Evert, sitten Palvelija.
_Evert_ (vasemmalta hyvin liikutettuna). En kuuna kullan valkeana enää
koeta tuon Mikkelin viisaan keinoa! Olinpa kuin kimalaisten pesällä.
(Huoaten.) Palvelija! (Soittaa.)
_Palvelija_ (vasemmalta). Mitä käskette?
_Evert_. Lasi seltterivettä — ei, kokonainen pullo! Ei, kaksi pulloa,
toinen vainiolleni tuolla.
_Palvelija_. Heti paikalla. (Menee.)
_Evert_. Pitää nauttia jotain rauhottavaa. Mutta enpä voi käsittää,
mistä kummasta vaimot keksivät kaikkia noita puheenparsia... onpa tuo
oikein hirveätä!
_Palvelija_ (tuo seltterivettä). Tässä on herra! (Evertin juodessa
kumartaa palvelija maahan ja nostaa lipun.)
_Palvelija_ (antaen Evertille paperin). Te olette kaiketi pudottaneet
tämän, herra! (Menee vasemmalle.)
_Evert_. Minäkö? Ruusupaperisen kirjeenkö? Mitä kummaa tämä tällainen
on — (Aukaisee kirjeen.) Ainokainen enkelini, — minä jumaloitsen sinua,
— sinun toiveesi ovat minulle käskyjä, — mutta minun oli vallan
mahdoton päästä tänä aamuna matkalle. Tulen ensi junassa, — sinun
tulee keksiä keino, mikä hyvänsä, jäädäksesi jäljelle. — Voi kuinka
ikävöitsen sinua, — tuhansia muiskuja! Tämäpäs nyt somalta kuuluu.
— Mutta minulle ei tämä kirje ole. Merkillinen lippu. (Ulkoa kuuluu
hälinää.)