Jeesuksen Kristuksen sijaisen kiroamana, katkeruuden ja tuskan
murtamana pyhä Nikolaus, tuo Jumalan mies, astui kaipauksetta alas
kuuluisalta istuimeltaan ja jätti samalla ikuisiksi ajoiksi
Trinqueballen kaupungin, joka kolmekymmentä vuotta oli ollut hänen
piispallisten hyveittensä ja apostolisen toimintansa todistajana.
Läntisessä Vervignolessa on korkea vuori, jonka huiput ovat ikuisen
lumen peittämät; sen kylkiä myöten pulppuaa keväisin vaahtoavia ja
kohisevia putouksia, jotka täyttävät taivaansinisellä vedellä kaikki
laakson ojat ja purot. Täällä alhaalla, jossa viihtyy lehtikuusi,
arbuusi ja pähkinäpuu, eli erakkoja puiden hedelmillä ja maidolla. Tuon
vuoren nimi on Vapahduksen vuori. Pyhä Nikolaus päätti paeta sinne ja
itkeä siellä, kaukana maailman pauhusta, omia ja muiden syntejä.
Hän alkoi kiivetä vuorta ylöspäin etsien jotakin sellaista yksinäistä
paikkaa, johon hän voisi rakentaa majansa. Kun hän oli saapunut pilvien
yläpuolelle, jotka melkein aina leijuivat kallioiden kupeilla, näki hän
muutaman pienen majan kynnyksellä vanhuksen, joka paraikaa murensi
leipää kesylle vuohelle. Hänen viittapäähineensä oli vedetty otsalle,
niin että kasvoista ei näkynyt muuta kuin nenän pää ja pitkä, valkea
parta.
Pyhä Nikolaus, Jumalan mies, tervehti häntä näillä sanoilla:
-- Kauha olkoon kanssanne, veljeni.
Hänen näin puhuessaan erakko tarkasteli häntä.
-- Ettekö olekin, sanoi hän vihdoin, Trinqueballen piispa, tuo suuri ja
pyhä Nikolaus, jonka töitä ja hyveitä laajalti ylistetään?
Kun pyhä piispa oli tehnyt myönnytyksen merkin, heittäytyi erakko hänen
jalkoihinsa.
-- Herra, minun on kiittäminen teitä sieluni autuudesta, jos, kuten
toivon, sieluni on löytänyt armon Jumalan tykönä.
Nikolaus nosti hänet lempeästi pystyyn ja kysyi häneltä:
-- Veljeni, miten on minulla ollut onni toimia sinun sielusi
pelastukseksi?
-- Kun kaksikymmentä vuotta sitten, vastasi erakko, olin majatalon
pitäjänä eräällä metsäkulmalla, näin eräänä päivänä kedolla kolme
pientä, kiertelevää lasta; houkuttelin heidät talooni, juotin heille
viiniä, surmasin heidät heidän nukkuessaan, paloittelin heidät ja panin
heidät suolaan. Herra, joka näki teidän ansionne, herätti heidät
kuolleista teidän välityksellänne. Nähdessäni heidän nousevan
suolatiinusta, jäykistyin kauhusta; teidän hurskaasta toivotuksestanne
sydämeni pehmeni; tunsin terveellistä katumusta ja paeten ihmisiä tulin
tälle vuorelle, jossa siitä asti olen pyhittänyt päiväni Jumalalle. Hän
vuodatti rauhan sydämeeni.
-- Mitä, huudahti pyhä piispa, te olette tuo julma Garum, ja niin
hirveään rikokseen vikapää! Ylistän Jumalaa siitä, että hän antoi
teille sydämen rauhan tuon kauhistavan murhan jälkeen, pantuanne kolme
lasta suolatiinuun kuten porsaat; mutta minun laitani on valitettavasti
toinen; siitä hyvästä, että pelastin heidät tiinusta, on elämäni ollut
täynnä vastusta ja vaivaa, sieluni on täyttynyt katkeruudella, ja
piispan-urani on tyystin turmeltunut. Pyhän yhteisen seurakunnan isä on
pannut minut viralta ja julistanut minut pannaan. Minkätähden on minua
näin julmasti rangaistu tuosta teosta?
-- Ylistäkäämme Jumalaa, sanoi Garum, älkäämmekä vaatiko häneltä mitään
selitystä.
Suuri ja pyhä Nikolaus rakensi omin käsin itselleen majan Garumin majan
viereen ja päätti siellä päivänsä rukouksissa ja katumuksen
harjoituksissa.