Evert. Serafina.
_Evert_. Kummallinen tuuma todellakin, en voi käsittää mitä hänen
vaimonsa on ajattelevakaan minusta, — mutta tuossa hän jo onkin.
_Serafina_ (vasemmalta). Tuolla istuu hän ja lukee, — ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunutkaan, — ja minun tulisi muka aina vaan kärsiä.
Ei, mies ja vaimo tulevat yhdeksi, heidän siis pitää olemankin yksi ja
— hänen tulee siis saada osansa hänenkin!
_Evert_ (tuijottaa ja tuijottaa yhä syvemmin ja syvemmin lehteen). Minä
istun kuin tulisilla hiilillä!
_Serafina_ (yskii siten huomauttaakseen läsnäolostaan). Hm, hm! Luulen
vilustuneeni. (Istuikse, lyhyt paussi.) Mokoma sysmäläinen — no eikö
tämä nyt harmita? — Sinä ajattelet kaikitekin, kuinka sinä äskettäin
loukkasit minua? Niinhän? (Nousee ylös.) Minä tunnen jo sinun tapasi
— istua lekotella tuolla lailla — eikä vastata sanaakaan, eikö se ole
totta se, sinä uhrilammas? Niin, sehän on moisten jörrien laita, se!
Sen sijaan että pyytäisit minulta anteeksi, kun teit minulle vääryyttä,
— istut sinä tuolla kuin mikäkin suolapatsas. (Hyvin kiihkeästi.) Ei
— kun minä ajattelen noita aikoja, jolloin sinä kosit minua, — vaikka
siitä nyt onkin vuosia, — kas silloin osasi hän olla simasuu ja
liverrellä: "pienokaiseni, kultaseni, manssikkani, sievä enkelini", —
minä myönnän olleeni silloin sievä, mutta enhän minä nytkään ole mikään
tiikerikissa! Mutta nyt hoksaankin minä, että kaikki oli vaan pelkkää
viekkautta. Sinä olet houkutellut minut naimisiin, iskeäksesi ainoastaan
kyntesi kuin haukka minuun, kyyhkysraukkaan, — sinä peto, sinä
iiliäinen!
_Evert_ (sivulle). Ihan kuin minunkin vaimoni!
_Serafina_. Imeäksesi siten minun sydänvertani. Rakkaudesta et sinä
suinkaan minua nainut, — sillä silloin et olisi voinut unohtaa kaikkea.
Mokoma sysmäläinen! Hän ei puhu yhtään sanaa! Tuollaisen kanssa kuin
sinä tulee lampaastakin susi, ja minun heikko luontoni ei voi kauvan
kärsiä tätä tällaista. Tuottaahan tämä ikuinen kiusa viimeinkin
sydänhalvauksen, ja minä tunnen jo kuinka nuo kiihotukset kalvavat
elämäni lankaa, vaikken nyt vielä näytäkään niin heikolta. Mutta kauan
ei se voi kestää, ja se onkin minun ainoa lohdutukseni. Eron otosta en
minä puhukaan enää, vaikka se tekisikin minun viimeiset päiväni niin
hauskoiksi! Mutta ei minun laitani tule kokonaan hyväksi, ennen kuin
— kuin —
_Evert_. Aha! Nyt tulee jo maahanpanijaiset.
_Serafina_. Ennen kuin minut lasketaan kolme kyynärää alas maan
mustaan multaan, — siellä vasta saan levon. (Itkee.) Silloin saat
sinä omantunnon vaivan, että olet istunut, kuin pökkelö, etkä puhunut
sanaakaan kelpo vaimollesi. Onpa oikein hirveätä, kun ajattelen, että
tämä kaikki tuli vaan siitä, kun sinulle sanoin hävittäneeni sen pienen
lipun.
_Evert_. Kuinka — hänkö tämän lipun hävittänyt! (Hypäten ylös.)
Oletteko te, rouva hävittäneet sen lipun?
_Serafina_. Herranen aika — mitä tämä on se ei ollutkaan minun mieheni,
tuo vanha pökkelö. Ah! — ah! — (Juoksee nopeasti oikealle.)
_Evert_. Mutta kuulkaahan toki, rouva, minä olen sen löytänyt.