DARNLEY (yksinänsä). Rizzion luo? Rizzion luo! Minä seuraan! Minä
Rizzion murhaan suuressa salissa kaikkein Skotlannin lordien edessä!...
Ei, se kohtaisi ainoastaan tuota miestä, vaan ei häntä. Häneen täytyy
kostoni sattua, hänen täytyy oppia pelkäämään; sillä ainoastaan sitä
hän lempii, jota pelkää. Itse hän sanoi: osoita että olet mies! sanoi
hän. Sen olen osoittava, ja se teko, joka minut mieheksi tekee, on
saattava sinut peljästyneeksi lapseksi! Lethington on oikeassa, Morton
on oikeassa, ... missä he nyt ovat? Mitä? Kiitollisuuttako?
Kiitollisuuttako hänelle? Joka päivä hän minua pilkkaa, kruunua hän
kieltää minulta, hän antaa minun viettää tätä toimetonta elämää,
varjo-kuninkaana, puoleksi halveksittuna muilta ja täydellisesti
halveksittuna itseltäni. Hän saastuttaa kunniaani ja antaa oikeuteni
toiselle. Hän näkee sieluni tuskat ja kurjuuden, ja antaa minun elää
niissä!
(Soitantoa kuuluu toisista huoneista).
Tämä soitanto minua kuusi kuukautta sitten lennätti hääjuhlan
huimaavassa tanssissa, nyt se löytää minut yksinäni pahojen aatosten
synkeässä vallassa. Mutta hän on jäänyt valoisaan juhlasaliin --
nojautuen toisen miehen käsivarteen! Oi, kuinka pian syksy tuli!
Autiota, autiota on kaikki! Kukkasia näin täällä kerran, vaan en saanut
hedelmiä nähdä. (Soitanto vilkastuu). Mutta tuolla sisällä -- valoa ja
liekkumaa! Odota, odota ... jonakin iltana syöksen sisään minä ja
seurassani sata teräkseen puettua miestä; silloin on siellä oleva
loiste, niinkuin sinisestä jäästä, ja punertava väri on vuotava yhteen
sen kanssa. Siinä on Lethington. -- Onko ajatuksillakin kaikua?