II.

Vuoden 1650:n paikkeilla asusti maatilallaan Compiègnen ja

Pierrefondsin välillä rikas aatelismies nimeltä Bernard de Montragoux,

jonka esi-isät olivat olleet valtakunnan korkeimmissa viroissa, mutta

hän eleli kaukana hovista, siinä hiljaisessa huomaamattomuudessa, joka

siihen aikaan verhosi kaiken, mihin ei kuninkaan katse yltänyt. Hänen

Les Guillettes-nimisessä linnassaan oli vaikka kuinka paljon

kallisarvoisia huonekaluja, kulta- ja hopea-astioita, seinäverhoja ja

korukirjailuja, joita hän säilytti lukituissa varastohuoneissa.

Kuitenkaan ei hän piiloitellut aarteitaan siitä syystä, että olisi

pelännyt niiden käytännössä kuluvan; hän oli päinvastoin hyvinkin

runsaskätinen ja antelias. Mutta siihen aikaan oli tavallista, että

maaseudun aatelisherrat viettivät hyvin yksinkertaista elämää, söivät

palvelusväkensä kanssa samassa pöydässä ja pyörivät pyhäpäivisin

tanssissa kylän tyttöjen kanssa. Kuitenkin he erinäisissä

tilaisuuksissa panivat toimeen muhkeita juhlia, jotka kokonaan

poikkesivat arkielämän vaatimattomuudesta. Sitä varten täytyi heillä

olla varastossa paljon kauniita huonekaluja ja kauniita seinäverhoja.

Näin oli laita myös herra de Montragoux'n.

Hänen goottilaiseen aikaan rakennettu linnansa kantoi ajan karua

leimaa. Ulkoapäin se näytti hyvinkin epäystävälliseltä ja kolkolta

suurine tornintynkineen, jotka kuningas Ludvig-vainajan aikaisissa

mellakoissa oli sellaisiksi rikottu. Sisältäpäin se näytti

hauskemmalta. Huoneet oli koristettu italialaiseen tapaan, samoin

alakerran suuri juhlakäytävä, joka ali täynnä kohokuvaveistoksia,

maalauksia ja kultauksia.

Tämän käytävän toisessa päässä oli huone, jota tavallisesti nimitettiin

"pikku kammioksi." Se on ainoa nimitys, jota Charles Perrault siitä

käyttää. Ei haita tietää, että sitä nimitettiin myös onnettomien

prinsessojen kammioksi, sentähden että muuan firenzeläinen maalari oli

kuvaillut sen seinille eräitä murheellisia tarinoita: Dirken, Auringon

tyttären, jonka Antiopen pojat ovat sitoneet härän sarviin; Nioben,

joka Sipylen vuorella itkee jumalaisten nuolien lävistämiä lapsiaan;

Prokriksen, joka odottaa rintaansa Cephaloksen keihästä. Nämä kuvat

vaikuttivat aivan eläviltä ja porfyyrilaatat, joilla huoneen lattia oli

kivitetty, näyttivät punoittavan noiden onnettomien naisten verestä.

Eräs kammion ikkunoista avautui linnankaivantoon, jossa ei ollut yhtään

vettä.

Tallirakennukset, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä linnasta,

muodostivat komean rykelmän. Niissä oli pilttuita kuudellekymmenelle

hevoselle ja vajoja kahdelletoista kullatulle vaunulle. Mutta Les

Guillettesin pääviehätyksenä olivat kuitenkin sen kanavat ja metsät,

jotka laajalti ympäröivät hovia, tarjoten tilaisuuden kalastuksen ja

metsästyksen huveihin.

Useimmat seudun asukkaista eivät tunteneet herra de Montragoux'ta

muulla kuin Siniparran nimellä. Totta tosiaankin, hänen partansa oli

sininen, mutta se oli sininen vain siksi, että se oli musta, ja

ainoastaan sentähden että se oli musta, oli se sininen. Ei tule

kuvitella herra de Montragoux'ta minkään sellaisen hirvittävän

kolmipäisen Typhonin kaltaiseksi, jollaisen esimerkiksi voi nähdä

Ateenassa nauravan kolmeen indigoväriseen partaansa. Me pääsemme paljon

lähemmäksi totuutta, jos vertaamme Les Guillettesin herraa joihinkin

tuollaisiin näyttelijöihin tai pappeihin, joiden vasta-ajetut posket

vivahtavat siniseen. Herra de Montragoux ei käyttänyt suippokärkistä

partaa niinkuin hänen iso isänsä kuningas Henrik II:n hovissa; ei

myöskään viuhkapartaa kuten hänen vaarinsa isoisä, joka kaatui

Marignanon taistelussa. Samoin kuin hra de Turennellä oli hänelläkin

vain viikset ja leukaparta; hänen poskensa kuulsivat siniseltä; mutta

sanottakoon siitä mitä tahansa, niin ei se laisinkaan rumentanut tuota

kunnon ritaria eikä pelottanut ketään. Hän vaikutti sen kautta

ainoastaan miehekkäämmältä ja jos se tekikin hänet vähän jylhän

näköiseksi, niin eivät naiset häntä suinkaan sen vuoksi vihanneet.

Bernard de Montragoux oli hyvin kaunis mies, kookas, leveäolkainen,

roteva ja rehevä, vaikkakin maalaismallinen ja paremmin kotonaan

metsissä kuin kaduilla ja salongeissa. Tosin hän ei kuitenkaan

miellyttänyt naisia siinä määrin kuin täten rakennetun, rikkaan miehen

olisi luullut tekevän. Siihen oli syynä hänen ujoutensa, se juuri, eikä

hänen partansa. Hän tunsi naisiin nähden vastustamatonta vetovoimaa ja

samalla voittamatonta pelkoa. Hän pelkäsi heitä yhtä paljon kuin

rakasti. Siinä kaikkien hänen vastoinkäymistensä pohjimmainen syy ja

alkujuuri. Nähdessään jonkun naisen ensimäistä kertaa, olisi hän

mieluummin kuollut kuin voinut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa, ja oli

tämä nainen hänelle kuinka mieluinen tahansa, vaikeni hän hänen

edessään kuin muuri; hänen tunteistaan puhuivat ainoastaan hänen

silmänsä, joilla hän mulkoili vallan kauhistavasti. Tämä ujous teki

hänet alttiiksi monenlaisille ikävyyksille, pääasiallisesti siksi, että

se esti häntä solmimasta kunniallista liittoa vaatimattomien ja

säädyllisten naisten kanssa ja heitti hänet aseettomana uhrina kaikkein

rohkeimpien ja yritteliäimpien saaliiksi. Siitä koitui hänen elämänsä

onnettomuus.

Jo varhain oli hän jäänyt orvoksi, ja työnnettyään noilla

häveliäisyyden ja kauhun tunteilla, joita hän ei kyennyt voittamaan,

pois luotaan ne edulliset ja sangen arvokkaat avioliittomahdollisuudet,

mitä hänelle oli tarjoutunut, nai hän erään neiti Colette Passagen,

joka hiljattain oli asettunut asumaan seudulle ansaittuaan jonkun

verran rahaa valtakunnan kylissä ja kaupungeissa karhua tanssittamalla.

Hän rakasti tätä kaikella kyvyllään ja voimallaan. Ja ollaksemme

oikeudenmukaisia, täytyy meidän myöntää, että Colettella oli millä

miellyttää, tuollainen kuin oli roteva ja hyllyvärintainen; hipiäkin

oli hänellä vielä jotensakin tuores, vaikkakin ulkoilmassa ahavoitunut.

Ylhäisen naisen asema tuotti hänelle ensin suurta hämmästystä ja iloa;

hänen sydäntään, joka ei ollut paha, liikutti noin korkeassa arvossa

olevan ja noin muhkearakenteisen aviomiehen hyvyys, tämä kun oli

alamaisin kaikista palvelijoista ja rakastunein kaikista rakastajista.

Mutta muutaman kuukauden kuluttua hänelle tuli ikävä, kun hän ei enää

saanut kierrellä maailmaa. Keskellä rikkauksia, rakkauden ja

huolenpidon hemmoittelemana, hänen ainoa ilonsa oli mennä tapaamaan

entisen metsäläiselämänsä toveria kellariin, jossa se virui ketju

kaulassa ja rengas turvassa, ja suudella sitä itkien otsalle.

Nähdessään hänet allapäin, tuli hra de Montragoux itsekin surulliseksi,

ja hänen murheensa vain pahensi hänen elämäntoverinsa apeaa mieltä. Se

huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota hän tuhlasi tälle, koski

vaimoparan sydämeen. Eräänä aamuna herätessään hra de Montragoux ei

löytänytkään Colettea viereltään. Hän etsi häntä turhaan kaikkialta

linnasta. Onnettomain prinsessojen kammion ovi oli auki. Siitä oli hän

livistänyt vapauteen karhuilleen. Siniparran tuskaa oli vaikea nähdä.

Huolimatta niistä lukemattomista sanansaattajista, joita oli lähetetty

häntä etsimään, ei sen koommin kuultu mitään Colette Passagesta.

Hra de Montragoux suri häntä vielä silloinkin, kun hän eräässä Les

Guillettesin juhlassa sattui tanssimaan Jeanne de La Clochen,

Compiègnen tuomarin tyttären kanssa, johon hänen sydämensä syttyi. Hän

pyysi hänen kättään ja saikin sen sillä siunaamalla hetkellä. Jeanne

piti viinistä ja joi sitä ylenpalttisen paljon. Tämä himo kasvoi

hänessä siinä määrin, että muutaman kuukauden kuluttua hän oli pullea

kuin viinileilin kupu. Pahinta oli se, että tämä viinisäkki, tultuaan

raivoihinsa, kieri lakkaamatta pitkin saleja ja portaita huutaen,

kiroten, nikotellen ja sylkien suustaan herjauksia ja viiniä kaiken yli

mitä eteen sattui. Hra de Montragoux oli vihasta ja kauhusta

tyrmistynyt. Mutta sitten hän keräsi rohkeutensa ja yritti yhtä paljon

kovuudella kuin kärsivällisyydellä parantaa puolisoaan tuosta niin

epämiellyttävästä paheesta. Rukouksia, nuhteita, nöyriä pyyntöjä,

uhkauksia, kaikkia keinoja hän käytti. Mikään ei auttanut. Hän kielsi

häneltä kellarinsa viinit; vaimo hankki niitä itselleen muualta ja

sellaisia, joista hän päihtyi vielä kamalammin.

Riistääkseen häneltä halun lempijuomaansa, hra de Montragoux pani

kissanminttua hänen pulloihinsa. Jeanne luuli, että hän aikoi myrkyttää

hänet, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja upotti kyökkiveitsen kolme tuumaa

syvältä hänen vatsaansa. Hra de Montragoux oli vähällä kuolla, mutta

säilytti silti täydelleen tavallisen lempeytensä. "Hän on, sanoi hän,

enemmän surkuteltava kuin moitittava." Muuanna päivänä, kun oli

unohdettu sulkea onnettomien prinsessojen kammion ovi, meni Jeanne de

La Cloche sinne aivan sekapäisenä, kuten tavallisesti, ja nähdessään

seinillä nuo maalatut hahmot tuskaisissa asennoissa ja henkitoreissaan,

luuli hän niitä todellisiksi naisiksi ja pakeni kauhuissaan suin päin

metsään kirkuen: murhaa! Kuullessaan miten Siniparta huusi häntä ja

juoksi hänen jälessään hän heittäytyi kanavaan ja hukkui sinne.

Uskomatonta, mutta totta, hänen puolisonsa suri tätäkin kuolemaa, niin

sääliväinen sydän hänellä oli.

Kuusi viikkoa tuon tapaturman jälkeen hän otti pitemmittä mutkitta

aviokseen Gigonnen, arentimiehensä Traignelin tyttären. Hän kulki

puukengissä ja tuoksui sipulilta. Hän oli muuten kaunis tyttö, paitsi

että hän katsoi toisella silmällään kieroon ja ontui toiselta

jalaltaan. Heti naimisiin päästyään tuli tämä entinen hanhipaimenetar

mielettömän kunnianhimoiseksi eikä enää uneksinut muusta kuin uusista

arvoista ja uusista komeuksista. Hänen mielestään eivät hänen

koruompelein somistetut pukunsa enää olleet kyllin kallisarvoisia,

hänen helmiset kaulakäätynsä enää kyllin hienoja, hänen rubiininsa

kyllin suuria, hänen vaununsa kyllin kullattuja, hänen lammikkonsa,

metsänsä, maansa kyllin laajoja. Siniparta, joka ei milloinkaan ollut

tuntenut kunnianhimoa, kärsi puolisonsa pöyhkeilevästä mielenlaadusta,

ja kun hän ei viattomuudessaan tiennyt, oliko parempi ajatella

ylvästelevästi kuten tämä tai vaatimattomasti kuten hän itse, syytti

hän melkein itseään jonkinlaisesta luonteen latteudesta, joka oli hänen

elämäntoverinsa ylhäisten mielitekojen vastuksena; ja täynnä

epävarmuutta hän milloin kehoitti tätä kohtuullisesti nautiskelemaan

tämän maaliman antimista, milloin taas kiihoitti itseään ajamaan takaa

kultaa ja kunniaa aivan mielettömyyksien rajoille. Hän oli järkevä,

mutta aviollinen rakkaus voitti hänessä järkevyyden. Gigonne ei enää

ajatellut muuta kuin saada esiintyä ylhäisten parissa, tulla kutsutuksi

hoviin ja päästä kuninkaan rakastajattareksi. Kun eivät nämä halut

voineet toteutua, kuivui hän kokoon harmista, sai keltataudin, johon

hän kuoli. Siniparta rakennutti hänelle itkien ja huokaillen mahtavan

hautapatsaan.

Näin yhtämittaisten kotoisten vastoinkäymisten murtamana ei tuo kelpo

ritari kenties enää olisi ollenkaan valinnut itselleen uutta puolisoa,

mutta hänet itsensä valittiin ja sen teki neiti Blanche de Gibeaumex,

erään yksikorvaisen ratsuväkiupseerin tytär; toisen korvansa väitti

tämä menettäneensä kuninkaan palveluksessa. Blanche oli hyvin älykäs ja

hän käytti tätä älyään pettääkseen miestään. Hän petti häntä kaikkien

seudun aatelismiesten kanssa. Ja hän teki sen niin taitavasti, että hän

saattoi harjoittaa uskottomuutta itse linnassakin ja yksinpä aivan

miehensä silmien alla, ilman että tämä huomasi mitään. Sinipartaraukka

aavisteli kyllä jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Onnettomuudekseen

Blanche, joka käytti kaikki taitonsa pettääkseen aviomiestään, ei ollut

yhtä ovela pettämään rakastajiaan, tarkoitan, salaamaan sitä, että hän

petti heitä toinen toistensa kanssa. Eräänä päivänä eräs aatelismies,

jota hän oli rakastanut aikaisemmin, yllätti hänet onnettomien

prinsessojen kammiossa yhdessä erään aatelismiehen kanssa, jota hän

paraikaa rakasti, ja lävisti hänet miekallaan. Muutamia tunteja

myöhemmin löysi eräs linnan palvelijoista tuon naisparan sieltä

kuolleena, ja tämä huone herätti senjälkeen yhä enemmän kauhua.

Siniparta-raukka, joka samalla kertaa sai tietää sekä suuresta

häpeästään että vaimonsa murheellisesta lopusta, suri jälkimmäistä

onnettomuutta paljon enemmän kuin edellistä. Hän rakasti Blanche de

Gibeaumexia aivan erikoisella lämmöllä ja hellemmin kuin mitä hän oli

rakastanut Jeanne de La Clochea, Gigonne Traigneliä tai edes Colette

Passagea. Kuultuaan, että Blanche oli häntä lakkaamatta pettänyt ja

ettei hän enää milloinkaan voisi häntä pettää, valtasi hänet suuri

tuska ja levottomuus, joka päivä päivältä, sensijaan että olisi

lieventynyt, yltyi yhä kiihkeämmäksi. Hänen kärsimyksensä kävivät niin

sietämättömiksi, että ne aiheuttivat sairauden, joka pani pelkäämään

pahinta.

Käytettyään tuloksettomasti erilaisia lääkkeitä, ilmoittivat lääkärit,

että ainoa tehokas parannuskeino hänen tautiinsa oli ottaa nuori vaimo.

Silloin hänen mieleensä juolahti hänen pikkuserkkunsa Angèle de La

Garandine, jonka hän uskoi mielisuosiolla saavansa, sentähden että hän

oli varaton. Mikä lisäksi rohkaisi häntä pyytämään Angèlea vaimokseen

oli se seikka, että häntä yleensä pidettiin yksinkertaisena ja

vähätietoisena. Kun älykäs nainen juuri oli häntä pettänyt, tuntui

typerä turvalliselta. Hän nai neiti de La Garandinen, mutta huomasi

pettyneensä laskelmissaan. Angèle oli lempeä, Angèle oli hyvä, Angèle

rakasti häntä; hänessä ei itsessään ollut taipumuksia pahaan, mutta

kuka tahansa saattoi vietellä hänet siihen milloin tahansa. Tarvitsi

vain sanoa hänelle: "Tehkää näin, jotteivät hepenenne turmeltuisi,

tulkaa tänne, jotta ei susi söisi teitä", tai: "Sulkekaa silmänne ja

ottakaa tämä pieni lääkeannos" ja heti hän yksinkertaisuudessaan teki

mitä lurjukset tahtoivat ja he tahtoivat häneltä tietenkin sitä, mikä

oli aivan luonnollista, sillä hän oli sievä. Hra de Montragoux, jota

tämä vilpitön vaimo petti ja loukkasi yhtä paljon ja enemmänkin kuin

mitä Blanche de Gibeaumex oli tehnyt, oli kaikeksi onnettomuudekseen

nyt lisäksi siitä tietoinen, sillä Angèle oli aivan liian viaton ja

avomielinen mitään häneltä peittääkseen. Hän sanoi miehelleen:

"Herraseni, minulle sanottiin sitä; minulle tehtiin tätä; minulta

otettiin tämä; minä näin tuollaista; minä tunsin tällaista." Ja

yksinkertaisuudellaan hän tuotti tuolle poloiselle linnanherralle

kuvaamattomia kärsimyksiä. Hän kesti ne miehuullisesti. Kuitenkin

saattoi hän joskus erehtyä sanomaan tuolle yksinkertaiselle

luontokappaleelle: "Te olette kana", ja lyömään häntä korvalle. Nämä

korvapuustit panivat alulle sen maineen, että hän oli julma, jonka

nimen hän sittemmin sai kantaa. Muuan kerjäläis-munkki, joka vaelsi Les

Guillettesin ohitse kerran kun hra de Montragoux oli kurppia ampumassa,

tapasi rouva Angèlen nukenvaatteita neulomassa. Havaitessaan, että hän

oli yhtä yksinkertainen kuin kaunis tuo hyvä munkki otti hänet aasinsa

selkään uskotellen hänelle, että enkeli Gabriel odotteli häntä

viidakossa solmiakseen hänen jalkaansa helmiset sukkanauhat. Luullaan,

että susi söi hänet suuhunsa, sillä kuuna päivänä ei häntä enää

sittemmin nähty.

Kuinka saattoikaan Siniparta näin turmiollisten kokemusten jälkeen

vielä ryhtyä uuteen liittoon? Sitä ei voisi ollenkaan käsittää, ellei

tietäisi, miten suuri valta kauniilla silmillä on herkkään sydämeen.

Tuo kunnon ritari tapasi naapurilinnassa, jossa hänen oli tapana käydä,

nuoren aatelisen orpotytön, nimeltä Alix de Pontalcin, joka, senjälkeen

kun hänen ahne holhoojansa oli ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, ei

enää halunnut muuta kuin päästä luostariin. Hyväntahtoiset ystävät

rupesivat välittäjiksi saadakseen hänet muuttamaan päätöstään ja

suostumaan hra de Montragoux'n vaimoksi. Hän oli moitteettoman kaunis.

Siniparta, joka odotti saavansa hänen sylissään nauttia autuuden

äärettömyyttä, pettyi vieläkin kerran toiveissaan, ja tällä kertaa oli

pettymys sitä lajia, että se kävi hänen tunnolleen enemmän kuin kaikki

hänen edellisissä avioliitoissa kärsimiänsä harmit. Alix de Pontalcin

kieltäytyi itsepintaisesti toteuttamasta sitä yhdyselämän lakia, jonka

alaiseksi hän kuitenkin oli lupautunut. Turhaan pyysi ja rukoili hra de

Montragoux häntä suostumaan vaimokseen; hän oli kuuro kaikille

rukouksille, kyynelille, soimauksille, torjui luotaan miehensä

mitättömimmätkin hyväilyt, riensi lukitsemaan itsensä onnettomien

prinsessojen kammioon, jossa hän murjotteli yksin yökausia. Ei koskaan

tultu tietämään tämän jumalallisille ja inhimillisille laeille niin

vastaisen menettelyn syytä; luultiin sen johtuvan siitä, että hra de

Montragoux'lla oli sininen parta, mutta se, mitä yllä kerroimme tästä

parrasta, tekee sellaisen otaksuman sangen vähän todenmukaiseksi.

Sitäpaitsi tämä on seikka, josta on vaikea mennä päättelemään mitään.

Aviomiesparka kärsi julmasti. Unohtaakseen sen hän metsästi raivoisasti

ajattaen kuoliaaksi koiria, hevosia ja jahtirenkejä. Mutta vaikka hän

palasi linnaansa uupuneena ja kankeana, niin heti, kun hän vain

vilaukseltakin näki neiti de Pontalcinin, palasivat taas samalla kertaa

sekä hänen voimansa että hänen vaivansa. Vihdoin viimein kun hän ei

enää jaksanut kauemmin kestää tätä kidutusta, anoi hän, että Rooma

purkisi avioliiton, joka ei ollut muuta kuin naamio, ja saikin

välittämällä kauniin lahjan Pyhälle Isälle kanoonisen lain perusteella

eron. Että hra de Montragoux lähetti luotaan pois neiti de Pontalcinin

kaikin naiselle kuuluvin kunnianosoituksin, sensijaan että olisi

antanut hänelle aimo selkäsaunan, osoittaa vain, että hänellä oli

voimakas sielu ja suuri sydän ja että hän oli itsensä herra samoin kuin

hän oli Les Guillettesin. Mutta hän vannoi, ettei mitään naissukupuolta

enää koskaan tästä lähin pääsisi hänen oviensa sisäpuolelle. Jospa hän

olisi pitänytkin valansa loppuun asti.