Esittelyssä H. Majesteetilleen tammikuun 28 päivänä teki Langhoff
selkoa esittelykysymyksen asemasta ja luki minun kirjeeni
kokonaisuudessaan sekä — ajan vähyyden vuoksi — otteita Wreden
kirjeestä. Samalla kertaa hän antoi keisarille eduskunnan anomuksen
sirosti painettuna kappaleena sekä mainitsi, että senaatti oli asiasta
tehnyt uuden esityksen. Törngren kirjoitti siitä m.m.: "Langhoff
huomautti, että on välttämätöntä tehdä jotakin asian hyväksi, ja puhui,
että kysymyksestä pitäisi saada keskustella tulevassa konferenssissa.
Keisari kuunteli ja sanoi, että Sinä olit hänelle jo maininnut osan
siitä, mitä kirjeessäsi olet kirjoittanut. Hän lupasi useita kertoja,
että hän vielä neuvottelee Langhoffin kanssa, ennenkuin mitään päättää
asiasta." Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän jälleen
helmikuun 1 päivänä oli käynyt keisarin luona ja että H. Majesteettinsa
oli ollut "erittäin ystävällinen ja myöskin vilpitön" häntä kohtaan ja
"luultavasti tekee mitä voi tehdä". Mutta muutamia päiviä myöhemmin
esiteltiin ministerineuvoston pöytäkirja, joka koski senaatin kesäkuun
19 p:nä tekemää esitystä esittelykysymyksestä, ja H. Majesteettinsa
jätti, ministerineuvoston lausunnon mukaisesti, tämän esityksen
huomioonottamatta. Tämä päätös tehtiin pääministerin esittelyssä
Langhoffin olematta edes läsnä ja siis vastoin sekä Langhoffille
annettua lupausta että itse kesäkuun 2 p:n määräystä, jonka mukaan
senlaatuinen asia olisi ollut ministerivaltiosihteerin ja pääministerin
yhteisesti esiteltävä.
Kun ilmoitus siitä helmikuun lopulla tuli senaattiin, ajattelivat
useat senaatin jäsenet erota, mutta luopuivat siitä sillä kertaa.
Senaatti lähetti uuden esityksen H. Majesteetilleen, pyytäen että asia
valtiosihteerin kautta uudelleen esiteltäisiin. Ennenkuin vastaus tähän
pyyntöön ja senaatin joulukuun 22 p:nä tekemään esitykseen huhtikuussa
saapui, olivat senaatin talousosaston perustuslaillisten ryhmien
edustajat jo eronneet hallituksesta maanvuokralain johdosta syntyneen
selkkauksen vuoksi.
Valtiopäiväin hajoittaminen helmikuussa 1909.
Helmikuun 18 päivänä 1909 olivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset.
Puhemiehelle, Svinhufvudille, oli kenraalikuvernööri päivää ennen
ilmoittanut H. Majesteettinsa toivomuksen, että valtaistuinpuheen
vastauksessa lausuttaisiin ainoastaan säädetyt alamaisten tunteiden
vakuutukset. Svinhufvud kosketteli kuitenkin puheessaan niitä
huolia, joita maassa oli aiheuttanut kesäkuun 2 päivän määräys ja
ministerineuvoston sekaantuminen Suomen asioihin. Puhe, joka luettiin
myöskin venäläisenä käännöksenä, teki ilmeisesti epämiellyttävän
vaikutuksen muutamiin läsnäoleviin venäläisiin. Juhlamenojen jälkeen,
kun vielä olimme linnassa, lausui Boeckmann minulle tyytymättömyytensä
Svinhufvudin esiintymisen johdosta. Koetin rauhoittaa häntä ja
huomautin, että puhemies tuskin olisi voinut olla ilmituomatta
eduskunnan ja maan huolia tästä asiasta. Boeckmann selitti, että hänen
täytyi heti sähköttää H. Majesteetilleen valtiopäiväin avajaisista
ja että hänen silloin myöskin oli pakko mainita puhemiehen puheesta.
Myöhemmin päivällä sain tietää, että Boeckmann samana iltana
matkustaisi Pietariin, mutta en tavannut häntä sitä ennen. Huhu,
että hänen luonansa valtiopäiväjuhlallisuuksien jälkeen olisi ollut
neuvottelukokous, jossa olisi vaadittu valtiopäiväin hajoittamista,
jota huhua "Suomalainen Kansa" levitti tosiasiana, lienee ollut
perätön. Ainakin väitti Boeckmann kivenkovaan, että asia ei niin
ollut. Kokonaan perätön oli saman lehden levittämä uutinen, että
minä ennen kenraalikuvernöörin matkaa olin tavannut hänet ja silloin
saanut tiedon hänen aikeistaan valtiopäiväin hajoittamiseen nähden.
Matkustiko Boeckmann Pietariin omasta aloitteestaan vai kutsuttiinko
hänet sinne, en tullut varmasti tietämään, mutta sieltä palattuaan hän
sanoi minulle, että oli omasta aloitteestaan ehdottanut valtiopäiväin
hajoittamista, siten tahtoen ehkäistä Stolypinin asiaanpuuttumisen.
Ei tunnu mahdottomalta, että Seyn tässä asiassa olisi asettunut
suoranaiseen yhteyteen Stolypinin kanssa. Kenraalikuvernöörin
Pietarin-matkasta sain tietää osittain häneltä itseltään, osittain
Langhoffilta seuraavaa. Hän oli mennyt suoraa päätä Stolypinin
luokse, joka oli heti sanonut: "Nyt kai valtiopäivät hajoitetaan?"
"Ei", oli Boeckmann vastannut, "minun mielipiteeni on, että ne vain
lasketaan lomalle ja kokoontuvat uudelleen syksyllä" (ylimääräisinä
valtiopäivinä). Stolypin piti kiinni mielipiteestään, mutta Boeckmann
ei luopunut omastansa. Seuraavana päivänä hän kävi Langhoffin luona,
joka myöskin näytti taipuvaiselta loman antamiseen, pitäen sitä
lievempänä toimenpiteenä. Langhoff oli kuitenkin puolenpäivän aikaan
seuraavana päivänä, 20:ntena, Viipurin kuvernöörin v. Troilin kautta
puhelimitse tiedustellut minulta senaatista, kumpaa vaihtoehtoa
pitäisimme parempana, lisäten, että vain toinen niistä voi tulla
kysymykseen. Minä pyysin puolen tunnin ajatusaikaa ja neuvottelin
virkatoverieni kanssa talousosastossa sekä vapaaherra Wreden ja
prokuraattorin kanssa. Mielipiteet kävivät erilleen. Danielson-Kalmari
ja muut vanhasuomalaiset puolsivat ehdottomasti lomalle-laskemista,
koska uusia vaaleja pitäisi välttää. Juristeilla oli epäilyksiä siitä,
oliko lomalle-laskeminen täysin oikea ja asianmukainen toimenpide
kyseessäolevassa tapauksessa, varsinkin jos valtiopäiväin toiminnan
päättäminen tapahtuisi ilman valtiopäiväjärjestyksessä säädettyjä
juhlallisuuksia. Sen johdosta en voinut antaa ehdotonta vastausta,
mutta luulin voivani sanoa, että lomalle-laskeminen, vaikk'ei se
olisikaan täysin oikea ja asianmukainen, ei aiheuttaisi mitään
selkkauksia.
Mutta minussa herätti kuitenkin levottomuutta tuo loma-asia. Paitsi
sitä, että ehdotettu toimenpide ei ollut täysin moitteeton, saattoi
siitä tulla vaarallinen ase hallitukselle, joka lomalle-laskemista
käyttäen voi järjestelmällisesti tuoda ylimääräiset valtiopäivät
lakimääräisten sijalle, käsittelemään yksinomaan joitakin
määrättyjä kysymyksiä. Ei myöskään voinut olla varma siitä, että
lomalle-laskeminen menisi ilman selkkauksia ja passiivista vastarintaa
eduskunnan puolelta. Tämän johdosta kutsuin sunnuntaiaamuna
helmikuun 21 päivänä Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Söderholmin
luokseni ja tein heille selkoa tilanteesta. Kaksi vaihtoehtoa,
lomalle-lasku tai hajoittaminen, oli olemassa. Minulle oli vielä
mahdollista sähkösanomalla vaikuttaa ratkaisuun. Paikalle kutsutut
valtiopäivämiehet pysyivät siinä mielipiteessä, että edellinen
vaihtoehto ei ollut täysin oikea ja asianmukainen, sekä pitivät
hajoittamista parempana. Svinhufvud selitti myöskin, ettei hän
voinut taata eduskunnan hajaantuvan heti kun H. Majesteettinsa
käskykirje oli luettu, odottamatta juhlallisia päättäjäisiä. Tämän
johdosta lähetin "dringend" Langhoffille seuraavan salasähkösanoman:
"Neuvoteltuani asiantuntevien, vaiteliaiden ja luotettavien miesten
kanssa loma välttämättä päätettävä 25 § menojen mukaan. Muutoin
pidetään laittomuutena ja selkkauksia odotetaan. Elleivät juhlamenot
mahdolliset, sovelletaan hajoittaminen. Parasta jos kaikki toimenpiteet
jätettäisiin." Se tuli ajoissa Langhoffille ja vaikutti ratkaisuun.
Kenraalikuvernööri oli edellisenä iltana saanut keisarin suostumaan
lomalle-laskemiseen, mutta päätös muutettiin nyt. Myöhään illalla samana
sunnuntaina sain Langhoffilta sähkösanoman: "Hajoittaminen määrätty. On
tapahtuva jo maanantaina." Huolimatta niistä vaikeuksista ja suurista
varusteluista, joita uudet vaalit tuovat mukanansa, tunsin itseni
kuitenkin rauhallisemmaksi.
Seuraavana aamuna kenraalikuvernööri palasi tuoden mukanansa armollisen
käskykirjeen. Minä olin häntä vastassa, ja koska hän katsoi, ettei
asiaa tarvinnut pitää salassa, annoin siitä tiedon muutamille
valtiopäivämiehille. Virallinen ilmoitus eduskunnalle annettiin samana
päivänä. Hajoitus tapahtui rauhallisesti.
Myöhemmin päivällä kävin Boeckmannin luona, joka antoi lähempiä tietoja
hajoituskysymyksen vaiheista. Stolypin oli tarmokkaasti koettanut
taivuttaa häntä ajamaan perille valtiopäiväin hajoittamisen, vastustaen
lomalle-laskua myöskin valtiopäiväjärjestykseen vedoten. Boeckmann
ei kuitenkaan ollut taipunut, ennenkuin Langhoff oli vedonnut minun
sähkösanomaani. Mutta hän ei maininnut mitään eräästä toisesta,
kysymyksen yhteydessä esiintyneestä erimielisyydestä, josta Langhoff
minulle ilmoitti, osaksi suoraan, osaksi Gråstenin kautta.
Boeckmannilla oli nimittäin ollut käskykirjeen luonnos, joka
oli laadittu puhtaasti Novoje Vremjan äänilajiin ja joka muun
muassa totesi, että kesäkuun 2 päivän määräys oli lainmukainen ja
peruuttamaton. Kuka tämän asiakirjan oli laatinut, Boeckmann itse vai
Stolypinin kanslia, ei tullut tunnetuksi. Viimeksimainittu kannatti
voimakkaasti ehdotusta. Boeckmannilla oli ollut käskykirje-ehdotus
mukanansa keisarin luona, joka antoi sille hyväksymisensä. Langhoff
vastusti kuitenkin kirjelmän sanamuotoa ja laati sen toiseen muotoon,
jossa ei ollenkaan kosketeltu kesäkuun 2 päivän määräystä. Hän
kirjoitti siitä minulle: "Stolypin yritti kylläkin kiivaasti saada
aikaan sensuuntaista lausuntoa, jota Boeckmann oli vaatinut, mutta
vaikka minulla oli nämä kaksi vastassani, onnistui minun kuitenkin
saada kirje sellaiseen muotoon, ettei siinä mitään mainittu kesäkuun
2 päivänä annetun määräyksen laillisuudesta. Minä selitin myöskin
avoimesti H. Majesteetilleen, että jos hän hyväksyisi Boeckmannin
ehdotuksen, pyytäisin heti eroa."
Samassa yhteydessä Langhoff antoi minulle tietoja myöskin
esittelykysymyksestä. Keisari oli hänelle maininnut, ettei
hän määräyksellä ollut tarkoittanut sellaista tulosta, johon
ministerineuvosto asian nyt oli saattanut. Hänellä ei ollut mitään sitä
vastaan, että kysymys tulisi sekakonferenssin käsiteltäväksi, joka
epäilemättä saataisiin aikaan. Vain tärkeimmistä kysymyksistä keisari
toivoi ministerineuvoston antavan lausuntonsa. Olisi tehtävä luettelo
niistä erilaatuisista kysymyksistä, jotka kuuluivat siihen luokkaan.
Langhoff toivoi sen johdosta, että asia vielä voitaisiin järjestää.
Kokoomussenaatin hajaantuminen 1909.
Minun varapuheenjohtaja-aikanani esiintyi suuri joukko
valtio-oikeudellisia riitakysymyksiä, ja selvää oli, että
kokoomussenaatti, jos se tahtoi ylläpitää perustuslainmukaisia
laillisuusperiaatteita, ei kauaa voisi pysyä pystyssä. Saada venäläiset
viranomaiset ymmärtämään meidän näkökantaamme riidanalaisissa
kysymyksissä oli silloisissa olosuhteissa melkein mahdotonta. Tärkein
ja polttavin kaikista riidanaiheista oli esittelykysymys, ja me
kokoomussenaatin perustuslaillismieliset olimme valmistautuneet
kaatumaan siihen. Mutta ei tämä, vaan eräs toinen, toisarvoinen kysymys
oli lähimpänä aiheena eroomme, nimittäin maanvuokralain johdanto.
Eduskunta oli pitkien neuvottelujen jälkeen, joissa ilmeni paljon
erimielisyyttä, syksyn kuluessa hyväksynyt asetuksen "torpan,
lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokrauksesta", ja senaatti oli
H. Majesteetilleen antanut puoltolauseensa sen vahvistamiseksi. Se
oli silloin myöskin huomauttanut, että olisi tärkeätä saada laki
vahvistetuksi ja julkaistuksi ennen maaliskuun 14 päivää, jotta
niiden vuokraajain, jotka olivat saaneet käskyn muuttaa sanottuna
päivänä, ei tarvitsisi jättää hallussaan olevia tiloja ja maa-alueita.
Asian käsittelyä ministerineuvostossa oli ministerivaltiosihteeri
kiirehtinyt, ja laki esiteltiin ja sai keisarin vahvistuksen maaliskuun
12 päivänä. Mutta lakiin oli, Venäjän ministerineuvoston ehdotuksesta,
lisätty näin kuuluva johdanto: "Hänen Majesteettinsa Keisari on,
huolehtien Suomen köyhimpien kansanluokkien elinehtojen parantamisesta,
Suomen valtiopäiväin esityksestä, poikkeuksellisesti ja tällä kertaa
kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että tätä esitystä, joka
on lähtöisin hajoitetuista valtiopäivistä, ei olisi pitänyt alistaa
H.K. Majesteettinsa armollisesti harkittavaksi — — — hyväksi nähnyt
armollisesti vahvistaa seuraavan asetuksen j.n.e." Tämä merkillinen
laintulkinta, joka lisäksi oli otettu vahvistetun lain johdantoon,
tuli senaatille yllätyksenä. Langhoff oli tehnyt kaikkensa saadakseen
keisarin vakuutetuksi siitä, että johdannon muoto oli sopimaton,
mutta tuloksetta. Hän kirjoitti minulle samana päivänä: "Kevein
mielin en Teille lähetä vuokralain asiakirjoja, johdannosta tuli
semmoinen, jollaista en voinut aavistaa. Minulla oli ankara väittely.
Oikeusministeri puhui koko neuvoston nimessä ja vei tahtonsa perille,
mutta minä voin ainakin hyvällä omallatunnolla sanoa julkilausuneeni
kaiken mitä oli sanottava.
"— — — Myöskin pidettiin jyrkästi kiinni siitä, että ollaan oikeutettuja
puhumaan hajoitettujen valtiopäivien päätösten merkityksestä — — —
sillä se on selitys siitä, kuinka suhtaudutaan erinäisiin säännöttömiin
ilmiöihin, joita ei laissa ole edellytetty. Minä sanoin olevan
mahdollista, että senaatti kieltäytyisi julkaisemasta asetusta,
mutta sen ei katsottu tulevan kysymykseen. Pyysin, että H. M. ei
vahvistaisi lakia, vaan ennemmin hylkäisi sen kuin ottaisi siihen tämän
johdannon, mutta hän ei myöntynyt, vaan oli sitä mieltä, että se oli
vahvistettava."
Senaatti kokoontui heti suureen täysistuntoon ja päätti lähettää
esityksen H. Majesteetilleen sen johdannossa lausutun ajatuksen
johdosta, että hajoitettujen valtiopäivien päätös ei ollut pätevä.
Senaatti osoitti sitovalla tavalla, että sellaisella tulkinnalla ei
ollut tukea laissa eikä siihenastisessa käytännössä ja että se myöskään
yleisten oikeusperusteiden mukaan ei pitänyt paikkaansa. Kyseessäoleva
lausunto ei tosin ollut puettu lain tavanmukaiseen muotoon, mutta sen
esiintyminen lain johdannossakin voitiin käsittää sensuuntaiseksi
Suomen perustuslain selitykseksi tai määräykseksi, että hajoitettujen
valtiopäivien aikaisempia alamaisia esityksiä ei olisi alistettava
armollisesti harkittavaksi tahi toisin sanoen, että niiden pitäisi
katsoa rauenneen. Senaatti anoi sen vuoksi, että lausunto jätettäisiin
pois maanvuokralain johdannosta, ja päätti jättää lain julkaisemisen
tuonnemmaksi, vaikka ajankohta, jolloin se oli aiottu tehdä, maaliskuun
14 päivä, oli jo käsissä.
Kesti kaksi viikkoa, ennenkuin tuli vastaus senaatin esitykseen.
Viivytys oli herättänyt tyytymättömyyttä Pietarissa, mutta samalla
lienee käsitetty, että oli tapahtunut erehdys. H. Majesteettinsa oli
ollut tyytymätön, ei esitykseen, vaan siihen, että lakia ei heti
oltu julkaistu. — — — "Sitävastoin on minulla", kirjoitti Langhoff,
"täysi syy toivoa saavani tuonnempana muutetuksi sen lausunnon, että
hajoitettujen valtiopäivien loppuunkäsiteltyjä päätöksiä ei saisi
esitellä. Olen jo saanut monta puolelleni, ja H. M. ei myöskään liene
taipumaton myöntämään erehdystänsä, sitten kuin hän on tullut täysin
vakuutetuksi siitä, että erehdys on tehty." Kahta päivää myöhemmin
hän kirjoitti: "Kysymyksen sellaisen lain pätevyydestä, jonka ovat
hyväksyneet sittemmin hajoitetut valtiopäivät, on H. Majesteettinsa
vakavasti päättänyt ottaa perusteellisesti harkittavaksi, ja
minulla on täysi syy otaksua, että hän ei tule pitämään kiinni
torpparilaissa lausutusta mielipiteestä. Ilmoitin sinulle jo viime
kirjeessäni, että useat ministerineuvoston jäsenetkin nyttemmin ovat
huomanneet erehtyneensä. Sillä on suuri merkitys, kun tiedetään,
kuinka korkeimmassa paikassa katsotaan tarpeelliseksi ottaa huomioon
ministerineuvoston lausuntoja."
Oli vaadittu ministerineuvoston lausuntoa senaatin esityksestä, ja
neuvosto oli laatinut päätöksensä seuraavaan muotoon:
"Koska ei ole pidetty oikeana, että Senaatti on viivyttänyt torpan,
lampuotitilan ja mäkitupa-alueen vuokraamisesta tämän vuoden
helmikuun 27 p:nä annetun Armollisen Asetuksen ynnä siihen kuuluvien
lisäsäännösten julkaisemista, kehoitettakoon Kenraalikuvernööriä
vaatimaan, että kaikki mainitut asetukset viipymättä julkaistaan
tarkoin noudattaen kesäkuun 27 p:nä 1902 annetun Armollisen Määräyksen
ohjeita, sekä samalla ilmoittamaan Senaatille, että sen johdosta,
mitä Senaatin maaliskuun 4/17 p:nä päivätty esitys sisältää,
tullaan tarvittavat Armolliset määräykset tämän lisäksi erityisesti
ilmoittamaan."
Langhoffin oli kuitenkin onnistunut esittelyssä H. Majesteettinsa luona
saada hyväksytyksi kenraalikuvernöörille menevä kirjelmä toisessa
muodossa, nimittäin seuraavassa:
II. K. M. on nyt kuluvan maaliskuun 14 (27) p:nä tapahtuneessa K.
Suomen Senaatin saman kuun 4 (17) p:nä päivätyn anomuksen esittelyssä,
katsoen vääräksi, että Senaatti on viivyttänyt kuluvan vuoden
helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:nä annetun, torpan, lampuotitilan ja
mäkitupa-alueen vuokraamista koskevan armollisen asetuksen ynnä siihen
liittyvien säännösten julkaisemista, suvainnut armossa käskeä, että
Senaatin on viipymättä julkaistava kaikki mainitut asetukset sillä
tavalla kuin armollisessa määräyksessä helmikuun 27 (maaliskuun 12)
p:ltä 1902 on säädetty. Sitäpaitsi on II. K. M. niiden epäilysten
johdosta, jotka Senaatti on mainitussa ehdotuksessaan ilmituonut
tämän vuoden helmikuun 27 (maaliskuun 12) p:n armollisen asetuksen
johdantoon nähden, armossa tahtonut antaa Senaatille tiedoksi, että
kyseessäoleva ehdotus tulee asiallisesti erityisesti harkittavaksi,
sekä että siitä johtuvat armolliset määräykset tämän lisäksi tullaan
erityisesti ilmoittamaan. II. K. M:nsa yllälausutun armollisen tahdon
suvainnee T. Ylh. ystävällisesti saattaa K. Suomen S:n tietoon, sen
asianomaista toimeenpanoa varten.
Siinä muodossa asia tuli senaatin käsiin. Maaliskuun 28 päivän
vastaisena yönä olin saanut sähkösanoman, joka sisälsi tämän määräyksen
kokonaisuudessaan. Seuraavana päivänä kokoontuivat luokseni molempien
osastojen senaattorit neuvottelemaan siitä, kuinka senaatin oli
suhtauduttava lain ynnä siihen kuuluvan johdannon julkaisemiseen.
Siitä oltiin eri mieltä, oikeusosastonkin jäsenten kesken. Mitään
yhteistä päätöstä ei tehty, koska kysymys oli riidanalainen; pidettiin
oikeimpana, että kukin toimi oman harkintansa ja vakaumuksensa
mukaan. Minä puolestani kallistuin siihen käsitykseen, ettei ollut
riittävää syytä aiheuttaa julkaisemiskieltoon perustuvaa selkkausta
hallitsijan kanssa. Niin loukkaava kuin johdanto olikin, katsoin
minä, että hallitsijan siinä lausuma ajatus ei velvoittanut ketään,
sitä vähemmän kuin H. Majesteettinsa oli selittänyt, että senaatin
ilmituomat epäilykset tulisivat asiallisesti harkittaviksi.
Ministerivaltiosihteerillä oli niinikään, sen mukaan kuin hän minulle
ilmoitti, varma toivo siitä, että H. Majesteettinsa, joka ei pitänyt
johdannossa lausuttua ajatusta lopullisena tulkintana, luopuisi siitä,
mikä toivo myöhemmin osoittautui perustelluksi. Kysymys oli senkin
vuoksi sopimaton selkkauksen aiheeksi, että venäläisellä taholla
tahdottiin antaa asialle se leima, että senaatti ei tahtonut omistaa
tarpeellista huolenpitoa kansan vähävaraisen osan etujen valvomiseen.
Neuvoteltuani oikeusosaston varapuheenjohtajan ja muutamien
virkatoverien kanssa talousosastossa päätin asiaa ratkaistaessa pysyä
mielipiteessäni, kuitenkin niin, että senaatin päätöksellä annettaisiin
tiedoksi H. Majesteettinsa aikomus saattaa johdantoon sisältyvä
laintulkinta uuden harkinnan alaiseksi. Eroamiseen nähden päätin olla
solidaarinen senaatin perustuslaillismielisten kanssa.
Maaliskuun 29 päivänä klo 7 kokoontuivat senaatin molemmat osastot
yhteiseen täysistuntoon, kenraalikuvernöörin toimiessa puheenjohtajana.
Se oli ensimmäinen kerta, jolloin Boeckmann käytti esimiehyyttään
senaatissa. H. Majesteettinsa oli selittänyt, että heinäkuun
10 päivänä 1902 annettua määräystä asetusten julkaisemisesta
oli vastedes noudatettava, jonka johdosta myöskin kysymys
maanvuokralain julkaisemisesta kuului yksinomaan talousosastolle.
Oikeusosaston jäsenet vapautettiin siten osanotosta kyseessäolevaan
julkaisemisasiaan, minkä vuoksi yhteinen täysistunto lopetettiin ja
ainoastaan talousosasto piti kokouksen kenraalikuvernöörin toimiessa
puheenjohtajana.
Kun asia siellä esitettiin, selittivät senaattorit Nybergh, Stenroth,
Castrén ja Schildt, etteivät he voineet ottaa osaa vuokralain ja
siihen liitetyn johdannon julkaisemiseen, sekä ilmoittivat samalla,
että heillä oli aikomus heti jättää erohakemuksensa. Julkaisemisen
puolesta äänestivät senaattorit Rautapää, Paasikivi, Danielson-Kalmari,
Yrjö-Koskinen ja A. Hjelt. Minun lausuntoni kuului, sittenkuin olin
selostanut johdannon sisällyksen, seuraavasti:
"— — — Odotettavissa oleva, senaatin aiheuttama asiallinen tutkimus
senaatin ehdotuksesta sisältää ilmeisesti tutkimuksen siitä, onko
johdannossa esitetty lause hajoitettujen valtiopäivien päätösten
merkityksestä oikea vai ei, sillä se oli juuri senaatin ehdotuksen
asiallinen sisällys, ja tämän tutkinnan tuloksesta aikoo hallitsija,
esitellyn kirjelmän mukaan, armollisella määräyksellä vastedes
ilmoittaa. Siitä ei voi tulla muuhun tulokseen kuin että, vaikka
senaatin on käsketty julkaista torpan y.m. vuokraamista koskeva
asetus johdantoineen, mainitun johdannon lausuntoa, joka koskee
hajoitettujen valtiopäiväin päätösten merkitystä, ei ole käsitettävä
hallitsijan tarkoittamaksi laintulkinnaksi tähän asiaan nähden, vaan
tulee kysymystä yhä edelleen pitää avoimena sen johdosta, että se on
pidätetty uudelleen harkittavaksi. Niin ollen ei enää voi katsoa,
että johdannossa oleva lausunto, joka ei ole laadittu lain muotoon,
vaan esitetään perusteluna, sisältäisi sitovan määräyksen, ja siksi
ei näytä olevan estettä kyseessäolevan asetuksen julkaisemiseen,
kunhan asetuskokoelmaan sen lisäksi otetaan keisarillisen senaatin
päätöksenä H.K. Majesteettinsa edellämainittu armollinen ilmoitus
seuraavansisältöisenä:
"Sittenkuin keis. senaatti alamaisessa ehdotuksessa maaliskuun 17
päivältä 1909 on esiintuonut oikeudelliselta näkökannalta lähteneitä
epäilyksiä, jotka tarkoittavat torpan y.m. vuokraamisesta annetun
armollisen asetuksen johdannossa olevaa lausuntoa siitä merkityksestä,
mikä on sellaisten valtiopäiväin esityksillä, jotka sittemmin ovat
hajoitetut, on H.K. Majesteettinsa näiden epäilysten johdosta
armossa tahtonut, samalla kuin senaatin on käsketty julkaista
mainitut asetukset, senaatille ilmoittaa, että mainittu ehdotus tulee
asiallisesti erikoisesti harkittavaksi."
Sen lisäksi lausuin, että huomioonottaen sen erimielisyyden, joka
senaatissa oli tähän kysymykseen nähden ilmennyt, ja sen muutoksen
senaatin kokoonpanossa, jonka voi odottaa tapahtuvan sen johdosta, että
osa sen jäsenistä oli ilmoittanut aikovansa erota toimistaan, minä
seuraavana päivänä jättäisin erohakemukseni.
Prokuraattori, L. Kihlman, joka myöskin oli läsnä kokouksessa,
saneli pöytäkirjaan merkittäväksi, että hän yhtyi minun lausumaani
mielipiteeseen. — Laki julkaistiin.
Kuukautta myöhemmin sattui sellainen tilanne, joka olisi joka
tapauksessa aiheuttanut meidän eromme. Keisari oli, Venäjän
ministerineuvoston esityksestä, hylännyt sekä eduskunnan lokakuun
30 p:nä tekemän anomuksen että senaatin joulukuun 22 p:nä tekemän
ehdotuksen Suomen asiain esittelytavan muutoksesta. Kirjelmä siitä
esiteltiin huhtikuun 27 päivänä molempien osastojen yhteisessä
täysistunnossa, jolloin kaikki oikeusosaston jäsenet ilmoittivat
eroavansa. Viimeksimainitun osaston varapuheenjohtaja, vapaaherra
Wrede, lausui mainitussa tilaisuudessa lämpimiä hyvästi jättösanoja
eroaville talousosaston jäsenille, lähinnä senaattori Nyberghille ja
minulle, jonka jälkeen minä lausuin kiitoksemme oikeusosastolle siitä
hyvästä yhteistyöstä, joka oli välillämme vallinnut.
Meidän eronpyyntöihimme oli suostuttu huhtikuun 23 päivänä, ja ne
esiteltiin senaatissa toukokuun 2 päivänä, jolloin kokoomussenaatilla
oli viimeinen istuntonsa. Talousosastoon jäi silloin vain viisi
vanhasuomalaista senaattoria. Talousosaston uudelleen-muodostaminen
ei osoittautunut mahdolliseksi, ja jäljellejääneetkin erosivat
syksyllä 1909, jolloin muodostettiin aivan uusi senaatti täysi- ja
puolivenäläisistä. Vanhasuomalaisen puolueen keskuudessa vallinnut
käsitys, että heidän ryhmällään oli paremmat edellytykset kuin
ruotsalaisella ja nuorsuomalaisella puolueella venäläis-suomalaisen
politiikan menestykselliseen hoitamiseen, ei ollut osoittautunut
oikeaksi.
Eri puolueiden edustajista muodostetulla kokoomushallituksella oli
koetettu saavuttaa maallemme vahvempi asema ulospäin, venäläisiä
vaatimuksia vastaan. Se ei ollut onnistunut, mutta sisäisen rintaman
vakauttamiseen nähden ei kokoomussenaatin lyhyt elinaika kuitenkaan
liene ollut aivan merkityksetön. Mutta vaatimukset ja painostus olivat
olleet sellaiset, että se ei voinut kauan pysyä pystyssä.