hehkuvan kuin maanalainen tuli.
Mutta heti kun Paulo oli avannut pappilan ulko-oven, hänen silmiinsä
osui valojuova, joka lähti keittiöstä ja jatkui ruokailuhuoneen läpi
eteiseen saakka. Hän näki äidin istuvan synkkänä vartiana sammuneen
lieden ääressä. Ja tuntien ahdistusta, joka ei enää hellittänyt, hän
äkkiä tajusi koko totuuden.
Noudattaen valojuovaa hän kulki läpi huoneiden, ollen vähällä kompastua
keittiön kynnykseen, ja kädet ojossa ikäänkuin peläten kaatuvansa hän
saapui lieden ääreen.
— Miksi olette vielä valveilla? Paulo kysyi tylysti.
Äiti kääntyi kasvot hyvin kalpeina ja vielä puolittain kuin
unenhorroksissa. Hän näytti lujalta, levolliselta, melkein ankaralta.
Hänen silmänsä etsivät poikansa katsetta, mutta tämä kaihti niitä.
— Olen odottanut sinua, Paulo. Missä olet ollut?
Poika tunsi, että oli turhaa ilveilyä yrittääkään valehdella äidille
tässä tilaisuudessa, mutta kuitenkin hänen täytyi valehdella.
— Sairaan luona, — hän vastasi viipymättä.
Pojan luja ääni tuntui hetkeksi haihduttavan pahat unet. Mutta vain
hetkeksi. Ilo kirkasti silmänräpäyksen ajaksi äidin kasvot, mutta
sitten taas synkkä varjo laskeutui hänen piirteilleen ja hänen
sydämeensä.
— Paulo, — hän virkkoi hiljaa, luoden häveten katseensa maahan, —
tulehan lähemmäksi, minulla on puhuttavaa kanssasi.
Ja vaikka Paulo ei liikahtanut paikaltaan, äiti jatkoi puoliääneen,
ikäänkuin puhuen hänen korvaansa:
— Tiedän missä olit. Olen jo useina öinä kuullut sinun lähtevän ulos.
Ja tänä yönä seurasin sinua ja näin, minne menit. Paulo, ajattele, mitä
teet!
Nuori pappi oli vaiti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut. Äiti
loi jälleen katseensa häneen. Hän näki poikansa kookkaan vartalon
kohoavan edessään, tämän kasvot olivat kuolonkalpeat ja liikkumattomat,
ja hän oli seinälle lankeavan varjonsa edessä kuin Kristus ristillä.
Äiti odotti, että poika olisi huudahtanut vakuuttaen viattomuuttaan.
Mutta Paulo ajatteli kirkon oven edessä Jumalan puoleen kohottamaansa
sielunsa tuskanhuutoa. Herra oli kuullut hänen huutonsa ja lähetti
hänen oman äitinsä pelastamaan häntä. Hänen mielensä teki polvistua,
vaipua äidin syliin ja pyytää häntä viemään hänet pois koko näiltä
tienoilta. Samalla hän tunsi sydämensä vavahtelevan nöyryytyksestä ja
raivosta; nöyryytyksestä, koska hän näki heikkoutensa paljastuneen,
ja raivosta, kun häntä oli pidetty silmällä, hänen tekojaan urkittu.
Kuitenkin hän myös oli pahoillaan äidilleen tuottamastaan surusta.
Äkillinen vaisto sanoi hänelle, ettei hänen ollut ainoastaan
pelastettava itseänsä pulasta, vaan myöskin säilytettävä totuuden varjo.
— Äiti, hän virkkoi lähestyen tätä ja laskien kätensä hänen päänsä
päälle, vakuutan, että olin sairaan luona.
— Eihän siinä talossa ole sairaita.
— Eivät kaikki sairaat ole vuoteen omana.
— Hyvä, siinä tapauksessa sinä olet sairaampi kuin tuo nainen, jota
käyt auttamassa, ja olet parannuksen tarpeessa. Paulo, minä olen vain
yksinkertainen nainen, mutta olen äitisi, ja sanon suoraan, että synti
on kaikista taudeista pahin, sillä se turmelee sielun. Ja sitten, —
hän jatkoi, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä puoleensa, jotta
hän kumartuisi kuuntelemaan, — sinä et ole ainoa, kuuletko lapseni,
joka on pelastettava... Ajattele, ettet saa syöstä kadotukseen tuon
toisen sielua, etkä edes saa vahingoittaa häntä tässä elämässä.
Paulo oli hiukan kumartunut, mutta ojentihe nyt äkkiä suoraksi kuin
teräslanka: äidin sanat olivat osuneet suoraan hänen sydämeensä.
Todellakaan hän ei ollut näinä levottomina hetkinä lemmittynsä luota
lähdettyään ajatellut ketään muuta kuin itseään.
Hän yritti vetää pois kätensä äidin kovasta ja kylmästä kourasta, mutta
tämä ei hellittänyt otettaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut
pidätettynä ja kahleissa, matkalla vankilaan.
Jälleen hän ajatteli Jumalaa. Jumala itse näin kahlehti häntä. Täytyi
heittäytyä hänen ohjattavakseen. Mutta samalla Paulo tunsi sisimmässään
ärtyisyyttä ja epätoivoa, kuten ainakin pidätetty rikoksellinen, joka
ei näe mitään pakenemisen mahdollisuutta.
— Päästäkää irti! — hän tiuskaisi jyrkästi, riuhtaisten väkisin
kätensä pois. En ole enää lapsi, ja ymmärrän kyllä, mikä on onnekseni,
mikä onnettomuudekseni.
Silloin äiti tunsi kylmien väreitten karmivan selkäpiitään. Poika
tuntui noilla sanoilla tunnustaneen hairahduksensa.
— Ei, Paulo, sinä et tajua rikkomustasi. Jos tajuaisit sen, et puhuisi
noin.
— Miten minun sitten pitäisi puhua?
— Sinun ei pitäisi puhua noin kovalla äänellä, vaan ainoastaan sanoa,
ettei sinun ja tuon naisen välillä ole mitään pahaa. Mutta sitä et
sano, sillä omatuntosi estää sinua tekemästä sitä, minkätähden on
parempi, ettet puhu mitään. Älä siis puhu mitään, en vaadi sitä. Mutta
sinun tulee tarkoin ajatella, mitä teet, Paulo...
Paulo olikin ääneti ja lähti hitaasti äidin luota. Mutta keskellä
keittiön lattiaa hän pysähtyi odottaen, että äiti jatkaisi.
— Paulo, minulla ei ole muuta sanottavaa sinulle. Mutta puhun sinusta
Jumalan kanssa.
Paulo pyörähti kiivaasti äidin eteen, kuin olisi aikonut lyödä häntä.
Hänen silmänsä säihkyivät.
— Riittää jo! — hän huusi. Olisi todella parempi, ettette enää
puhuisi tästä minulle, eikä kenellekään toisellekaan. Pitäkää
kuvittelunne omina tietoinanne!
Äiti kohottautui lujana ja ankarana. Hän tarttui poikaansa käsivarsista
kiinni ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hän hellitti otteensa ja
palasi istumaan kädet helmassa, painaen lujasti peukaloitaan vastakkain.
Paulo aikoi poistua, mutta kääntyikin vielä ja alkoi astella
edestakaisin keittiön lattialla. Tuulen humina säesti hänen
vaatteittensa kahinaa, jotka muistuttivat naisen pukua, sillä hän oli
teettänyt itselleen kauhtanan silkistä ja vaipankin mitä hienoimmasta
kankaasta.
Tuona epävarmuuden hetkenä, jolloin hän tunsi olevansa kurimuksen
kidassa, tuo kahina puhui omaa kieltään. Se sanoi, että hänen elämänsä
nyt oli muuttunut hairahdusten, kevytmielisyyden ja alhaisten pyyteiden
pyörteiksi. Kaikki puhui hänelle, myrsky, joka palautti hänen mieleensä
hänen nuoruutensa yhtämittaisen yksinäisyyden, äidin surkeus, hänen
omien askeltensa kopina, jopa varjonsakin.
Hän käveli yhä edestakaisin, hän tahtoi tallata omaa varjoaan, koetti
voittaa itsensä.
Ylpeänä hän ajatteli, ettei ollut yliluonnollisen avun tarpeessa,
jota hän oli rukoillut pelastuakseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän
säikähti tätä ylpeyttään.
— Nouskaa ja menkää levolle, — Paulo sanoi äidille, tullen aivan
hänen viereensä. Ja nähdessään tämän istuvan liikkumattomana, pää
kumarassa kuin nukahtaneena, hän kumartui nähdäkseen äidin kasvot
tarkemmin ja huomasi, että tämä hiljaa itki.
— Äiti!
— Ei! — tämä sanoi liikahtamatta paikaltaan, en enää koskaan puhu
siitä sinulle enkä kenellekään muullekaan; mutta en hievahda tästä
mihinkään, muuten kuin lähteäkseni pois koko pappilasta ja koko
seudulta myötämöisin, ellet vanno minulle, ettet enää koskaan astu
jalallasi tuohon taloon.
Paulo oikaisihe suoraksi kuin olisi hänen päätään huimannut.
Taikauskoinen aavistus valtasi hänen mielensä ja vaatimalla vaati
lupaamaan, mitä äiti pyysi, sillä vaatihan sitä itse Jumala äidin
kautta. Samalla katkerien sanojen tulva nousi hänen huulilleen. Hänen
teki mielensä huutaa, moittia ja soimata äitiä siitä, että tämä oli
vienyt hänet pois synnyinseudultaan ja johdattanut tielle, joka ei
hänelle soveltunut. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Eihän äiti
kuitenkaan olisi ymmärtänyt sitä. Pois! Pois! Hän kohotti kättään
kuin karkoittaakseen varjot, jotka häilähtelivät hänen kasvojensa
edessä. Sitten hän äkkiä kohotti kätensä, hänen hieman levällään olevat
sormensa näyttivät aivan kuin jatkuvan kirkkaina säteinä äidin pään yli.
— Äiti! Minä vannon, etten enää astu jalallani siihen taloon!
Ja äkkiä hän lähti menemään sisimmässään tietoisuus, että kaikki oli
lopussa. Hän oli pelastettu. Mutta kulkiessaan viereisen huoneen läpi
hän kuuli äidin nyyhkyttävän rajusti, aivan kuin tämä olisi surrut
poikaansa vainajana.
* * * * *
Paulon palattua omaan huoneeseensa, sen ilmassa tuntuva ruusuntuoksu
ja kaikkien niiden esineiden näkeminen, jotka olivat kuin hänen
intohimonsa kyllästämiä ja läpitunkemia, saivat hänet uudelleen
suunniltaan. Hän astui edestakaisin tietämättä miksi, avasi ikkunan ja
pisti päänsä ulos myrsky-yöhön. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut
yksi noista lukemattomista kukkulan lehdistä, jotka häälyvät tyhjässä
ilmassa milloin tummassa varjossa, milloin kirkkaassa kuunvalossa,
tuulen tuiverrettavina ja kiitävien pilvien leikkikaluina. Viimein hän
sulki ikkunan ja sanoi ääneensä:
— Täytyy olla mies.
Hän ojentautui suoraksi ja tunsi itsensä jäykäksi ja kylmäksi ylpeyden
rautahaarniskassa. Hän päätti olla välittämättä aistiensa äänestä,
uhrauksensa aiheuttamasta kärsimyksestä, ilosta ja surullisesta
yksinäisyydestään. Hän ei edes tahtonut polvistua Jumalan eteen
vastaanottaakseen tunnustuksen, joka suodaan kuuliaiselle orjalle. Hän
ei odottanut enää mitään keneltäkään. Yksin hän aikoi kulkea tietään
suoraan eteenpäin ilman toivoa. Ja kuitenkin häntä kammotti laskeutua
vuoteeseen ja sammuttaa valo. Hän istui siis lukemaan Paavalin
korinttolaiskirjettä. Mutta sanat tuntuivat levenevän isoiksi hänen
silmiensä edessä ja kiitävän rivejä pitkin kuin pakoon. Miksikähän
äiti noin itki kuultuaan hänen valansa? Mitä hän oikeastaan ymmärsi
kaikesta? Mutta ymmärsipä sittenkin. Äidinvaistollaan hän tajusi
poikansa kuolettavan tuskan, hänen elämästä luopumisensa.
Äkkiä hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa, ja hän kuunteli tuulen
pauhinaa.
— Ei olisi pitänyt vannoa, hän ajatteli oudosti hymyillen. — Joka on
todella vahva, ei vanno valoja. Joka vannoo, niinkuin minä tein, on
myös valmis rikkomaan valansa, niinkuin minä.
Ja heti hän vaistosi, että nyt taistelu vasta alkoi, ja pelästyi niin,
että nousi ja meni katsomaan kasvojaan kuvastimesta.
— Tuollaiselta siis näytät, sinä Jumalan merkitsemä! Jollet täydelleen
alistu hänen johdettavakseen, niin pahahenki sinut auttamattomasti
perii!
Hoiperrellen hän lähestyi kapeaa vuodettaan, heittäytyi sille
pitkäkseen ja puhkesi kyyneliin. Hän itki hiljaa, jottei hänen itkunsa
kuuluisi, jottei hän itse kuulisi sitä. Mutta sisimmässään hän vaikeroi
ääneensä, huusi julki sydämensä tuskan.
— Jumalani! Jumalani! ota minut, vie minut pois!
Hän tunsi nyt ihmeellistä helpotusta. Hän oli saanut kiinni
pelastavasta lankusta, joka kantoi häntä poikki ahdistuksen meren.
* * * * *
Kun pahin kamppailu oli asettunut, hän alkoi tyynemmin pohtia tilaansa.
Kaikki näytti hänestä selvältä ja kirkkaalta kuin ikkunan edessä
leviävä maisema auringonpaisteessa. Olihan hän pappi, uskoi Jumalaan,
oli kihlautunut kirkolle, oli vannonut puhtaudenvalan. Hän oli siis
kuin aviomies, joka ei saa pettää vaimoaan.
Miksi hän oli rakastanut ja yhä vielä rakasti tuota naista, sitä
hän ei tarkoin tietänyt. Ehkä hän oli kahdeksankolmattavuotiaana
ruumiillisessa käännekohdassa. Hänen aistillinen olemuksensa, joka oli
ollut pitkäaikaisen pidättyväisyyden unen uuvuttamana tai ehkä vielä
uinunut jatkuvassa nuoruudentilassa, oli äkkiä herännyt ja pyrki tuon
naisen yhteyteen, tämä kun olemukseltaan oli häntä lähinnä. Eihän
nainenkaan enää ollut kovin nuori, vaikk'ei vielä ollut tuntenut
rakkautta, kun oli elänyt yksin kotonaan kuin luostariin sulkeutuneena.
Tuo tunne oli siis alussa ollut ystävyyden valepukuun verhoutunutta
rakkautta. He olivat kietoutuneet hymyjen ja katseiden verkkoon.
Ja toistensa omistamisen mahdottomuus juuri veti heitä yhteen. Ei
kukaan osannut epäillä heidän välillään olevan mitään, ja itse he
tapasivat toisensa aivan kiihkottomasti ja rauhallisesti, vapaina
intohimoisista pyyteistä. Mutta intohimo syöpyi vähitellen heidän
siveään rakkauteensa, kuten näkymätön vesi kaikessa hiljaisuudessa
pääsee tihkumaan muurin alle, joka äkkiä alkaa lohkeilla ja luhistuu.
Mutta tämä kaikki oli harkitsevan ajatuksen tulosta. Sukeltaessaan
syvemmälle tajuntaansa Paulo tapasi totuuden. Hän tunsi himoinneensa
tuota naista heti ensi näkemältä. Ensi katseella he jo olivat
omistaneet toisensa. Kaikki muu oli harhaluuloa, jonka avulla hän
koetti puolustaa itseään omissa silmissään.
Näin asiat olivat. Paulo alistui totuuteen. Näin oli laita sentähden,
että miehen luonto on tämä: kärsiminen, rakkaus, yhtyminen, nautinto
ja taas kärsimys. Hyvän harjoittaminen ja vastaanottaminen, mutta
myös pahan harjoittaminen ja kärsiminen; sellainen on miehen elämä.
Eikä hänen harkintansa poistanut hiukkaakaan siitä tuskasta, joka
ahdisti hänen sydäntään. Nyt hän tiesi tämän tuskan oikean merkityksen;
se oli kuolemankammoa, sillä luopuminen rakkaudestaan, tuon naisen
omistamisesta, oli samaa kuin luopuminen itse elämästä.
Sitten hän ajatteli: Eikö tämäkin ole harhaluuloa? Kun rakkauden
hurmion hetki on ohi, henki saavuttaa jälleen itsehillintänsä ja
pakenee, pyrkien entistään enemmän eristymään, takaisin kuolevaisen
ruumiinsa vankilaan, joka on sen maallinen asunto.
Miksi siis niin suuresti kärsiä tuon eristymisen vuoksi? Olihan se niin
monena vuotena ollut hänen kohtalonsa, johon hän oli vapaaehtoisesti
alistunut. Olivathan nuo vuodet olleet hänen elämänsä kukkeinta aikaa.
— Vaikka voisinkin paeta Agnesen kanssa ja mennä naimisiin hänen
kanssaan, olisin kuitenkin sisimmässäni yksinäinen ja eristetty.
Mutta jo lemmityn nimen pelkkä lausuminen, yksistään se ajatus,
että voisi elää yhdessä hänen kanssaan, sai Paulon värisemään onnen
aavistuksesta. Ja taas hän kuvitteli tuon naisen lepäävän vieressään ja
syleilevänsä tuota vartaloa, joka oli raikas ja solakka kuin ruoko. Ja
hänen kuiskauksensa hyväilivät lemmityn kaulaa tämän hajalla olevien
hiusten levittäessä lämmittävää ja raikasta tuoksua kuin sahramikukka.
Painaen huulensa pielukseen hän lausui tälle kaikki Korkean Veisun
ylistyssäkeet. Ja kun ne loppuivat, hän oli varma siitä, että hän
seuraavana päivänä palaisi Agnesen luo. Hän tunsi mielihyvää siitä
tietoisuudesta, että pahoitti täten äitinsä ja Jumalan mieltä, että oli
vannonut ja katunut valaansa. Ja nyt hän oli joutunut tunnonvaivoihin
ja kauhun valtaan — mutta kaikki tämä oli yhdentekevää, hän aikoi
katkoa kaikki kahleet ja palata jälleen lemmittynsä luo.
* * * * *
Sitten Paulo taas rupesi pohtimaan tilaansa. Samoin kuin potilas
kernaasti haluaa kuulla tautinsa määrittelyn, hän olisi ainakin
tahtonut tietää, miksi kaikki tämä tapahtui hänelle. Ja niin hänkin
alkoi muistella aikaisempaa elämäänsä, niinkuin äitinsä oli tehnyt.
Myrskyn pauhina säesti hänen aikaisimpia ja epämääräisimpiä
muistelmiaan. Hän näki itsensä seisomassa pihalla — missä, sitä
hän ei oikein muistanut. Ehkä se oli sen talon piha, jossa äiti oli
palveluksessa. Hän kiipesi muiden lasten kanssa muurille. Sen harjalle
oli kiinnitetty lasipalasia, teräviä kuin tikarit. Tämä ei estänyt
poikia kiipeilemästä sille, vaikka saivat haavoja käsiinsä, vieläpä he
tuntuivat nauttivankin siitä. He näyttivät toisilleen verisiä käsiään.
Sitten he pyyhkivät verta takkinsa kainalokuoppaan luullen, ettei
kukaan silloin huomaisi heidän haavojaan. Muurin harjalta he eivät
nähneet muuta kuin tien, jolla saivat vapaasti kävellä ja juoksennella.
Mutta heistä oli hauskempaa kiipeillä muurille, kun se oli kiellettyä.
He huvittelivat kivittämällä harvoja ohikulkijoita, juosten sitten
nopeasti piiloon, nauttien sekä urotyöstään että kiinnijoutumisen
pelosta. Muuan rampa kuuromykkä tyttö istui pihan perällä halkopinon
juurella. Sieltä alhaalta hän katseli poikia suurilla tummilla,
rukoilevilla ja vakavilla silmillään. Pojat pelkäsivät häntä eivätkä
uskaltaneet tehdä hänelle pahaa, vaan hiljensivät ääntään, ikäänkuin
tyttö olisi voinut kuulla heitä, ja pyysivät toisinaan häntä mukaan
leikkiin. Silloin tyttö nauroi ilosta suunniltaan, mutta ei liikahtanut
sopestaan.
Paulo muisti vielä selvästi nuo syvät silmät, jotka jo säteilivät surua
ja hekumaa. Ne sukelsivat esiin hänen muistojensa kätköstä yhtä elävinä
kuin olivat ilmenneet tuon salaperäisen pihan sopukassa. Ja ne olivat
Agnesen silmien näköiset.
* * * * *
Sitten hän muisti olleensa samalla kadulla, missä oli viskellyt
ohikulkijoita kivillä, mutta loitommalla, mutkassa, aukeni kostea
pikkukatu, jonka päässä oli rykelmässä mustia taloja.
Hän asui noiden katujen kulmauksessa talossa, jonka haltijattarina oli
pelkkiä naisia, kaikki tyyni pyyleviä ja vakavia, jotka illan suussa
sulkivat ovet ja ikkunat, ja joiden luona kävi vieraina ainoastaan
toisia naisia ja lisäksi jokunen pappi, joiden kanssa he kyllä laskivat
pilaa. Mutta heidän naurunsa oli hillittyä, he vain vetivät huulensa
hymyyn pyrkien aina säilyttämään arvokkuutensa.
Noista papeista muuan oli eräänä päivänä tarttunut Pauloa olkapäistä ja
vetänyt pojan luokseen, puristanut hänet tiukkaan luisevien polviensa
väliin ja kohottanut käsillään hänen säikähtyneitä kasvojaan, kysyen:
— Tahdotko todella tulla papiksi?
Poika nyökäytti myöntäen päätään. Sitten hän sai pyhimyksenkuvan ja
taskussa nuhrautuneen makeisen ja jäi huoneen nurkkaan kuuntelemaan
naisten ja pappien puheita. He kertoivat Aarin papista mainiten, että
hän kävi metsällä, poltti piippua ja kasvatti partaa. Silti piispa
ei tahtonut erottaa häntä virasta, koska tuskin kukaan muu pappi
olisi suostunut lähtemään tuohon kurjaan syrjäiseen loukkoon. Lisäksi
tuo häikäilemätön pappi oli uhannut sitoa nuoriin ja heittää jokeen
jokaisen, joka uskalsi yrittää karkoittaa häntä hänen toimestaan.
— Pahinta asiassa on, joku huomautti, että Aarin typerät asukkaat
pitävät hänestä, vaikka pelkäävätkin häntä ja hänen noitatemppujaan.
Jotkut luulevat häntä Antikristukseksi. Naiset sanovat olevansa valmiit
auttamaan häntä sitomaan jäsenet hänen seuraajaltaan ja syöksemään
hänet jokeen.
— Kuulitko, Paulo? Jos rupeat papiksi ja aiot lähteä äitisi
synnyinseudulle, niin opettele vahvasti juopottelemaan!
Näin laski pilaa eräs naisista, Marielena, joka oli ottanut erityisesti
huolehtiakseen pojasta ja joka hänen tukkaansa kammatessaan veti
hänet rintaansa vasten. Hänen pyylevä ruumiinsa ja pehmeä povensa
olivat Paulosta kuin pumpulilla täytetty patja. Hän piti paljon tuosta
Marielenasta. Rehevän täyteläisen ruumiin vastakohtana tällä naisella
oli siro, hienosti muodostunut pää, ruusunpunaiset posket ja kauniit
ruskeat silmät täynnä lempeää kaihomielisyyttä. Poika katsoi häneen,
kuten katsotaan puun kypsynyttä hedelmää. Ehkä tuo nainen oli hänen
ensimmäinen rakkautensa.
Sitten alkoi opinaika seminaarissa. Äiti oli vienyt hänet sinne
kuulakkaan kirkkaana rypälemehulle tuoksahtavana lokakuun aamuna.
Pieni katu kiipesi rinnettä ylös. Sen laella näkyi holvikaari, joka
yhdisti seminaarin piispan asuntoon; se oli kuin jättiläiskehys, jonka
puitteiden sisällä näkyi selkeä maisema pienine majoineen, puineen ja
harmaakiviportaineen, ja jonka taustassa kohosi tuomiokirkon torni.
Ruohonkorret pistivät piispan talon edustalla esiin katukivityksestä.
Ohi ratsasti miehiä pitkäjalkaisten hevosten selässä, joiden valjaiden
helat kiilsivät ja välkkyivät päivänpaisteessa.
Paulo näki kaiken tämän, vaikka katsoikin maahan, häveten osaksi
itseään, osaksi äitiään. Niin, miksi ei sitä tunnustaisi suoraan!
Olihan hän aina hiukan hävennyt äitiään, joka oli palvelijatar ja
kotoisin seudulta, jossa asui yksinkertaista väkeä. Vasta myöhemmin,
paljoa myöhemmin hän oli voittanut tämän alhaisen vaistonsa
tahdonlujuudellaan ja ylpeydellään. Ja kuta enemmän hän lapsellisessa
yksinkertaisuudessaan oli hävennyt syntyperäänsä, sitä ylpeämpi hän
myöhemmin oli siitä omissa silmissään ja Jumalan edessä valitessaan
olinpaikakseen tuon surkean seudun ja noudattaessaan äitinsä tahtoa,
täyttäen hänen pienimmänkin toivomuksensa ja suhtautuen kunnioittaen
hänen vähäpätöisimpiinkin tottumuksiinsa.
Mutta muistelmiin äidistä niiltä ajoilta, jolloin tämä oli
palvelijattarena, vieläpä vaatimattomammassakin asemassa, nimittäin
astioiden pesijättärenä pappisseminaarin keittiössä, liittyivät hänen
nuoruutensa nöyryyttävimmät muistot.
Rippi- ja ehtoollispäivinä esimiehet pakottivat hänet menemään äidin
luo suutelemaan hänen kättään pyytäen anteeksi laiminlyönninsyntejään.
Tuo käsi, jonka äiti nopeasti kuivasi pyyheliinalla, haiskahti
likaiselle astianpesuvedelle ja oli täynnä pykimiä ja halkeillut kuin
vanha seinä. Hän tunsi sisimmässään häpeää ja raivoa suudellessaan
äidin kättä ja rukoili Jumalalta anteeksi, ettei voinut lausua äidille
anteeksipyyntöään.
Siellä Jumala oli ilmaissut hänelle olemassaolonsa, ikäänkuin piillen
äidin takana seminaarin kosteassa ja savuisessa keittiössä — Jumala,
joka näkymättömänä on läsnä kaikkialla, taivaassa ja maailmassa,
jokaisessa oliossa.
Silti hän tunsi kiitollisuutta äitiään kohtaan innostuksen hetkinä,
istuessaan silmät avoinna pimeässä huoneessaan ja ajatellessaan
ihmetellen: "Minusta tulee pappi, saan vihkiä ehtoollisleivän ja
muuttaa sen Jumalan ruumiiksi".
Kun Paulo ei nähnyt äitiään silmiensä edessä, hän rakasti tätä
tunnustaen, että sai kiittää äitiä asemansa ylemmyydestä. Sillä äitihän
olisi voinut lähettää hänet paimentamaan vuohia tai kuljettamaan
jyväsäkkejä myllyyn, niinkuin hänen esi-isänsä olivat tehneet. Mutta
sensijaan äiti oli päättänyt tehdä hänestä papin, miehen, jonka ylevänä
tehtävänä oli vihkiä ehtoollisleipä ja muuttaa se Jumalan ruumiiksi.
Tämä käsitys hänellä silloin oli tulevasta kutsumuksestaan.
Hän ei vielä ollut perehtynyt maailman hyörinään. Suurten kirkollisten
juhlien menot olivat siihen asti olleet hänen värikkäimmät aistien
vastaanottamat vaikutelmansa. Ja vielä nytkin keskellä herkeämätöntä
ahdistusta nuo vaikutelmat nostattivat hänessä mielihyväntunteita.
Ne kohosivat hänen eteensä suurina eloisina kuvina. Ja erityisesti
urkujen soitto tuomiokirkossa ja piinaviikon salaperäiset juhlamenot
sulautuivat hänen nykyiseen suruunsa elon ja kuolon välillä
kamppailevine tuskantunteineen, jotka rajusti ahdistivat häntä
vuoteessa, kuten haudassa makaavaa Kristusta, jonka ylösnousemuksen
hetki lähestyi, mutta jonka ruumis vielä vuoti verta ja jonka suuta
etikka poltti.
Tuonkaltaisten mystillisten mielenliikutusten vallassa ollessaan
hän oli ensi kerran likeisesti tutustunut naiseen. Vielä nyt hänen
ajatellessaan tuota tapausta ne tuntui unelmalta, joka ei ollut ruma
eikä kaunis, vaan ainoastaan erikoinen.
Kaikkina kirkollisina juhlina hän kävi tervehtimässä naisia, joiden
luona hän oli asunut poikana ollessaan. He vastaanottivat hänet,
ikäänkuin hän jo olisi ollut pappi, tuttavallisesti ja iloisesti, mutta
silti aina arvokkaasti. Ja nähdessään Marielenan hän punastui. Se
johtui osaksi itsensähalveksimisesta, sillä vaikka tuo nainen vieläkin
miellytti häntä, tämän kömpelö ulkonainen olemus näytti hänestä liian
täyteläiseltä ja muodottomalta. Mutta kuitenkin tämän läheisyys ja
lempeät silmät kiihoittivat häntä.
Usein juhlapäivinä Marielena ja hänen sisarensa kutsuivat hänet
päivällisille. Eräänä palmusunnuntaina heidän kattaessaan pöytää
ja odotellessaan toisia vieraita Paulo meni kävelemään pieneen
kasvitarhaan ja asteli aitauksen vartta puiden kullanhohteisen
lehvistön alla. Taivas oli maidonsinervä, ilma lämmin ja hivelevä
itätuulen henkeillessä. Kaukaa kuului käen kukuntaa.