Siitä kuuluisasta henkilöstä, jota kansa tavallisesti nimittää
Siniparraksi, on olemassa mitä erilaisimpia, eriskummallisimpia ja
valheellisimpia käsityskantoja. Vähimmin puolustettavissa lienee
sentään se kanta, joka väittää, että tämä aatelismies olisi ollut
olennoitu aurinko. Tätä mielipidettä kannatti lämpimästi noin
neljäkymmentä vuotta sitten muuan vertailevan jumaluustieteen suunta.
Se opetti, että Siniparran seitsemän vaimoa olivat aamuruskoja ja hänen
molemmat lankonsa ilta- ja aamuhämäriä vastaten tavallaan Dioskureja,
jotka vapauttivat Theseuksen ryöstämän Helenan. Niille, jotka
mahdollisesti olisivat taipuvaisia uskomaan tätä, on hyvä johdattaa
mieleen, että muuan oppinut kirjastonhoitaja Agenista, Jean-Baptiste
Pérès, todisti v. 1817 erittäin uskottavasti, että Napoleoniakaan ei
ollut koskaan ollut ja että koko tarina tästä muka niin suuresta
sotapäälliköstä oli pelkkä aurinkomyytti. Mutta kaikkein
kekseliäimpienkin älyn leikittelyjen uhalla emme kernaasti voi epäillä,
etteivätkö Siniparta ja Napoleon todella olisi kerran eläneet.
Erään toisen olettamuksen mukaan, joka ei ole sen paremmin perusteltu,
olisi Siniparta sama henkilö kuin se marsalkka de Rais, joka oikeuden
tuomitsemana kärsi kuolemanrangaistuksen Nantesin sillalla 26 p:nä
lokak. v. 1440. Ryhtymättä tässä hra Salomon Reinachin kanssa
tutkistelemaan, oliko tuo samainen marsalkka tosiaankin tehnyt kaikki
ne rikokset, joihin hänet tuomittiin syypääksi, vai eivätkö kenties
hänen rikkautensa, joita muuan ahne ruhtinas himoitsi, olleet osaltaan
jouduttamassa hänen perikatoaan, on kuitenkin ilmeistä, ettei mikään
hänen elämänkulussaan muistuta Siniparran tarinaa, joten heitä ei siis
voi sekoittaa yhteen eikä tehdä heistä samaa henkilöä.
Charles Perrault, jolla on se ansio, että hän v. 1660 kirjoitti
ensimäisen elämäkerran tästä ritarista, joka oli siitä merkillinen,
että hän oli ottanut itselleen seitsemän vaimoa, teki hänestä
täydellisen konnan ja maailman julmimman ihmisen. Mutta olkoon meidän
sallittu epäillä, ellei juuri hänen rehellisiä tarkoitusperiään, niin
ainakin hänen tiedonantojensa luotettavaisuutta. Hänellä on saattanut
olla ennakkoluuloja kuvaamaansa henkilöä kohtaan. Hän ei olisi
ensimäinen historioitsija tai runoilija, jota on huvittanut tehdä
kuvauksensa todellisuutta synkemmiksi. Jos olemme saaneet Tituksesta,
mikäli tuntuu, sangen ihannoidun muotokuvan, niin näyttää Tacitus
sensijaan liiaksi mustanneen Tiberiusta. Macbeth, jonka taru ja
Shakespeare ovat kuormittaneet rikoksilla, oli todellisuudessa
oikeamielinen ja viisas kuningas. Hän ei lainkaan murhannut kavalasti
vanhaa kuningas Duncania. Duncan kaatui jo aivan nuorella ijällään
eräässä suuressa taistelussa ja hänet löydettiin seuraavana päivänä
kuolleena eräästä paikasta, jota nimitettiin Asesepän Myymäläksi. Tämä
kuningas oli saattanut hengiltä useita Gruchnon, Macbethin vaimon
sukulaisia. Viimeksimainitun hallitsijan aikana tuli Skotlanti
varakkaaksi ja onnelliseksi; hän edisti kauppaa ja häntä pidettiin
porvarien suojelijana, kaupunkien todellisena kuninkaana. Klaanien
aatelisto ei voinut antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli voittanut
Duncanin, eikä myöskään sitä, että hän suojeli käsityöläisiä: se
surmautti hänet ja häpäisi hänen muistonsa. Kuolemansa jälkeen tuo hyvä
kuningas Macbeth tuli tunnetuksi ainoastaan vihamiestensä kertomusten
kautta. Shakespearen nero vakiinnutti heidän valheensa ihmiskunnan
tietoisuuteen.
Jo kauan aikaa olin epäillyt, että Siniparta oli samanlaisen onnettoman
kohtalon uhri. Kaikki se, mitä minä hänen elämänvaiheistaan näin
kerrotuksi, ei vähintäkään vakuuttanut minua eikä tyydyttänyt sitä
johdonmukaisuuden ja selvyyden tarvetta, joka minua lakkaamatta
kalvaa. Lähemmin asiaa ajateltuani keksin niissä voittamattomia
ristiriitaisuuksia. Minulle koetettiin aivan liiaksi paljon uskotella
tuon miehen julmuutta, jotta en olisi ruvennut sitä epäilemään.
Nämä aavistukseni eivät pettäneetkään. Tämä vaistomainen
selvänäköisyyteni, joka johtui eräänlaisesta ihmisluonnon
tuntemuksesta, oli piankin muuttuva eittämättömiin todistuskappaleihin
perustuvaksi varmuudeksi. Erään kivenhakkaajan luota Saint-Jean-des
Boisssa löysin erinäisiä Sinipartaa koskevia papereita, muun muassa
hänen tiliensä pääkirjan ja erään nimettömän valituskirjelmän hänen
murhaajiaan vastaan, jota syytelmää syistä, joita en tunne, ei koskaan
oltu julkisuudessa esitetty. Nämä asiakirjat vakaannuttivat minua siinä
uskossa, että hän oli hyvä ja onneton ja että hänen muistonsa joutui
häpeään vain halpamaisten panettelujen vuoksi. Siitä asti olen pitänyt
suorastaan velvollisuutenani kertoa hänen tarinansa sellaisena kuin se
todellisuudessa oli kuvittelematta lainkaan sellaisen hankkeen
saavuttavan menestystä. Tämä tahratun maineen puhdistamis-yritys on
säädetty, sen tiedän, joutumaan hiljaisuuteen ja unohdukseen. Mitä
mahtaa kylmä ja alaston totuus valheen säkenöiviä lumoja vastaan?