Samat. Evert. Amalia.
_Evert_ (vasemmanpuolisesta ovesta, puoliääneen Hilariukselle). No —
mitä tämä on — hän lähtee kuitenkin kanssanne?
_Hilarius_. Ihan niin — hän matkustaa minun kanssani yhdessä.
_Evert_ (vaimollensa). Etkö sinä, Amalia, istunut taannoin täällä näin?
_Amalia_. Istuinpa kyllä.
_Evert_. Tässäkö näin?
_Amalia_. Niin — tässä on vielä nenäliinanikin.
_Evert_ (erikseen). Tässähän oli kirjekin. (Ääneen.) Valmista itsesi
matkalle, — lähdemme heti paikalla täältä.
_Amalia_ (on istahtanut ja useasti käyttänyt hajuvesi-pulloa). Mekö? En
ainakaan minä lähde!
_Evert_ (peljästyneenä). Kuinka!
_Amalia_. Minua miellyttää enemmän tietää, missä läheisin kaupunki on!
_Evert_. Läheisin kaupunkiko — mitä varten niin?
_Amalia_. Kun minun luultavasti täytyy pyytää sinua — menemään tohtoria
hakemaan.
_Evert_. Mutta Amalia!
_Amalia_. Olen aivan puolipyörryksissä — hermoni — pääni — en ainakaan
voi ensi junalla lähteä — ja luultavasti täytyy minun viipyä täällä
kauemminkin.
_Evert_. Oikeinko todella?
_Hilarius_ (antaa Evertille kirjeen). Tässä on, nuori miesparka! — Onpa
kyllin esimerkkejä nuoristakin!
_Evert_ (painavasti). Oletko sinä todellakin kipeä?
_Amalia_. Olen ja — kovasti.
_Serafina_. Mitä nuo todella marmattavat?
_Hilarius_. Luultavasti käy sielläkin ukkonen! He virkistävät luontoa.
_Evert_ (paatoksella). Mutta onko se mahdollista, Amalia! Kuka olisi
sitä voinut uskoa!
_Amalia_. Ole hyvä ja jätä pois tuo tarpeeton paatoksesi!
_Evert_. Amalia — minä tiedän kaikki.
_Amalia_ (pelästyneenä). Kaikki?
_Evert_ (erikseen). Minä sanelen hänelle nuo makeat lauseet kirjeestä!
(Läheten vaimoansa painavasti.) "Ainokainen enkelini!"
_Amalia_ (katsoo kummastellen Evertiin).
_Evert_. "Ainokainen enkelini!" mitä sinä siihen sanot?
_Amalia_ (levollisesti ja hätäytymättä). Se on ensimmäinen hyvä sana,
jonka kuulen sinulta jo moneen kuukauteen!
_Evert_. "Minä jumaloitsen sinua." (Pieni paussi, niinkuin edelläkin.)
"Minä jumaloitsen sinua!"
_Amalia_ (nousten ylös). Mutta sinäpä nyt äkkiä kiltiksi tulit!
_Evert_. "Sinun toivosi ovat minulle käskyjä."
_Amalia_. Sinä olet ihan muuttunut, rakas mieheni.
_Evert_. "Sieluni ikävöitsee sinua."
_Amalia_. Niin tekee minunkin sieluni — Evert kulta. (Antaa hänelle
kättä.)
(Kuuluu kellon soitto.)
_Kantaja_ (huutaen ovelta). Juna lähtee heti paikalla!
_Amalia_ (ottaa laukkunsa). Tavaramme, rakas mieheni!
_Evert_. Sinä lähdet siis mukaan, Amalia?
_Amalia_. Tietysti!
_Evert_. Sinä et ymmärtänyt — mitä minä oikeastaan tahdoin sanoa —
_Amalia_. No?
_Evert_ (liikutettuna). Etkö sinä tiedäkään sitten tuhansista
muiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä?
_Amalia_. Tuhansista muiskuista — ruusupaperisesta kirjeestä? — En
sanaakaan!
_Evert_ (hyvin liikutettuna, tarttuu Amalian molempiin käsiin, suutelee
niitä vuorotellen). Rakas armas — Ami — ah — kuinka paljon minä pidän
sinusta — armas vaimoni — herttaiseni! Jälestäpäin kerron sinulle
kaikki.
(Ulkoa hälinää, vihellystä ja vaunun jyrinää.)