Muutamia vuosia oli kulunut siitä, kun hra de Montragoux oli luopunut
kuudennesta vaimostaan ja paikkakuntalaisilla oli enää vain hämärä
muisto niistä koti-onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet tuon hyvän
herran taloa. Ei tiedetty, mihin hänen vaimonsa olivat joutuneet ja
iltaisin juteltiin niistä kylällä tarinoita, jotka saattoivat nostaa
hiukset pystyyn päässä; toiset uskoivat niihin, toiset eivät. Tähän
aikaan muuan vanhahko leski, rouva Sidonie de Lespoisse, asettui
lapsineen asumaan La Motte-Gironin kartanoon, joka, linnuntietä
laskien, oli kahden penikulman päässä Les Guillettesin linnasta. Mistä
hän tuli ja mikä oli ollut hänen miehensä, siitä ei kukaan tiennyt
mitään. Jotkut luulivat kuulleensa, että mies oli ollut jossakin
virassa Savoiessa tai Espanjassa; toiset sanoivat, että hän oli kuollut
Intiassa; monet kuvittelivat, että hänen leskensä omisti suunnattomia
maa-alueita, muutamat sitä kuitenkin kovin epäilivät. Joka tapauksessa
hän vietti komeaa elämää ja piti La Motte-Gironissa kutsuja koko
paikkakunnan aatelistolle. Hänellä oli kaksi tytärtä. Vanhempi Anne,
joka jo oli lähellä Kyöpelinvuorta, oli aika ovela peijooni. Nuorempi
Jeanne, joka juuri oli päässyt naimis-ikään, kätki viattoman
ulkokuorensa alle paljon varhaiskypsää elämän kokemusta. Rouva de
Lespoissella oli myös kaksi poikaa, joista toinen oli kahdenkymmenen,
toinen kahdenkymmenen kahden ikäinen, molemmat kauniita ja
soreavartaloisia; toinen heistä oli rakuuna, toinen muskettisoturi.
Voisinpa vielä väittää, nähtyäni hänen arvomerkkinsä, että jälkimmäinen
oli musta muskettisotilas. Sitä ei voinut huomata, kun hän kulki jalan,
sillä mustat muskettisotilaat erosivat harmaista ei vaatetuksensa
värin, vaan hevostensa loimen kautta. Molemmat, niin toiset kuin
toisetkin, käyttivät kultaisilla nauhoilla reunustettua sinistä
virkanuttua. Rakuunat taaskin tunnettiin eräänlaisesta karvamyssystä,
jonka tupsu riippui keikailevasti korvallisella. Rakuunoilla oli
yleensä lurjuksen maine, kuten laulussakin sanotaan:
Jo rakuunat saapuvat tuolta,
nyt, äiti, kiiruusti pois!
Mutta Hänen Majesteettinsa molemmista rakuunarykmenteistä olisi turhaan
saanut etsiä niin suurta irstailijaa, niin halpamaista hännystelijää ja
riiviötä kuin mitä oli Cosme de Lespoisse. Hänen veljensä oli häneen
verraten aivan kunnon poika. Pierre de Lespoisse, joka oli peluri ja
juoppo, miellytti naisia ja voitti korttipelissä; ne olivat yleensä
ainoat elinkeinot, mitkä hän tunsi.
Rouva de Lespoisse, heidän äitinsä, vietti La Motte-Gironissa komeaa
elämää ainoastaan viedäkseen ihmisiä valon taakse. Todellisuudessa
hänellä ei ollut mitään ja hän oli velassa irtohampaitaan myöten. Hänen
koristeensa, irtaimistonsa, vaununsa, hevosensa, palvelijansa, kaikki
oli lainattu parisilaisilta koronkiskureilta, jotka uhkasivat ottaa ne
takaisin, ellei hän pian naittaisi tyttäriään jollekin rikkaalle
herralle, ja tuo kunnon Sidonie odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä
talonsa tyhjänä ja itsensä puilla paljailla. Koskapa hänellä oli kiire
löytää itselleen vävy, oli hän heti iskenyt silmänsä hra de
Montragoux'hun, jonka hän arvioi yksinkertaiseksi, helposti
petettäväksi, hyvin lempeäksi ja kaikessa ulkonaisessa juroudessaan ja
karuudessaan hyvin alttiiksi rakkaudelle. Hänen tyttärensä olivat
mukana hänen juonessaan ja joka kerta kohdatessaan ritarin, pommittivat
he Siniparta-raukkaa sydämeen asti tunkevilla katseillaan. Hän antautui
varsin pian molempien neiti de Lespoissein vastustamattomille suloille.
Unohtaen valansa hän ei enää muuta toivonut kuin päästä naimisiin
jommankumman kanssa, sillä hänen mielestään olivat molemmat yhtä
kauniita. Jonkun verran viivyteltyään, joka johtui vähemmän
epäröimisestä kuin ujoudesta, hän lähti komealla saattueella La
Motte-Gironiin ja esitti avioliittotarjouksensa rouva de Lespoisselle,
jättäen hänen päätettäväkseen, kumman tyttärensä hän tahtoisi hänelle
antaa. Rouva Sidonie vastasi hänelle kohteliaasti, että hän piti
ritaria suuressa arvossa ja salli hänen kosia sitä neiti de Lespoissea,
joka häntä enemmän miellytti.
-- Koettakaa valloittaa hänet, herra, sanoi hän, ja minä olen
ensimäinen iloitsemaan menestyksestänne.
Tehdäkseen lähempää tuttavuutta Siniparta kutsui Anne ja Jeanne de
Lespoissen sekä heidän äitinsä, veljensä ynnä lukuisan joukon muita
naisia ja aatelisherroja pariksi viikoksi Les Guillettesin linnaan.
Tällä ajalla pantiin toimeen yhtämittaisia huvi-, metsästys- ja
kalastusretkiä, tanssiaisia, kemuja ja juhla-aterioita ja kaikenlaisia
huvituksia.
Muuan nuori herra, jonka neidit de Lespoisse olivat tuoneet mukanaan,
ritari de la Merlus, järjesti metsästysretket. Siniparralla oli
kauneimmat ajokoirat ja kauneimmat metsästysaseet koko paikkakunnalla.
Naiset kilpailivat hirvenajo-menoissa miesten kanssa. Aina ei
hätyytetty otusta, mutta metsästäjät ja metsästäjättäret harhaantuivat
metsään parittain, kohtasivat toisensa ja häipyivät jälleen
näkymättömiin. Ritari de la Merlus hävisi mieluimmin yhdessä Jeanne de
Lespoissen kanssa ja kaikki palasivat vasta pimeän tullen linnaan,
vielä täynnä seikkailujensa huumaa ja tyytyväisinä päiväänsä. Tehtyään
muutaman päivän huomioita tuo kunnon ritari de Montragoux asetti
ehdottomasti etusijalle Jeannen, sisarista nuorimman, joka oli
tuoreempi, mikä ei suinkaan merkitse sitä, että hän myös olisi ollut
kokemattomampi. Hän ilmaisi peittelemättä mieltymyksensä, jossa ei
ollutkaan mitään salattavaa, koska sillä oli kunnialliset
tarkoitusperät, ja sitäpaitsi oli Siniparta suora ja mutkaton mies. Hän
mielisteli tätä nuorta neitiä parhaansa mukaan, tosin hän ei puhunut
paljon, koska ei ollut sellaiseen tottunut, mutta hän katseli häntä
silmät peloittavasti pyörien päässä ja vetäen hartiainsa takaa
sellaisia huokauksia, että ne olisivat voineet kaataa tammen. Väliin
hän pärähti nauramaan ja silloin kaikki astiat helisivät ja
ikkunaruudut tärisivät. Hän oli ainoa koko seurasta, joka ei huomannut,
miten ahkerasti ritari de la Merlus seurusteli rouva de Lespoissen
nuoremman tyttären kanssa, tai jos hän sen huomasikin, ei hän nähnyt
siinä mitään pahaa.
Hänen naistuntemuksensa ei ollut kyllin suuri kylvääkseen epäilystä
hänen mieleensä eikä hän voinut rahtuistakaan epäillä sitä, jota hän
rakasti. Minun isoäidilläni oli tapana sanoa, että elämän kokemuksesta
ei ole mitään hyötyä ja että ihminen pysyy sinä, mitä hän on. Luulenpa,
että hän oli oikeassa, ainakaan ei tämä tositarina, jonka kerron tässä,
ole omiaan tekemään tyhjäksi hänen sanojaan.
Nämä Siniparran juhlat olivat harvinaisen komeat. Pimeän tullen
valaisivat tuhannet soihdut linnan edessä olevaa nurmimattoa, ja
pöydät, joita fauneiksi ja metsänneidoiksi puetut tarjoilijat ja
tarjoilijattaret palvelivat, notkuivat maan ja metsien herkullisimmista
antimista. Soittoniekat helkyttelivät lakkaamatta kauniita säveleitä.
Juhla-aterian lopulla tulivat koulun opettaja ja opettajatar kylän
poikien ja tyttöjen kanssa pitoväen luo kunniakäynnille ja lukivat
tervehdyssanat ritari de Montragoux'lle ja hänen vierailleen. Eräs
tähdistälukija piippalakki päässä ennusteli naisille ja ilmoitti heille
heidän tulevat rakkausseikkailunsa käsien viivoista. Siniparta juotti
kaikkia vasallejaan ja jakoi omin käsin leipää ja lihaa köyhille
perheille.
Kello kymmenen aikaan illalla vetäytyi seurue yön kastetta peläten
lukemattomilla kynttilöillä valaistuihin huoneisiin, joissa oli pöytiä
kaikenlaisia pelejä varten: siinä jos jonkinlaiset nikkari-, biljardi-,
_reversi-, troumadame-, tourniquet-, portique-, bête, boca-, brelan-,
trictrac-, bassette-, calbas-_ [useimmat yllämainituista peleistä ovat
ranskalaisia uhkapelejä. Suom. huom.], shakki- ja noppapelit.
Siniparralla oli jatkuvasti huono onni näissä peleissä, joissa hän
menetti joka yö suuria summia. Ainoa, mikä häntä lohdutti tässä
yhtämittaisessa vastoinkäymisessä, oli nähdä rouvasväki de Lespoissen
voittavan paljon rahaa. Jeanne, joka koko ajan pelasi yhdestä tuumin
ritari de la Merlusn kanssa, kahmaisi itselleen kokonaisia kultavuoria.
Rouva de Lespoissen molemmat pojat tekivät myös hyviä kauppoja
reversi- ja bassette-pelissä; mitä suurempi uhkapeli, sitä varmemmin he
voittivat. Pelaamista jatkettiin hyvin myöhään yöhön.
Näiden suurenmoisten pitojen aikana ei nukuttu laisinkaan ja, kuten
vanhimman Siniparta-tatinan tekijä kertoo, "pitkin yötä tehtiin
kaikenlaisia kujeita toinen toisilleen". Nämä hetket olivat monelle
vuorokauden suloisimmat, sillä leikin varjolla saattoivat ne, jotka
tunsivat hellempiä tunteita toisiaan kohtaan, pimeän suojissa lymytä
jonkun makuukammion soppeen. Ritari de la Merlus esiintyi milloin
pirun, milloin kummituksen tai suden hahmossa säikyttääkseen
nukkujoita, mutta lopuksi hän aina kuitenkin livahti neiti Jeanne de
Lespoissen huoneeseen. Hyvää ritari de Montrapoux'takaan ei unohdettu
näissä leikeissä. Rouva de Lespoissen molemmat pojat panivat hänen
vuoteeseensa syyhypulveria ja polttivat hänen huoneessaan aineita,
jotka levittivät inhoittavaa katkua. Tai sitten he asettivat hänen
ovenkamanansa päälle täysinäisen vesisangon siten, että tuo kunnon
ritari ei voinut avata ovea kumoamatta vesisaavia ylitseen. Lyhyesti
sanoen, he tekivät kaikenlaisia hauskoja kepposia, jotka huvittivat
seuraa ja jotka Siniparta sieti tavanmukaisella hyvänahkaisuudellaan.
Hän uudisti avioliittotarjouksensa, johon rouva de Lespoisse suostui,
vaikkakin hänen sydämensä, kuten hän sanoi, oli särkyä pelkästä
ajatuksestakin, että hänen tyttärensä joutuisivat naimisiin. Häät
vietettiin La Motte-Gironissa ennen kuulumattomalla upeudella. Neiti
Jeanne oli erinomaisen kaunis, hänen pukunsa oli parasta Parisin pitsiä
ja tukkansa tuhansilla kiemuroilla. Hänen sisarellaan Annella oli
viheriäinen, kullalla kirjailtu samettipuku. Heidän rouva äitinsä puku
oli mustilla samettireunuksilla ja helmillä ja timanteilla koristettua
kultanypläystä. Hra de Montragoux oli kiinnittänyt mustaan
samettipukuunsa kaikki suuret timanttinsa; hän oli erittäin
hyväntahtoisen näköinen ja hänen kasvoillaan oli viattomuuden ja
ujouden ilme, joka muodosti miellyttävän vastakohdan hänen siniselle
leualleen ja hartiakkaalle olemukselleen. Epäilemättä olivat morsiamen
veljet myös sirosti vaatetettuja, mutta ritari de la Merlus
ruusunvärisessä, helmillä kirjaillussa samettinutussaan voitti sentään
loisteliaisuudessa kaikki muut.
Heti juhlamenojen jälkeen ottivat juutalaiset, jotka olivat morsiamen
perheelle ja hänen salarakastelijalleen vuokranneet kaikki nämä kauniit
korut ja upeat jalokivet, ne pois ja kyyditsivät ne postivaunuissa
takaisin Parisiin.