temmatakseen mantelipuun rungosta pihkahelmen hän näki toisella
puolella puutarha-aitausta pikkukadun pohjukassa soikean, vihertävän
silmäparin, joka tuijotti häneen. Ne muistuttivat kissansilmiä. Ja koko
tuon naisen olemuksessa, joka harmaassa puvussaan istui pikkukadun
perällä olevan oven kynnyksellä, oli jotakin kissamaista. Paulo näki
hänet vielä ilmielävänä edessään. Hänestä tuntui siltä kuin hän yhä
vielä olisi pidellyt peukalon ja etusormen välissä pihkahelmeä ja
vielä noiduttuna tuijottanut naisen silmiin. Oven yläpuolella oli
pieni valkopuitteinen ikkuna, jonka kamanassa oli pieni risti. Jo
poikasena hän oli nähnyt tuon oven ja tuon ikkunan. Risti, viettelysten
vastustamisen vertauskuva, sai hänet hymyilemään, sillä Maria Paola,
joka asui talossa, oli langennut nainen. Siinä hän istui ripsureunainen
huivi hartioilla, joka jätti näkyviin valkoisen kaulan ja johon asti
ulottuivat hänen koralliset korvakelluttimensa, jotka näyttivät
kahdelta isolta veripisaralta. Kyynärpäät polvilla ja hienot kasvot
käsien varassa Maria Paola tuijotti häneen herkeämättä ja lopulta
hän hymyili hievahtamatta paikaltaan. Tanakat valkoiset hampaat sekä
silmät, joissa oli lievää julmuutta, vielä korostivat hänen kasvojensa
kissamaista ilmettä. Äkkiä hän laski kätensä vaipumaan helmaansa,
kohotti päänsä pystyyn ja kävi vakavan ja surullisen näköiseksi.
Lihava, kookas mies lähestyi, lakki vedettynä syvään silmille, jottei
häntä tunnettaisi, varovasti pitkin pikkukatua, kasvot muuriin päin
käännettyinä.
Maria Paola nousee äkkiä ja menee sisään. Mies seuraa perästä ja vetää
oven kiinni.
* * * * *
Paulo ei ollut koskaan voinut unohtaa sitä hirvittävää kuohua, joka
raateli häntä hänen astellessaan naisten kasvitarhassa ja ajatellessaan
noita kahta, jotka olivat sulkeutuneet pikkukadun taloon.
Se oli epämääräistä tuskantunnetta, mielipahaa, joka sai hänet
haluamaan yksinäisyyttä, pyrkimään piiloon kuin sairas eläin. Ja
päivällispöydässä hän oli tavallistaankin hiljaisempi toisten
kutsuvieraiden ollessa luontevan hilpeitä. Heti aterian jälkeen hän
palasi kasvitarhaan. Tuo nainen istui taas odotuspaikallaan samassa
asennossa kuin aikaisemminkin. Auringonpaiste ei koskaan päässyt hänen
ovelleen, tuohon kadun kosteaan sopukkaan, ja näytti siltä, kuin häntä
alati ympäröivä varjo olisi säilyttänyt hänet noin valkoisena ja
hienona.
Huomatessaan seminaarinoppilaan nainen ei liikahtanutkaan, mutta
hymyili hänelle taaskin. Sitten hän jälleen kävi vakavaksi kuin äsken
lihavan miehen saapuessa. Kovaäänisesti hän puhutteli Pauloa:
— Kuulehan, tuletko ensi sunnuntaina siunaamaan taloani? Viime vuonna
pappi, joka kulki taloja siunaamassa, kieltäytyi tulemasta minun
asuntooni.
Menköön helvettiin laukkuineen ja laukun sisällyksineen päivineen!
Paulo ei sanonut sanaakaan. Hänen teki mieli heittää naista kivellä,
ja hän ottikin käteensä kiven puutarhamuurilta. Mutta hän viskasi sen
pois ja pyyhki kätensä nenäliinaan. Mutta koko piinaviikon ajan, joko
kuunnellessaan messua tai avustaessaan toisten seminaarinoppilaiden
kanssa pyhissämenoissa, kulkiessaan vahakynttilä kädessä piispan
saattueessa, tuon naisen silmät väikkyivät viekottelevina hänen
edessään, pyrkien riivaamaan häntä. Hän olisi tahtonut manata ne pois,
mutta huomasi, että pahahenki asustikin hänessä itsessään.
Avustaessaan jalkojen pesemistilaisuudessa ja piispan ollessa
kumartuneena kahdentoista kerjäläisen edessä, jotka olivat kuin
kaksitoista apostolia, hän tunsi mielessään paheksuvansa sitä, ettei
tuo pappi ollut suostunut siunaamaan langenneen naisen taloa. Olihan
Kristuskin antanut anteeksi Maria Magdalenalle. Ehkä tuo nainen olisi
tehnyt katumuksen ja parannuksen, jos pappi olisi siunannut hänen
talonsa. Tämä ajatus alkoi askarruttaa hänen aivojaan syrjäyttäen
kaikki muut. Tutkiessaan omaatuntoaan nyt paljoa myöhemmin hän huomasi,
ettei hän ollut silloin vielä ollut oikein selvillä vaistoistaan.
Kenties hänkin olisi, jos olisi oikein tuntenut itsensä, mennyt
pääsiäislauantaina tuon yleisen naisen taloon.
Sitten kerran pikkukadun suulla seisoessaan hän huomasi, ettei Maria
Paola ollut istumassa kynnyksellään. Mutta ovi oli auki, mikä merkitsi,
ettei sisällä ollut vieraita. Vaistomaisesti hän silloin jäljitteli
isoa lihavaa miestä, hiipi eteenpäin muurin vierustaa, pitäen kasvonsa
siihen suunnattuina. Häntä harmitti, ettei nainen istunut paikallaan,
jolloin tämä kai olisi hänet nähdessään noussut ja äkkiä käynyt
vakavaksi ja surulliseksi. Saavuttuaan pikkukadun pohjukkaan hän näki
Maria Paolan ammentavan vettä talon kupeessa olevasta kaivosta. Hän oli
todella kuin Maria Magdalena. Samoin hänkin käänsi punastuen kasvonsa
toisaanne kantaessaan vesisankoa. Paulo ei ollut koskaan nähnyt
kauniimpaa naista. Hän aikoi paeta pois, mutta häpesi tytön silmissä.
Sanko kädessä tyttö palasi sisään, kuiskaten hänelle jotakin, mitä
hän ei kuitenkaan kuullut. Ja tuskin Paulo oli astunut kynnyksen yli,
ennenkuin tyttö itse jo sulki oven hänen jälkeensä. He kiipesivät
puuportaita yläkerran huoneeseen, samaan, jonka ikkunan kamanassa oli
viettelyksistä suojeleva risti.
Nainen saapui ensin perille ja nojasi kaiteisiin vetäen katseillaan
miestä perässään. Ja Paulon ehdittyä yläkerran huoneeseen tyttö
painautui häneen kiinni, ikäänkuin olisi tahtonut mitellä voimiaan
hänen kanssaan. Hän tyrkkäsi kädellään lakin Paulon päästä ja alkoi
sitten, kuin hän itse olisi ollut mies ja hänen vieraansa nainen,
availla tämän takkia, lapsellisesti näpäytellen auki noita pieniä
punaisia nappeja, samoin kuin Paulo oli näpäyttänyt pihkapallon
kukkivasta mantelipuun kyljestä.
* * * * *
Senkin jälkeen Paulo oli joskus käynyt tytön luona. Mutta kun hänet
oli vihitty papiksi ja hän oli tehnyt siveydenlupauksensa, hän ei enää
ollut lähennellyt naisia. Hänen aistinsa olivat ikäänkuin jäykistyneinä
lupauksen kylmän panssarin alla. Kuullessaan kerrottavan toisten
pappien häpeällisistä teoista hän ylpeänä tunsi viettävänsä puhdasta
elämää ja muisteli pikkukadun varrella tapahtunutta seikkailuaan
ohimenevänä tautina, josta hän oli täydelleen tervehtynyt.
Ensimmäisinä tällä pienellä paikkakunnalla viettäminään vuosina hänestä
tuntui siltä, kuin hän jo olisi elänyt koko elämänsä, kokenut kaikkea,
kurjuutta, nöyryytystä, nautintoa, syntiä ja sovitusta ja kuin hän
olisi vetäytynyt syrjään maailmasta kuten muinaiset erakot ja odottanut
ainoastaan Jumalan valtakuntaa.
Ja nyt maallinen elämä oli jälleen yhdellä iskulla avautunut hänen
eteensä naisen silmistä, ja alussa hän oli niin suuresti erehtynyt,
että oli sekoittanut keskenään tuon elämän ja iankaikkisen elämän.
Rakkaus, vastarakkaus — eikö se sentään ollut Jumalan valtakunta maan
päällä? Miksi kaikki tämä, Herra Jumala? Miksi niin paljon sokeutta?
Mistä löytää valoa? Eihän hänellä ollut paljoakaan oppia, sen hän hyvin
tiesi. Hänen sivistyksensä oli kokoonpantu kirjojen katkelmista, joiden
täydellistä merkitystä hän ei tajunnut. Syvän vaikutuksen oli häneen
tehnyt Raamattu romanttisuudellaan ja ikivanhalla suorasukaisuudellaan.
Ei hän luottanut omaan arvostelukykyynsä eikä omaan sielunelämän
erittelyynsä. Hän tiesi vain, ettei tuntenut itseään, että häneltä
puuttui itsehillitsemiskykyä, että hän yhä erehtyi. Hänet oli
johdettu väärälle elämänuralle. Olihan hän vaistoihminen, samoin kuin
esi-isänsä, myllärit ja paimenet, ja kärsi, kun ei voinut täyttää
vaistojensa vaatimuksia.
Paulo palasi ensimmäiseen taudinmäärittelyynsä, joka samalla oli
yksinkertaisin ja järkevin: hän kärsi sentähden, että oli mies, että
tarvitsi naista, nautintoa, tunsi tarvetta siittää uusia olentoja.
Hän kärsi vaistotessaan, että elämän luonnollinen tarkoitus on elämän
jatkaminen. Siitä hänet oli estetty, ja tämä väkivalta vain kiihoitti
hänen vaistojensa tarvetta.
Mutta sitten hän muisti, että hekuma oli jäljestäpäin nautinnon
päätyttyä herättänyt inhoa ja ahdistusta. Mitä se siis oli? Se ei ollut
oikeuksiinsa, elämään pyrkivä liha, vaan sielu, joka on lihan kahleissa
ja pyrkii vapautumaan vankilastaan.
Suurimman rakkaudenhekuman hetkinä sielu pakeni korkealle, kohta taas
pudotakseen takaisin entiseen häkkiinsä. Mutta tuokin lyhyt vapautuksen
hetki riitti vilahdukselta osoittamaan, minne sielu liitäisi
vankeusaikansa päätyttyä, silloin kun lihan valta olisi ainaiseksi
rauennut: äärettömän ilon tyyssijaan, iäisyyteen.
Lopulta Paulo hymyili väsyneesti ja surullisesti. Mistä hän olikaan
lukenut kaiken tämän? Tietysti se oli saatu kirjoista. Hän ei ollut
niin itserakas, että olisi luullut omien aivojensa synnyttäneen uusia
ajatuksia. Mutta yhtäkaikki. Totuus on aina ollut sama, kaikilla
ihmisillä sama kuin heidän sydämensäkin.
Hän oli luullut olevansa erilainen kuin muut ihmiset, olevansa
vapaaehtoisessa maanpaossa ja kyllin arvokas elääkseen lähellä Jumalaa.
Ehkä Jumala rankaisi häntä tästä palauttaen hänet takaisin ihmisten
pariin kokemaan intohimoa ja tuskaa.
Täytyi nousta ja käydä tietään.
* * * * *
Joku kuului kolkuttavan oveen. Paulo havahtui, hypähtäen nopeasti
vuoteestaan kuin matkamies, jonka on määrä lähteä matkalle ja joka
pelkää myöhästyvänsä. Noustuaan vuoteesta hän kuitenkin masentuneena
istahti sen laidalle.
Tuntui siltä, kuin kaikki hänen jäsenensä olisivat olleet murjotut,
ikäänkuin häntä olisi nukkuessa piesty. Istuen kumarassa, leuka
painuneena rinnalle, hän nyökäytti vähän päätään kuin sanoakseen:
"Kuulen, kuulen!"
Äiti oli muistanut herättää hänet aikaisin, niinkuin oli ollut puhe
edellisenä iltana. Niin, äiti kulki suoraa tietään. Hän ei enää
näyttänyt ajattelevan yöllisiä tapahtumia ja herätti poikansa,
aivankuin kaikki olisi ollut ennallaan.
Kaikki tuntui todella olevan ennallaan. Ja uudelleen Paulo kohottautui
seisoalleen ja alkoi pukeutua. Ja vähitellen hän ojentihe suoraksi,
jäykäksi kuin sotilas ainakin sotisovassaan.
Hän avasi ikkunan selko selälleen ja painoi silmänsä umpeen
hopeanhohteisen taivaan valon häikäisemänä. Kukkulan rautatammet
värähtelivät kylpien valonsäteissä ja lintujen laulun raikuessa. Myrsky
oli asettunut, ja puhtaassa ilmassa kaikui kirkonkellon kalkatus.
Se kutsui Pauloa. Hän ei enää huomannut, mitä ulkopuolella tapahtui,
vaan koetti paeta sisäiseen maailmaansa. Hänen huoneessaan leijailevat
tuoksut tuottivat hänelle kärsimystä: kaikki muistot tuntuivat terävän
aseen pistoilta. Kirkonkellon ääni kutsui häntä; mutta hänellä ei
ollut tarmoa lähteä liikkeelle huoneestaan, vaan hän mittaili sen
lattiaa kuin raivoten. Hän lähestyi kuvastinta, mutta poistui oitis
sen luota. Turhaan! Tuon naisen kuva kuulsi yhtä selvästi kuin hänen
omansakin kuvastimen lasin takaa. Vaikka se olisi särkynyt tuhansiksi
pirstaleiksi, olisi joka siru silti säilyttänyt tuon kuvan eheänä.
Toinen messuun kutsuva soitto kaikui kiirehtien häntä. Hän astui sinne
tänne etsien jotakin, mitä ei löytänyt. Lopuksi hän istuutui pöydän
ääreen ja alkoi kirjoittaa.
Ensin hän kirjoitti: "Menkää sisälle ahtaasta portista", j.n.e....
Sitten hän pyyhki pois tämän lauseen ja kirjoitti lehden toiselle
sivulle:
"Pyydän teitä, ettette enää odota minua luoksenne. Olemme molemmat
kietoutuneet harhaluulojen verkkoon. Meidän täytyy viipymättä katkoa
se, jotta emme vajoaisi pohjattomaan syvyyteen. En koskaan enää saa
nähdä teitä. Unhoittakaa minut! Älkää kirjoittako minulle, älkääkä
yrittäkö enää tavata minua".
Paulo laskeutui alakertaan ja kutsui äitiä eteisen käytävästä. Hän
antoi tälle kirjeen katsomatta häneen.
— Viekää se heti perille, hän sanoi ääni käheänä — koettakaa itse
antaa se hänen käteensä, ja tulkaa heti takaisin.
Hän tunsi, kuinka äiti nopeasti sieppasi kirjeen hänen kädestään ja
riensi ulos, jolloin hän jälleen tunsi hetkeksi helpotusta.
Kellon ääni kaikui jo kolmatta kertaa yli hiljaisen seudun laaksoihin,
joiden yli levisi aamuhämärän hopeanharmaa harso.
Vanhoja talonpoikia, ryhmysauva hihnassa ranteesta riippuen, isopäisiä,
lyhytvartaloisia naisia kiipesi mäen kaltaalle nousevaa tietä. He
näyttivät tulleen laakson syvimmistä sopukoista.
Kaikki kokoontuivat pieneen kirkkoon. Vanhukset asettuivat lähelle
alttarin aitausta, ja pyhäkön täytti kirpeä metsän haju.
Antioco, nuori suntio, joka avusti messussa, heilutti suitsutusastiaa
tupruttaen pyhää savua vanhuksiin päin karkoittaakseen tuon
hajun. Vähitellen suitsutuspilvi erotti alttarin muusta kirkosta.
Ruskeaihoinen nuori suntio valkoisessa kuoripojanpaidassaan ja kalpea
pappi tummassa kultakuteisessa messukasukassaan liikkuivat keskellä
helmenharmaata pilveä.
Heitä molempia miellytti suuresti suitsutuksesta uhoava savu ja tuoksu,
jota he käyttivät runsaasti. Kääntyessään seurakuntaan päin pappi
ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä savulta. Hän rypisti
samalla otsaansa. Hän näytti olevan tyytymätön, kun kirkossa oli niin
vähän väkeä, ja odottavan lisää tulijoita. Joitakin myöhästyneitä
seurakuntalaisia vielä ilmestyikin. Viimeksi saapui Paulon äitikin, ja
pappi kalpeni huulia myöten.
Kirje oli siis toimitettu perille. Uhri oli täytetty. Kalmanhiki peitti
hänen ohimonsa, ja vihkiessään hostian hän huokasi itsekseen:
— Jumalani, uhraan Sinulle lihani, uhraan Sinulle vereni!
Ja hän kuvitteli näkevänsä lemmittynsä, joka piteli kädessään tuota
valkoista paperilippua kuin rippileipää, kuinka hän luki kirjeen läpi
ja kaatui kuin kuolleena maahan.
Messun loputtua pappi polvistui väsyneenä mumisten yksitoikkoisesti
latinalaisen rukouksen. Seurakunta vastasi, ja pappi tunsi ruumiissaan
unen kaltaista uupumusta ja tarvetta heittäytyä pitkäkseen alttarin
astuimille ja nukkua siinä kuin paimen kalliolla.
Suitsutussavun lomitse hän näki seinäkomeron lasin takana pienen
Neitsyenkuvan, jota rahvas luuli ihmeitätekeväksi. Se oli tumma ja niin
hieno kuin kaiverrettu jalokivi kotelossaan. Paulo katseli sitä, kuin
olisi nähnyt sen ensi kertaa oltuaan pitkän aikaa poissa. Missä hän
olikaan ollut koko tämän ajan? Hän ei oikein muistanut, hänen mielensä
oli hämmennyksissä. Mutta äkkiä hän taas havahtui täysin tajuihinsa
ja alkoi puhua seurakuntalaisilleen, mikä harvoin tapahtui. Hän puhui
murretta, karkealla äänellä, melkein huutaen tuolle maalaisrahvaalle.
Parrakkaat ukot kurottivat päätään alttarin aitauksen säleiden väliin
paremmin kuullakseen. Polvillaan olevat naiset kuuntelivat puoleksi
pelokkaina, puoleksi uteliaina. Nuori suntio seisoi siinä kirja
kädessä katsellen pappia soikeilla tummilla silmillään, sitten hän loi
katseensa kirkkokansaan ja pudisti päätään ikäänkuin leikillisesti
uhaten.
— Niin, pappi sanoi, teidän joukkonne käy päivä päivältä pienemmäksi.
Kun käännyn puoleenne, minua melkein hävettää. Minusta tuntuu, kuin
olisin paimen, joka on menettänyt laumansa. Ainoastaan sunnuntaisin
kirkossa on enemmän väkeä. Näyttää siltä, kuin tulisitte tänne
pikemminkin tunnonvaivojen pakosta kuin vakaumuksesta, paremminkin
tottumuksesta kuin tarpeesta, samoin kuin muutatte vaatteita, kun
menette levolle. Herätkää jo, sanon teille, teidän on kaikkien aika
herätä! En tarkoita, että tänne olisi joka aamu tultava perheenäitien
ja miesten, joiden jo ennen päivän koittoa täytyy lähteä työhön. Vaan
tarkoitan nuoria naisia, vanhuksia, lapsia, kaikkia niitä, joiden
näen kirkosta poistuessani seisovan ovensa kynnyksellä tervehtimässä
nousevaa aurinkoa. Kaikkien näiden pitää tulla tänne aloittamaan
päivänsä Jumalan kanssa, tervehtimään Herraa hänen huoneessaan ja
ammentamaan voimaa päivän raadantaan. Jos teette näin, katoaa se
kurjuus, joka kalvaa teitä, pahat tavat häviävät, ja kiusaus on
pysyttelevä kaukana teistä. On jo aika herätä, herätä varhain aamulla,
pestä kasvonsa ja muuttaa ylleen puhtaat vaatteet arkenakin, eikä
ainoastaan sunnuntaisin. Odotan siis teitä kaikkia huomisesta alkaen.
Rukoilemme sitten yhdessä, ettei Jumala hylkäisi pientä kyläämme, vaan
suojelisi sitä niinkuin pienintäkin linnunpesää. Ja niiden puolesta,
jotka ovat sairaana, rukoilemme, että he parantuisivat ja voisivat
jälleen kulkea tietään.
Hän kääntyi äkkiä heihin selin, ja suntiopoika teki samoin.
Muutamaksi hetkeksi pieni kirkko vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että
saattoi kuulla kivenhakkaajan kalkuttelevan kummun toisella puolella.
Sitten muuan nainen nousi, meni papin äidin luo, laski kätensä hänen
olalleen ja sanoi puoliääneen:
— Teidän poikanne pitää heti tulla ripittämään "Kuningas" Nicodemoa,
joka on viimeisillään.
Kuin havahtuen tuskastaan äiti kohotti katseensa. Hän muisti, että
Kuningas Nicodemo oli omituinen vanha metsästäjä, joka asui majassaan
vuoren laella, ja kysyi, täytyikö Paulon lähteä sinne ylös ripittämään
sairasta.
— Ei tarvitse, nainen mutisi, sukulaiset ovat tuoneet hänet tänne
kylään.
Äiti lähti silloin viemään sanaa Paulolle pieneen sakaristoon, jossa
pappi Antiocon avustamana riisui yltään messukasukkaansa.
— Tuletko ensin kotiin kahville?
Paulo kaihti äidin katsetta. Hän ei vastannut mitään ja tekeytyi kovin
kiireiseksi rientääkseen sairaan vanhuksen luo.
Äiti ja poika ajattelivat samaa: Agneselle lähetettyä kirjettä, mutta
kumpikaan ei lausunut halaistua sanaa. Paulo lähti juoksujalkaa
matkaan. Äiti jäi siihen seisomaan kuin puukuva ja sanoi suntiopojalle,
joka asetteli pyhiä esineitä paikoilleen mustaan kaappiin:
— Minun ei olisi pitänyt vielä sanoa mitään, niin että hän ensin olisi
käynyt kotona juomassa kahvinsa.
Antioco käänsi kaapin aukosta kasvonsa äitiin päin virkkaen
juhlallisesti:
— Papin täytyy tottua kaikkeen.
Ja jatkaen kaapin järjestelyä poika lisäsi melkein kuin itsekseen
puhuen:
— Ehkä hän on vihainen minulle, kun sanoi, että minä muka olin
hajamielinen. Mutta se ei ole totta; minä vakuutan, ettei se ole
totta. Enhän tehnyt muuta kuin katselin vanhuksia, ja minua tuppasi
naurattamaan, sillä nuhdesaarnasta he eivät suinkaan ymmärtäneet tuon
taivaallista. He istuivat siinä suu ammollaan, mutta eivät silti
ymmärtäneet yhtään mitään. Lyönpä vaikka vetoa, että vanha Marco
Panizza luulee, että hänen täytyy pestä kasvonsa joka päivä eikä
ainoastaan pääsiäisenä ja jouluna. Ja saattepa nähdä, että tästäpuolin
he kaikki tulevat joka päivä kirkkoon, kun pappi sanoi, että kirkossa
käymällä kurjuuskin häviää.
Äiti seisoi siinä järkähtämättömänä kädet esiliinan alla.
— Sielun kurjuus, hän virkkoi osoittaakseen, että ainakin yksi oli
ymmärtänyt papin sanat. Silti Antioco katsoi häneen, samoin kuin äsken
oli katsellut vanhuksia, ja hänen teki mielensä purskahtaa nauruun.
Sillä hän oli varma siitä, ettei kukaan ymmärtänyt näitä asioita niin
hyvin kuin hän itse, joka jo osasi ulkoa neljä Evankeliumia ja aikoi
papiksi, mikä ei estänyt häntä olemasta yhtä nulikkamainen ja utelias
kuin muutkin pojat.
Kun papin äiti oli poistunut, Antioco sulki sakastin saatuaan kaikki
järjestykseen ja kulki pienen kirkkotarhan poikki, jossa rosmariini
rehoitti ja joka oli yksinäinen kuin hautausmaan nurkkaus. Mutta hän
ei mennytkään äitinsä luo, jolla oli pieni ravintolantapainen aukion
laidassa, vaan riensi pappilaan saamaan tietoja Kuningas Nicodemosta.
Mutta oikeastaan hänen käyntinsä tarkoitus oli toinen.
— Poikanne tiuskaisi minulle, kun näytin tarkkaamattomalta, hän kertoi
levottomana papin äidin valmistellessa aamiaista pojalleen. — Ehkä hän
ei enää huoli minusta suntioksi. Ehkä hän ottaa Ilario Panizzan minun
tilalleni. Mutta Ilario ei edes osaa lukea, ja minä luen latinaakin.
Ja sitten se Ilario on niin likainen. Mitä arvelette? Potkiikohan hän
minut pois?
— Hän tahtoo, että olet tarkkaavainen; siinä kaikki. Ei kirkossa saa
nauraa! papin äiti vastasi ankarasti ja vakavasti.
— Kyllä hän oli kovin vihainen. Ehkä hän ei viime yönä saanut
myrskyltä nukkua. Kuulitteko, miten tuuli ulvoi?
Puhuteltu ei vastannut. Hän meni ruokasaliin ja pani pöytään niin
paljon leipää ja korppuja, että olisi riittänyt kahdelletoista
apostolille. Olihan luultavaa, että hänen Paulonsa palaisi kylästä
suuruksetta. Kun hän siinä hääri ja valmisteli pojalleen einettä,
ikäänkuin tämä palaisi iloisena ja nälkäisenä paimenen tavoin vuorilta,
hän tunsi tuskansa ja omantuntonsa hiukan rauhoittuvan.
Silti omantunnon ääni vaivasi häntä yhä ja herätti hänessä ahdistusta.
Suntiopojan huomautus, että pappi ehkä kuluneena yönä ei ollut nukkunut
ja sentähden oli niin ärtyisä, kiihdytti hänen levottomuuttaan.
Ja äiti käveli edestakaisin, ja hänen raskaat askelensa kajahtelivat
kovasti äänettömissä huoneissa. Hän vaistosi, että vaikka kaikki
näytti olevan lopussa, tosiasiassa kaikki oli vasta alussaan. Hän oli
täysin oivaltanut poikansa alttarilla lausumat sanat, että täytyi
herätä aikaisin, peseytyä ja kävellä. Yhä vain kävellä. Ja äiti kulki
edestakaisin kuvitellen mielessään kävelevänsä todella eteenpäin. Hän
siivosi poikansa huoneen. Kuvastin ja hajuvesien tuoksu saivat hänet
levottomaksi, vaikka välit tuohon naiseen olikin katkaistu.
Hänen Paulonsa kasvot ilmestyivät kalpeina ja jäykkinä kuin kuolleella
hänen eteensä tuossa kirotussa peilissä; ne pilkoittivat esiin seinällä
riippuvasta kauhtanasta, ne näyttivät hengittämättä lepäävän vuoteen
pieluksella.
Jokin outo seikka painoi hänen sydäntään, kuin olisi jokin sisäelin
halvautunut ja estänyt häntä vapaasti hengittämästä.
Vaihtaessaan pielukseen uuden päällyksen ja ottaessaan pois sen, jonka
Paulo yöllä oli kostuttanut tuskanhiellään, äiti ajatteli ensi kerran
elämässään:
— Miksi eivät papit saa mennä naimisiin?
Ja hän ajatteli, että Agnese oli rikas, että hänellä oli iso talo,
kasvi- ja puutarhoja, tiluksia.
Sitten hän luuli tekevänsä kauhean synnin näin ajatellessaan. Hän
muutti pielukseen uuden päällyksen ja palasi huoneeseensa.
Kävellä, kävellä eteenpäin. Olihan hän kävellyt aamun sarastuksesta
saakka, mutta oli vasta tien alkupäässä. Ja oikeastaan, miten ikinä
kuljemmekin, lopulta palaamme aina samaan paikkaan. Äiti laskeutui
alakertaan ja istuutui kamiinan ääreen Antiocon viereen, joka oli
hievahtamatta paikoillaan, sillä hän oli päättänyt odottaa vaikka koko
päivän tavatakseen jälleen esimiehensä ja tehdäkseen sovinnon hänen
kanssaan.
Poika istui liikkumatta sääret hajallaan ja kädet polvilla ja sanoi
lievästi soimaten:
— Teidän olisi pitänyt viedä hänelle kahvi kirkkoon, niinkuin silloin,
kun hän ripittää naisia, mikä aina vie aikaa. Kyllä hänen nyt on nälkä!
— Kuka osasi arvata, että häntä kutsuttaisiin niin kiireesti! Ehkä
vanhus on kuolemaisillaan.
— Se ei ole sanottu. Ukon veljenpojat toivovat hänen pian kuolevan,
sillä hänellä on rahoja. Kyllä minä sen äijän tunnen. Näin hänet
kerran käydessäni isäni kanssa siellä vuoren harjalla. Hän istui
päivänpaisteessa kivikossa koira ja kesy kotka vierellään ja
ympärillään eläinten raatoja. — Ei Jumala tahdo sellaista.
— Mitä hän sitten tahtoo?
— Hän tahtoo, että elämme ihmisten parissa ja muokkaamme maata, sekä
ettemme piilota rahojamme, vaan että annamme ne köyhille.
Suntiopoika puhui kuin mies ainakin. Papin äiti heltyi.
Tuostakin, että Antioco puhui noin hyvin ja järkevästi — siitä
kaikesta pojan oli kiittäminen hänen Paulonsa opetuksia. Paulo opetti
kaikille hyvyyttä, viisautta, kokemusta. Jos hän vain tahtoi, hän
saattoi muuttaa ikäihmistenkin vakaumuksen, joilla kuitenkin oli
piintyneet mielipiteensä, jopa sai kilteiksi vallattomat lapsetkin.
Äiti huokasi kumartuessaan siirtämään kahvipannua lähemmäksi hiillosta.