II.

Pyhä Nikolaus syleili noita kolmea lasta tehden heille lempeitä

kysymyksiä sen kurjan kuoleman johdosta, jonka he olivat saaneet

kärsiä. He kertoivat silloin, että Garum oli tavoittanut heidät, kun he

olivat kuljeskelleet kedoilla; hän oli viekoitellut heidät majataloon,

oli juottanut heille viiniä ja surmannut heidät, sillaikaa kun he

nukkuivat.

Heillä oli vielä samat riekaleet yllään kuin murhapäivänäänkin ja he

olivat vielä kuolleista herättyäänkin pelokkaan ja hurjistuneen

näköisiä. Vanhin noista kolmesta, Maxime, oli erään mielipuolen naisen

poika, joka aasin selässä seurasi sotamiehiä sotaan. Eräänä yönä putosi

hän siitä korista, jossa nainen häntä kantoi, ja jäi hyljättynä tielle

makaamaan. Siitä asti oli hän elellyt omin neuvoin rosvoilemalla.

Hennoin lapsista, Robin, tuskin enää muisti vanhempiaan, ylämaan

talonpoikia, jotka ollen joko liian köyhiä tai saitoja elättämään häntä

olivat jättäneet hänet metsään. Sulpice, kolmas poika, ei tietänyt

mitään syntyperästään, mutta eräs pappi oli opettanut hänelle aapisen

taidon.

Myrsky oli tyyntynyt. Keveässä ja läpikuultavassa ilmassa lintuset

tervehtivät toisiaan äänekkäin viserryksin. Maa vihersi ja hymyili.

Modernus oli tuonut esiin muulit, piispa Nikolaus nousi omansa selkään

ja kääri Maximen vaippaansa; diakoni nosti satulaan Sulpicen ja Robinin

ja täten he lähtivät matkaamaan kohti Trinqueballen kaupunkia.

Tie kulki viljavainioiden, viinitarhojen ja niittyjen halki. Matkan

varrella suuri ja pyhä Nikolaus, joka jo tunsi rakastavansa näitä

lapsia kaikesta sydämestään, kyseli heiltä kaikenlaista heidän ikäänsä

sopivaa asettaen kysymyksensä erittäin helppoon muotoon, kuten esim.:

"Paljonko on viisi kertaa viisi?" tai "Mitä on Jumala?" Hän ei saanut

tyydyttäviä vastauksia. Mutta moittimatta millään tavoin heitä tästä

tietämättömyydestä hän vain heidän huomaamattaan koetti vähitellen

kirkastaa sitä parhaiden kasvatusopillisten sääntöjen mukaan.

-- Modernus, sanoi hän, me opetamme heille ensin niitä totuuksia, jotka

ovat välttämättömiä heidän autuudelleen, toiseksi vapaita taiteita ja

etenkin säveltaidetta, jotta he voisivat laulaa Herran ylistystä.

Soveliasta on myös opettaa heille retoriikkaa, filosofiaa ja ihmisten,

eläinten ja kasvien historiaa. Tahdon, että he tutkivat juuri eläinten

tapoja ja sisäistä rakennetta, sentähden että ne ihmeteltävän

täydellisyytensä kautta kuuluuttavat Luojan kunniaa.

Kunnianarvoisa piispa oli tuskin lopettanut tämän puheensa, kun muuan

talonpoikaisvaimo tuli heitä vastaan tietä pitkin vetäen päitsistä

jälessään vanhaa tammaa, joka oli niin kovasti kuormattu haloilla, että

sen polvet vapisivat ja että se joka askeleella kompasteli.

-- Voi, huokasi suuri ja pyhä Nikolaus, tuossa on hevos-raukka, joka

raataa yli voimain. Se on onnettomuudekseen saanut kovat ja

väärämieliset haltijat. Ei koskaan tule mitään eläimiä rääkätä liialla

kuormalla, ei edes vetojuhtiakaan.

Nämä sanat kuultuaan nuo kolme poikaa purskahtivat nauruun. Piispa

kysyi heiltä, mille he niin kovasti nauroivat:

-- Sentähden että... sanoi Robin.

-- Siksi... sanoi Sulpice.

-- Me nauramme, sanoi Maxime, sille, että te pidätte tammaa hevosena.

Ette huomaa niissä mitään eroitusta, joka kumminkin on erittäin näkyvää

laatua. Te ette siis älyä elukoista niin mitään.

-- Luulenpa, sanoi Modernus, että näille lapsille ensin on opetettava

säädyllisyyttä.

Jokaisessa kaupungissa, kauppalassa, kylässä, töllissä ja linnassa,

jonka kautta he kulkivat, pyhä Nikolaus näytti asukkaille suolatiinusta

pelastamiaan lapsia ja kertoi siitä suuresta ihmetyöstä, jonka Jumala

oli tehnyt hänen välityksellään, ja kaikki ihmiset iloitsivat ja

siunasivat häntä siitä.

Trinqueballen väestö, joka postintuojain ja matkustavain kautta sai

tiedon tuosta ihmeellisestä tapahtumasta, samosi suurin joukoin

paimentaan vastaan levitellen kalliita mattoja ja kylväen kukkia hänen

tielleen. Silmät kyynelissä katselivat kaupungin asujamet noita kolmea

suolatiinusta vapautettua uhria ja toivottivat heille siunausta. Mutta

nuo lapsi-raukat eivät osanneet muuta kuin nauraa ja näyttää kieltään;

ja tällä tempulla he vielä enemmän herättivät katsojissa sääliä ja

ihailua, koska se oli selvä merkki heidän viattomuudestaan ja

kurjuudestaan.

Pyhällä Nikolaus-piispalla oli orpo veljentytär nimeltä Miranda, joka

juuri oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja joka oli hänelle

rakkaampi kuin silmien valo. Muuan kunnon leskirouva nimeltä Basine

kasvatti häntä hurskaudessa ja hyvissä tavoissa ja tietämättömänä

kaikesta pahasta. Tälle naiselle uskoi piispa noiden kolmen, ihmeen

avulla pelastuneen lapsen hoivaamisen. Leskeltä ei puuttunut

arvostelukykyä. Hyvin pian hän huomasi, että Maximen tunnusmerkillinen

ominaisuus oli rohkeus, Robinin varovaisuus ja Sulpicen ajatuskyky, ja

hän koetti heissä parhaansa mukaan vahvistaa näitä hyviä ominaisuuksia,

jotka ihmissuvulle ominaisen turmeluksen vuoksi joka hetki pyrkivät

väärentymään ja kääntymään pahempaan päin; sillä Robinin neuvokkuus

muuttui helposti teeskentelyksi ja kätki kuoreensa vaarallisia haluja;

Maxime sai raivokohtauksia, ja Sulpice esitti usein itsepintaisesti

vääriä mielipiteitä mitä tärkeimmistä asioista. Muuten he olivat

niinkuin muutkin lapset: ryöstivät linnunpesiä, varastivat hedelmiä

puutarhoista, kiinnittivät keittoastioita koirien häntiin, kaatoivat

mustetta vihkivesi-maljoihin ja piiloittivat pistäviä esineitä

Modernuksen vuoteeseen. Öisin he lakanoihin kääriytyneinä kävelivät

puujaloilla puutarhoissa ja säikyttivät puolikuolleiksi sulhastensa

sylissä kuhertelevat palvelustytöt. He varustivat terävillä piikeillä

sen tuolin istuimen, jota rouva Basine tavallisesti käytti, ja kun hän

istuutui siihen, riemuitsivat he hänen tuskastaan ja siitä hämmingistä,

mihin hän joutui, kun hänen kaikkien nähden täytyi kiireen kautta

lennättää kätensä loukkaantuneen paikan suojaksi, sillä eihän hän toki

mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut rikkoa sopivaisuuden ja

kainouden sääntöjä.

Tämä rouva ei herättänyt heissä, huolimatta ijällisyydestään,

minkäänlaista rakkautta tai pelkoa. Robin nimitti häntä vanhaksi

vuoheksi, Maxime vanhaksi koniksi ja Sulpice Bileamin aasiksi. Myöskin

he kaikilla tavoin kiusasivat pikku Mirandaa, he ryvettivät hänen

kauniit pukunsa, tyrkkäsivät hänet nenälleen kivikkoon. Kerran he

upottivat hänen päänsä kaulaa myöten siirappitynnyriin. He opettivat

häntä istumaan kahdenreisin aitojen päällä ja kiipeilemään puissa, mikä

oli kaikkea muuta kuin sopivaa hänen sukupuolelleen; he opettivat

hänelle myös kaikenlaisia temppuja ja sananparsia, jotka olivat

suorastaan hollituvasta kotoisin ja haiskahtivat suolatiinulle. Hänkin

nimitti heidän esimerkkiään seuraten tuota kunnianarvoista rouva

Basinea vanhaksi vuoheksi ja vieläpä lisäksi, kiinnittäen koko

huomionsa vain yhteen ainoaan ruumiinosaan, vuohen pyllyksikin. Mutta

muuten hän pysyi täydellisessä viattomuuden tilassa. Hänen sielunsa

puhtaus oli moitteeton.

-- Olen iloinen siitä, sanoi pyhä piispa Nikolaus, että olen voinut

auttaa nämä lapset pois suolatiinusta tehdäkseni heistä hyviä

kristityitä. Heistä tulee uskollisia Jumalan palvelijoita ja heidän

ansionsa luetaan minunkin hyväkseni.

Tapahtui sitten eräänä kevätpäivänä kolme vuotta heidän

ylösnousemuksensa jälkeen, että kun lapset, jotka jo olivat suuria ja

hyvinvoipia, kaikin kolmisin leikkivät virran partaalla, niin Maxime

hetkellisessä vihanpuuskassa ja koppavaa luonnettaan seuraten heitti

veteen diakoni Modernuksen, joka jäi riippumaan raidan oksaan apua

huutaen. Robin lähestyi häntä, oli ojentavinaan hänelle kätensä, mutta

riuhtasikin samalla irti hänen sormuksensa ja katosi niine hyvineen.

Virran partaalla Sulpice sillä välin katseli rauhallisesti tätä näkyä

kädet ristissä rinnalla ja sanoi:

-- Modernus saa surkean lopun. Näen kuusi paholaista, jotka yölepakon

hahmossa lentelevät hänen ympärillään valmiina sieppaamaan suuhunsa

hänen sielunsa.

Kun rouva Basine ja Modernus ilmoittivat pyhälle piispalle tästä

vakavasta tapahtumasta, tuli hän hyvin murheelliseksi ja huokaili

syvään.

-- Näitä lapsia, sanoi hän, ovat arvottomat vanhemmat huonosti

kohdelleet ja he ovat kasvaneet kärsimyksessä. Heidän ylenmääräinen

onnettomuutensa on aiheuttanut heidän luonteensa epämuodostuksen.

Heidän vikojaan täytyy siis kohentaa pitkämielisellä kärsivällisyydellä

ja muuttumattomalla lempeydellä.

-- Herra piispa, vastasi Modernus, joka aamupuvussaan ja yömyssyssään

värisi kuumeen kynsissä ja aivasteli lakkaamatta, sillä hän oli pahasti

kylmettynyt tuossa kylvyssään, voi kyllä olla mahdollista, että heidän

pahuutensa johtuu heidän vanhempiensa pahuudesta. Mutta kuinka

selitätte te, isäni, sen seikan, että tuo huono kohtelu on kasvattanut

kussakin erilaisia paheita, aivan vastakkaisia, ja että tuo hoidon

puute ja irtolaisuus, jossa he elivät ennenkuin heidät pistettiin

suolatiinuun, on tehnyt yhden himokkaaksi, toisen väkivaltaiseksi ja

kolmannen harhanäkijäksi? Ja tuo viimeksimainittu huolestuttaisi minua

teidän sijassanne, herra piispa, kaikista enimmin.

-- Jokainen näistä lapsista, vastasi piispa, on horjahtanut juuri

heikoimmalta kohdaltaan. Huono kohtelu on turmellut heidän sielunsa

osat juuri niiltä paikoin, joissa oli vähiten vastustuskykyä.

Koettakaamme parantaa niitä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen,

jotta emme lisäisi heissä pahan valtaa, sensijaan että sitä

vähentäisimme. Lempeys, suvaitsevaisuus ja pitkämielisyys ovat ainoat

keinot, joita yleensä voi käyttää ihmisten valistamiseksi,

harhauskoisia tietysti lukuunottamatta.

-- Epäilemättä, teidän korkea-arvoisuutenne, epäilemättä, vastasi

Modernus aivastaen kolme kertaa. Mutta ei ole olemassa mitään hyvää

kasvatusta ilman rangaistusta eikä kuria ilman kuritusta. Se on

itsestään selvä. Ja ellette te rankaise noita kolmea pahanilkistä

epattoa, niin tulevat he vielä pahemmiksi kuin itse Herodes. Muistakaa

minun sanoneeni.

-- Voi olla, ettei Modernus ole aivan väärässä, sanoi rouva Basine.

Piispa ei vastannut mitään. Hän kulki diakonin ja lesken kanssa pitkin

orapihlaja-aidan sivustaa, josta levisi ilmaan mitä suloisin hunajan ja

katkeran mantelin tuoksu. Eräällä vähän alavammalla kohdalla, jossa maa

imi vettä läheisestä lähteestä, hän pysähtyi erään pensaan eteen, jonka

tiheät ja koukertelevat osastot olivat kokonaan kiiltävien,

halkolaitaisten lehtien ja valkoisten kukkahuiskilojen peitossa.

-- Katsokaa, sanoi hän, tätä vehmasta ja tuoksuvaa pensasta, tätä

kevät-kukkeutta, tätä jaloa, tuuheaa ja elinvoimaista vihannuutta; te

näette, että tämä orapihlaja on runsaslehtisempi ja upeakukkaisempi

kuin kaikki muut. Ja huomatkaa lisäksi, että rungon kelmeässä kuoressa

on vain vähän okaita, nekin heikkoja, pehmeitä, kärjettömiä. Mistä tämä

johtuu? Siitä, että kun se on saanut kasvaa kosteassa ja väkevässä

maaperässä, rauhallisena ja varmana elinehtojensa ehtymättömyydestä,

niin on se käyttänyt maasta imemänsä mehut kasvattamaan muhkeuttaan

ja kauneuttaan ja ollen liian voimakas asestuakseen heikkoja

vihollisiaan vastaan on se kokonaan antautunut rehevän ja suloisen

hedelmällisyytensä riemuihin. Ottakaa nyt pari askelta polkua ylöspäin

ja heittäkää pieni silmäys tuohon toiseen orapihlaja-parkaan, joka

tuolla yleten kivisestä ja kuivasta maasta kituu ohut-oksaisena,

niukkalehtisenä, eikä ole ankaran elämänsä aikana ehtinyt muuta

ajatella kuin varustautumista puolustus-asentoon niitä lukemattomia

vihollisiaan vastaan, jotka uhkaavat kitukasvuisia olioita. Sentähden

ei se olekaan muuta kuin okainen piikkikimppu. Sen vähän mehun, minkä

se on saanut, on se käyttänyt lukemattomien, leveätyvisten, kovien ja

terävien pistimien rakentamiseen pelokkaan heikkoutensa tueksi. Sille

ei ole jäänyt mitään voimia tuoksuvan ja hedelmällisen kukan luomiseen.

Ystäväni, meidän laitamme on samoin kuin orapihlajan. Lapsena saamamme

hoiva tekee meidät paremmiksi. Liian kova kasvatus kovettaa meidät.