Vielä on meidän tehtävä selkoa, autenttisten ja varmojen todistuksien
mukaan, julmimmasta, kavalimmasta ja katalimmasta perherikoksesta,
minkä muisto milloinkaan on meille säilyttänyt. Tämä murha, jonka
yksityisvaiheita nyt käymme kuvailemaan on verrattavissa ainoastaan
siihen, joka tapahtui marraskuun 9:n päivän vastaisena yönä v. 1449,
jolloin Guillaume de Flavyn nuori ja hentoinen vaimo Blanche
d'Overbreuc murhasi miehensä yhdessä äpärä d'Orbandas'n ja parturi Jean
Bocguillonin kanssa. He tukahduttivat Guillaumen pieluksella, löivät
hänet haloilla kuoliaaksi ja laskivat veren hänen kaulastaan niin kuin
vasikalta. Blanche d'Overbreuc näytti toteen, että hänen miehensä oli
päättänyt upottaa hänet, jota vastoin Jeanne de Lespoisse antoi
halpamaisten konnien käsiin puolison, joka häntä rakasti. Esitämme
tapahtuman kulun niin asiallisesti kuin suinkin.
Siniparta palasi vähän aikaisemmin kuin häntä odotettiin. Tämä on
aiheuttanut sen väärän luulon, että hän synkän mustasukkaisuuden ja
epäilysten kalvamana tahtoi yllättää vaimonsa. Ollen sopuisa ja
luottavainen, oli yllätys, jos hän jotakin sellaista yleensä hankitsi,
tietenkin tarkoitettu iloiseksi yllätykseksi. Hänen hellyytensä,
hyvyytensä, hänen rattoisan ja rauhallisen ilmeensä olisi luullut
liikuttavan julmimpiakin sydämiä. Ritari de la Merlus ja koko tuo de
Lespoissen kirottu suku näki siinä vain sitä suuremman mahdollisuuden
ottaa hänet hengiltä ja ryöstää hänen rikkautensa, jotka uuden
perimyksen kautta vielä olivat lisääntyneet. Hänen nuori vaimonsa otti
hänet vastaan hymyilevänä ja avosylin, antoi johdattaa itsensä
makuuhuoneeseen sekä oli kaikin puolin tuon kunnon miehen mieliksi.
Seuraavana päivänä hän antoi miehelleen takaisin hänelle uskotun
avainkimpun. Mutta siitä puuttui onnettomain prinsessain kammion eli
toisin sanoen pikku kammion avain. Siniparta kysyi mitä ystävällisesti.
Ja jonkun aikaa kaikenlaisilla verukkeilla tätä asiaa viivyteltyään
Jeanne antoikin sen hänelle.
Tässä kohden nousee eräs kysymys, jota ei ole mahdollista ratkaista
poikkeamatta historian piirtämistä puitteista filosofian epämääräisille
liikunta-aloille. Charles Perrault sanoo nimenomaan, että pikku kammion
avain oli taika-avain, joka tarkoittaa, että se oli lumottu, noiduttu,
varustettu yliluonnollisilla ominaisuuksilla ainakin sen käsityksen
mukaan, mikä meillä on luonnonlaeista. Mutta meillä ei ole
vastatodistuksiakaan. Tässä on syytä johdattaa mieleen kuuluisan
opettajani hra du Clos des Lunesin, Akatemian jäsenen ohjesääntö: "Kun
yliluonnollinen näyttäytyy, ei historioitsijan pidä hylkiä sitä."
Tahdon siis tässä huomauttaa, mikä oli kaikkien Siniparran vanhojen
elämänkertakirjoittajain yhteinen mielipide tästä avaimesta; kaikki
vakuuttavat, että se oli taika-avain. Tämä on erittäin tärkeää.
Sitäpaitsi ei tämä avain suinkaan ole ainoa ihmiskäden tuotteista,
jolla on nähty olevan ihmeteltäviä ominaisuuksia. Vanhoissa tarinoissa
on viljalti taikamiekkoja. Arthurin miekka oli lumottu. Jeanne d'Arcin
miekka samoin, Jean Chartier'n vääjäämättömän todistuksen mukaan; ja
todistukseksi esittää tämä kuuluisa kronikoitsija sen, että kun säilä
katkesi, ei sen molempia osia saatu millään yhdistymään, huolimatta
siitä, että taitavimmat asesepät panivat parastaan. Victor Hugo puhuu
eräässä runoelmassaan noista "noidutuista portaista, jotka menevät
sekaisin lakkaamatta". Vieläpä monet tekijät otaksuvat, että on
olemassa lumo-ihmisiäkin, jotka voivat muuttaa itsensä susiksi. Emme
tässä yritäkään taistella niin elävää ja pysyvää uskoa vastaan emmekä
ota päättääksemme, oliko pikku kammion avain noiduttu vai ei, vaan
jätämme älykkään lukijan itsensä arvattavaksi, mikä mielipide meillä on
siitä, sillä pidättyväisyys ei suinkaan merkitse samaa kuin epävarmuus,
joka seikka on sille ansioksi luettava. Mutta kun luemme, että tämä
avain oli veressä, silloin täytyy meidän jo lähteä arvostelemaan tekoja
ja tilanteita tosiasiain pohjalta ja omalta kannaltamme. Kirjoitetun
sanan arvovalta ei voi pakottaa meitä uskomaan tätä. Se ei ollut
luinkaan veressä. Verta oli kylläkin vuotanut pikku kammiossa, mutta
siitä oli jo kauan. Oli se sitten pesty pois tai kuivunut paikalleen,
niin avaimessa sitä ei ollut voinut olla ja se, mitä rikollinen
aviovaimo teräksessä luuli veritahraksi, oli vain aamuruskon ruusuisen
purppuran kajastusta. Hra de Montragoux huomasi kuitenkin nähdessään
avaimen, että hänen vaimonsa oli käynyt pikku kammiossa. Hän ei
mitenkään voinut olla panematta merkille, että avain nyt näytti
siloisemmalta ja kirkkaammalta kuin hänen antaessaan ja hän käsitti,
että tämä kiilto ei voinut tulla muusta kuin käytännöstä.
Se vaikutti häneen tuskallisesti ja hän sanoi nuorelle vaimolleen
surullisesti hymyillen:
-- Armaani, olette käynyt pikku kammiossa. Toivokaamme, ettei siitä
johdu mitään ikävyyksiä teille eikä minulle! Tuolla huoneella on
pahansuopainen vaikutus, jolta olisin tahtonut teidät varjella. Jos se
yltäisi teihinkin, olisin aivan lohduton. Suokaa minulle anteeksi,
mutta on taikauskoinen, silloin kun rakastaa.
Vaikkakaan Siniparta ei näillä sanoillaan voinut mitenkään säikyttää
vaimoaan, sillä hänen puheensa ja käytöksensä eivät ilmaisseet muuta
kuin murhetta ja rakkautta, niin rupesi nuori rouva de Montragoux ne
kuultuaan huutamaan täyttä kurkkua:
-- Apua! Minut tapetaan!
Se oli sovittu merkki. Sen kuullessaan piti ritari de la Merlusn ja
rouva de Lespoissen molempain poikien syöksyä Sinipartaan käsiksi ja
lävistää hänet miekoillaan.
Mutta ritari, jonka Jeanne oli piiloittanut erääseen huoneessa olevaan
kaappiin, tulikin yksin. Nähdessään hänen karkaavan esiin miekka
kädessä hra de Montragoux asettui puolustusasentoon.
Jeanne riensi kauhuissaan pakoon ja kohtasi käytävässä sisarensa Annen,
joka ei, kuten on kerrottu, ollut ylhäällä tornissa, sillä linnan
tornit oli kaadettu kardinaali Richelieun käskystä. Anne de Lespoisse
koetti siinä puhua rohkeutta molemmille veljilleen, jotka kalpeina ja
horjuvina eivät uskaltaneet ryhtyä niin suureen kaappaukseen.
Hätäisenä ja rukoillen Jeanne virkkoi:
-- Pian, pian, veljeni, auttakaa minun rakastajaani!
Silloin Pierre ja Cosme ryntäsivät Siniparran päälle; tämä oli jo
riisunut aseista ritari de la Merlus'n, joka makasi hänen polvensa
alla; he pistivät kavalasti takaapäin miekkansa hänen ruumiinsa läpi ja
lyödä sivaltelivat häntä vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun hän jo
oli kuollut.
Siniparralla ei ollut perillisiä. Hänen leskensä jäi hänen omaisuutensa
haltijaksi. Tämä lahjoitti siitä osan sisarelleen Annelle, toisella
osalla osti hän kapteenin virat molemmille veljilleen ja loput hän
käytti itse, naidakseen ritari de la Merlus'n, josta tuli hyvin
kunniallinen mies, heti kun hänestä tuli rikas.