DARNLEY. Ei, sitä ei voi vastaiseksi jättää, sydäntäni särkee, minä en
voi noudattaa kylmää juhlajärjestystä -- Maria, miks' olemme näin
vieraantuneet toisistamme?
KUNINGATAR. Siks' että mylord on enemmän mieltynyt muiden seuraan kuin
meidän.
DARNLEY. Minäkö? -- Olenko minä oma itseni muulloin kuin teidän
luonanne?
KUNINGATAR. Oi, mylordin juomatoverien seurassa, irstaitten naisien
parissa on varmaankin hauskempi, kuin meidän huoneissamme.
DARNLEY. Oi, älkää puhuko siitä, mitä voin tehdä tukehuttaakseni surut
ja tuskat! Vaan ei kukaan voi saattaa minua sellaiseen tuskaan kuin
Skotlannin Maria.
KUNINGATAR. Onko tarkoituksenne tehdä syytöstä?
DARNLEY. Joka lempii epätoivoon asti, se syyttää kaikkea, mikä elää, --
iloa siitä, että se on liian iloinen, surua siitä, ett'ei se ole iloa.
Minä tuhlaan aikaani, kuin palkollinen, joka ei tahdo tehdä työtä kun
ei hän määrä-palkkaansa saa; mutta on määräpalkka, jota vailla minä en
tahdo elääkään. -- Oi, mitä tulee minun tehdä uudestaan voittaakseni
teidän lempenne?
KUNINGATAR. Vahinko, mylord, ett'en voi mainita kylläksi korkeata
palkkaa.
DARNLEY. Te olette Guisien sukua, -- loistava kuin timantti, vaan
kovakin kuin se.
KUNINGATAR. Antonius sulatti timantin, jonka Kleopatra joi.
DARNLEY. Vaan se maksoi hänelle monta miljonaa.
KUNINGATAR. Siitä tahdoinkin teitä muistuttaa.
DARNLEY. Mutta minä olen köyhä; sillä teille olen antanut kaikki, --
jopa omantunnon rauhankin.
KUNINGATAR. Mitä teille korvaukseksi annoin, senkin olette tuhlanneet.
DARNLEY. Oi, Maria, avioliittomme ensimäisinä kuukausina luulin teidän
lempivän minua.
KUNINGATAR. Kautta Jumalan, sen minäkin luulin.
DARNLEY. Mutta nyt joku on tullut meidän välillemme.
KUNINGATAR. Mylord! (tahtoo mennä).
DARNLEY. Ei, kuulkaa minua, muuten voi pian olla myöhäistä!
KUNINGATAR (seisahtuu). Uhkaatteko?
DARNLEY. Maria, et tiedä mihin lempi voi ihmistä saattaa!
KUNINGATAR. Tiedän, -- raakuuteen se voi saattaa!
DARNLEY (kiivaasti). Vielä muuhunkin! Minä voisin kylmällä mielellä ...
ei, älä minua pakoita siihen, Maria!
KUNINGATAR. Pakoittaa, juuri sitä minä en voi.
DARNLEY. Vaan sinä päivänä kun sen voit, olet sitä katuva!
KUNINGATAR (enenevällä kiivaudella). Ei, osoita että olet mies! Kautta
Jumalan, minä olen nainen!
DARNLEY. Oi, ainoastaan tuo loiste silmissä, tuo liikunto, ja minä
lemmin sinua taas raivokkaasti!
KUNINGATAR. Lempiä sinä osaat, Henrik!
DARNLEY. Vaan sinä et sitä osaa, Maria!
KUNINGATAR (hymyilee).
DARNLEY. Tuo hymy sekä myöntää että kieltää, vaan myönnytyksiä ja
kieltoja on tuhansittain, enkä voi niitä lukea.
KUNINGATAR. Ainoastaan hovipojat lukevat hallitsijattarensa hymyjä.
DARNLEY. Jos tietäisin ken sitä uskaltaa, niin tappaisin sen!
KUNINGATAR. Luulevaisuus on hovipoikain vikoja sekin.
DARNLEY. Teitä lempiä ilman luulevaisuutta on mahdotointa.
KUNINGATAR. Silloinkin kun minä vasta-rakkautta annan?
DARNLEY. Silloinkin; sillä te aina annatte vaan sen verran, että jotain
jälellekin jää.
KUNINGATAR. Darnley parka!
DARNLEY. Jos voisit tuntea sääliä, niin poistaisit luulevaisuuden syyt
-- poistaisit mitä mulle pahaksi on.
KUNINGATAR. Silloin saisin poistaa koko hovini.
DARNLEY. Et, ainoastaan yhden!
KUNINGATAR. Mylord!
DARNLEY. Yksi löytyy, jolle osoitatte enemmän luottamusta, kuin meille
kaikille yhteensä.
KUNINGATAR. Tämä yksi sitä siis ansaitsee.
DARNLEY. Suosimalla erästä onnen-onkijaa ärsytätte te koko Skotlannin
ylpeää aatelistoa, ettekä ainoastaan minua.
KUNINGATAR. Mitä muuta nuo toiset ovat?
DARNLEY. Aatelismiehiä.
KUNINGATAR. Se mies, jolle minä osoitan luottamusta, on aatelismies.
DARNLEY. Mutta muut ansaitsevat paremmin teidän luottamustanne.
KUNINGATAR. Joka paraiten edistää minun hankkeitani, hän ansaitsee sitä
paraiten.
DARNLEY. Muut teitä lempivät enemmin.
KUNINGATAR. Kautta Jumalan, minä olen tullut Skotlantiin muutakin
tekemään kuin -- lempimään.
DARNLEY. Soisin että tämä olisi totta -- Rizzionkin suhteen!
KUNINGATAR; Mylord!
DARNLEY. Sillä mitä huhu kertoo, se minulta karkoittaa unen pois.
KUNINGATAR. Valitkaa itsellenne parempi pään-alus, kuin Edinburghin
tyhjät huhut!
DARNLEY. Olkoot vaan tyhjiä kuin unelmat, ne kuitenkin aina takaisin
tulevat ... olkoonpa että luulevaisuuteni on pohjaa vailla, kuin lintu
lennossaan, se on kuitenkin nyt mun olemukseni, ja sentähden täytyy
teidän osoittaa minulle sitä hellyyttä, että kunnioitatte sitä.
KUNINGATAR. Ja lähettää Rizzio pois? Ei koskaan!
DARNLEY. Onko tämä viimeinen sananne?
KUNINGATAR. Mun viimeinen.
DARNLEY. Hyvä. Jos ette te pidä väliä minusta, en pidä minäkään teistä.
KUNINGATAR, Te vaivaatte minua, mylord.
DARNLEY. Nyt en siitä enää puhu; -- nyt toimeen käyn.
KUNINGATAR. Tuota olette niin usein sanoneet, että se väsyttää minua.
DARNLEY. Että pilkkaatte lempeä, jota itse olette kasvattaneet, ei
minua kummastuta liioin; sillä tiedän että voitte kerran saattaa sen
mestaus-lavallekin.
KUNINGATAR (on ääneti).
DARNLEY. Chatelard parka, hän sai sen hengellänsä maksaa; mutta
ennustettu onkin, että jokainen, ken teitä lempii, saa sen hengellänsä
maksaa.
KUNINGATAR (on ääneti).
DARNLEY. Oi Maria! -- Ei, käärme naisen haamussa, paholaisen
houkutteleva sävel virran kuohuvassa pyörteessä, joka vedät ihmisiä
surmansuuhun ja sitten ilkeästi hymyilet, -- minä olen keksivä sen
pyydyksen, joka sinut kiinni saa, sen kauhistuksen, joka sinut voittaa;
olen näkevä sen päivän, jona saan sinut itkemään, Skotlannin ihana
sfinksi, -- itkemään verta!
KUNINGATAR. Se ei tule olemaan ensimäinen kerta!
(Hän purskahtaa itkuun).
DARNLEY. Oi, suo anteeksi, Maria, en ole paha; siitä päivästä alkain,
kun sinut näin, ovat semmoiset aatokset nousseet sielussani; mutta
sinulla onkin voima ottaa ne pois jälleen. Oi, ole lempeä!
KUNINGATAR. Nyt menen Rizzion luo!
(Hän menee).