DARNLEY ja LETHINGTON.
LETHINGTON. Tulen suuresta salista eräästä kohtauksesta, joka on
kaikkia kummastuttanut. Kuningatar...
DARNLEY. ... Kuningatar!
LETHINGTON. ... Tuli sisään, meni suoraan Rizzion luo, kuiskaili
hänen kanssansa, nojautui sitten hänen käsivarteensa ja vei hänet
sisä-huoneisin.
DARNLEY. Hyvä Jumala, armahda järkeäni!
LETHINGTON. Seisoin ranskalaisen lähettilään vieressä. Hän sanoi:
Mihinkä huoneesen nyt mahtanevat mennä?
DARNLEY. Hän valehtelee!
LETHINGTON. Minä vastasin kohta: Niin korkean naisen käytöstä ei sovi
epäillä.
DARNLEY. Sopii kyllä, Lethington, Jumala paratkoon!
LETHINGTON. Ranskalainen lähettiläs huomautti: Eilen nähtiin herra
David'in ottavan vieraita vastaan sinisessä yötakissa; niiden joukossa,
jotka laskettiin sisään, oli myöskin kuningatar.
DARNLEY. Se on helvetin valhe, hän ei koskaan ole käynyt Rizzion luona.
LETHINGTON. Juuri niin minäkin vastasin, teidän puolestanne. Samassa
tuli Englannin lähettiläs ja vastusti ankarasti koko juttua; hän oli
varmuudella tietävinänsä että päinvastoin Rizzio oli ollut
kuningattaren luona -- sinisessä yö-takissa.
DARNLEY. Ha, ha, ha!
LETHINGTON. Niin, koko asia on naurettava.
DARNLEY. Ha, ha, ha! Kunniani, elämäni on vaan naurettava; ja samaten
unetoin lempeni, äitini sorrettu onni ja isäni ääretöin ylpeys,
naurettavat vaan! -- Lethington, te olette kirottu konna! Te saatatte
minut perikatoon, minä tunnen sen, enkä kuitenkaan voi vastustella.
Ainoastaan hänen luonansa voin minä etsiä turvaa teitä vastaan; mutta
hän syöksee minut pois luotansa teidän saaliiksenne.
LETHINGTON. Toivon teidän armollenne onnellista parantumista.
(Tahtoo mennä).
DARNLEY. Lethington, älkää mua jättäkö. Lethington! Minä olen kipeä, en
ole nukkunut moneen yöhön ja välistä minua peloittaa olla yksinäni,
sillä pelkään kadottavani järkeni. Oi, Lethington, olenhan melkein
lapsi vielä, yhdeksäntoista vuotias, en ole kylliksi voimakas kantamaan
näin kovaa kohtaloa. Paitsi sitä lemmin häntä liian paljo. Oi, jos hän
vaan sanoisi minulle ainoan ystävällisen sanan, vaikkapa sen, että hän
on syyllinen; jos hän vaan pyytäisi minulta anteeksi, minä antaisin
hänelle anteeksi, Lethington!
LETHINGTON. Sitä estäköön Jumala ja teidän kunnianne!
DARNLEY. To olette oikeassa; mutta minulla ei ole muuta Jumalaa eikä
muuta kunniata, kuin hänen lempensä. Jos hän kyynelsilmin palajaisi
luokseni, nostaisin hänet syliini, kantaisin hänet Europan ylpeimmän
hovin eteen ja tunnustaisin autuaallisna sen häpeän, että olen maailman
onnellisin mies!
Oi, se olen ollut, Lethington! Aviomme kahtena ensimäisenä kuukautena,
silloin tahtoi hän ainoastaan olla missä minä olin. Tämä nainen,
Europan ihanin, nerokkain, suloisin, hän oli mun; rohkein unelma, mitä
nuorukainen ikinä on uneksinut, se oli jokapäiväinen elämäni, ja minä
olin vaan kahdeksantoista vuotias!
Mutta se onni päättyi niin pian...
(Hän itkee).
LETHINGTON. Mies kostaa semmoista, eikä itke.
DARNLEY. Se on lapsellista, -- sen kyllä tiedän; mutta nyt on yön
tyhjyys valloittanut päiväni ja päivän levottomuus astunut alas yöhön.
Jos en välistä saisi itkeä, niin pääni räjähtäisi rikki synkkien
aatosten kuohunnasta.
LETHINGTON. On siis paras jättää koko tuuma siksensä.
DARNLEY. Mikä tuuma, Lethington?
LETHINGTON. Ehk' ette soisi sitäkään, että joku meistä vaatii tuota
hävytöintä kahden-miekkasille.
DARNLEY. Vai kahden-miekkasilleko? Antaa David Rizziolle yhtä pitkää
teräskappaletta käteen, yhtä paljon ilmaa, yhtä paljon maata! Ei,
selkään on hän pistettävä kaksikymmentä kertaa, ja vielä muutamia
lisäksi kun hän on kuollut. Vetäkää sitten vaatteet hänen päältänsä ja
pankaa hänet riippumaan koko maailman häpeäksi ja pilkaksi. Joka salaa
on onneni murhannut, se kuolkoon niinkuin myrkyllinen itikka ainakin.
Lethington, ei maailmassa ole hirveämpää rikosta, kuin houkutella
vaimomme puolellensa ja sitten vietellä häntä.
LETHINGTON. Ettekö koskaan ole sitä tehneet, Henrik Darnley.
DARNLEY. En ole ennen tietänyt mitä se on.
LETHINGTON. Mutta -- oletteko nyt niin varma asiasta? Näyttää kyllä
aivan pahalta, vaan kenties ainoastaan näyttää siltä. Jos hän nyt
vakuuttaisi olevansa viatoin?
DARNLEY. Hän hymyilee kun minä siitä puhun, niin, hän melkein vakuuttaa
minulle vastakohtaa.
LETHINGTON. Hän pilkkaa teitä.
DARNLEY. Niin, niin, hän meni suoraan Rizzion luo.
LETHINGTON. Ehkä sentähden että hän tunsi itseänsä voimakkaaksi
viattomuudessaan?
DARNLEY. Mutta miksi hän ei minulle vakuuta että hän on viatoin? Hän
näkee kuitenkin tuskani?
LETHINGTON. Hän ei teitä lemmi.
DARNLEY. Ei!
LETHINGTON. Eikä pelkää.
DARNLEY. Siinä juuri onnettomuus!
LETHINGTON. Hänen ylpeä luontonsa lempii ainoastaan sitä, jota hän
pelkää.
DARNLEY. Niin on; juuri niin!
LETHINGTON. Jos siis teidän armonne saattaisitte hänen pelkäämään...
DARNLEY. Sitäpä juuri tahdon, Lethington!
LETHINGTON. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta.
DARNLEY. Tahdon koettaa, sillä koko tulevaisuuteni riippuu siitä.
LETHINGTON. Entäs jos hän pyhästi vannoisi että syytöksenne on väärä...
DARNLEY. Mutta jos se olisi väärä, Lethington?
LETHINGTON. Niin se voisi tulla todeksi! Sillä hän ei lemmi eikä
pelkää.
DARNLEY. Sinä olet oikeassa, olet oikeassa!
LETHINGTON. Näettekö kuinka olette huikentelevainen.
DARNLEY. En ole! -- -- Mutta Lethington ... jos hän vaaran hetkenä
kääntyy minun puoleeni, niinkuin luonnollisen suojelijansa puoleen?
LETHINGTON. Niin kysykää häneltä, miks'ei hän tullut ennen.
DARNLEY. Olet oikeassa ... nyt hän minua pakenee ja pilkkaa.
LETHINGTON. Jos te rangaistuksen hetkenä peräytte, niin hän teitä
myöskin ylenkatsoo, ja sitten ei hänellä enää rajoja ole.
DARNLEY. Se on totta.
LETHINGTON. Syyllinen tai ei -- hänen täytyy tulla kukistetuksi.
DARNLEY. Taikka minun elämäni on täynnä helvetin tuskia, verinen kulku
hänen oikkujensa mukaan, salaisesti syövyttävä tauti, jota jokainen
hänen silmäyksensä voi kiihdyttää.
LETHINGTON. Nyt luulen että kypsytte toimintaan.
DARNLEY. Ole huoleti, Lethington; poljettu lempi ja luulevaisuus
antavat voimaa. Muutaman päivän perästä olen valmis vaikka mihin.
LETHINGTON. Vaan jos hän juuri näinä päivinä kääntyy puolehenne
ystävällisyydellä?
DARNLEY. Ah, Lethington, sitä hän ei tee!
LETHINGTON. Ei, minä pelkään sitä. -- Sillä, tietäkää, teidän armonne,
että juuri viime aikoina on Rizzion ja kuningattaren väli käynyt
hellemmäksi kuin koskaan ennen.
DARNLEY. Mistä tiedät sen?
LETHINGTON. Lahjoja on oikein sadellut Rizziolle; olen kuullut että hän
ainoastaan vaatteissa omistaa monta tuhatta puntaa.
DARNLEY. Hävytöintä! hävytöintä!
LETHINGTON. Hänen kokoelmaansa juveleista ja kalliista kivistä on
kuningatar lahjoittanut omiakin kalleuksiaan.
DARNLEY. Voiko enää epäillä! Oi, Lethington, olen kutsunut Murray'n
kotia, kutsunut kotia koko hänen karkoitetun puolueensa, -- olen
yhtynyt vihollisiini, niin itse saatanan kanssa -- päästäkseni tästä
häpeästä ja tuskasta.
LETHINGTON. Murray on paluu-matkalla ... pian on tehtävä mitä
tehtävä on.
DARNLEY. Tule luokseni huomenna, sopikaamme tarkemmin asiasta, pane
kaikki toimeen, mutta joutukaa, joutukaa; sillä jos ei jyrkkä teko pian
iske suonta minussa, niin löydätte minut tukehtuneena jonakin aamuna!
LETHINGTON. Älkää puhuko niin kovasti, teidän armonne, joku tulee.
DARNLEY. Minun täytyy mennä ulos, tarvitsen ilmaa ja tilaa. Lethington,
pari minun palvelijoita, käske heitä seuraamaan minua, minä heittäyn
hevosen selkään ja lähden ulos metsään.
LETHINGTON. Mutta sydän-yöllä!
DARNLEY. Yö ja minä -- me sovimme yhteen!
(Hän menee, Lethington seuraa häntä ja tapaa
ovessa erästä palvelijaa).
LETHINGTON (palvelijalle). Hae kuninkaan palvelijoita, hän tahtoo
ratsastaa ulos. Joudu!
(Palvelija menee).