Tähän aikaan juuri täytti Miranda seitsemännentoista ikävuotensa. Hän
oli kaunis- ja sorjarakenteinen. Jonkinlainen puhtauden ja vilpittömän
viattomuuden ilme verhosi hänet kuin huntu. Hänen pitkät silmäripsensä,
jotka ikäänkuin aidan tavoin varjostivat hänen sinisilmiään, ja hänen
lapsellisen pieni suunsa olivat kuin takeina siitä, ettei paha löytäisi
mitään sisäänpääsyä tähän neitseelliseen sieluun. Hänen korvansa olivat
niin pienoiset, hienot, niin soman huolekkaasti muovaillut ja
herkkäviivaiset, että rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet kuiskia niihin
muuta kuin viattomia puheita. Ei ketään neitoa koko Vervignolessa
kohdeltu niin suurella kunnioituksella eikä kukaan ollut enemmän sen
arvoinen, sillä hän oli ihailtavan vilpitön, uskovainen ja aseeton.
Hurskas Nikolaus-piispa, hänen enonsa, rakasti häntä päivä päivältä yhä
enemmän ja oli kiintynyt häneen enemmän kuin mitä yleensä on lupa
kiintyä luotuihin olentoihin. Epäilemättä hän rakasti häntä Jumalassa,
mutta kuitenkin erittäin henkilökohtaisesti; Miranda oli hänen sielunsa
ilo; hän rakasti omaa rakkauttaan; se oli hänen ainoa heikkoutensa.
Itse pyhimyksetkään eivät aina voi katkoa kaikkia lihan kahleita.
Nikolaus rakasti sisarentytärtään puhtaasti, kuitenkin tuntien siitä
erikoista mielihyvää. Seuraavana päivänä senjälkeen kun hän oli saanut
tiedon Robinin vararikosta lähti hän surun ja levottomuuden
raskauttamana Mirandan luo puhuakseen hänelle hurskautta, sillä piispa
oli hänelle isän sijassa ja oli hän myös ottanut huolehtiakseen hänen
opillisesta kehityksestään.
Miranda asui kaupungin kukkulalla eräässä talossa, jota nimitettiin
Sävelniekkojen taloksi, sentähden että sen päätyyn oli kuvattu
erilaisia soittimia käytteleviä ihmisiä ja eläimiä. Erittäin
huomattavia olivat aasi, joka puhalsi huilua, ja filosofi, joka helisti
symbaleja, tunnusmerkkeinään pitkä parta ja kirjoitusneuvot. Ja
jokainen selitti näiden olentojen merkityksen omalla tavallaan. Se oli
todellakin kaupungin kaunein talo.
Piispa tapasi sisarentyttärensä ylösalaisin käännetystä huoneesta.
Hapset hajallaan ja kyyneleissään kylpien hän istui lattialla avonaisen
ja tyhjän arkun ääressä kyyryllään.
Pyhä Nikolaus kysyi häneltä syytä tähän tuskaan ja sekamelskaan, joka
vallitsi hänen ympärillään. Silloin Miranda nostaen epätoivoisen
katseensa maasta kertoi hänelle huoaten ja itkien, että Robin, tuo
suolatiinusta pelastettu Robin, tuo kiltti Robin oli niin monesti
sanonut hänelle, että jos hän vain haluaisi jotakin pukua, koristusta
tai helyä, niin hän kernaasti lainaisi rahaa sen ostamiseen, ja siksi
oli hän usein turvautunut hänen hyvätahtoisuuteensa, joka näytti
aivan tyhjentymättömältä, mutta että nyt, samana aamuna, eräs
Seligmann-niminen juutalainen oli tullut hänen luokseen neljän oikeuden
valvojan kanssa ja oli esittänyt hänelle ne tunnusteet, jotka hän oli
antanut Robinille, ja että, kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa niitä,
hän oli vienyt kaikki hameet, hiuskoristeet ja helyt, mitä hänellä oli.
-- Hän vei, sanoi hän itkien ja valittaen, minun liivini ja minun
kultakirjailuilla somistetut sametti- ja pitsihameeni, minun
timanttini, smaragdini, safiirini ja sinikiveni, minun ametistini,
rubiinini, granaattini ja turkoosini; hän vei minun lasitetuilla
enkelinpäillä koristetun suuren timanttiristini, minun suuren käätyni,
jossa oli kaksi riviä timantteja, kolme hiomatonta jalokiveä ja kuusi
päärlysolmua; hän vei minun kauniin kultaketjuni, jossa oli kolmetoista
riviä timantteja ja kaksikymmentä soikeaa, erinomaisen hienosti
kiinnitettyä helmeä...!
Ja voimatta enää jatkaa pitemmältä hän puhkesi jälleen nyyhkytyksiin.
-- Tyttäreni, vastasi piispa, kristitty neitsyt on tarpeeksi
koristettu, silloin kun hänellä on kainous kaulanauhanaan ja puhtaus
vyösolkenaan. Kuitenkin oli teille soveliasta, kun kerran olette
jalosukuisesta ja mainehikkaasta perheestä syntyisin, myös kantaa
timantteja ja päärlyjä. Teidän koristeenne olisivat olleet köyhien
aarreaitta, ja minä surkuttelen suuresti, että ne on teiltä ryöstetty.
Hän vakuutti Mirandalle vielä, että hän varmasti joskus saisi ne
takaisin tässä maailmassa tai tulevassa; hän puhui hänelle kaikkea
sellaista, mikä suinkin saattoi lievittää hänen suruaan ja rauhoittaa
hänen mieltään; näin lohdutti piispa häntä. Sillä Mirandalla oli hellä
sielu, joka kaipasi lohdutusta. Mutta sangen raskaalla mielellä palasi
pyhä Nikolaus kotiinsa.
Seuraavana päivänä, kun hän juuri parhaillaan valmistautui messuamaan
tuomiokirkossa, näki hän sakaristoon marssivan kolme juutalaista; ne
olivat Seligmann, Issaskar ja Meyer, jotka vihreä hattu päässään ja
pyörökaulus hartioilla erittäin kohteliaasti ja nöyrästi ojensivat
hänelle Robinin heille siirtämät sitoumuspaperit. Ja kun tuo
kunnianarvoisa kirkonisä ei voinut niitä maksaa, kutsuivat he sisään
parisenkymmentä kantajaa, jotka olivat varustetut koreilla, säkeillä,
tiirikoilla, rattailla, köysillä ja tikapuilla ja alkoivat samassa sen
pitempiä siekailematta murtaa auki pyhiä lippaita, arkkuja ja
alttarikaappeja. Pyhä mies heitti heihin silmäyksen, joka olisi
surmannut kolme kristittyä. Hän uhkasi heitä ankaralla rangaistuksella,
joka tässä ja tulevassa maailmassa kohtaa kaikkia pyhäinhäväisijöitä;
hän selitti heille, kuinka yksin jo heidän pelkkä läsnäolonsakin sen
Jumalan huoneessa, jonka he olivat ristiinnaulinneet, oli omiaan
vetämään taivaan tulen heidän kiireelleen. He kuuntelivat häntä
erinomaisella tyyneydellä niinkuin ainakin sellaiset henkilöt, joille
pannaanjulistus, hylkivä häväistys, herja ja kirous on jokapäiväistä
leipää. Silloin hän rupesi heitä hellyttämään pyynnöillä ja
rukouksilla, hän lupasi heille maksaa, niin pian kuin hän
suinkin voisi, kaksin- ja kolmenkertaisesti, kymmenkertaisesti,
satakertaisesti, sen velan, jonka perijöitä he olivat. He pyysivät
kohteliain sanoin anteeksi, etteivät he voineet lykätä toistaiseksi
tätä pientä toimitustaan. Piispa uhkasi soittaa hätäkelloa, hätyyttää
ja yllyttää heitä vastaan kansan, joka tappaisi heidät kuin koirat
nähdessään heidän raastavan, häväisevän ja ryöväävän ihmeitä tekeviä
kuvia ja pyhäinjäännöksiä. He osoittivat hymyillen asestettuihin
oikeudenpalvelijoihin, jotka vartioivat heitä. Kuningas Berlu suojeli
heitä, sentähden että he lainasivat hänelle rahaa.
Tämän nähdessään ja huomatessaan vastustelemisensa kapinaksi esivaltaa
vastaan pyhä piispa muisteli Häntä, joka asetti paikoilleen Malkuksen
korvan, ja alistui mykkänä kohtaloonsa katkerain kyynelten vieriessä
hänen silmistään. Seligmann, Issaskar ja Meyer raahasivat pois
kaikki kalleilla kivillä, smaragdeilla ja hohtokivillä koristetut
kulta-arkut, maljan, lyhdyn, laivan ja tornin muotoiset pyhät lippaat,
alabasteriset, kullalla ja hopealla kehystetyt irtoalttarit, Limogesin
ja Reinin taitavimpain silaajain lasittamat kirstut, alttariristit,
norsunluuveistoksilla ja antiikkisilla kameijoilla peitetyt
evankeliumikirjat, viinipuun köynnöksillä koristetut liturgiset
kaiteet, siipitaulut, vihkivesimaljat, kynttilänjalat, lamput, joiden
pyhän valon he puhalsivat sammuksiin ja joiden siunatun öljyn he
kaatoivat lattialle; lisäksi: jättiläisseppeleitä muistuttavat
kynttiläkruunut, merenkullalla ja helmillä kirjaillut rukousnauhat,
pyhät ehtoollisastiat, öylättirasiat, kalkit, rippileipälautaset,
suitsutusvehkeet, alttarikannut, lisäksi lukemattomia uskovaisten
lahjoja, hopeaisia käsiä, käsivarsia, jalkoja, silmiä, suita,
sisälmyksiä, sydämiä ja kuningas Sidocin nenän ja kuningatar Blandinen
rinnan ja hänen ylhäisyytensä pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen
ensimäisen apostolin ja Trinqueballen jalon suojeluspyhän, raskaasta
kullasta muovatun pään. Kaiken lopuksi veivät he vielä pyhän rouva
Gibbossinen ihmeitä tekevän kuvan, jota Vervignolen kansa ei koskaan
vielä ollut turhaan huutanut avukseen ruton, nälän ja sodan raivotessa.
Tämä hyvin vanha ja kaikkea kunnioitusta ansaitseva kuva oli tehty
seetripuiseen alustaan kiinnitetyistä lehtikultaliuskoista ja
kauttaaltaan peitetty sorsanmunan suuruisilla jalokivillä, jotka
levittivät ympärilleen punaista, keltaista, sinistä, sinipunaista ja
huikaisevan valkoista säteilyä. Jo kolmesataa vuotta olivat sen
kultakasvoista tuijottavat, suur-avoimet emaljisilmät herättäneet
Trinqueballen asukkaista sellaista kunnioitusta, että he näkivät sen
öisin unissaankin, loistavana ja hirvittävänä, uhkaamassa heitä mitä
julmimmilla rangaistuksilla, jos he vain laiminlöisivät antaa sille
riittävän määrän valoa ja kultarahoja. Pyhä Gibbosine huokaili, värisi,
horjahteli jalustallaan ja antoi vastustelematta kuljettaa itsensä ulos
basilikasta, jossa se ikimuistoisista ajoista alkaen oli ollut kaikkien
pyhiinvaeltajien johtotähtenä.
Kirkonraastajavarkaiden lähdettyä nousi pyhä Nikolaus-piispa tuolle
häväistylle alttarille ja siunasi Herramme Vapahtajamme veren vanhassa
ja aivan kolhiutuneessa, saksanhopeaisessa maljapahaisessa. Ja hän
rukoili kaikkien vaivattujen ja murheellisten ja etenkin Robinin
puolesta, jonka hän Jumalan tahdosta oli pelastanut suolatiinusta.