V.

Vähän aikaa sen jälkeen kuningas Berlu voitti mambournialaiset suuressa

tappelussa. Hän ei ensin ollut itsekään selvillä siitä, sentähden että

sotajoukkojen taistelut tapahtuvat aina kovin sekasortoisesti, ja myös

sentähden, että vervignolelaiset olivat jo kaksisataa vuotta tottuneet

olemaan voittamatta. Mutta mambournalaisten päätäpahkainen ja

epäjärjestynyt pako valkaisi asiain onnellisen tilan. Siksi hän,

sensijaan että olisi antanut peräytymiskäskyn, hyökkäsi vihollista

takaa-ajamaan ja valloitti takaisin puolet valtakuntaansa. Voitokas

armeija astui sisään Trinqueballeen, joka sen kunniaksi oli ylt'yleensä

liputettu ja kukitettu, ja teki tässä Vervignolen kuulussa

pääkaupungissa paljon väkivallan töitä, ryöstöjä, murhia ja muita

julmuuksia; sotamiehet sytyttivät tuleen useita taloja, ryöstivät

temppeleitä ja veivät tuomiokirkosta sen viimeisenkin, mikä

juutalaisten jäliltä sinne vielä oli jäänyt ja joka, totta puhuen, oli

sangen vähän. Maxime, joka paljon oli myötävaikuttanut lopulliseen

voittoon ja josta sillaikaa oli tullut ritari ja kapteeni, tunkeutui

ensimäisten joukossa kaupunkiin ja lähti heti suoraapäätä

Sävelniekkojen talolle, jossa asui kaunis Miranda, jota hän ei ollut

nähnyt sitten sotaan lähtönsä. Hän tapasi hänet huoneestaan rukkinsa

äärestä ja syöksyi häneen käsiksi sellaisella raivolla, että tämä nuori

neiti kadotti viattomuutensa, niin, voipa sanoa, aivan huomaamattaan.

Ja kun hän vihdoin tointui hämmästyksestään ja huudahti: "Mutta tekö se

olettekin, herra Maxime? Mitä ihmettä te teette?" ja alkoi valmistua

työntämään luotaan ahdistajaa, silloin Maxime jo marssi kaikessa

rauhassa katua alas kohennellen kuntoon haarniskaansa ja vilkuillen

uusia tyttöjä.

Kentiespä ei hän olisikaan koskaan tiennyt mitään tästä solvauksesta,

ellei, joku aika senjälkeen kun se oli tapahtunut, hän olisi tuntenut

tulevansa äidiksi. Siihen aikaan oli Maxime sotaretkellä Mambourniassa.

Koko kaupunki sai tietää hänen häpeänsä; hän uskoi sen myös suurelle ja

pyhälle Nikolaukselle, joka tämän hämmästyttävän uutisen kuultuaan

kohotti katseensa taivaaseen ja sanoi:

-- Herra, sitäkö varten sinä pelastit suolatiinusta tuon lapsen, jotta

hän raatelevan suden tavoin söisi karitsani? Sinun viisautesi on

ihailtava, mutta sinun tiesi ovat hämärät ja tarkoitusperäsi

ihmisjärjeltä salatut.

Samana vuonna muuanna sunnuntaipäivänä heittäytyi Sulpice pyhän piispan

jalkoihin.

-- Jo lapsesta alkaen, sanoi hän, on hartain toivoni aina ollut

pyhittää elämäni Herralle. Sallikaa minun, oi isäni, astua munkilliseen

säätyyn ja liittyä Trinqueballen kerjäläisveljesten luostarikuntaan.

-- Poikani, vastasi hänelle tuo hyvä ja pyhä Nikolaus, ei ole sen

parempaa säätyä kuin munkin. Onnellinen se, joka pysyy luostarin

varjossa, turvassa maailman myrskyiltä! Mutta mitä hyödyttää paeta

myrskyä, jos on myrsky omassa povessa? Miksi teeskennellä ulkonaista

nöyryyttä, jos kuitenkin rinnassaan kantaa synnillisen ylpeää sydäntä?

Miksi verhoutua kuuliaisuuden kaapuun, jos sielu kuitenkin kapinoi?

Olen nähnyt sinun, poikani, lankeavan useampaan erhetykseen kuin

Sabellius, Arius, Nestorius, Eutykhes, Manes ja Pelagius yhteensä ja jo

ennen kahtakymmentä ikävuottasi toistavan itsessäsi kaikki kahdentoista

vuosisadan harhakuvitelmat. Totta puhuen et kylläkään erittäin

itsepäisesti pidä kiinni mistään erikoisesta, mutta juuri tuo alituinen

oppien peruuttaminen todistaa oikeastaan vähemmän alistuvaisuutta pyhää

Kirkko-äitiämme kohtaan kuin halua rientää erhetyksestä toiseen,

manikealaisuudesta sabellinilaisuuteen, albilaisten rikoksista

valdolaisten häpeällisiin menoihin.

Sulpice kuunteli tätä puhetta murheellisella sydämellä, sellaisella

sielun yksinkertaisella antaumuksella ja alistuvaisuudella, että se

liikutti suuren ja pyhän Nikolauksen kyyneliin saakka.

-- Minä surkuttelen, inhoan, tuomitsen, kiroan, kauhistun, kammoan

kaikkia rikoksiani, entisiä, nykyisiä ja tulevia, minä hylkään ne, minä

luovun niistä, sanoi hän; minä alistun Kirkon valtaan täydellisesti ja

kokonaan, tykkänään ja perinjuurisesti, puhtaalla ja yksinkertaisella

mielellä; minulla ei tule olemaan muuta uskoa kuin sen usko, ei muuta

oppia kuin sen oppi, ei muuta uskontunnustusta kuin sen hyväksymä; en

näe, en kuule, en aisti enää muuten kuin sen kautta. Jos se vaikka

väittäisi minulle, että tuo kärpänen, joka juuri istuutui diakoni

Modernuksen nenälle, on kameeli, niin viipymättä, vastustelematta,

kiistelemättä ja napisematta, empimättä ja epäilemättä minä uskoisin,

julistaisin, todistaisin, tunnustaisin vaikka kidutuspenkillä ja

kuolemaani asti, että diakoni Modernuksen nenälle istahtanut elukka

todellakin on kameeli. Sillä Kirkko on totuuden lähde ja minä en ole

muuta kuin kurja erheiden tyyssija.

-- Olkaa varuillanne, isäni, sanoi Modernus. Sulpice voi yksin

kirkollisessa alistumisessaankin mennä yli rajain harhaoppisuuteen

asti. Ettekö näe, että hän tunnustaa kääntymisensä melkein raivolla,

suonenvedontapaisesti, hurjan kiihkoisesti? Hän suorastaan upottautuu

alistumisen syvyyteen. Onko tuo nyt oikea tapa alistua? Hän hävittää

itsensä, tekee itsemurhan sen käsissä.

Mutta piispa nuhteli diakoniaan tuollaisesta puheesta, joka oli niin

kokonaan vastakkaista kristillisen rakkauden käskyille, ja lähetti

nuoren munkkikokelaan Trinqueballen kerjäläismunkkien noviisiosastoon.

Mutta jo vuoden päästä nämä munkit, jotka siihen asti olivat olleet

niin nöyriä ja hiljaisia, olivat mitä hirvittävimpien erimielisyyksien

raatelemia; tuhannet erheet ja katolilaisen totuuden vääristelyt

raivosivat heidän keskuudessaan täyttäen heidän päivänsä

levottomuudella ja heidän sielunsa kapinallisilla ajatuksilla.

Tällaista myrkkyä uhosi Sulpice noiden hyvien veljien piiriin. Hän

nousi aivan julkisesti esimiehiään vastaan väittäen, ettei enää ollut

olemassa mitään oikeaa paavia, senjälkeen kun kirkon päämiehen vaalia

ei enää ihmetöillä vahvistettu, eikä oikeata Kirkkoakaan, senjälkeen

kun kristityt olivat lakanneet seuraamasta apostolien ja ensimäisen

seurakunnan elämäntapoja; että ei ollut kiirastulta; että ei ollut

tarpeellista ripittää itseään papille, jos kerran ripitti itsensä

Jumalalle; että ihmiset menettelivät väärin käyttäessään kulta- ja

hopearahaa ja että heidän olisi tullut tehdä yhteiseksi koko maapallon

omaisuus. Nämä inhoittavat periaatteet, joita hän ajoi voimainsa takaa

herättäen toiselta puolen vastustusta, toiselta hyväksymistä, saivat

aikaan ennenkuulumattomia häväistysjuttuja. Sitten rupesi Sulpice

saarnaamaan oppia täydellisestä puhtaudesta, jota ei mikään voi

tahrata, ja silloin tuo hyvien veljien luostari muuttui suorastaan

apinahäkin kaltaiseksi. Ja tämä rutto ei suinkaan pysynyt luostarin

muurien sisällä. Sulpice kulki saarnaten ympäri kaupunkia. Hänen

kaunopuheliaisuutensa, se sisäinen tuli, joka hänestä leimusi, hänen

elämänsä yksinkertaisuus, hänen mitään pelkäämätön rohkeutensa, kaikki

tuo liikutti sydämiä. Tämän uskonnon-uudistajan äänen kaikuessa tuo

vanha, pyhän Cromaderiuksen perustama ja pyhän Gibbosinen suojaama

uskokunta hajosi epäjärjestykseen ja riitaisuuksiin; kaupungissa

tapahtui yöllä ja päivällä kaikenlaisia jumalattomia tihutöitä ja

villityksiä. Turhaan suuri ja pyhä Nikolaus neuvoi, kehoitti, uhkasi ja

ruoski lampaitaan. Pahan valta kasvoi lakkaamatta ja surullisinta oli

huomata, että tartunta ulottui myös rikkaisiin porvareihin, aatelisiin

ja pappeihin yhtä paljon kuin köyhiin käsityöläisiin ja alempaan

kansaan, ja etupäässä juuri edellisiin.

Eräänä päivänä kun Jumalan mies juuri tuomiokirkon kappelissa

sydämessään huokaili Vervignolen kirkon kurjaa tilaa, herätti hänet

tästä mietiskelystä omituinen ulvonta, ja hän näki edessään aivan

alastoman, nelinkontin ryömivän naisen, riikinkukonsulka häntänään.

Tämä lähestyi haukkuen ja korahdellen ja tuon tuostakin nuolaisten

maata kielellään. Hänen vaalea tukkansa oli loan peitossa ja koko hänen

ruumiinsa yltä päältä liassa. Ja pyhä piispa Nikolaus tunsi tässä

onnettomassa olennossa sisarentyttärensä Mirandan.

-- Mitä teetkään, tyttäreni? huudahti hän. Miksi olet riisuutunut

alasti ja miksi kävelet polviesi ja käsiesi varassa? Etkö häpeä?

-- En, enoni, en häpeä ollenkaan, vastasi Miranda lempeästi.

Päinvastoin häpeäisin jokaista toisenlaista esiintymistapaa ja

käyttäytymistä. Näin juuri on oltava ja elettävä, jos tahtoo olla

Jumalalle mieliksi. Pyhä veli Sulpice on opettanut minua näin käyttämään

itseäni, jotta olisin eläinten kaltainen, jotka ovat lähempänä Jumalaa,

sentähden että niillä ei ole mitään syntiä. Ja niin kauan kuin pysyn

tässä olotilassa, jossa nyt näette minut, ei ole vaaraa siitä, että

tekisin syntiä. Tulen pyytämään teitä, enoni, kaikessa laupeudessa ja

rakkaudessa, tekemään samoin kuin minä; sillä ette tule autuaaksi

muuten. Riisukaa yltänne vaatteet, minä rukoilen teitä, ja ottakaa

päällenne eläinten muoto, jossa Jumala vielä ilolla tuntee oman,

turmeltumattoman kuvansa. Annan teille tämän kehoituksen pyhän veli

Sulpicen ja niin muodoin itse Jumalan tahdosta, sillä pyhä veljemme on

perillä Herran salatuista tarkoituksista. Riisuutukaa alastomaksi,

enoni, ja tulkaa kanssani, jotta näyttäytyisimme kaikelle kansalle sen

pyhitykseksi ja ylösrakennukseksi.

-- Voinko uskoa silmiäni ja korviani? huokaili pyhä piispa nyyhkytysten

tukehtamalla äänellä. Minulla oli kukoistavan kaunis, hyveellinen ja

hurskas sisarentytär; ja nuo kolme lasta, jotka pelastin suolatiinusta,

ovat saattaneet hänet tähän kurjaan ja säälittävään tilaan, jossa nyt

näen hänet. Yksi ryöstää häneltä kaiken omaisuuden, tuon almujen

aarre-aitan, köyhien perintöosan; toinen riistää häneltä kunnian;

kolmas tekee hänet harhaoppiseksi.

Ja hän heittäytyi maahan kivipermannolle syleillen sisarentytärtään ja

rukoillen häntä luopumaan tuosta niin syvästi paheksuttavasta elämästä

ja kyynelin vannottaen häntä pukemaan päälleen ja kävelemään jaloillaan

niinkuin Jeesuksen Kristuksen verellä lunastetun ihmis-olennon sopi.

Mutta hän vastasi tähän puheeseen ainoastaan kimakalla vingahtelulla ja

surkealla ulvonnalla.

Pian oli koko Trinqueballen kaupunki täynnä alastomia miehiä ja naisia,

jotka kulkivat nelinkontin ja haukkuivat; he nimittivät itseään

edeniläisiksi ja tahtoivat palauttaa maailman siihen täydellisen

viattomuuden tilaan, joka siinä vallitsi ennen Aatamin ja Eevan

onnetonta luomista. Dominikaanimunkki Gilles Caquerolle, Trinqueballen

yliopiston, kaupungin ja maaseurakunnan yli-inkvisiittori, tuli

levottomaksi tästä uudesta villityksestä ja alkoi ahkerasti vainota

sitä. Hän määräsi mitä täsmällisimmässä äänilajissa, omalla sinetillään

sinetöidyssä kirjelmässä herra piispa Nikolauksen vangitsemaan,

kytkemään, kuulustelemaan ja tuomitsemaan nämä Jumalan viholliset ja

etenkin heidän pääjohtajansa, erään fransiskaanimunkin nimeltä Sulpice

ja Miranda-nimisen pahamaineisen naisen. Suuri ja pyhä Nikolaus hehkui

samaa intoa Kirkon yhteyden puolesta eikä mitään sen palavammin

halunnut kuin harhaoppisuuden hävittämistä; mutta hän rakasti hellästi

sisarentytärtään. Hän piiloitti hänet piispalliseen palatsiinsa ja

kieltäytyi antamasta häntä inkvisiittori Caquerollen käsiin, joka

silloin ilmiantoi hänet paaville levottomuuksien aiheuttajana ja erään

erittäin inhoittavan uuden opin levittäjänä. Paavi lähetti käskykirjeen

Nikolaukselle, jossa hän vaati tätä viivyttelemättä luovuttamaan

rikollisen naisen laillisten tuomarien käsiin. Nikolaus ei ollut

ymmärtävinään käskyn tarkoitusta, vakuutti kuuliaisuuttaan

eikä totellut. Paavi sinkahutti häntä vastaan silloin pullan

_Maleficus pastor_, jossa tuota kunnianarvoisaa piispaa syytettiin

tottelemattomuudesta, harhaoppisuudesta, salavaimoisuudesta,

sukurutsauksesta, kansan villitsemisestä ja jossa häntä nimitettiin

vanhaksi akaksi, itserakkaaksi höperöksi, sekä annettiin hänelle mitä

ankarin varoitus.

Täten siis piispa viattomasti teki itsensä syylliseksi voimatta silti

auttaa rakasta sisarentytärtään. Kuningas Berlu, jota uhattiin Kirkon

pannalla, ellei hän auttaisi Kirkkoa edeniläisten vainoamisessa,

lähetti Trinqueballen piispakuntaan asestettuja miehiä, jotka

raastoivat Mirandan ulos piilopaikastaan; hänet raahattiin

inkvisiittori Caquerollen eteen ja heitettiin sitten syvään

vankityrmään; ravinnokseen sai hän leipää, joka liikeni vanginvartijain

koirilta; mutta eniten murhetutti häntä se seikka, että hänen ylleen

oli väkisin puettu vanha hame ja päähine ja että hän senvuoksi pelkäsi

ehkä tekevänsä syntiä. Mutta Sulpice pääsi livahtamaan pakoon Pyhän

Laitoksen käsistä.

Hänen onnistui pelastua Mambourniaan ja sai siellä turvapaikan eräässä

tämän valtakunnan luostarissa, jossa hän taas perusti uusia entistä

vaarallisempia lahkokuntia.

Mutta harhaoppi vainoista ja vaaroista vain vahvistuen ja yltyen levisi

turmaa tuottavana yli koko Vervignolen. Pitkin valtakuntaa saattoi

nähdä kedoilla ja niityillä tuhansia alastomia miehiä ja naisia, jotka

söivät ruohoa, ammuivat, mylvivät, mölisivät, määkivät ja hirnuivat ja

iltaisin tunkeilivat talleissa ja navetoissa ja kilpailivat sijasta ja

seimestä hevosten, härkien ja lampaiden kanssa. Inkvisiittori lähetti

näistä kauheista häpeällisyyksistä ilmoituksen Pyhälle isälle tehden

samalla tiettäväksi, että paha vain tulisi lisääntymään, niin kauan

kuin edeniläisten suojelija, tuo inhoittava Nikolaus, saisi olla pyhän

Cromanderiuksen istuimella. Tämän tiedonannon perusteella paavi

sinkahutti Trinqueballen piispaa vastaan pullan _Deterrima quondam_,

jolla hän erotti hänet piispan toimesta ja julisti hänet pannaan.