Evert. Hilarius vasemmalta ja Palvelija.
_Hilarius_ (käsi poskella). Ai-Ai-ai-ai-ai — sepäs vasta oli
tuhkalöyly! Palvelija hoi! (Palvelija tulee vasemmalta.) Pullo
seltterivettä ja toinen vaimolleni tuolla... (Palvelija menee.) Kokeeni
meni päin mäntyyn. — Ah, kunnon nuori ystäväni, on hyvä että tapaan
teidät täällä yksin, minun on tunnustettava teille eräs synti.
_Evert_. Minulle?
_Hilarius_. Niin — teille — minä petin teitä taannoin. Me puhuimme
kotiripityksistä.
_Evert_. Niin teimme.
_Hilarius_. Ja minä sanoin, että ainoastaan veltot ja ämmämäiset
saavat sellaisia, mutta nyt tahdon lohduttaa teitä. — (Palvelija tulee
vasemmanpuolisesta ovesta, panee pullon ja yhden lasin keskimäiselle
pöydälle, ja vie ennen tuomansa pullon ja lasin, menee oikeanpuolisesta
ovesta)
_Evert_. Lohduttaa? Ettehän te toki uskone minun —
_Hilarius_. Mitäpä tyhjästä häpeästä, herraseni — olen elänyt
maailmassa kylläksi pitkän ajan ja tiedän sen tähden yhtä ja toista
omasta kokemuksestani, niinpä tiedän myös kaikkien aviomiesten saavan
kotiripityksiä.
_Evert_. Kaikkienko?
_Hilarius_. Niinpä kyllä — uskokaa minua, vanhaa miestä! Mutta eipä nuo
ripitykset ole niin hirveitä — niihin täytyy vaan tottua — niitä tulee
kärsiä taitavasti ja vakaasti — sen pituinen se! Kaikki ponnistelemiset
niitä vastaan ovat pelkkää mielettömyyttä, eikä niistä tule kuin
mieliharmia.
_Evert_. Oh, sitä mieliharmia!
_Hilarius_. Näettekös, tekin näytte tuntevan niitä.
_Evert_. Mutta missä on sitten aviosäädyn runollinen puoli?
_Hilarius_. Aviosääty, nuori ystäväni, on kesänlainen: kaikki
iloitsevat sen lähenemisestä, mutta kun se tulee, — niin on se kostean
kylmä; mutta se tuo mukanansa kuitenkin urpuja, kukkia, runollista
mieltä, ja päivänpaistetta. Ettekö te sano kesää kauniiksi, vaikka
toisinaan sataa, jyrisee ja salamoikin? Tulee ainoastaan kärsiä,
ystäväni, ja kun rouva nostaa raesateen, — niin kärsimystä ja malttia
vaan.
_Evert_. Malttia! — Teidän on hyvä sanoa: malttia — te olette jo
päässeet siitä pahasta — silloin voi jo ollakin maltillinen.
_Hilarius_. Minäkö päässyt siitä pahasta? Oho, ystäväni, siitä
pahasta ei pääse yksikään.
_Evert_. Mutta oltua 30 vuotta naimisissa, sanoitte te —
_Hilarius_. Joutavia — minä koristelin asiaa niinkuin tekin äsken.
Olkaa vakuutettu siitä, että minä saan kotiripityksiä, niinkuin tekin
ja niinkuin kaikki muutkin aviomiehet — ja, voinpa lyödä vetoa, melkein
ihan samoilla sanoilla — näyttää aivan siltä, kuin vaimot kopioisivat
karttansa toinen toiseltaan.
_Evert_. Te laskettelette liikoja.
_Hilarius_. Liikojako? Malttakaapas hiukan — (riisuu päältänsä takin).
Te saatte itse nähdä, puhuinko liikoja; — kas tässä — pankaapas minun
takkini päällenne.
_Evert_. Mutta mitä varten? (Panee takin päällensä.)
_Hilarius_. Pankaa nyt minun lakkini päähänne.
_Evert_. Mutta —
_Hilarius_. Kas niin, — ja istukaa nyt tuonne noin, — ja pitäkää joku
sanomalehti tahi nenäliina silmienne edessä, — minun eukkoni on pitävä
teitä miehenään, — ja te saatte kuulla mitä kauniimman kotiripityksen.
Hän on paraillaan haltioissaan, ihan valmiina.
_Evert_. Mutta eihän tämä sovi.
_Hilarius_. Sopii vallan hyvin eikä teidän tarvitse puhua yhtäkään
sanaa, — siitä pitää hän huolen aivan yksin.
_Evert_. Entäs kun hän tuntee minut?
_Hilarius_. No, se olkoon hänen rangaistuksensa, se! Istukaa nyt vaan
tuonne. (Taluttaa häntä oikealle, Kauppi istuutuu). — Kas niin — ja
ottakaa nyt kaikki tyynesti vastaan, älkääkä röyhätelkö, vaan nielkää
hyvin minun osani. (Yskii) Hm, hm! (Katsoo sivusalonkiin.) — Hiljaa,
hän tulee! (Menee keskiovesta.)