Hilarius ja Serafina.
_Hilarius_ (Evertille). Ah, joutavia! (Serafinalle) Kuuleppas,
mammaseni, olehan nyt järkevä, olemmehan jo liijaksi vanhat laskemaan
lasten leikkiä. Sen kautta pilaamme vaan matkahuviamme, — ja sehän
on ihan mieletöntä.
_Serafina_. Niin se onkin — mieletöntä se onkin.
_Hilarius_. Kas niin — sinä olet kuitenkin viisas, eukkoseni —
papuseni — katsohan nyt minuun edes luopuisasti.
_Serafina_. Juurikuin komennon mukaan voisi laittaa sadetta ja
päiväpaistettta.
_Hilarius_ (hyvin lempeästi). Mitäpä komennosta — mutta kun sinä puhut
päivänpaisteesta niin katsopas, kuinka aurinko paistaa koreasti tuolla
— ikäänkuin olisi joku juhlapäivä. Eihän meillä, sinun kanssasi lie
enää monta suvea jäljellä, — eikö ole siis mieletöntä turmella nuo
moniaat kesäpäivät? (Tahtoo suudella häntä.)
_Serafina_. Mutta noin ihmisten nähden! Niin — niin — ainoastaan
moniaat kesäpäivät! mutta kyllä sinä elät vielä monta päivää minun
jälkeeni.
_Hilarius_. Lakkaahan jo haudasta puhumasta — tee minulle mieliksi —
minä soisin sinun vielä kauvan elävän.
_Serafina_ (leppeästi). Oikeinko todella?
_Hilarius_ (lähempänä kuin ennen). Ihan toden totta, mammaseni — ole
nyt järkevä — kas niin —
_Serafina_ (on katsonut muutaman kerran koomillisesti ympärille).
_Hilarius_. Tule tänne, serafiini enkeli! (He syleilevät toisiaan.)
Olen pohjaltani hyvä sinulle, mammaseni — mutta minkätähden annoit sinä
tänään niin ukkosen jyristä?
_Serafina_. Älkäämme puhukokaan siitä enää, ja puhdistaahan ukkosen
jyrinä ilman ja virvottaa koko luonnon.
_Hilarius_. Niinpä kyllä, se virvottaa koko luonnon. (Pakkaavat
plaideja y.m. yhteen. Ulkoa kuuluu kellon helinää ja kaukaista
vihellystä.)