. Hän ajatteli kuolevaa vanhaa metsästäjää, joka mainitsi
hänelle kaihtaneensa ihmisten seuraa, he kun ovat "itse ilmetty paha".
Ja ihmiset sanoivat häntä ivaten "Kuninkaaksi", niinkuin juutalaiset
Kristusta.
Mutta tuon vanhuksen tunnustus ei sanottavasti pystynyt kiinnittämään
hänen ajatuksiaan. Enemmän hän ajatteli Antiocoa ja hänen vanhempiaan,
joilta hän aikoi kysyä, olivatko he omantunnon mukaisesti punninneet,
mitä tekivät suostuessaan pojan haaveiluihin ja lapselliseen päätökseen
ruveta papiksi. Mutta sisimmässään hän tunsi, että tämäkään ei
sinä hetkenä ollut hänestä erittäin tärkeää. Hänelle oli kaikkein
tärkeintä paeta omia ajatuksiaan; ja kun äiti astui sisään, hän painoi
päänsä kumaraan tietäen, että äiti yksin vaistosi hänen todellisen
mielentilansa.
Nöyränä hän painoi päänsä alas, mutta ajatuksissaan hän toisti: "Ei!
Ei! Ei ikinä!"
Hän ei tahtonut kysyä äidiltään sen enempää. Olihan kirje viety
perille. Mitä muuta hän enää tahtoikaan tietää?
Hautakivi oli paikoillaan. Kuinka se painoi hänen niskaansa! Hän tunsi
olevansa elävältä haudattu tuon kiven alle.
Äiti korjasi kaikki astiat ruokasalin kaappiin.
Hiljaisuudessa Paulo kuuli lintujen viserryksen kukkulalta ja
kivenhakkaajan tahdikkaan kalkutuksen. Tuntui siltä, kuin maailman
ääri olisi ollut tässä, kuin viimeinen suoja, missä ihmisiä asusti,
olisi ollut tämä pieni valkoinen huone mustuneine huonekaluineen ja
kuluneine permantolaattoineen, joille ikkunasta heijastui värähdellen
vihreähohteinen valo, niin että huone näytti yksinäisen vanhan linnan
vankikomerolta.
Paulo oli juonut kahvinsa ja syönyt korppuja kuten muinakin päivinä.
Nyt hän luki uutisia kaukaisesta maailmasta. Kaikki oli aivan
entisellään. Mutta äiti olisi kernaammin nähnyt, että hän olisi noussut
yläkerrassa olevaan huoneeseensa ja sulkeutunut sinne. Mutta kun hän
nyt oli jäänyt siihen istumaan, hänen olisi ainakin pitänyt uudelleen
kysyä, kenelle ja millä tavoin äiti oli antanut kirjeen. Kuppi kädessä
äiti meni keittiön ovelle asti; sama kuppi kädessä hän palasi pöydän
ääreen.
— Paulo, annoin kirjeen hänen omaan käteensä. Hän oli jo jalkeilla,
käveli puutarhassa.
— Hyvä, Paulo sanoi kohottamatta katsettaan sanomalehdestä.
Mutta äiti ei voinut poistua, ei voinut vaieta. Jokin hänen omaa
tahtoaan, Paulonkin tahtoa voimakkaampi seikka pakotti hänet puhumaan.
Hän nielaisi syvään poistaakseen karvaan maun suustaan ja tuijotti
kupin pohjassa olevaan japanilaiseen maisemaan, joka kahvitilkan läpi
näytti tummalta.
— Hän käveli puutarhassa, hän nousee varhain aamulla. Menin suoraa
päätä hänen luokseen ja annoin hänelle kirjeen. Ei kukaan nähnyt
sitä. Hän otti sen käteensä ja katseli sitä, mutta ei avannut kuorta.
Minä sanoin: 'Siihen ei tule vastausta', ja aioin poistua. Mutta hän
virkkoi: 'Odottakaa!' — Nyt hän avasi kirjeen ikäänkuin osoittaakseen
minulle, ettei tässä ollut kysymys salaisuudesta. Ja hänen kasvonsa
valahtivat valkeiksi kuin hänen kädessään pitelemänsä paperi. Ja hän
sanoi ainoastaan: 'Herran haltuun!'
— Riittää, riittää! Paulo keskeytti kohottamatta silmiään, mutta äiti
näki hänen silmäripsiensä räpyttävän ja kasvojensa kalpenevan kuten
tuonnoin Agnesella. Hän luuli jo poikansa pyörtyvän siihen paikkaan.
Mutta sitten sydämestä takaisin syöksyvä veri tummensi hänen kasvonsa
polttavan punaisiksi. Nämä olivat kauheita hetkiä, jotka sentään oli
kestettävä ja voitettava.
Äiti avasi suunsa sanoakseen vielä jotakin, ainakin kuiskatakseen:
'Näetkö nyt, mitä olet tehnyt, miten paljon pahaa itsellesi ja
hänelle?' Mutta Paulo oli nostanut päänsä pystyyn, nykäisi sen sitten
taapäin karkoittaakseen intohimon pahan veren ja virkkoi luoden häneen
uhkaavan katseen:
— Nyt riittää! Kuulitteko? En totisesti tahdo kuulla tästä enempää.
Muuten teen, mitä itse uhkasitte tehdä eilisiltana: lähden tieheni.
Hän nousi rajusti, mutta ei mennyt huoneeseensa, vaan lähti uudelleen
ulos. Äiti vetäytyi keittiöön kuppi vapisevissa käsissään. Hän laski
sen käsistään ja horjahti hervottomana lieden reunaa vasten. Hänestä
tuntui, että Paulo oli ainaiseksi lähtenyt pois. Jos tämä palasikin,
ei hän enää ollut hänen oma Paulonsa, vaan pahan intohimon valtaama
onneton mies, joka katseli uhkaavin silmin kuin rosvo väijyksistään
jokaista, joka uskalsi asettua hänen tielleen.
Paulo käveli kuin kodistaan pakeneva, kun ei ollut tahtonut mennä
huoneeseensa, jonne luuli Agnesen salaa tunkeutuneen odottamaan häntä
kasvot kalman vaaleina ja kirje kädessä. Hän oli paennut kotoa paeten
omaa itseään. Ja intohimo ajoi häntä pois riehuen hänen sisimmässään
raivokkaampana kuin viime yön myrsky.
Hän kulki niityn poikki tietämättä miksi. Tuntui siltä, kuin salainen
voima olisi vetänyt häntä kohti Agnesen talon seiniä ja puutarhan
muuria, ja kuin hän niistä olisi ponnahtanut takaisin aukiolle,
jonka matalalla aitauksella istui vanhuksia ja jossa hääri lapsia
ja kerjäläisiä. Hän puhutteli eräitä heistä kuulematta heidän
vastauksiaan. Sitten hän laskeutui viettävää tietä pitkin laaksopolulle
asti, mutta ei nähnyt kylää, tietä eikä laaksoa. Maailmankaikkeus oli
ylösalaisin, se oli romahtanut kasaan suunnattomaksi sekasorroksi,
jonka muodostivat kivet, sirpaleet, rauniot. Ja hän kumartui katsomaan
tuota kaikkea, niinkuin lapset kurkistavat kuilujen syvyyksiin tien
varresta kallion kielekkeeltä.
Hän palasi takaisin kirkolle päin. Kapeat kylätiet olivat tyhjänä.
Pihamuurien yli kurottautui jokunen persikkapuun oksa kypsine
hedelmineen. Syyskuun kuulakalla taivaalla vaelsi rauhallinen lauma
valkoisia hattaroita.
Jostakin talosta kuului kangaspuiden helskettä, toisesta rintalapsen
itkua.
Maapoliisi, jolle myös oli uskottu kylänvartian toimi, seudun ainoa
viranomainen, jonka puku, siniset punaviiruiset housut ja haalistunut
samettinuttu, muistutti osaksi metsästäjää, osaksi virkamiestä,
saapasteli tiellä taluttaen hihnasta isoa koiraa. Koira oli mustan ja
punaisen kirjava, ja sen silmät kiiluivat verestävinä. Se muistutti
sutta, toisten mielestä leijonaa. Kaikki kylän asukkaat, kaikki laakson
talonpojat, rinteiden paimenet ja metsästäjät, lapset ja varkaat
tunsivat sen ja pelkäsivät sitä. Vartia piti sen luonaan yöllä ja
päivällä, osittain siksikin, että pelkäsi jonkun yrittävän tappaa sen
myrkyllä. Nähdessään papin koira murisi. Mutta yksi ainoa isännän sana
sai sen vaikenemaan, ja se painoi päänsä alas.
Mies pysähtyi tervehtien pappia sotilaallisesti. Sitten hän virkkoi
juhlallisesti:
— Varhain tänä aamuna kävin katsomassa sairasta. Kuume: neljäkymmentä.
Valtimo: satakaksi. Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan hänellä
on munuaistulehdus. Pojantytär tahtoi, että määräisin potilaalle
kiniiniä. (Mies piti kotonaan lääkkeitä ja kävi sairaiden luona osaksi
virkansa puolesta, osaksi siksi, että ihmiset olisivat pitäneet häntä
lääkärin apulaisena, tämä kun kävi kylässä vain kahdesti viikossa).
Mutta minä sanoin, hän jatkoi sitten: 'Ollaanpa hissuksiin, tyttöseni;
minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan tässä tarvitaan ulostusainetta
eikä kiniiniä'. Nainen itki vuodattamatta kuitenkaan kyyneltäkään.
Iskeköön Jumala minut salamallaan kuoliaaksi, jos tässä puhun liian
rohkeasti! Ja hän tahtoi, että lähtisin päätä pahkaa noutamaan
lääkäriä. — 'Lääkäri tulee sunnuntaiaamuna varhain, siis huomenna',
sanoin siihen. — 'Ja jos sinulla on semmoinen hätä, niin lähetä
omalla kustannuksellasi mies noutamaan häntä. Potilas voi kyllä maksaa
lääkärinkulut, kun jo makaa henkitoreissaan, eikä eläessään ole
tuhlannut kolikkoakaan'. Oliko se oikein sanottu?
Juhlallisen näköisenä mies odotti papilta tunnustusta. Mutta tämä
katseli koiraa, joka alistuvana ja nöyränä noudatti herransa tahtoa, ja
ajatteli:
— Jospa voisi noin hihnasta taluttaa intohimojaan!
— No niin, hän sitten virkkoi hajamielisesti. Kyllä kai lääkäriä voi
odottaa huomisaamuun. Sairaan tila on tosin arveluttava...
— No niin, jos on arveluttava, vartia intti mielipiteestään luopumatta
ja hiukan harmissaan papin välinpitämättömyydestä, niin lähettäköön
miehen noutamaan lääkäriä. Sairas jaksaa kyllä maksaa. Sen miehen
kukkaro ei ole tyhjä. Mutta pojantytär ei välittänyt edes minun
määräyksestäni, hän ei edes antanut sairaalle ulostusainetta, jota
neuvoin ottamaan ja jonka itse vartavasten olin valmistanut.
— Meidän olisi ennenkaikkea pitänyt antaa hänelle Herran Ehtoollista,
pappi huomautti.
— Olettepa itse neuvonut minulle, että sairaalle voi antaa
Ehtoollista, vaikka hän ei olekaan paastonnut.
— No niin, pappi sanoi käyden kärsimättömäksi, vanhus ei tahtonut
nauttia ulostuslääkettä. Hän puri yhteen hampaansa, ja hänellä on
vielä kaikki tallella ja terveinä; ja hän hosui nyrkeillään kuin terve
ihminen.
— Joka tapauksessa, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan,
pojantyttären ei olisi sopinut käskeä minua, poliisia ja kylän vartiaa,
päistikkaa lähtemään noutamaan lääkäriä, ikäänkuin olisin tavallinen
renki! Eihän tässä ollut kysymys mistään haavasta, niin ettei se kuulu
minun virkavelvollisuuksiini. Minulla on muuta tehtävää. Pitää mennä
joen kaalamopaikalle; minulle on, nähkääs, ilmoitettu, että joku
"hyväntekijä" on pistänyt dynamiittia veteen tappaakseen taimenet
sukupuuttoon. Hyvästi!
Mies tervehti jälleen sotilaallisesti ja lähti tiehensä. Tuntiessaan
hihnan nykäyksen koira, joka vaistomaisesti tajusi isäntänsä
paheksumisen, lähti liikkeelle heiluttaen julmaa häntäänsä. Se ei enää
murissut, mutta käänsi päänsä pappiin päin katsoen häneen peloittavilla
pedonsilmillään.
Kauempana istui Antioco kirkkomuurilla jalavan siimeksessä. Hän odotti
siinä pantuaan kaikki kuntoon vanhuksen viimeisen voitelun varalta.
Nähdessään papin hän juoksi messupaita kädessään edeltä sakaristoon.
Käden käänteessä molemmat olivat valmiit. Papilla oli yllään
messukasukka ja stola, kädessä pyhää öljyä sisältävä hopea-astia;
Antioco oli pukeutuneena nilkkoihin valuvaan punaiseen kaapuun;
kädessään hänellä oli kultaripsuinen päivänvarjo, jonka hän oli
avannut pitäen sitä papin yläpuolella suojellen häntä ja hopearasiaa
auringon polttavilta säteiltä. Itse hän kulki päivänpaisteessa,
ja hänen kaapunsa pisti silmiin räikeän punaisena papin valko-
ja mustapukuisen olemuksen rinnalla. Pojan kasvoilla oli perin
vakava, melkein murheellinen ilme. Hän kuvitteli olevansa pyhien
esineiden vartia, saaneensa Herralta tehtäväkseen suojella vihkiöljyä
sisältävää pyhää astiaa. Tämä ei kuitenkaan voinut estää häntä
nauramasta hiljaa itsekseen, vaikka hän koettikin salata hilpeyttään
puremalla kovasti hammasta, nähdessään vanhusten papin kulkiessa ohi
armonvälikappaleineen typerännäköisinä hypähtävän portailta ja poikien
polvistuvan seinään päin eikä kasvot pappia kohti. Antioco kilisytti
kulkustaan joka oven edessä ilmoittaakseen sisällä olijoille, että
Herran Sakramentti kulki ohi. Koirat haukkuivat, ja kangaspuiden helske
taukosi. Naiset pistivät päänsä ulos ikkunoista ja puukuisteilta, ja
koko kylä oli pyhän, salaperäisen tunnelman vallassa.
Nainen, joka vesiastia pään päällä tuli alhaalta lähteeltä, laski
astian maahan ja polvistui lähelle pappia.
Paulo kalpeni tuntiessaan naisen Agnesen palvelijattareksi. Siinä
oli astiassa vesi, jolla Agnese huuhtelisi kyynelensä. Ja kostea
saviastiakin näytti itkevän.
Pappia puistatti niin raju väristys, että hän tarrautui tiukasti kiinni
hopeamaljaan ikäänkuin saadakseen siitä tukea.
Lasten lauma kasvoi kasvamistaan sitä mukaa kuin lähestyttiin sairaan
asuntoa. Tuossa se jo kohosi tien laakson puoleisella reunalla. Se oli
korkea, hakkaamattomista kivistä kyhätty talo, ainoassa ikkunassa ei
ollut lasia. Sen edessä levisi kivillä laskematon piha, jonka ympäri
kulki matala muuri.
Ovi oli selkiselällään. Pappi tiesi, että sairas lepäsi vaatteet
yllä olkimatolla alakerrassa. Hän meni sisään mumisten rukousta,
ja Antioco sulki päivänvarjon ja kilisytti kulkusta lapsiin päin
karkoittaakseen heidät kuin hyttyset. Mutta huone oli autio, olkimatto
tyhjä. Kenties sairas oli suostunut paneutumaan vuoteeseen, tai
hänet oli yksinkertaisesti siirretty sinne; eihän hän enää pystynyt
vastustelemaan, kun oli aivan hengenheittona.
Pappi työnsi toiseen huoneeseen johtavan oven auki, mutta sekin oli
tyhjä. Hän asettui sitten ulko-ovelle ja näki vanhuksen pojantyttären
kiipeävän tietä ylös liikaten ja hengästyneenä pullo kädessä. Hän oli
ollut hakemassa poliisilta lääkettä.
— Missä sairas on? pappi kysyi tytöltä tämän tullessa sisään ja
tehdessä ristinmerkin. Kun tyttö ei nähnyt isoisäänsä huoneessa, hänen
silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän parkaisi pelästyksissään.
Ulkona poikanulikat hyppäsivät alas muurilta ja tunkeutuivat ovelle
asti. Kun Antioco kielsi heitä tulemasta sisään, he alkoivat mukiloida
häntä nyrkeillään ja nykiä hänen kaapuaan. Mutta heti kun pappi, joka
oli liikkaavan tytön kanssa turhaan hakenut sairasta sisähuoneista,
jälleen ilmestyi ovelle hopeamalja yhä kädessään, pojanvekarat
hajosivat kuin akanat tuuleen.
— Häntä ei näy. Minne hän on voinut mennä? vanhuksen pojantytär huusi
töytäillen sinne tänne.
Silloin eräs poikanen puikahti esiin polun pensasaidan takaa ja
tunkeutui kädet housuntaskuissa papin luo virkkaen:
— Etsittekö Kuningasta? Se tallusti tuonne alamäkeen.
— Minne päin?
— Tuonne! tuonne! pikku mies selitti nyökäten päällään laaksoon päin.
Pojantytär syöksyi rinnettä alas, pojat perässä. Pappi viittasi
Antiocolle, että hän avaisi päivänvarjon, ja hitaasti, äänettöminä ja
vakavina he palasivat kirkkoon. Ihmisiä alkoi tulvia taloista tielle,
ja uutinen vanhuksen paosta levisi suusta suuhun.
* * * * *
Paulo istui taas pöydän ääressä rauhallisessa ruokasalissa, jossa
äiti tarjosi einettä. Ei tuntunut enää niin kiusalliselta, kun oli
puheenaihetta. Keskusteltiin Kuningas Nicodemon paosta. Antioco oli
juossut laskettuaan tuolille maljan, laukun ja vaipan, hankkimaan
uutisia paenneesta. Hän palasi takaisin kertoen eriskummaisia asioita:
Vanhus oli kadoksissa, ja hoettiin eräiden sukulaisten vieneen hänet
piiloon, he kun tahtoivat anastaa hänen säästönsä. Joku koiranhammas
ilkkui:
— Hänen koiransa ja kesy kotkansa tulivat vuorenhuipulta ja veivät
äijän mukanaan!
— Tuo puhe koirasta on joutavaa, Antioco huomautti, mutta juttu
kotkasta ei ole hullumpi. Kun olin pikkupoika, muistan, miten kotka vei
pihastamme aika lihavan lampaan.
Toistamiseen käytyään tiedustelemassa Antioco palasi kertoen, että
sairas oli nähty tiellä hänen kiivetessään kuolemaan vuorenhuipulle.
Kuolinkamppailun kuume ajoi häntä eteenpäin; hän kulki kuin
unissakävijä. Sukulaiset eivät tahtoneet häntä kiihoittaa eivätkä
pahoittaa hänen mieltänsä, ja niin he olivat saattaneet hänet takaisin
hänen majaansa vuoren huipulle.
— Istuhan syömään, pappi sanoi pojalle.
Ja Antioco istuutui entiselle paikalleen ensin vilkaistuaan papin
äitiin nähdäkseen, mitä tämä arveli asiasta.
Äiti hymyili ja viittasi häntä tottelemaan. Pojasta tuntui, kuin olisi
hänestä tullut perheenjäsen.
Viattomuudessaan hän ei huomannut, että nuo molemmat pelkäsivät,
lopetettuaan keskustelun vanhuksen paosta, olla kahdenkesken. Äiti
näki, kuinka hänen poikansa levottomasti harhailevat silmät silloin
tällöin sulkeutuivat ja kuinka ne välillä muuttuivat koviksi ja
läpitunkemattomiksi kuin kivi sisäisen yön pimittäminä. Pappi taas
säpsähti havaitessaan äidin pitävän häntä silmällä, aavistavan hänen
hirvittävän tuskansa.
Ruoat tarjottuaan äiti poistui eikä enää palannut huoneeseen.
Puolenpäivän aikaan alkoi henkäillä lauha länsituuli, joka sai kukkulan
puiden lehdet hiljaa lepattamaan. Koko huone aivan kuin ilostui
hymyilevien lehtien liikkuvasta heijastuksesta ja taivaanlaelta ikkunan
kautta sisään virtaavasta vaihtelevasta valosta. Hopeapilvien hienoilla
säikeillä tuntui tuuli helkyttävän hiljaista soittoa.