III.

Kun Maxime oli saavuttanut seitsemännentoista ikävuotensa, tuotti hän

pyhälle piispa Nikolaukselle paljon murhetta ja päänvaivaa ja sai

aikaan julkisen häväistysjutun seurakunnassa muodostamalla ja

järjestämällä muutamien samanikäisten ilkimysten kanssa liiton, jonka

tarkoituksena oli ryöstää tyttöjä eräästä Grosses-Nates-nimisestä

kylästä, joka sijaitsi neljän peninkulman päässä pohjoiseen

Trinqueballesta. Yritys onnistui erinomaisesti. Ryöstäjät palasivat

keskellä yötä takaisin kaupunkiin puristaen rintaansa vasten kylän

neitseitä, jotka hajalla hapsin ja väännellen käsiään turhaan heittivät

taivaalle hehkuvan-rukoilevia avunsilmäyksiä. Mutta kun näiden

ryöstettyjen neitojen isät, veljet ja sulhaset tulivat heitä etsimään,

kieltäytyivät he palaamasta kotipaikalleen, esittäen syyksi sen, että

häpeäntunne painostaisi heitä siellä liiaksi ja että he sentähden

mieluummin piilivät pillojaan niiden sylissä, jotka olivat tuon

häväistyksen aiheuttaneet. Maxime, joka omalle osalleen oli valinnut

kolme kaikkein kauneinta impeä, eleli heidän seurassaan eräässä

pienessä talossa, jota ylläpidettiin piispallisilla tuloilla. Piispan

käskystä meni Modernus, ryöstäjän poissaollessa, kolkuttamaan

kaunokaisten ovelle tuoden sen ilosanoman, että hän tuli heitä

vapauttamaan. He kieltäytyivät avaamasta, ja kun diakoni alkoi kuvata

heille heidän elämäntapansa kauhistavaisuutta, niin heittivät he hänen

päähänsä yöastian kaikkine sisältöineen, niin että Modernus sai suuren

haavan kalloonsa.

Lempeällä ankaruudella asestettuna pyhä piispa Nikolaus nuhteli Maximea

tästä väkivallantyöstä ja säädyttömyydestä.

-- Voi, sanoi hän, sitäkö varten vapautin sinut suolatiinusta, jotta

sinusta tulisi Vervignolen neitseiden turma.

Ja hän todisti hänelle hänen virheensä suuruuden. Mutta Maxime vain

kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä vastaamatta mitään.

Tähän aikaan juuri kokosi kuningas Berlu, hallituksensa

neljäntenätoista vuonna, mahtavaa armeijaa lähteäkseen sotaan

mambournialaisia vastaan, jotka olivat hänen valtakuntansa pahimmat

viholliset ja jotka noustuaan maihin Vervignolessa paraikaa ryöstivät

ja hävittivät tämän suuren maan rikkaimpia maakuntia.

Maxime lähti Trinqueballesta sanomatta jäähyväisiä kenellekään. Kun hän

oli päässyt muutaman peninkulman päähän kaupungista, keksi hän

laitumella melko hyvän tamman, vaikka se olikin yksisilmäinen ja

ontuva, hyppäsi sen selkään ja antoi mennä täyttä ravia. Seuraavana

aamuna kohtasi hän sattumalta erään talonpoikais-pojan, joka juotti

suurta työhevosta; heti hyppäsi hän maahan, sinkautti itsensä suuren

hevosen selkään ja käski pojan nousemaan yksisilmäisen tamman

lautasille ja seuramaan häntä, luvaten ottaa hänet aseenkantajakseen,

jos olisi häneen tyytyväinen. Täten varustettuna Maxime saapui kuningas

Berlun eteen, joka otti vastaan hänen palveluksensa. Hänestä tuli

muutamassa päivässä yksi Vervignolen kaikkein etevimpiä kapteeneja.

Myöskin Sulpice oli pyhälle piispalle alituisen, kenties vielä

julmemman ja varmasti vakavamman levottomuuden aiheena; sillä vaikkakin

Maximen rikkomukset olivat raskaat, niin teki hän syntinsä ainakin

ilman mitään taka-ajatusta ja rikkoi Jumalan käskyjä vastaan aivan

huomaamattaan, niin, voipa melkein sanoa, tietämättään. Sulpice

sitävastoin käytti synnintekoon mitä suurinta ja ihmeteltävintä

oveluutta. Jo lapsuudestaan asti pitäen päämääränään papillista uraa

hän tutki uutterasti hengellistä ja maallista kirjallisuutta; mutta

hänen sielunsa oli turmeltunut astia, jossa kaikki totuus muuttui

erheeksi. Hän teki syntiä hengessä; hän hairahteli uskon asioissa

hämmästyttävällä varhaiskypsyydellä; sillä ijällä, jolloin

ihmislapsella tavallisesti ei vielä ole minkäänlaisia mielipiteitä, hän

suorastaan tulvi vääriä mielipiteitä. Keksipä hän muun muassa erään

eriskummallisen ajatuksen, jonka varmaankin joku pahahenki oli

kuiskannut hänen korvaansa. Hän kutsui eräälle piispan niitylle kokoon

paljon nuoria, samanikäisiä poikia ja tyttöjä ja kiivettyään puuhun

sieltä yllytti heitä jättämään isänsä ja äitinsä seuratakseen Jeesusta

Kristusta ja lähteäkseen joukoissa maaseudulle polttamaan priorien

taloja ja pappiloita ja siten saattamaan Kirkon jälleen alkuperäiseen

evankeliseen köyhyydentilaansa. Liikutuksen ja hurmauksen vallassa

vaelsi tämä nuoriso tuon syntisen herjanhengen perässä pitkin

Vervignolen teitä laulaen virsiä, sytyttäen tuleen latoja, ryöstäen

kappeleita ja hävittäen kirkonmiesten maita. Monet näistä mielettömistä

kuolivat väsymykseen, nälkään tai kylmään tai saivat surmansa

raivostuneiden kyläläisten käsissä. Koko piispallinen kartano kaikui

pappien valituksista ja äitien huokauksista. Hurskas Nikolaus-piispa

kutsutti luokseen näiden epäjärjestyksen aiheuttajan ja rajattomalla

lempeydellä ja äärettömällä murhemielellä nuhteli häntä siitä, että hän

täten oli väärinkäyttänyt sanan voimaa johtaakseen ihmishenkiä harhaan,

ja samalla hän hellästi huomautti, että Jumala ei suinkaan ollut

pelastanut häntä suolatiinusta sitä varten, että hän hävittäisi pyhän

Kirkkoäidin omaisuutta.

-- Tajua toki, poikani, sanoi hän, miten ääretön hairahduksesi on.

Saavut paimenesi luo viettelysten, murhien ja tihutöiden tahraamana.

Mutta kauhistuttavalla tyyneydellä ja vakuuttavalla äänellä Sulpice

vastasi, ettei hän suinkaan ollut rikkonut Jumalaa vastaan, vaan

päinvastoin toiminut Taivaan tahdosta ja Kirkon parasta katsoen. Ja hän

alkoi ladella ällistyneelle piispalle manikealaisten, arialaisten,

nestorianein, sabellinilaisten, valdolaisten, altailaisten ja

begardilaisten harhaoppeja ja hän esitti nämä hirvittävät hairahdukset

sellaisella innolla ja antaumuksella, että hän ei ollenkaan huomannut,

miten ne, toisilleen vastakkaisia kun olivat, hävittivät toinen

toisensa niitä lietsovan rinnan liekeissä.

Hurskas piispa yritti kaikin tavoin palauttaa Sulpiceä oikealle tielle;

mutta hän ei voinut voittaa tuon onnettoman lapsen itsepintaisuutta.

Ja päästettyään hänet pois luotaan hän polvistui Jumalan eteen ja

sanoi:

-- Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit minulle tämän

nuorukaisen, joka on kuin kova tahko kärsivällisyyteni ja rakkauteni

teroittamiseksi.

Sillaikaa kuin nämä kaksi suolatiinusta päästettyä lasta tuottivat

pyhälle Nikolaukselle näin paljon murhetta, oli kolmas hänelle edes

jonkunlaisena lohdutuksena. Robin ei ollut väkivaltainen teoissaan eikä

ylivoimainen ajatustensa puolesta. Hän ei ollut paksu ja verevä

niinkuin kapteeni Maxime eikä myöskään rohkean ja vakavan näköinen

niinkuin Sulpice. Hän oli ulkomuodoltaan pienikokoinen, kelmeäihoinen,

kurttuinen, kokoonpainunut, käytökseltään nöyrä ja kunnioittava ja hän

teki piispalle ja kirkonmiehille paljon kelpo palveluksia auttamalla

klerkkejä pitämään laskua piispallisista tuloista; hän osasi

rautalankaan pujoteltujen helmien avulla suorittaa monimutkaisia

laskelmia, myöskin hän kertoi ja jakoi lukuja ilman kynää ja

rihvelitaulua, suoraan päässään, niin nopeasti ja virheettömästi, että

mikä vanha raha-asioitsija ja laskumestari hyvänsä olisi voinut häntä

kadehtia. Hänestä oli suuri ilo pitää diakoni Modernuksen kirjoja,

joka, ollen jo vanhanpuoleinen, sekaantui usein numeroissa ja nukahti

pulpettinsa ääreen. Auttaakseen herra piispaa ja hankkiakseen hänelle

rahaa ei hän säästänyt itseltään minkäänlaisia vaivoja; panttaajilta

hän oppi laskemaan, paljonko yksinkertaiset ja yhdistetyt korot

jollekin rahasummalle tekivät päivittäin, viikottain, kuukausittain ja

vuosittain; hän ei peljännyt myöskään käydä Ghetton tummien kujien

varsilla asuvain likaisten juutalaisten puheilla oppiakseen heiltä

erilaisten metallien ja kalliiden kivien arvot ja taidon raaputtaa

rahoja. Kiitos olkoon pienen omaisuuden, jonka hän kuin ihmeen kautta

oli hankkinut itselleen, hän saattoi ottaa osaa kaikkiin Vervignolessa,

Mondousianessa ja aina Mambourniassa asti pidettyihin markkinoihin,

turnajaisiin, rukoushetkiin ja juhlatilaisuuksiin, joihin tulvasi

kristikunnan kaikista osista mitä erilaisinta väkeä, talonpoikia,

porvareita, pappeja ja aatelisia; hän harjotti niissä rahanvaihtoa ja

palasi joka kerta kotiin vähän rikkaampana kuin mitä oli lähtenyt.

Sulpice ei tuhlannut ansaitsemaansa rahaa, vaan toi sen aina herra

piispalle.

Pyhä Nikolaus oli hyvin vieraanvarainen ja antelias; hän tuhlasi omaa

ja Kirkon omaisuutta pyhiinvaeltajien eväihin ja öylätteihin ja

kaikkien onnettomien auttamiseen. Sentähden hän olikin ainaisessa rahan

tarpeessa; ja hän oli hyvin kiitollinen Robinille siitä innosta ja

taidosta, jolla tuo nuori rahastonhoitaja hankki hänelle tarvittavat

summat. Mutta rahapula, johon piispa oli joutunut anteliaisuutensa ja

tuhlaavaisuutensa vuoksi, kävi yhä tuntuvammaksi yhteisen onnettomuuden

aikana. Sota, joka raivosi Vervignolessa, saattoi myös Trinqueballen

kirkon vararikon partaalle. Sotamiehet hävittivät maata kaupungin

ympärillä, ryöstivät taloja, kiskoivat lunnaita talonpojilta, ajoivat

kirkonpalvelijat pakosalle, polttivat linnoja ja luostareja. Papisto ja

seurakunta eivät enää voineet ottaa osaa jumalanpalvelus-menojen

kustannukseen, ja joka päivä kävi tuhansittain pakenevia talonpoikia

piispankartanossa leipää kerjäämässä. Köyhyys, josta tuo hyvä pyhä

Nikolaus ei olisi kärsinyt itsensä vuoksi, painoi häntä heidän

tähtensä. Onneksi oli Robin aina valmis avustamaan häntä rahasummilla,

jotka pyhä piispa sitoutui maksamaan takaisin parempina aikoina, kuten

luonnollista oli.

Valitettavasti vyöryi sodan aalto paraikaa yli koko valtakunnan

pohjoisesta etelään ja lännestä itään, ja sen jälessä tuli sen kaksi

uskollista toveria, rutto ja nälkä. Maanviljelijät rupesivat rosvoiksi,

munkit seurasivat sotajoukkoja. Trinqueballenkin asukkaat, joilla ei

ollut puita, millä lämmittää, eikä leipää, mitä syödä, kuolivat kuin

kärpäset talvikylmien lähestyessä. Sudet tunkeutuivat esikaupunkeihin

ja veivät pieniä lapsia. Näin murheellisten olosuhteiden vallitessa

tuli Robin ilmoittamaan piispalle, että paitsi sitä, että hän ei enää

voinut antaa hänelle pienintäkään raha-avustusta, oli hänen täytynyt,

koska hän ei enää saanut mitään velallisiltaan ja saamamiehet häntä

kovasti ahdistivat, luovuttaa juutalaisille kaikki saatavansa.

Hän ilmoitti tämän ikävän uutisen hyväntekijälleen tavallisella

ylenmäärin nöyrällä kohteliaisuudellaan; mutta kuitenkin tuntui hän

itse olevan paljon vähemmän suruissaan kuin mitä tämä äärimmäisen

kärjistetty ahdinkotila oikeastaan olisi edellyttänyt. Itse asiassa oli

hänen sangen vaikea salata kärsivän ilmeen alle hyvää tuultaan ja

suurta tyytyväisyyttään.

Hänen kuivien ja nöyrien silmäluomiensa keltainen pergamentti ei

kyennyt kokonaan peittämään sitä ilon väikettä, joka kiilui hänen

terävistä silmäteristään.

Vaikkakin ankarasti järkytettynä otti pyhä Nikolaus kuitenkin tämän

iskun vastaan rauhallisin ja tyvenin mielin.

-- Jumala, sanoi hän, voi kyllä parantaa huonot raha-asiat. Hän ei

salli kaataa temppeliä, jonka hän itse on rakentanut.

-- Epäilemättä, sanoi Modernus, mutta olkaa varma siitä, että tuo

Robin, jonka te olette pelastanut suolatiinusta, on ryöstääkseen teidät

nyt putipuhtaaksi samassa juonessa Vanhan-Sillan panttaajien kanssa ja

että hän itselleen on varannut suurimman osan saalista.

Modernus oli oikeassa, Robin ei ollut hävinnyt ollenkaan; hän oli

rikkaampi kuin milloinkaan ja oli juuri nimitetty kuninkaan

rahastonhoitajaksi.