Kuukauden ajan hra de Montragoux oli ihmisistä onnellisin. Hän jumaloi
vaimoaan ja piti häntä puhtauden enkelinä. Tämä oli kaikkea muuta;
mutta taitavammatkin kuin Siniparta-raukka olisivat siinä suhteessa
pettyneet aivan yhtä paljon kuin hänkin, siksi kavala ja juonikas oli
tuo nainen ja totteli kaikessa kiltisti rouva äitiään, joka oli koko
Ranskanmaan ovelin kelmi. Hän asettui asumaan Les Guillettesiin
vanhemman tyttärensä Annen, molempien poikainsa Pierren ja Cosmen ja
ritari de la Merlus'n kanssa, joka viimeksimainittu nyttemmin joka
hetki seurasi rouva de Montragoux'ta kuin varjo. Se kyllä hieman
harmitti tuota hyvää aviomiestä, joka olisi tahtonut pitää vaimonsa
koko ajan vain itseään varten, mutta hän ei kuitenkaan loukkaantunut
siitä ystävyydestä, jota hänen vaimonsa tunsi tuota nuorta
aatelismiestä kohtaan, koskapa hän oli sanonut tämän olevan
rintaveljensä.
Carles Perrault mainitsee, että kuukauden kuluttua tuosta hääpäivästä
Siniparran täytyi lähteä kuusi viikkoa kestävälle matkalle jonkin
tärkeän asian vuoksi; mutta hän ei näytä tunteneen tämän matkan syitä
ja on epäilty, että se oli tavanmukainen tekosyy, johon mustasukkainen
aviomies turvautui yllättääkseen vaimonsa. Asian todellinen laita on
aivan toinen: hra de Montragoux lähti Percheen ottaakseen haltuunsa
serkkunsa Outarden perinnön, senjälkeen kun kanuunan kuula oli
mainehikkaasti kaatanut hänet Dunesin taistelussa juuri hänen
pelatessaan noppaa rummun kalvolla.
Lähtiessään pyysi hän vaimoaan parhaansa mukaan huvittelemaan hänen
poissaollessaan.
-- Kutsukaa tänne hyviä ystävättäriä, rakas rouva, sanoi hän tälle, ja
tehkää huviretkiä heidän kanssaan; pitäkää hauskaa ja syökää hyvin.
Hän antoi hänelle talon avaimet merkiten tällä toimenpiteellä, että
vaimo hänen poissaollessaan olisi koko Les Guillettesin hovin ainoa ja
ylin valtijatar.
-- Tässä, sanoi hän, ovat molempien suurien huonekaluvarastojen
avaimet; tässä sellaisten kulta- ja hopea-astioiden avaimet, joita ei
käytetä arkipäivisin, näillä pääsee rahakirstuihin, joissa on minun
kultani ja hopeani, näillä jalokivilippaisiin ja tämä on pääavain, joka
avaa kaikki huoneustot. Tämä pikkuavain kuuluu siihen huoneeseen, joka
on alakerran suuren käytävän päässä; liikkukaa kaikkialla vapaasti.
Charles Perrault väittää, että hra de Montragoux lisäsi:
-- Mutta tuohon pieneen kammioon kiellän teitä menemästä ja olen tässä
asiassa niin jyrkkä, että jos kiellostani huolimatta menette sinne, ei
vihallani tule olemaan mitään rajoja.
Esittäessään Siniparran sanoina ylläolevan on hänen historioitsijansa
tehnyt väärin, kun hän näin ilman muuta on hyväksynyt tämän
kertomuksen, jonka rouvasväki de Lespoisse oli pannut liikkeelle
rikoksen tapahduttua. Hra de Montragoux asetti sanansa aivan toisin.
Kun hän antoi puolisolleen avaimen tuohon pieneen kammioon, joka ei
ollut mikään muu kuin sama onnettomien prinsessojen kammio, josta
meillä on ollut tilaisuus jo puhua useampia kertoja, niin hän lausui
rakkaalle Jeannelleen sen toivomuksen, että tämä pysyisi poissa eräästä
paikasta hänen talossaan, jota hän katsoi kotoiselle onnelleen turmiota
tuottavaksi. Sieltähän juuri hänen ensimäinen vaimonsa, ja paras
kaikista, oli paennut karhunsa kanssa; siellä oli de Blanche Gibeaumex
harjoittanut häntä kohtaan kosolta uskottomuutta; ja loppujen lopuksi
oli tuo porfyyripermanto värjääntynyt punaiseksi rikollisen lemmityn
verestä. Oliko siis ihme, että tämä kammio herätti hra de Montragoux'n
mielessä kaameita muistoja ja turmiollisia aavistuksia?
Se, mitä hän lausui Jeannelle, tulkitsi niitä tunnelmia ja toivomuksia,
joita hänen sielussaan liikkui. Täsmälleen näin kuuluivat hänen
sanansa:
-- En ole mitään piiloittanut teidän katseiltanne, rakas rouva, ja
minusta tuntuu kuin loukkaisin teitä, jos en antaisi haltuunne kaikkia
tämän teille kuuluvan talon avaimia. Te voitte siis mennä tuohon
pieneen kammioonkin samoin kuin kaikkiin muihin huoneisiin tässä
kartanossa; mutta jos yleensä panette arvoa siihen, mitä minä
ajattelen, niin jätätte sen minun mielikseni tekemättä sekä niiden
tuskallisten muistojen vuoksi, joita minulla on tuosta huoneesta, että
niiden pahojen aavistusten vuoksi, joita ne vastoin tahtoanikin minussa
herättävät. Joutuisin vallan epätoivoon, jos teille sattuisi joku
onnettomuus tai jos kadottaisin teidän suosionne. Suonette, rakas
rouva, anteeksi tämän kaikeksi onneksi aiheettoman pelkoni, joka johtuu
vain huolehtivasta hellyydestäni ja valppaasta rakkaudestani.
Nämä sanat sanottuaan tuo kunnon ritari syleili puolisoaan ja lähti
postivaunussa Percheen.
"Naapurittaret ja hyvät ystävättäret, kertoo Charles Perrault, eivät
malttaneet odottaa kutsua nuoren rouvan luo, niin kärsimättömiä olivat
he näkemään kaikkia talon rikkauksia. Heti he riensivät nuuskimaan
kaikki huoneet, kammiot ja komerot; jotka olivat toinen toistaan
kauniimpia ja komeampia; eivätkä he lakanneet ylistelemästä ja
kadehtimasta ystävättärensä onnea."
Kaikki historioitsijat, jotka tätä aihetta ovat käsitelleet, lisäävät,
että rouva de Montragouxt'a ei lainkaan huvittanut nähdä näitä
rikkauksia, niin kärsimätön oli hän avaamaan pikku kammiota. Mikään ei
ole enemmän totta, ja kuten Perrault on sanonut "niin kiihkeä oli hänen
uteliaisuutensa, että hän, ottamatta yhtään huomioon, että oli
sopimatonta jättää seuransa, riensi päätä pahkaa sinne erään pienen
salakäytävän kautta ja sellaisella vauhdilla, että oli vähällä taittaa
niskansa pari kolme kertaa". Asiaa ei saata epäillä. Mutta erästä
seikkaa ei kukaan ole ilmoittanut, nimittäin sitä, että hänellä oli
sellainen hätä päästä tuohon kammioon vain siksi, että ritari de la
Merlus odotti häntä siellä.
Aina siitä asti, kun hän oli muuttanut Les Guillettesin linnaan,
kohtasi hän tuon nuoren aatelismiehen joka päivä ja useimmiten kaksi
kertaa päivässä pikku kammiossa vähääkään kyllästymättä näihin
kohtauksiin, jotka olivat nuorelle aviovaimolle niin sopimattomia. Ei
saata olla epätietoinen Jeannen ja ritarin välisen suhteen laadusta: se
oli kaikkea muuta kuin kunniallinen, kaikkea muuta kuin viaton. Jospa
se olisikin jäänyt siihen! Jos rouva de Montragoux olisi vain loukannut
miehensä kunniaa, niin olisi hän tietenkin saanut osakseen
jälkimaailman paheksumisen, mutta ankarinkin moralisti olisi keksinyt
siihen lieventäviä asianhaaroja, hän saattaisi puolustaa nuorta vaimoa
vetoamalla ajan tapoihin, kaupungin ja hovin esikuviin, huonon
kasvatuksen vääjäämättömään vaikutukseen, kevytmielisen äidin
neuvoihin, sillä rouva Sidonie de Lespoisse suosi tyttärensä
lemmenseikkailuja. Järkevät ihmiset olisivat antaneet hänelle anteeksi
hairahduksen, joka on laadultaan liian helläluontoinen ansaitakseen
ankaruutta; hänen virheensä olisivat tuntuneet liian tavallisilta
ollakseen suuria vikoja, ja kaikki olisivat tuumineet, että hän oli
vain tehnyt niinkuin muutkin. Mutta Jeanne de Lespoisse ei tyytynyt
riistämään vain miehensä kunniaa, hän tahtoi riistää häneltä hengenkin.
Juuri tuossa pikku kammiossa, jota myös nimitettiin onnettomain
prinsessojen kammioksi, päätti Jeanne de Lespoisse eli rouva de
Montragoux yhdessä ritari de la Merlusn kanssa uskollisen ja hellän
miehensä kuoleman. Myöhemmin hän selitti, että astuessaan tähän suojaan
hän näki siellä riippumassa kuuden murhatun naisen ruumiit, joiden
hyytynyt veri peitti permantolaatat, ja että tuntiessaan nämä
onnettomat Siniparran kuudeksi ensimäiseksi vaimoksi hän oli aavistanut
myös sen kohtalon, mikä häntä itseään odotti. Jos tässä on perää,
olisihan luullut seinämaalauksia silvotuiksi ruumiiksi ja ollut
samanlaisten harhanäkemysten vallassa kuin lady Macbeth. Mutta on
paljon luultavampaa, että Jeanne keksi tämän hirvittävän näyn
voidakseen kertoa siitä myöhemmin puolustaakseen puolisonsa murhaajia
panettelemalla heidän uhriaan. Hra de Montragoux'n murha oli siis
sovittu asia. Eräät kirjeet, joita olen silmäillyt, pakoittavat minut
uskomaan, että rouva Sidonie de Lespoisse oli mukana salaliitossa. Mitä
hänen vanhimpaan tyttäreensä tulee, niin voi sanoa, että hän oli koko
koplan sielu. Anne de Lespoisse oli ilkimielisin koko perheestä. Hän
pysyi vieraana aistien heikkouksille, siveänä keskellä kotiväkensä
irstailua, ei sen vuoksi, että hän olisi pitänyt näitä huvitteluja
arvottomina itselleen, vaan senvuoksi, että hän ei nauttinut muusta
kuin julmuudesta. Hän pestasi molemmat veljensä Pierren ja Cosmen
mukaan tähän yritykseen lupaamalla heille oman rykmentin.