I.

Nikolaus, joka oli vanhaa ja kuuluisaa vervignolelaista sukua, osoitti

jo lapsuudestaan alkaen erittäin selviä pyhyyden oireita ja

neljäntoista vuotiaana teki hän lupauksen pyhittää elämänsä kokonaan

Herralle. Antauduttuaan papilliselle uralle ylennettiin hänet kansan ja

tuomiokapitulin yhteisestä toivomuksesta pyhän Cromaderiuksen,

Vervignolen apostolin ja Trinqueballen ensimäisen piispan, istuimelle.

Hän hoiti hurskaasti paimenvirkaansa, vallitsi pappejaan viisaudella,

opetti kansaa eikä arkaillut jaella maan ylhäisimmillekin oikeuden ja

kohtuuden neuvoja. Hän osoittautui myös suvaitsevaiseksi, alttiiksi

almuja antamaan ja suurimman osan rikkauksistaan hän varasi köyhiä

varten.

Hänen kukkulalle rakennettu linnansa näkyi yli koko kaupungin kohottaen

ylpeästi ilmoille hammasharjaisia muurejaan ja kattovarusteitaan. Se

oli samalla turvapaikka, jonka helmaan kaikki ne, joita maallinen

oikeus vainosi, saattoivat paeta. Kun ala-salissa, joka muuten oli

suurin koko Vervignolessa, katettiin ruokapöytä, oli se niin pitkä,

että pöydän päässä istuvain silmistä toinen pää häipyi kuin etäiseen

sumuun, ja kun tulisoihdut sen yllä sytytettiin, muistutti se aivan sen

pyrstötähden häntää, joka Vervignoleen oli ilmestynyt ilmoittamaan

kuningas Comuksen kuolemaa. Pyhä piispa Nikolaus istui kunniapaikalla

pöydän päässä. Siltä sijaltaan hän hoiteli ja kestitsi kaupungin ja

valtakunnan johtomiehiä ja pappeja ja maallikoita lukemattomat joukot.

Ja yksi istuin hänen oikealla puolellaan oli aina varattu jotain köyhää

varten, joka leivän apua kerjäten sattumalta osuisi hänen ovelleen. Ja

etenkin lapset saivat osakseen tuon hyvän piispa Nikolauksen

lämpimimmän huolenpidon. Hän nautti heidän viattomuudestaan, hänellä

oli heitä kohtaan isän sydän ja äidin helma. Hänellä oli kaikki

todellisen apostolin hyveet ja elämäntavat. Joka vuosi hän, halvan

munkin kaavussa, valkea sauva kädessä, kävi tarkastamassa lampaitaan,

haluten kaikki nähdä omin silmin; ja jotta ei ainoakaan onnettomuus, ei

ainoakaan epäjärjestys jäisi hänellä huomaamatta, vaelteli hän vain

yhden ainoan klerkin saattamana hiippakuntansa syrjäisimmissäkin ja

villeimmissä seuduissa kahlaten talvisin tulvivien jokien yli, toisin

vuoroin taas kiipeillen jäisiä vuorenkaljamia tai painuen syvälle

asumattomien korpien pimentoihin.

Niinpä kerrankin ratsastettuaan koko päivän aamunkoitosta alkaen

diakoni Modernuksen kanssa muulin selässä synkkien metsien halki,

ilvesten ja sutten ahdistamana, Marmousen vuoriston ikivanhan

kuusikorven rinteitä saapui Herran mies illansuussa okaiseen

viidakkoon, jossa hänen ratsunsa enää vaivoin ja hitaasti pääsi

eteenpäin mutkailevaa tietä. Diakoni Modernus pääsi töin tuskin perässä

muuleineen, joka kantoi yhteistä kuormastoa.

Nälän, ja väsymyksen uuvuttamana Herran mies sanoi Modernukselle:

-- Pysähtykäämme, poikani, ja jos sinulla vielä on jälellä vähän leipää

ja viiniä, niin syökäämme ehtoo-eineemme tässä, sillä tunnen, etten

enää jaksa kauemmaksi, ja sinäkin, vaikka oletkin nuorempi, mahdat olla

yhtä väsynyt kuin minä.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, vastasi Modernus, minulla ei ole enää

pisaraakaan viiniä eikä murentakaan leipää, sillä olen tien varrella

teidän käskystänne jaellut kaikki pois ihmisille, jotka varmaan olivat

vähemmän ravinnon tarpeessa kuin me.

-- Epäilemättä, vastasi piispa, jos pussisi pohjaan olisi vielä jäänyt

joitakin tähteitä, olisimme me ne ilolla ottaneet vastaan, sillä

soveliasta ja kohtuullista on, että ne, jotka kirkkoa hallitsevat,

elävät niistä muruista, jotka köyhiltä liikenevät. Mutta koska sinulla

ei enää ole mitään, niin on Jumala niin sallinut, ja varmasti hän tällä

toimenpiteellään tarkoittaa meidän etuamme ja parastamme. Mahdollista

on, että hän salaa meiltä ainiaaksi tämän hyväntyönsä tarkoitusperän;

mahdollista on myös, että hän piankin on sen meille selvittävä. Sitä

odotellessamme ei meillä ole muuta neuvoa kuin painaa eteenpäin, siksi

kunnes löydämme jostakin mansikoita ja sinivatukoita ravinnoksemme ja

ruohoa muuleillemme, sitten näin itseämme vahvistettuamme voimme

paneutua levolle lehtivuoteelle.

-- Kuten haluatte, herra piispa, vastasi Modernus hoputtaen eteenpäin

uupunutta ratsuaan.

He vaelsivat koko yön ja osan aamupäivää.

Kun he pitkän aikaa olivat kivunneet jyrkkää vuorenrinnettä, saapuivat

he odottamatta metsän laitaan ja näkivät jalkojensa alla taivaan

kaartaman tasangon, jota halkoi neljän tien hämäriin häipyvät, kelmeät

viivat. He valitsivat vasemman puoleisen, joka oli vanhaa roomalaista

perua, kauppiaiden ja pyhiinvaeltajien muinainen reitti, mutta nyt

autiona, sillä sota oli raivonnut pitkän aikaa näillä seuduin

Vervignolea. Taivaalle kasaantui paksuja pilviä, joiden tieltä linnut

pakenivat; tukehduttava ilma painosti väritöntä ja mykkää maata;

taivaanrannan valojuovat värisivät. Äkkiä raju tuulenpuuska taivutti

puiden latvat, oksat rasahtivat ja ruoskittu lehvistö huoahti

raskaasti. Ukkonen jyrähti ja alkoi putoilla suuria sadepisaroita.

Pyrkiessään siinä myrskyn kourissa ukonnuolien risteilemää ja

vesivirtana ryöppyävää tietä eteenpäin huomasivat he äkkiä salamain

valossa erään talon, johon oli ripustettu tammenoksa vieraspidon

merkiksi. He pysähdyttivät ratsunsa.

Majatalo näytti autiolta; kuitenkin riensi isäntä heitä vastaan, nöyrin

ja samalla töykein elein, suuri puukko vyöllään, sekä kysyi, mitä he

tahtoivat.

-- Katon päämme päälle ja palasen leipää sekä palan painimeksi tilkan

viiniä, vastasi piispa, sillä me olemme uuvuksissa ja kylmän

kontistamat.

Sillä välin kun isäntä meni kellariin viiniä laskemaan ja Modernus

kuljetti muuleja talliin, pyhä Nikolaus istuen lieden hiipuvan

hiilloksen ääressä antoi katseensa kiertää savuttunutta tupaa. Pöly ja

lika peitti kaikki rahit ja arkut; hämähäkit kehräsivät seittejään

homehtuneiden kattoparrujen väliin, joista riippui pieniä

sipulinippuja. Eräässä pimeässä nurkassa pullisteli suuri suolatiinu

rautavanteista kupuaan.

Tuohon aikaan sekaantuivat pahat henget vielä ihmisten jokapäiväiseen

elämään paljon enemmän kuin nykyään. Ne kävivät vieraisilla taloissa,

kyyrysillään suolavakoissa, voipytyissä tai jossakin muussa

piilopaikassa ne vakoilivat ihmisiä vaanien sopivaa tilaisuutta

johdattaakseen heitä kiusaukseen ja pahuuteen. Myöskin enkelit

ilmestyivät siihen aikaan useammin ihmisille.

Niinpä siis eräskin pähkinän kokoinen piru, joka piileksi kekäleiden

lomissa, otti puheenvuoron ja sanoi pyhälle piispalle:

-- Silmäilkäähän vähän tuota suolatiinua, isäni; se maksaa kyllä sen

vaivan. Se on paras suolatiinu koko Vervignolessa. Se on kaikkien

tiinujen esikuva ja ihanne. Kun tämän talon isäntä, herra Garum, sai

sen taitavan tynnyrimestarin käsistä, höysti hän sen hyvillä

tuoksuilla, katajanmarjoilla, ajoruoholla ja rosmariinilla. Herra

Garumilla ei ole toista sen veroista, se on hänen paras apulaisensa

silloin, kuin hän juoksuttaa veren pois lihasta, poistaa siitä luut ja

suurella huolella, tarkkuudella ja hellyydellä leikkelee sen

kappaleiksi sekä upottaa ne suolaliemen höysteisiin, jotka estävät sen

pahenemasta ja antavat sille hienon maun. Suolaveden maustamiseen,

tehostamiseen, kuorimiseen, valuttamiseen ei voisi mistään saada

erinomaisempaa hinkaloa. Maistakaahan vain siihen säilytettyä

suolalihaa, isäni, ja te nuolette sormianne; maistakaa tuota

suolapaistia, Nikolaus, niin onpa teillä sitten jotakin kehuttavaa.

Mutta näistä sanoista ja etenkin äänestä, jolla ne lausuttiin (se

sirisi niinkuin saha) pyhä piispa tunsi olevansa tekemisissä herjan

hengen kanssa. Hän teki ristinmerkin ja heti tuo pieni paholainen

halkesi hirvittävällä paukkeella, aivan kuin kastanja, joka

halkaisemattomana heitetään tuleen, jättäen jälkeensä inhoittavan

katkun.

Ja samassa ilmestyi Nikolauksen eteen taivaallinen, kirkkautta

säteilevä enkeli, joka lausui:

-- Nikolaus, sinä Herralle mieluinen mies, tiedä siis, että tuossa

tiinussa on jo seitsemän vuotta maannut kolme pientä lasta. Majatalon

isäntä Garum paloitteli nuo armaat lapsukaiset ja pani heidät suolaan

ja höysteliemeen. Nouse, Nikolaus, ja rukoile, että he jälleen

heräisivät eloon. Sillä jos sinä pidät esirukouksen heidän puolestaan,

oi korkea piispa, niin Herra, joka rakastaa sinua, on antava heidät

takaisin elämälle.

Tämän puheen aikana Modernus astui sisälle tupaan, mutta hän ei nähnyt

enkeliä eikä kuullut mitä hän sanoi, sentähden että hän ei ollut

tarpeeksi pyhä seurustellakseen taivaallisten henkien kanssa.

Enkeli sanoi vielä:

-- Nikolaus, Jumalan poika, laske kätesi suolatiinun päälle ja nuo

kolme pientä lasta heräävät kuolleista.

Silloin autuas Nikolaus kauhun, säälin, pyhän innon ja toivon

täyttämänä ylisti Jumalaa, ja kun majatalon isäntä astui sisään

viiniruukku kummassakin kädessään, huusi pyhimys hänelle jylisevällä

äänellä:

-- Garum, avaa suolatiinu!

Tämän kuultuaan Garum pudotti kauhuissaan käsistään molemmat

viiniruukut.

Ja pyhä piispa Nikolaus levitti kätensä ja sanoi:

-- Lapset, nouskaa!

Silloin suolatiinu kohotti kantensa ja kolme poikaa astui sieltä esiin.

-- Lapset, sanoi heille piispa, ylistäkää Jumalaa, joka minun kätteni

kautta on pelastanut teidät suolatiinusta.

Ja kääntyen majatalon isännän puoleen, joka värisi koko ruumiiltaan,

hän sanoi:

-- Julma mies, tässä ovat ne kolme lasta, jotka sinä niin kurjalla

tavalla surmasit. Suokoon taivas, että oppisit kammoamaan rikostasi ja

katuisit, jotta Jumala antaisi sinulle anteeksi!

Kauhun valtaamana isäntä silloin pakeni syöksyen ulos salamoivaan

rajuilmaan.