language: Finnish
ÄITI
Romaani
Kirj.
GRAZIA DELEDDA
Tekijättären luvalla suomentanut
Jalmari Hahl
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1928.
Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos.
Viereisestä huoneesta äiti kuuli hänen hiipien kulkevan edestakaisin.
Luultavasti hän odotti, että äiti sammuttaisi valon ja menisi levolle,
voidakseen huomiota herättämättä poistua huoneestaan.
Äiti todellakin sammutti valon, mutta ei silti mennyt levolle.
Hän istui lähellä ovea puristellen karkean työn tekijän käsiään,
jotka vielä olivat märkänä astiain pesusta, ja painoi yhä lujemmin
peukaloitaan toisiaan vasten rohkaistakseen mieltänsä. Mutta hetki
hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi, karkoittaen toivon, että
poika rauhoittuisi ja, kuten ennen, istuutuisi kirjojensa ääreen tai
laskeutuisi levolle. Muutamaksi hetkeksi nuoren papin hiipivät askelet
todella taukosivat kuulumasta. Ei kuulunut enää muuta kuin myrskyn
pauhinaa, jota pienen pappilan takana kohoavan kummun puiden suhina
säesti — yksitoikkoista yhtämittaista pauhinaa, joka ikäänkuin kietoi
vahvan nuoran yhä kireämmälle talon ympäri yrittäen liikuttaa sitä ja
nyhtäistä sen irti perustuksistaan.
Äiti oli jo sulkenut tielle johtavan portin kahdella poikkipönkällä
estääkseen paholaista, joka myrskyöinä kuljeksii etsimässä sieluja,
tunkeutumasta taloon. Sisimmässään hän ei juuri uskonut tuollaisiin
asioihin. Ja katkerana ja hieman ivaillen itseään hän ajatteli,
että pahahenki jo oli päässyt sisälle pieneen pappilaan. Johan se
joi samasta pikarista kuin hänen Paulonsa ja hääri sen kuvastimen
ympärillä, jonka Paulo oli ripustanut ikkunanpieleen!
Taas Paulo kuului liikkuvan. Ehkä hän jälleen seisoi peilin edessä,
vaikka kuvastimeen kurkisteleminen on papeilta kielletty. Mutta olihan
Paulo jo jonkin aikaa suonut itselleen kaikenlaisia muitakin vapauksia!
Muistihan äiti viime aikoina monesti yllättäneensä poikansa naisen
tavoin katsomassa pitkään kuvastimeen, puhdistamassa ja kiilloittamassa
kynsiään ja sukimassa hiuksiaan, joiden hän oli antanut kasvaa pitkiksi
ja jotka hän kampasi päänlaelle, ikäänkuin olisi tahtonut peittää
kaljun täplän, pyhän papillisen merkin.
Lisäksi hän käytti hajuvesiä, puhdisti hampaitaan tuoksuvalla
jauheella, jopa silitti kammalla kulmakarvojaankin...
Äiti kuvitteli näkevänsä poikansa edessään sinäkin hetkenä, ikäänkuin
heitä erottavaan seinään olisi haljennut rako: kuinka tämä musta puku
yllään käveli valkeaksi sivutun huoneensa perällä, pitkän solakkana,
melkein liian solakkana, huojuvin askelin ja liikkuen varomattomasti
kuin poika, usein liveten ja kompastellen, mutta silti aina pysytellen
tasapainossa.
Hänen päänsä näytti hieman isolta ohueen kaulaan verrattuna. Ulkoneva
otsa tuntui painavan kalpeita kasvoja, ja rypistetyt kulmakarvat
tuntuivat ikäänkuin ainoastaan pakosta kannattavan sitä. Pitkänsoikeat
silmät olivat puoliummessa. Lujat poskipäät, iso, paksuhuulinen suu
ja vankka leuka tuntuivat niinikään väkinäisesti kannattavan otsan
rasittavaa painoa voimatta kuitenkaan vapautua siitä.
Äkkiä Paulo pysähtyi kuvastimen eteen, ja hänen kasvonsa näyttivät
kirkastuvan: luomien kohotessa loistavien ruskeiden silmien terät
säteilivät kuin timantit.
Äiti iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään poikansa niin kauniina ja
voimakkaana. Mutta tämän hiipivät askelet saivat hänen huolensa jälleen
hereille.
Paulo lähti ulos, siitä ei enää ollut epäilystäkään. Hän avasi
huoneensa oven. Mutta hän pysähtyi taas. Ehkä hän kuulosti, kuuluiko
sisähuoneista mitään. Mutta ainoastaan myrsky pieksi edelleen talon
ulkoseiniä.
Äidin teki mieli nousta ja huutaa:
— Poikani! Paulo! Jumalan nimessä, jää kotiin!
Mutta hänen tahtoaan väkevämpi voima pidätti häntä. Hänen polvensa
vapisivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet vapautua tuosta
hornamaisesta voimasta, mutta hän ei saanut jalkojaan liikutetuksi.
Kaksi voimakasta kättä tuntui painavan niitä permantoon.
Näin hänen Paulonsa saattoi hiljaa laskeutua pieniä portaita, avata
ulko-oven ja lähteä talosta. Ikäänkuin yhdellä ainoalla puuskauksella
tuuli tempaisi hänet mukaansa.
Ja vasta nyt äidin onnistui nousta ja sytyttää lamppu, vaikka sekin
kävi vaivalloisesti, sillä kun hän raapaisi tikuilla tulta seinästä, ne
eivät oikein ottaneet syttyäkseen, jättivät vain punasinerviä juovia
seinään. Lopulta pieni messinkilamppu levitti himmeätä valoaan suojaan,
joka oli kolkko ja yksinkertaisesti sisustettu kuin palvelijattaren
huone. Äiti avasi oven ja kumartui ulos kuuntelemaan. Häntä vapisutti.
Hänen vartalonsa oli kuin yhdestä ainoasta puupökkelöstä hakattu. Pää
oli iso, ruumis lyhyenläntä ja tanakka. Yllään hänellä oli kuluneesta
mustasta kankaasta tehty ihomyötäinen puku; hän muistutti kirveellä
rautatammen rungosta tehtyä puukuvaa.
Kynnykseltä hän näki pienet liuskakiviportaat, jotka jyrkkinä
laskeutuivat valkoisten seinien välissä, ja alhaalla ulko-oven, jota
tuuli riuhtoi saranoillaan; hän näki rautapönkät, jotka Paulo oli
asettanut seinää vasten nojalleen, ja vihanpuuska valtasi hänet.
Ei! Hän tahtoi manata pois pahan hengen. Hän asetti lampun ylimmälle
astimelle, laskeutui portaita maahan ja lähti hänkin talosta.
Tuuli tarttui häneen rajusti pullistaen hänen huiviaan ja vaatteitaan,
kuin olisi tahtonut pakoittaa hänet kääntymään takaisin. Hän sitoi
huivin lujasti leuan alle ja asteli eteenpäin pää kumarassa uhmaillen
vastustusta. Näin hän ponnisteli eteenpäin pappilan seinän, puutarhan
muurin ja kirkon julkisivun ohi. Sen kulmaan hän pysähtyi. Siinä Paulo
oli kadonnut näkyvistä ja ison mustan linnun tavoin kiitänyt niityn
poikki, joka ulottui vanhaan taloon asti. Tämä talo oli melkein kiinni
kukkulan rinteessä, joka rajoitti näköalaa kylän sillä laidalla.
Milloin sinertävältä, milloin taas keltaiselta hohtava kuu, joka väliin
peittyi kiitävien pilvimöhkäleiden verhoon, valaisi reheväheinäistä
niittyä, kirkon ja pappilan välissä leviävää tasoitettua kenttää
ja kahta matalaa majariviä, jotka mutkikkaina viivoina reunustivat
viettävän, laakson pensaikkoihin häipyvän tien kumpaakin laitaa.
Ja keskellä laaksoa näkyi toista tietä muistuttavana harmaana ja
polveilevana joki, joka vuorostaan sulautui sen haaveellisen maiseman
jokiin ja teihin, jonka tuulen kiidättämät pilvet muodostivat ja taas
hajoittivat taivaanrannalla, laakson suun kohdalla.
Kylästä ei enää näkynyt valoa, ei ainoatakaan katoilta kohoavaa
savupatsasta. Kuten kaksi jonoon asettunutta lammaslaumaa nuo
heinäiselle kaltaalle kiivenneet matalat majat nukkuivat pienen
kirkon suojassa, joka ohuen kellotapulinsa vieressä seistä törröttäen
näytti sauvaansa nojaavalta paimenelta. Kirkkopihan aitauksen edessä
rivissä kasvavat lepät tempoilivat hurjasti tuulen kourissa mustina ja
kiemurtelevina hirviöinä. Niiden suhinaan vastasi poppelien ja ruokojen
valitus laaksosta. Ja kaikkeen tähän yölliseen tuskaan, myrskyn
vaikeroimiseen ja pilvimereen hukkuvaan kuutamoon yhtyi äidin kiihkeä
hätä hänen seuratessaan poikaansa.
Tähän hetkeen asti hän oli antautunut sen harhaluulon valtaan, että
poika painuisi kylään jonkun sairaan luo. Mutta nyt hän näki tämän
rientävän kuin paholaisen riivaamana kukkulan juurella kohoavaa vanhaa
taloa kohti.
Eikä siinä talossa ollut sairaita, vaan siellä oli nainen — terve,
nuori ja yksinäinen...
Ja suuntaamatta askeliaan tavallisen vieraan tavoin eteisen ovelle
Paulo meni suoraa päätä pienelle puutarhaportille, joka aukeni ja
sulkeutui hänen jälkeensä kuin musta hänet nielaissut kita.
Silloin äitikin riensi niityn poikki, melkein samoja jälkiä, jotka
pojan askeleet olivat tallanneet ruohikkoon, ja saapui tuolle
pikkuportille painaen sitä kaikin voimin käsillään.
Mutta portti ei liikahtanutkaan, päinvastoin se tuntui ikäänkuin
työntävän häntä luotaan. Ja vaimoparan teki mieli ravistaa sitä ja
huutaa. Hän mittaili silmillään muurin korkeutta, ikäänkuin tutkien sen
vahvuutta. Lopulta hän toivottomana koetti teroittaa kuuloaan. Mutta ei
kuulunut muuta kuin puutarhan puiden kumeaa kohinaa, jotka emäntänsä
ystävinä ja rikostovereina tuntuivat omalla huminallaan peittävän
sisältä kuuluvat äänet.
Mutta äiti tahtoi voittaa, tahtoi kuulla, tietää... Tai oikeammin,
vaikka hän sisimmässään jo tiesi totuuden, hän tahtoi vielä antautua
harhaluulonsa valtaan.
Hän ei enää ajatellutkaan pysytellä piilossa, vaan kulki pitkin
puutarhamuuria ja talon julkisivua pihaportille asti. Hän iski
muurikiviin kädellään tunnustellakseen, oliko jokin niistä irti,
saisiko syntymään muuriin aukon, josta pääsisi sisään.
Mutta kaikki oli vankkaa, kaikki pysyi suljettuna. Puutarhaportti,
pihaportti ja rautaristikkoiset ikkunat — kaikki ne tuntuivat
linnoituksen aukoilta.
Tuona hetkenä kuu valaisee kirkkaana talon punervaa julkisivua, jonka
yläreunaan ruohopeitteisen katon räystäs luo varjonsa. Ikkunat,
joissa ei ollut sälekaihtimia, mutta joita sisäpuolelta peittivät
tummat verhot, kiilsivät kuin vihreät kuvastimet, jotka heijastivat
pilvenhattaroita, taivaan sinilaikkuja ja kukkulan huojuvia puita.
Äiti palasi takaisin hipaisten päällään muuriin kiinnitettyjä
rautarenkaita, joissa hevosia pidettiin kiinni. Hän pysähtyi uudelleen
ulko-oven kohdalle; ja seisoessaan sen edessä, jolle johti kolme
harmaakiviporrasta, ja jonka yläosaa peitti suippokaarikatos, hän
äkkiä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja voimattomaksi, heikommaksi vielä
kuin silloin, kun oli kylän muiden köyhien lasten kanssa seisonut
siinä odottamassa, että isäntä näyttäytyisi ovessa ja viskaisi heille
muutaman kuparikolikon.
Joskus tuota ovea oli niinä ammoin menneinä aikoina raoitettu, niin
että sisältä näkyi pimeä, kivipermantoinen eteinen. Lapset tunkeutuivat
silloin huutaen kynnykselle asti, ja heidän äänensä kaikuivat talon
sisäosissa kuin rotkossa. Silloin ilmestyi palvelijatar ajamaan heidät
pois:
— Mitä? Oletko sinäkin täällä, Maria Maddalena?! Etkö häpeä kulkea
kerjäämässä poikanulikkain kanssa, noin iso tyttö!
Silloin hän oli säikähtyneenä vetäytynyt syrjään, kuitenkin ensin
käännyttyään uteliaana kurkistamaan talon salaperäiseen sisustaan;
samoin hän nytkin vetäytyi pois väännellen epätoivoissaan käsiään ja
kääntyen katsomaan pikku porttia, joka oli kuin laskuluukku niellyt
hänen Paulonsa. Mutta kääntyessään astumaan takaisin kotiin häntä
alkoi kaduttaa, ettei ollut huutanut ja paiskellut kiviä ovea vasten
pakoittaakseen sisällä olijoita avaamaan ja antamaan takaisin hänen
poikansa. Häntä kadutti, hän pysähtyi, kääntyi takaisin, kulki jälleen
taloa kohti, kääntyi taas lähteäkseen, tuskallisen epävarmuuden
raastaessa häntä vuoroin eteen-, vuoroin taaksepäin. Lopulta hän
tointuakseen ja kootakseen voimansa ennen ratkaisevaa taistelua riensi
kotiin, kuten haavoittunut eläin pakenee luolaansa.
Tuskin hän oli päässyt sisälle ja sulkenut ulko-oven, kun hän jo
lyyhistyi portaille.
Ylhäältä loi lamppu häilähtelevää valoaan. Kaikki tyyni tuossa pienessä
talossa, joka siihen asti oli ollut luja ja rauhallinen kuin linnunpesä
kallionkolossaan, tuntui horjuvan. Kallio järkkyi perustuksiaan myöten,
pesä oli putoamaisillaan syvyyteen.
Ulkona pauhasi myrsky entistä rajummin. Paholainen aikoi tuhota
pappilan, kirkon, koko kristikunnan.
— Herra, Herra! — äiti vaikeroi, ja hänen oma äänensä kajahti hänen
korvissaan oudolta kuin toisen ihmisen ääni.
Silloin hän huomasi porraskäytävän seinällä varjonsa ja nyökäytti
sille päätään. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi ollutkaan yksin. Ja
hän alkoi puhella, aivan kuin jos toinen henkilö olisi kuunnellut ja
vastannut.
— Mitä tehdä hänen pelastamisekseen?
— Odottaa häntä täällä, kunnes palaa, ja puhua hänelle peittelemättä
ja vakuuttavasti, mutta heti, niin kauan kuin vielä on aikaa, Maria
Maddalena. — Hän varmasti kiivastuu, hän kieltää kaiken. Parempi
on mennä piispan luo ja pyytää häntä toimittamaan meidät pois koko
tästä turmion pesästä. Onhan piispa Jumalan mies ja tuntee maailman.
Polvistun hänen jalkojensa juureen. Luulenpa näkeväni hänet edessäni
valkoisiin puettuna istumassa punaisessa salissaan, säteilevä
kultaristi rinnalla ja kaksi sormea ojennettuina siunaukseen. Aivan
kuin Kristus itse. Sanon hänelle: Teidän Armonne tietää, että Aarin
seurakunta on valtakunnan köyhin ja lisäksi kirouksen alainen.
Lähes sata vuotta se oli ilman pappia, ja lopulta sinne sellainen
saatiin, mutta Teidän Armonne tietää, millainen mies hän oli.
Viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti hän oli hyvä ja jumalinen. Hän
korjautti pappilan ja kirkon uuteen kuntoon, rakennutti joen yli sillan
omilla varoillaan. Hän kulki metsällä ja seurusteli toverillisesti
metsämiesten ja paimenten kanssa. Yht'äkkiä hän muuttui aivan peräti.
Hän kävi häijyksi kuin piru. Hän rupesi harjoittamaan noituutta,
alkoi ryypiskellä, kävi ylimieliseksi ja väkivaltaiseksi. Hän poltti
tupakkaa, kiroili ja istui korttia lyömässä seudun pahimpien lurjusten
kanssa, jotka senvuoksi hänestä pitivät ja suojelivat häntä; toiset
taas kunnioittivat häntä juuri sentähden. Loppuiällään hän sulkeutui
pappilaan, asuen ypöyksin, ilman palvelijatarta. Hän poistui kotoa
ainoastaan toimittaakseen messun, mutta teki sen ennen auringonnousua,
eikä kirkossa käynyt ketään. Sanotaan hänen messua toimittaessaan
olleen juovuksissa. Seurakuntalaiset eivät uskaltaneet ilmiantaa häntä,
sillä he pelkäsivät ja luulivat itse pirun suojelevan häntä. Ja kun
hän sairastui, ei yksikään nainen tahtonut mennä hoitamaan häntä. Eikä
ainoakaan nainen eikä mies tullut häntä auttamaan hänen viimeisinä
päivinään. Mutta öisin näkyi valoa pappilan kaikista ikkunoista, ja
kuiskailtiin, että paholainen oli noina öinä kaivanut maanalaisen
käytävän pappilasta joelle viedäkseen pois papin maalliset jäännökset.
Ja sitä tietä papin sielu seuraavina vuosina, hänen kuolemansa
jälkeen, palasi pappilaan, mellastellen siellä hillittömästi, eikä
kukaan muu pappi tahtonut asettua siihen asumaan. Toisen seurakunnan
pappi kävi joka sunnuntai pitämässä messun ja hautaamassa kuolleet.
Mutta eräänä yönä pappivainajan henki särki sillan. Kymmenen vuotta
seurakunta oli vailla omaa pappia. Sitten minun Pauloni tuli tänne.
Ja minä tulin hänen mukanaan. Hän huomasi, että kylä oli metsistynyt
ja asukkaat raaistuneet ja vailla uskoa. Mutta kaikki alkoi jälleen
kukoistaa Pauloni tultua, aivan kuin maa kevään palatessa. Ainoastaan
taikauskoiset ennustivat: 'Tuho perii uuden papin, sillä entisen papin
henki vallitsee vielä pappilassa'. Toiset väittävät, ettei hän edes
vielä ole kuollut, vaan elää siinä maanalaisessa käytävässä, joka vie
joelle. Totta puhuakseni, minä en ole koskaan uskonut noihin puheisiin
enkä ole milloinkaan kuullut mitään epäilyttävää. Olemme jo eläneet
täällä Pauloni kanssa seitsemän vuotta kuin pienessä luostarissa ikään.
Siitä ei vielä ole kulunut pitkää aikaa, kun Paulo eli viattoman
lapsen tavoin. Hän lueskeli ja rukoili ja eli seurakuntalaistensa
onnen hyväksi. Joskus hän puhalsi huiluakin. Hän ei ollut luonnostaan
iloinen, mutta tyyni ja rauhallinen. Seitsemän vuotta rauhaa ja
menestystä, niinkuin Raamatussa. Eikä hän juopotellut, minun Pauloni,
ei kulkenut metsällä, ei tupakoinut, ei katsellut naisia. Kaikki rahat,
jotka eivät menneet elämiseemme, hän talletti voidakseen korjauttaa
joen yli vievän sillan. Nyt Pauloni on kahdenkymmenenkahdeksanvuotias,
ja kirous lepää hänen yllään. Nainen on kietonut hänet pauloihinsa.
Herra Piispa, lähettäkää meidät pois täältä, pelastakaa Pauloni! Muuten
hänen sielunsa joutuu kadotukseen, niinkuin kävi entisen papin. Ja
täytyyhän se nainenkin pelastaa. Onhan hän yksinäinen nainen, onhan hän
alttiina viettelyksille autiossa talossaan ja tällä kolkolla seudulla,
jossa hänellä ei ole vertaistaan seuraa. Teidän Armonne tuntee tuon
naisen! Te ja seurueenne olitte hänen vierainaan käydessänne täällä
tarkastuksella. Siinä talossa on runsaasti tilaa ja tavaraa! Tuo nainen
on rikas, riippumaton, yksin, liian yksin! Hänellä on veljiä ja sisar,
mutta he ovat kaikki kaukana, muilla seuduilla naimisissa. Ja tuo
nainen on jäänyt tänne yksikseen huolehtimaan talosta ja perinnöstä.
Harvoin hän liikkuu kotinsa ulkopuolella. Vielä vähän aikaa sitten ei
Pauloni tuntenutkaan häntä. Tuon naisen isä oli puoleksi talonpoika,
puoleksi herra, hiukan irstaileva mies, metsänkävijä ja kerettiläinen.
Se riittää, kun mainitsen, että hän oli pappivainajan ystäviä. Hän ei
koskaan käynyt kirkossa. Mutta viimeisen sairautensa aikana hän lähetti
noutamaan minun Pauloani, joka tuki häntä kuolemaan asti ja valmisti
hänelle hautajaiset, jommoisia ei näillä seuduin milloinkaan oltu
nähty. Niistä ei jäänyt pois yksikään paikkakunnan ihmisistä, eivät
edes rintalapset, joita äidit kantoivat sylissään. Sitten minun Pauloni
kävi tervehtimässä perheen ainoata eloon jäänyttä jäsentä. Ja tämä
nuori orpo nainen elää ilman muuta seuraa kuin ilkeät palvelijattaret.
Kuka häntä opastaa, kuka häntä neuvoo? Kuka häntä auttaa, ellemme me
häntä auta?
Mutta tuo "toinen", varjo, kysyi. — Oletkohan varma siitä, mitä
ajattelet, Maria Maddalena? Voitko todella astua piispan eteen ja puhua
noin pojastasi ja tuosta naisesta? Onko sinulla varmat todistukset
kädessä? Entä jos ei siinä ole mitään perää?
— Herra, Herra!
Äiti peitti kasvonsa käsillään ja kuvitteli äkkiä näkevänsä Paulonsa
ja tuon naisen vanhan talon alakerran huoneessa. Se oli avara huone
puutarhan puolella; siinä oli kupukatto, ja sementtilattia oli
koristettu merikivimosaiikilla. Iso kamiina seinän syvennyksessä;
kaksi tuolia molemmilla puolilla ja edessä vanhanaikainen sohva.
Valkeaksi kalkittuja seiniä somistivat aseet, hirvenpäät ja -sarvet.
Niillä riippui vanhuuttaan mustuneita maalauksia, joiden halkeilleesta
kankaasta häämöitti varjossa mullankarvainen käsi, joku kasvojen
nurkkaus, naisen palmikko tai hedelmä.
Paulo ja nainen istuvat tulen ääressä, pitäen toisiaan kädestä...
— Herra, Herra! — äiti toisti vaikeroiden.
Ja karkoittaakseen tuon kauhean näyn hän manaa esille toisen: Tuo
sama huone vihreän hohteen valaisemana, joka tunkee sisälle niitylle
aukeavasta rautaristikko-ikkunasta ja avoimesta ovesta, josta näkee
syksyn kasteesta vielä kosteat hedelmäpuut. Tuulen henkäys leyhkää
sisään ja kahisuttaa lattialle lentäneitä kuihtuneita lehtiä ja
helisyttää kamiinan laidalle asetetun vanhanaikaisen vaskilampun
vitjoja.
Raollaan olevasta ovesta näkyy hämärässä valaistuksessa muita huoneita
ikkunaluukut suljettuina.
Hän, äiti, seisoo siinä odottamassa. Hän on tuomansa hedelmiä, jotka
hänen Paulonsa on lähettänyt lahjaksi talon nuorelle emännälle. Nuori
valtiatar tulee nopein askelin hiukan epäluuloisen näköisenä. Hän tulee
noista pimeähköistä huoneista ja on pukeutunut mustiin. Hänen kalpeita
kasvojansa reunustavat ohimoille näkinkengän muotoisiksi kierretyt
tummat hiuskiehkurat, ja valkeat kädet pistävät esiin pimennosta
niinkuin seiniä peittävistä muotokuvista.
Ja vielä tuon pienen hennon olennon ilmestyttyä valoisaan huoneeseen
hänessä on jotakin epämääräistä ja arkaa. Hänen suuret tummat silmänsä
kiintyvät heti pöydälle asetettuun hedelmäkoriin. Sitten ne luovat
syvän katseen naiseen, joka seisoo odottamassa, ja äkillinen hymy,
joka kuvastaa osaksi iloa, osaksi ivaa, valaisee hänen surullista ja
aistillista suutaan.
Ja äidin ensimmäinen epäluulo herää vaistomaisesti tuona hetkenä, hänen
itsensäkään tietämättä, miksi?
* * * * *
Äiti ei voinut itselleen selvittää tuon aavistuksen syytä. Hän vain
muisti, kuinka mielittelevän kohteliaasti tuo nuori nainen oli ottanut
hänet vastaan pyytäen häntä istuutumaan ja kysyen, mitä Paulolle
kuului. Pauloa hän mainitsi kuin hyvää tuttavaa ainakin. Mutta häntä
itseään hän ei kohdellut kuin äitiä, vaan kuin kilpailijatarta, joka
oli mairittelulla johdettava harhaan.
Hänelle tuotiin kahvia isolla hopeatarjottimella. Palvelijatar, joka
sen kantoi sisälle, liikkui paljain jaloin ja oli arabialaisnaisten
tavoin käärinyt kasvojensa ympärille leveän valkoisen vaatteen.
Nuori emäntä puhui vieraalleen molemmista kaukana asuvista
vaikutusvaltaisessa asemassa olevista veljistään, kehuen heitä
vertauskuvallisesti kahdeksi pylvääksi, jotka tukivat hänen yksinäisen
elämänsä rakennusta. Lopuksi hän vei vieraansa katselemaan huoneen
ovelta hedelmäpuutarhaa.
Vihreät, hopeanhohteisen tomun peittämät viikunat, päärynät ja
kullankiiltävät rypäletertut pistivät esiin puiden ja viiniköynnösten
välkkyvästä vihannuudesta. Miksi siis Paulo oli lahjaksi lähettänyt
hedelmiä henkilölle, jolla itsellään oli niitä niin paljon?
Vielä nytkin, porraskäytävän puolihämärässä, äiti näki edessään
tuon nuoren naisen ivallisen ja samalla hellän katseen hänen
hyvästellessään vierastaan, ja hänen omituisen tapansa luoda alas
raskaat silmäluomensa, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt muuta tapaa,
millä peittää silmäteristä säteileviä tunteitaan.
Nuo silmät, ja tuo tapa ilmaista tunteensa äkillisen peittelemättä,
mutta sitten heti taas salata sielunsa aivoitukset, muistuttivat
omituisesti hänen Pauloaan, jopa niinkin suuresti, että äiti seuraavina
päivinä, poikansa käyttäytymisen yhä vahvistaessa hänen epäluuloaan ja
herättäessä hänessä kauhua, ei ajatellut vihamielisesti tuota naista,
joka vietteli Pauloa syntiin, vaan harkitsi keinoa, jolla pelastaa
hänetkin, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä.
* * * * *
Syksy ja talvi olivat menneet menojaan, eikä ollut sattunut mitään,
mikä olisi tukenut äidin epäluuloja. Mutta kevään palatessa, maaliskuun
tuulien mukana, paholainen jälleen ryhtyi työhönsä.
Paulo lähti kotoa öisin ja kävi vanhassa talossa.
Mitä nyt tehdä heidän pelastamisekseen?
Ulkoa vastasi myrsky, kuin ilkkuen häntä. Ja se ravisteli ovea.
Äidin mielen kätköistä sukelsi esiin muisto. Hänen Paulonsa oli juuri
nimitetty tämän seurakunnan sielunpaimeneksi, kun he saapuivat näille
seuduille. Heidän matkallaan oli raivonnut samanlainen raju myrsky kuin
nyt.
Parikymmentä vuotta hän, äiti, oli palvellut piikana, oli ollut vailla
kaikkia elämännautintoja, oli kieltänyt itseltään rakkauden ja joskus
leivänkin voidakseen kasvattaa poikansa kunnon ihmiseksi.
Silloinkin oli kevät. Mutta talven kammo tuntui äkkiä vallanneen
uudelleen koko laakson. Kaikki lehdet käpertyivät, puut taipuivat maata
kohti ja näyttivät pelästyneinä katselevan pilviä, joita äkkiä alkoi
kohota joka puolelta taivaanrannalta ja jotka mustina ja hohtavina
syöksyivät toisiaan vastaan kuin sotajoukot taistelussa; isot rakeet
rapisivat maahan raskaina kuin pyssynluodit runnellen nuoret lehdet.
Tien mutkassa, siinä kohdassa, jossa se kohoaa harjanteen laella
laakson yläpuolelle ja josta se alkaa laskeutua joelle päin, tuuli
oli ahdistanut matkamiehiä niin rajusti, että hevoset äkkiä olivat
pysähtyneet hirnuen ja pelosta heristäen korviaan. Ja tuuli pudisteli
heidän hevostensa ohjia kuin maantierosvo, joka tarttuu hevosten
suitsiin karatakseen matkustajien kimppuun. Paulokin, joka tosiasiassa
tuntui nauttivan tästä luonnonvoimien riehunnasta, huudahti kuin
epämääräisen taikauskon valtaamana:
— Tuntuu siltä, kuin pappivainajan raivoisa henki tahtoisi käännyttää
meidät takaisin.
Tuuli tempaisi sanat hänen suustaan ja kiidätti ne kauas. Ja hän
yritti hymyillä ivallisesti: se oli hänen omituista hymyään, joka
paljasti ainoastaan vasemmanpuoliset hampaat. Mutta hänen katseensa
oli surullinen hänen silmäillessään kylää, joka nojasi toisella puolen
vihantaan kukkulaan, ja jota vastakkaisella puolella rajoitti vuolas
joki; se näytti hänestä kuin kehyksiin puristetulta, raskaiden pilvien
peittämän kukkulan vielä luodessa siihen synkän varjonsa.
Heidän kuljettuaan joen poikki tuuli hiukan asettui. Kaikki kylän
asukkaat, jotka odottivat uutta pappia kuin Messiasta, olivat
kokoontuneet kirkon edustalle.
Äkkiä kaikkein nuorimmat yhtyvät joukoksi ja rientävät joen rantaan
asti tulijoita vastaan.
He kiiruhtavat sinne kuin kotkanpojat vuorilta; ilma kaikuu heidän
huudoistaan.
Saavuttuaan pappinsa luo he ympäröivät hänet, kuljettavat häntä
riemukulussa laukoen iloissaan pyssyjään. Koko laakso kajahtelee heidän
huudoistaan ja laukauksistaan. Tuulikin tyyntyy ja rajusää asettuu.
Tänäkin tuskan hetkenä äiti värähteli ylpeydestä muistellessaan tuota
riemun päivää. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kulkenut unissa,
kuin nuo nuoret metsästäjät olisivat kohottaneet hänet ylös hehkuvien
pilvien varassa, ja kuin hänellä olisi ollut vieressään oma Paulonsa
vielä poikasena, ja hänen ympärillään kaikki nuo voimakkaat nuorukaiset
polvillaan — mikä jumalainen näky!
Yhä ylemmäksi he kohoavat. Ylängön korkeimmilla ja paljailla paikoilla
loimuaa ilotulia. Liekit hulmuavat tummia pilviä vastaan kuin punaiset
liput. Ja harmaat taloryhmät, ruohoisat kaltaat, tien molemmin puolin
kasvavat tamariskit ja lepät punertuvat niiden loisteessa.
Yhä eteenpäin he kulkevat. Kirkkopihan aitauksella kohoaa toinen,
elävä aitaus, sankka ihmisjoukko. Heidän kasvonsa ovat odotuksesta
levottomina; miehillä on yllä suipot vaippapäähineet, naisilla päässä
liehuva huivi. Lasten silmät loistavat ihastuneina näkemästään, ja
kukkulan laella häämöttävät ilotulia sytyttäneiden poikasien hoikat
hahmot tummina kuin pikku paholaiset.
Kirkon raoitetusta ovesta näkyvät vahakynttilöiden liekit liehuvan
kuin narsissit tuulessa; kellot kaikuvat. Ja hopeanharmaalle taivaalle
pienen kellotapulin yläpuolelle omituisesti ryhmittyneet pilvet
näyttävät nekin pysähtyneen katselemaan ja odottamaan.
Ihmisjoukosta nousee huuto: — Tuossa hän tulee! Hän on kuin pyhimys.
Mutta pyhimystä ei Paulossa ollut muu kuin tyyni ulkokuori. Hän ei
puhunut sanaakaan, ei vastannut tervehdyksiin. Hän ei edes näyttänyt
olevan liikutettu näistä rahvaan suosionosoituksista. Hän vain puristi
huulensa tiukasti yhteen, painaen silmäluomensa puoliumpeen ja
rypistäen kulmakarvojaan, ikäänkuin otsa olisi painanut niitä. Äkkiä
äiti näki hänen keskellä kansanjoukkoa kallistuvan sivulle, kuin hän
olisi ollut kaatumaisillaan. Muuan mies tuki häntä. Hän ojentihe äkkiä
pystyyn ja riensi kirkkoon, polvistui alttarin eteen ja alkoi rukoilla.
Naiset vastasivat herahtamalla itkuun.
* * * * *
Tuo naisparkojen itku oli samalla kertaa rakkauden, toivon ja
yliluonnollisen onnenkaipuun ilmaus, ja äiti tunsi sen tänä ahdistuksen
hetkenä jälleen nousevan sisimmästään silmiinsä. Hänen oma Paulonsa!
Hänen rakkautensa, hänen toivonsa, hänen yliluonnollinen onnenkaipuunsa
— oli pahuuden henki saanut valtaansa. Ja hän, äiti, istui siinä
kapeiden, jyrkkien portaiden alimmalla astuimella kuin kaivon pohjassa,
kykenemättä auttamaan poikaansa.
Hän pelkäsi tukehtuvansa. Hänen sydämensä painui ja painoi
hänen poveaan raskaana kuin kivi. Hän kohosi pystyyn helpommin
hengittääkseen, kiipesi portaita ja otti lampun käteensä. Ja pitäen
sitä korkealla hän katseli ympärilleen autiossa huoneessaan, jossa
ainoastaan puusänky ja halkeileva kaappi pitivät toisilleen seuraa kuin
kaksi vanhaa ystävää.
Se oli todella yksinkertainen kuin palvelijattaren huone. Hän ei
koskaan ollut halunnut sen parempaa asemaa, hänellä kun oli siinä
rikkautta kyllin, että oli Paulon äiti.
Äiti meni poikansa huoneeseen: se oli valkoinen, siinä oli kapea
neitseellinen vuode. Aikaisemmin tuo huone oli ollut hyvässä
järjestyksessä ja siisti kuin neitsytkammio. Silloin Paulo piti
rauhasta, hiljaisuudesta ja järjestyksestä ja asetti aina kukkasia
ikkunan ääressä olevalle kirjoituspöydälleen. Mutta jo jonkin aikaa hän
oli ollut välinpitämätön kaikesta. Hän jätti pöydän laatikot auki ja
kirjoja tuoleille, jopa permannollekin.
Vedestä, jolla hän oli pessyt kasvonsa ennen poistumistaan, levisi
vahva ruusuntuoksu. Hänen takkinsa oli viskattu lattialle ja näytti
varjolta — langenneen miehen varjolta.
Tuo tuoksu, tuo varjo ravistivat äidin valveille ahdistuksen
horroksesta. Hän nosti kovin paheksuen maahan heitetyn takin lattialta
ja tunsi, että hänellä oli tarpeeksi voimaa nostaa sen omistajakin.
Sitten hän hiukan järjesteli huonetta astuen lujaan ja yrittämättä
hiljentää raskaiden maalaiskenkiensä kolinaa, niinkuin tavallisesti
teki. Hän asetti pöydän eteen nahalla päällystetyn tuolin, jolla poika
istui työskennellessään, ja survaisi sen jalkoja lattiaan ikäänkuin
käskien sen jäädä siihen paikoilleen ja luvaten, että huoneen asukas
pian palaisi siihen istumaan. Sitten hän katsahti ikkunan pieleen
ripustettuun pieneen kuvastimeen.
Papin asunnossa ei ole lupa käyttää kuvastinta; hänen täytyy elää
muistamatta, että hänellä on ruumis. Ainakin tässä yhdessä kohden
entinen pappi oli noudattanut lakia. Ohikulkijat olivat tieltä nähneet
hänen ajavan partaansa katsoen avoimen ikkunan ruutuun, jonka taakse
hän oli ripustanut mustan vaatekappaleen. Pauloa sitävastoin kuvastin
veti puoleensa kuin lähde, josta kasvot hymyilevät houkutellen luokseen
ja upottaen lopulta syvyyteen.
Ja äiti sieppasi naulasta pienen peilin, joka kuvasti hänen synkkiä ja
paheksumista uhkuvia kasvojaan ja uhkaavia silmiään; vähitellen hänet
valtasi viha. Hän aukaisi ikkunan päästäen tuulen sisään puhdistamaan
liinaa. Pöydällä olevat kirjat ja paperit näyttivät virkoavan eloon:
paperilehdet lentelivät sinne tänne, aina huoneen perimmäisiin soppiin
saakka. Vuoteen peitteen laitaripsut värähtelivät, ja lampun liekki
painui arkana alaspäin.
Äiti poimi paperit maasta ja asetti ne takaisin pöydälle. Silloin hän
näki avatun raamatun ja sen lehdillä värikuvan, joka häntä suuresti
miellytti. Hän kumartui katselemaan sitä tarkemmin. Siinä oli Jeesus,
hyvä paimen lampaineen, jotka sammuttivat janoaan metsälähteestä.
Puiden runkojen välitse, sinitaivas taustana, häämötti punertava
kaupunki laskevan auringon hohteessa. Se oli pyhä kaupunki, pelastuksen
kaupunki.
Niin, aikaisemmin Paulo valvoi öisin lueskellen; hänen edessään oleva
ikkuna oli kukkulalle päin, jonka yläpuolella kaareutui tähtiä täyteen
sirotettu taivas. Satakieli lauleli hänelle.
Heidän ollessaan ensimmäistä vuotta tässä kylässä Paulo oli maininnut
aikovansa muuttaa pois seudulta ja palata takaisin maailmaan. Sitten
hän oli kuin nukahtanut kukkulan siimekseen, puiden huminaan. Ja
kuusi vuotta oli kulunut, eikä äiti ollut kehoittanut häntä lähtemään
pois, he kun olivat niin onnellisia tässä kylässä, joka hänestä
tuntui maailman ihanimmalta seudulta, koska hänen Paulonsa oli siellä
"Vapahtaja" ja "Kuningas".
Hän sulki jälleen ikkunan ja ripusti takaisin naulaan kuvastimen, josta
hänen omat kasvonsa tuijottivat kalpeina, silmät kyynelten himmentäminä.
Vielä kerran äiti kysyi itseltään, eikö hän sentään ollut erehtynyt.
Ennenkuin poistui, hän kääntyi ristiinnaulitunkuvaa kohti, joka riippui
seinällä rukousjakkaran kohdalla. Hän nosti lampun ylemmäksi paremmin
nähdäkseen. Ja varjon siirtyessä hänestä näytti siltä, kuin alaston,
laiha, ristiinnaulittu Kristus olisi nyökäyttänyt päätään merkiksi,
että hän tahtoi kuunnella, mitä äidillä oli sanottavaa. Viljavat
kyynelet herahtivat silloin hänen poskilleen ja vaatteilleen; ne
tuntuivat hänestä vereltä.
— Herra, pelasta meidät kaikki, pelasta minutkin. Sinä, joka olet
kalpea ja veretön, ja jonka kasvot loistavat orjantappurakruunun alla
kuin ruusu pensaassa, sinä, joka olet vapaa meidän intohimoistamme,
pelasta meidät kaikki!
Äiti lähti nopeasti huoneesta, laskeutui jälleen portaita alas ja
kulki alakerran huoneiden läpi. Niihin äkkiä tulvahtava lampunvalo
peloitti liikkeelle muutamia kärpäsiä, jotka alkoivat surista vanhojen
huonekalujen ympärillä.
Ruokasalista, jonka pienestä ylhäällä olevasta ikkunasta tuuli ja
kukkulan puiden suhina kantautuivat, muistuttaen sateen ropinaa, hän
astui keittiöön ja istuutui kamiinan ääreen, jonka hiillos jo oli
tuhan peitossa. Täälläkin kaikki vapisi tuulen hengessä, joka tunki
sisälle joka raosta. Ja hän kuvitteli mielessään, ettei hän ollutkaan
keittiössä, jonka kaltevaa kattoa tuki lukematon joukko isoja ja pieniä
savusta mustuneita orsia, vaan veneessä myrskyn myllertämällä merellä.
Vaikka hän oli päättänyt odottaa poikansa paluuta ja heti aloittaa
taistelun tämän kanssa, hän koetti vielä luulotella itselleen
erehtyneensä.
Äidistä oli ilmeinen vääryys, että Jumala lähetti hänelle sellaisen
surun. Ja hän rupesi uudelleen tutkimaan poloista menneisyyttään etsien
nykyisen pahan siemeniä. Kaikki hänen menneet päivänsä palasivat hänen
syliinsä ankaroina ja puhtaina kuin rukousnauhan helmet, joita hänen
vapisevat sormensa hypistelivät.
Ei hän ollut tehnyt mitään pahaa, lukuunottamatta joitakin ajatusten
syntejä.
Hänen muistoistaan sukelsivat esiin ne ajat, jolloin hän orpotyttönä
eleli köyhien sukulaisten talossa, tässä samassa kylässä, kaikkien
huonosti kohtelemana. Hän kävi avojaloin ja kantaen raskaita taakkoja
päänsä päällä pesemässä vaatteita joella tai kantamassa jyviä
aittaan jauhettavaksi. Hänen vanhanpuoleinen setänsä palveli renkinä
myllärillä. Aina hänen tullessaan myllyyn tuo mies seurasi, kun
ei kukaan ollut näkemässä, tyttöä pensaikkoon ja tamariskilehtoon
asti, jossa suuteli häntä pistellen hänen kasvojaan karkeilla
partakarvoillaan. Ja aina hän tahri hänet jauhoiseksi.
Kun tyttö kerran mainitsi tästä kotona, eivät tädit enää sallineet
hänen käydä myllyllä. Silloin tuo mies, joka ei muulloin koskaan käynyt
kylässä, ilmestyi sinne eräänä sunnuntaina ja ilmoitti aikovansa naida
tytön. Sukulaiset nauroivat, kolhaisivat häntä kylkeen ja harjasivat
luudalla hänen hartioitaan saadakseen jauhot lähtemään. Hän salli
kaiken tapahtua ja katseli tyttöä loistavin silmin.
Tämä suostui, mutta jäi edelleen asumaan sukulaistensa taloon ja kävi
myllyssä kerran päivässä. Hänen miehensä, jota hän edelleen sanoi
sedäksi, antoi hänelle silloin aina salaa vähäisen mitan isäntänsä
jauhoja.
Eräänä päivänä palatessaan myllystä jauhot esiliinassaan hän tunsi
sisuksissaan omituista levottomuutta. Säikähdyksissään hän hellitti
esiliinansa kulmat, ja jauhot valuivat maahan. Hänen päätään huimasi ja
hän heittäytyi maahan. Tuntui siltä, kuin maan kamara olisi järkkynyt
hänen allaan. Kaikki liikkui hänen ympärillään. Kylän talot romahtivat
kasaan ja kivet pyörivät tiellä. Hänkin kieri jauhoista valkealla
ruoholla. Sitten hän nousi ja alkoi juosta nauraen, mutta vielä hiukan
säikähtyneenä. Hän huomasi olevansa äidiksi tulossa.
* * * * *
Hän oli jäänyt sangen varhain leskeksi ollen yksin maailmassa Paulonsa
kanssa, joka ei vielä osannut puhua, mutta jonka silmät loistivat
niin vilkkaina. Miestään hän oli surrut kuin hyvää sukulaista, ei
kuin aviomiestään. Hän rauhoittui pian, kun eräs serkku pyysi häntä
lähtemään kanssaan kaupunkiin palvelijattareksi.
— Siten voit elättää poikasi ja myöhemmin ottaa hänet luoksesi
kaupunkiin ja panna hänet kouluun.
Ja näin hän oli tehnyt, eläen ja raataen ainoastaan poikaansa varten.
Tilaisuuksia synnintekoon, tai ainakin huvituksiin, ei ollut puuttunut,
eikä haluakaan niihin. Isännät ja rengit, maalaiset ja porvarit,
olivat enemmän tai vähemmän juosseet hänen perässään, samoin kuin setä
tamariskilehdossa. Onhan mies metsästäjä, nainen riista. Mutta hänen
oli onnistunut voittaa kaikki viettelykset ja pysyä puhtaana, sillä
jo silloin hän piti itseään papin äitinä. Miksi siis tämä rangaistus,
Herra Jumala?
Hän painoi päänsä väsyneenä kumaraan, ja silmistä vuoti vielä muutama
kyynel syliin ja rukousnauhan helmille.
Hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Hän luuli yhä vielä olevansa
pappisseminaarin rasvahöyryisessä ja kuumassa keittiössä, jossa
oli palvellut kymmenen vuotta. Seminaariin hänen oli onnistunut
saada Paulonsakin sijoitetuksi. Tummat ihmishahmot liikkuivat
siellä kellahtavien seinien sisällä, ja läheisestä käytävästä
kuului seminaarinoppilaiden naurunpyrskähdyksiä, joita he koettivat
tukahduttaa, ja nyrkiniskuja, joilla he salaa mukiloivat toisiaan. Ja
hän istui kuolettavan väsyneenä ikkunan ääressä, joka oli pimeän pihan
puolella. Ja hänellä oli sylissään astiain pyyheliina, mutta hän ei
väsymykseltään jaksanut edes liikuttaa sormiaan.
Ja vielä nyt siinä unenhorroksessaan hän luuli odottavansa Pauloansa,
joka oli salaa lähtenyt seminaarista kaupungille virkkamatta mihin.
— Jos tämä huomataan — äiti oli ajatellut — he potkivat hänet oitis
pois. Ja hän odotti, kunnes melu sisällä lakkasi ja hän saattoi salaa
päästää poikansa sisään.
Äkkiä hän havahtui, katseli ympärilleen ja huomasi olevansa pappilan
pitkässä ja kapeassa keittiössä, jota tuuli ahdisti kuin alusta
merellä. Mutta lyhyen unen vaikutus oli niin voimakas, että astiain
pyyheliina yhä vielä tuntui olevan hänen polvillaan ja että hän luuli
kuulevansa seminaarinoppilaiden nyrkkien iskut käytävästä.
Hetken kuluttua todellisuus näytti taas palaavan. Hänellä oli sellainen
tunne, että hänen Paulonsa oli palannut kotiin, että tämän oli äidin
hetkeksi nukahtaessa onnistunut päästä sisälle huomiota herättämättä.
Ja todellakin äiti kuuli myrskyn ryskeen ja pauhinan keskellä askelia
talon sisähuoneista: joku siellä käveli, astui alas portaita, kulki
maakerroksen huoneiden läpi ja astui keittiöön. Epäilemättä hän
sentään yhä vielä näki unta. Pieni ja lihava pappismies, jonka kasvot
olivat tummat ja jolla oli parin päivän vanha parransänki leuassaan,
seisoi hänen edessään ja katseli häntä hymyillen. Miehellä oli suussa
vain muutamia harvoja paljosta tupakoimisesta mustuneita hampaita.
Kirkkaat silmät yrittivät näyttää uhkaavilta, mutta nähtävästikin vain
piloillaan. Äiti tunsi tuon olennon heti: se oli entinen pappi. Silti
hän ei pelästynyt.
— Tämähän on vain unta — äiti ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa
hän arveli näin ajatelleensa rohkaistakseen mieltään, tuntien
sisimmässään, ettei tämä ollutkaan mikään aave, vaan todellinen olento.
— Istukaa — hän virkkoi ja lykkäsi vieraalle jakkaran kaminan eteen.
Ja tuo toinen istuutui kohottaen hiukan kauhtanaansa, niin että hänen
siniset, haalistuneet ja reikäiset sukkansa tulivat näkyviin.
— Koska istut tuossa vallan joutilaana, voisit parsia sukkani, Maria
Maddalena; eipä yksikään nainen enää ole huolehtinut minusta — näin
hän virkkoi yksinkertaisesti.
Ja äiti ajatteli:
— Onko tuo nyt se kauhea pappi? Onhan päivänselvää, että yhä vielä
näen unta.
Ja hän koetti saada miehen kiinni hänen omista sanoistaan:
— Olettehan kuollut, mitäpä siis enää teette sukilla?
— Kuka sinulle takaa, että olen kuollut? Päinvastoin olen niin elävä
kuin suinkin, ja olen tässä. Ja viipymättä karkoitan tästä pappilastani
poikasi ja hänen kanssaan sinut. Kuka käski teidän asettua tähän
asumaan! Olisi ollut parempi, että poikasi olisi valinnut isänsä
ammatin. Mutta sinä olet kunnianhimoinen nainen. Olet tahtonut päästä
piiasta emännäksi. Nyt saat palkkasi.
— Kyllä me lähdemme matkoihimme, — äiti sanoi nöyrästi ja
surullisesti. En halua mitään sen hartaammin. Ihminen vai aave, mikä
lienetkin, malta mielesi vain muutamia päiviä. Me lähdemme pois.
— Ja minne aiotte lähteä? Täällä tai muualla, yhdentekevää. Kuule
pikemmin toisen neuvoa, joka paremmin ymmärtää asian. Anna Paulosi
noudattaa kohtalonsa kutsua! Anna hänen tutustua naiseen. Muuten
hänen käy, niinkuin minun on käynyt. Nuorena en välittänyt naisista
enkä muista huvituksista. Minäkin tahdoin ansaita Paratiisin, enkä
ymmärtänyt, että Paratiisi on täällä maan päällä. Kun älysin sen, oli
jo liian myöhäistä. Käteni ei enää ylettynyt poimimaan puun hedelmiä,
eivätkä polveni taipuneet notkistumaan lähteen partaalle, jotta
olisin voinut sammuttaa janoni. Silloin aloin juoda viiniä, polttaa
piippua ja lyödä korttia kylän nuorten tyhjäntoimittajien kanssa.
Tyhjäntoimittajiksi te muut heitä sanoitte; mutta tosiasiassa he olivat
kelpo nuorukaisia, jotka omalla tavallaan nauttivat elämästä. Heidän
seuransa virkisti. Se tuotti hiukan lämpöä ja iloa kuten seurustelu
poikien kanssa heidän loma-aikoinaan. Mutta näillä pojilla oli aina
lomaa, ja sentähden he olivat iloisempia ja huolettomampia kuin ne
pojat, jotka tietävät, että heidän taas täytyy palata kouluun ja
alistua sen ikeeseen.
Miehen jutellessa tähän tapaan äiti ajatteli:
— Hän puhuu näin siksi, että tahtoo viedä minut harhaan ja syöstä
Pauloni kadotukseen. Hänet on lähettänyt herransa ja mestarinsa
paholainen. Minun on paras pitää varani.
Silti hän vastoin tahtoaan kuunteli toista mielellään, jopa osaksi
myönsi hänen olevan oikeassa. Hän ajatteli, että hänen Paulonsa
saattoi, huolimatta äidin ponnistuksista, hänkin lähteä "lomalle", ja
äidinsydän alkoi jo pohtia, miten puolustaisi häntä.
— Voittehan olla oikeassa, — hän virkkoi entistään nöyremmin ja
surullisemmin, mutta tällä kertaa vähän teeskennellen. — Olenhan
yksinkertainen vaimoparka, joka ei ymmärrä mitään. Yhden seikan tiedän
kuitenkin varmasti: Jumala on luonut meidät tähän maailmaan kärsimään.
— Jumala on luonut meidät tähän maailmaan nauttimaan; hän tuottaa
meille kärsimystä rangaistakseen meitä siitä, ettemme ole osanneet
nauttia. Näin on asianlaita, sinä typerä nainen. Jumala on luonut
maailman kaikkine kauniine asioineen ja on lahjoittanut sen ihmiselle,
jotta hän siitä nauttisi. Houkkio se, joka ei käsitä tätä. Muutoin
ei tarkoitukseni ole muuttaa vakaumustasi, kuten näyt luulevan.
Tarkoitukseni on karkoittaa teidät kauas täältä, sinut ja Paulosi. Sen
pahempi teille, jos olette kuvitelleet voivanne jäädä tänne olemaan.
— Me lähdemme, älkää epäilkökään, me lähdemme täältä pian. Voin luvata
sen teille, olen lujasti päättänyt sen.
— Puhut vain, koska pelkäät minua. Mutta teet väärin siinä, että
pelkäät minua. Luulet ehkä, että minä pidätin jalkojasi ja estin
tulitikkuja syttymästä. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin ei silti ole
sanottu, että tahtoisin pahaa sinulle ja pojallesi. Minä vain haluan
teidän menevän tiehenne. Mutta pidä varasi: jollet täytä lupaustasi,
saat katua sitä. Silloin näemme toisemme jälleen, ja silloin muistutan
mieleesi tämän keskustelumme. Siksi aikaa jätän sinulle sukkani
parsittaviksi.
— Hyvä, voinhan parsia.
— Sulje siis silmäsi, niin ettet näe paljaita jalkojani. Kas! Kas!
— mies virkkoi naurahtaen ja riisuen toisen jalan kengän työntämällä
sitä toisen kärjellä ja kumartuen sitten riisumaan sukkiaan. — Eipä
yksikään nainen ole vielä nähnyt paljaita sääriäni, vaikka he niin
ovatkin parjanneet minua. Ja sinä, joka olet vanha ja ruma, olet
ensimmäinen nainen, joka näkee ne. Tässä toinen sukka ja tässä toinen.
Palaanpa pian noutamaan niitä...
* * * * *
Äiti avasi silmänsä ja värähti, taaskin hän oli yksin ja keittiön
ulkoseinää vasten rynnisteli myrsky.
— Hyvä Jumala, millaisia unia, — hän mutisi huoaten.
Silti hän kumartui etsimään sukkia ja luuli samalla kuulevansa aaveen
askelet, joka poistui, kulkematta kuitenkaan ulos alaovesta.
* * * * *
Kun Paulo yöllisen seikkailunsa jälkeen taas kulki niityn poikki,
hänestäkin tuntui siltä, että myrskyssä oli jotakin elollista, jotakin
kamalaa. Se työnsi häntä milloin eteenpäin, milloin taas takaisin. Se
sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä äskeisen hehkuvan unelman jälkeen,
ja samalla se painoi hänen vaatteensa ihoon kiinni. Niiden kosketus sai
hänet intohimosta vavisten muistelemaan, miten tuon naisen vartalo oli
painautunut häntä vasten lemmensyleilyssä.
Tien mutkassa kirkon kohdalla tuuli puhalsi niin rajusti, että hänen
hetkeksi täytyi pysähtyä pää kumarassa, pidellen toisella kädellään
hattuaan, toisella vaippaansa. Hänen hengitystään salpasi, ja hän tunsi
samanlaista huimausta kuin muinoin äiti oli tuntenut kukkulan kaltaalla
huomatessaan, että kantoi lasta sydämensä alla.
Hänkin tunsi, osaksi kammoten, osaksi hurmautuneena, että hänen
sisimmässään tuona hetkenä syntyi jotakin suurta ja hirvittävää. Hän
oli ensi kertaa täysin tietoinen siitä, että hän rakasti tuota naista
aistillisesti, ja että tuo rakkaus antoi hänen maistaa hurmiota.
Muutamia hetkiä aikaisemmin hän oli vielä ollut sen harhaluulon
vallassa, jota hän vakuutti sekä itselleen että tuolle naisellekin,
että rakasti häntä ainoastaan henkisesti. Mutta tuo nainen oli ensin
katsonut häneen, ja heidän ensi kohtaamisestaan saakka hänen silmänsä
olivat tavoitelleet hänen, Paulon, katsetta rukoillen myötätuntoa ja
rakkautta.
Ja vähitellen hän oli antautunut tuon katseen valtaan, oli säälistä
lähestynyt tuota naista. Heitä ympäröivä yksinäisyys lähensi heitä
molempia toisiinsa.
Ja sitten heidän katseensa olivat yhä etsineet toisiaan, heidän kätensä
kietoutuneet yhteen, tänään Paulo oli suudellut häntä. Ja nyt hänen
verensä, joka niin monena vuotena oli pysynyt rauhallisena, äkkiä
kiehahti kuin kuuma neste. Aistit alistuivat ollen samalla voitettuina
ja voittajina.
Ja tuo nainen oli ehdottanut hänelle, että pakenisivat seudulta,
eläisivät ja kuolisivat yhdessä. Hurmiotilassaan Paulo oli suostunut
ehdotukseen. Heidän oli määrä tavata toisensa seuraavana yönä
neuvotellakseen lähemmin asiasta.
Nyt ulkomaailman todellisuus ja myrsky, joka näytti aikovan repiä
vaatteet hänen yltään, poistivat lumouksen verhon.
Hän pysähtyi hengästyneenä kirkon oven eteen. Jäätävä vilunpuuska
puistatti hänen ruumistaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut
alasti siinä kylän korkeimmalla kohdalla, ja kuin hänen poloiset
seurakuntalaisensa sikeästä unestaankin olisivat nähneet hänet
sellaisena, alastomana, synnin tahraamana.
Siitä huolimatta hän harkitsi, miten parhaiten pääsisi pakenemaan
naisen kanssa, joka oli maininnut omistavansa paljon rahaa...
Seuraavassa tuokiossa hänessä heräsi vaistomainen halu palata takaisin
ja peruuttaa kaikki. Ja todellakin hän jo kääntyi astuen muutaman
askeleen pysytellen aivan aitauksessa kiinni, kuten äiti äsken. Sitten
hän taas palasi takaisin masentuneena ja vaipui polvilleen kirkon oven
eteen, johon painoi otsaansa, vaikeroiden: — Jumala, pelasta minut!
Hänen vaippansa lepatti kuin musta siipi tuulessa. Hän oli siinä
muutaman hetken liikkumatta kuin haukka, joka siivet levitettyinä
naulitaan elävänä oveen.
Hänen sielussaan riehui hurja taistelu, joka oli voimakkaampi kuin
tuulen temmellys vuorten ylängöillä. Siellä käytiin rajua kamppailua
sokean aistillisen himon ja hengen korkeampien vaatimusten välillä.
Viimein hän nousi tietämättä vielä, kumpi puoli oli voittanut.
Mutta hän oli jo tietoisempi tilastaan ja saattoi jo harkita sitä
tyynemmin. Hänen täytyi myöntää itselleen, että enemmän kuin kauhu ja
rakkaus Jumalaan, enemmän kuin jalostumisen kaipuu ja synnin kammo
raateli häntä julkisen häpeän pelko. Ja tämä oman itsensä tinkimätön
arvosteleminen rohkaisi häntä ja tuntui lupaavan pelastusta. Mutta
sisimmässään hän tunsi olevansa kiintynyt tuohon naiseen yhtä lujasti
kuin elämäänsä. Nainen oli hänen mukanaan, hän vei hänet asuntoonsa,
vuoteeseensa. Hän tahtoi levätä hänen vieressään, lujasti kietoutuneena
hänen pitkien hiuksiensa verkkoon.