Hilarius. Evert.
_Hilarius_ (keskiovesta). Hahaha! Olipa tuo soma "spitaakeli!"
_Evert_ (totisena). Älkääpäs naurako, herra Hilarius.
_Hilarius_. Sallikaa minun toki nauraa, eikö se ollut oikein somaa.
Olettekos nyt tyytyväinen?
_Evert_. Kiitän teitä, — mutta lahja lahjaa vaatii, hyvä päivä
vastausta, ja sentähden annan teille hyvän neuvon.
_Hilarius_. No? Minkähän niin?
_Evert_ (paatoksella). Teidän tulee kaikin mokomin lähteä ensi junassa
pois.
_Hilarius_. Niinhän minä ajattelenkin tehdä.
_Evert_. Mutta vaimonne kanssa.
_Hilarius_. Niin — arvattavasti!
_Evert_ (hyvin totisena). Vaimonne ei sitä tahtone, mutta älkää jättäkö
häntä millään ehdolla, kuulettekos?
_Hilarius_. Mutta tehän olette oikein ankaran totinen.
_Evert_ (erikseen). Miesparka! Oh noita vaimoja — vaimoja! — Kuka olisi
voinut ajatellakaan sellaista, ja vieläpä sellaisella ijällä!
_Hilarius_. Minusta näytätte te voivan pahoin.
_Evert_ (erikseen). Ja sen ohessa tämä ijäkäs kunnon mies, — jonka
häviötä toivotaan. Kurja miesparka!
_Hilarius_ Heretkäähän nyt jo, minä en suvaitse tuollaisia soimauksia!
_Evert_. En minäkään suvaitse sitä, että teitä tahdotaan häväistä, —
minä tahdon sanoa teille salaisuuden.
_Hilarius_. Salaisuuden? No antakaapas kuulla!
_Evert_. Mutta olkaa vahva, — jaksakaa kärsiä!
_Hilarius_. Hyvä, hyvä, — antakaa nyt vaan kuulla!
_Evert_. Teidän vaimollanne on rakastaja. Hän seuraa häntä. —
_Hilarius_. Vaimollaniko? Niinkö te sanoitte?
_Evert_. Täällä kohtaavat he toisensa.
_Hilarius_. Mitä te sanottekaan? Johan te kerrotte ryövärihistorioita!
(Sivulle.) Hänellä on varmaan iili päässä.
_Evert_ (erikseen). Hän ei usko minua. (Ääneen.) No katsokaa nyt itse,
eikö minulla ole oikein? (Antaa Hilariukselle ruusupaperisen kirjeen.)
Kas tässä! — Lukekaapas!
_Hilarius_ (lukee). "Pienokainen enkelini — ja tämä olisi minun
vaimolleni muka!" — Sangen hyvästi — (lukee) "minä jumaloitsen sinua —
ensi asemalla — joku keino — tuhansia muiskuja."
_Evert_. No, mitä te nyt sanotte?
_Hilarius_. Mistä olette saanut tämän lipun?
_Evert_. Minä löysin sen täällä. — Teidän vaimonne on sen kadottanut.
_Hilarius_. Kuulkaapas, nuori ystäväni, minä annan teille hyvän neuvon.
_Evert_. Mikä niin?
_Hilarius_. Lähtekää täältä kaikinmokomin ensi junalla.
_Evert_. Niin minä aijonkin.
_Hilarius_. Mutta pitäkää myös huolta siitä, että vaimonne tulee mukaan.
_Evert_. Vaimoni?
_Hilarius_. Niin, minulla on syytä luulla hänen haluavan jäädä tänne.
_Evert_. Mutta, herra Hilarius! — Ettehän te saata ajatella jotain sen
tapaista, että minun vaimoni muka —
_Hilarius_. Hiljaa, hiljaa, herraseni — minä en ajattele mitään —
mutta tuomitkaahan itse; täällä seisoo: "ainokainen enkelini", kuinka
luulette, onko tämä kirjoitettu 50 vuotiselle eukolle, vai nuoremmalle.
_Evert_. On esimerkkejä vanhoistakin!
_Hilarius_. Jos tämä olisi kirjotettu minun vaimolleni, niin kuuluisi
alku näin: "paksu papuseni", mutta ei suinkaan "ainokainen enkelini"
— sepä olisi kummallinen rakastaja — kolmen päivän perästä toisi hän
varmaankin sellaisen serafiini enkelin takaisin.
_Evert_ (aprikoiden). Minun vaimoni! Mutta ajatelkaahan toki, — me
olemme olleet vasta vuoden naimisissa.
_Hilarius_. Onpa esimerkkejä nuoristakin!
_Evert_. Ei, se on vallan mahdotonta! Pohjaltaan kyllä olette oikeassa,
vaan olisipa se kauheata! Eikö minulla ole jotakin puukkoa, —
pistoolia, — pyssyä?
_Hilarius_. Hiljaa, ystäväni — voipihan tämä kaikki olla pelkkää
leikintekoa — erehdystä.
_Evert_. Kummallista leikkiä — merkillistä erehdystä! Voi minun päätäni!
_Hilarius_. Kas, tuolla tulee eukkoni, — nyt saan aika löylyn.