Senaatin jäsenenä vuonna 1907.
Kulku yli torin valkeasta linnasta keltaiseen, professorin istuimen
vaihto senaattorin istuimeen, ei ollut mikään harvinaisuus. Sille,
joka kauan oli ollut yliopiston rehtorina ja jolla oli taipumusta
hallinnollisiin asioihin, oli sellainen siirto aina mahdollinen. Mitään
varsinaista halua vaihtaa yliopistollinen toiminta senaattorin virkaan
minulla ei henkilökohtaisesti ollut. Laajempi hallinnollinen tehtävä
ja samalla monipuolisempi olisi tosin ollut sellainen tehtävä, joka
olisi saattanut minua tyydyttää, mutta mielenkiintoni sisäpoliittisiin
asioihin jyrkkine puoluevastakohtineen oli huomattavasti laimennut.
Puoluepolitiikka, sen yksipuolisuus, sen vallanhimo ja sen taktiikka
olivat vuosien kuluessa käyneet minulle yhä vastenmielisemmiksi.
Siihen suuntaan oli myöskin toiminta vastuunalaisina rehtorivuosina
paljon vaikuttanut. Minä olin tosiasiallisesti jo tähän aikaan
sisäisesti puolueiden ulkopuolella, vaikkakin muodollisesti lukeuduin
nuorsuomalaiseen puolueeseen, joka silloin oli minun katsantotapaani
lähinnä. Joskin tämä riippumattomuus oli hallinnollisessa toiminnassa
eduksi, niin oli se kuitenkin omiansa vaikeuttamaan valtiomiehen
toimintaa meillä vallitsevissa oloissa, joissa selvät puolueolot olivat
poliittisen elämän perustana.
Ensimmäinen tarjous astua senaattiin tehtiin minulle kesällä 1905,
jolloin minun oli erottava rehtorinvirasta. Tämä tapahtui semmoisena
aikana ja semmoisissa oloissa, joiden täytyi viedä siihen, että
kieltäydyin.
Silloinen senaatin varapuheenjohtaja, Streng, pyysi kesäkuun lopussa
mainittuna vuonna, että minä kävisin hänen luonansa. Hän ilmoitti
minulle, että hän kenraalikuvernööriltä, ruhtinas Obolenskijlta,
oli saanut tehtäväkseen kysyä minulta, olinko minä halukas astumaan
senaattiin, E. Neoviuksen seuraajaksi, s.o. raha-asiaintoimituskunnan
päälliköksi. Streng itse ja senaatin muut jäsenet kannattivat
ehdotusta. Tahdottiin ilmeisesti vahvistaa silloisen senaatin asemaa
sisäänpäin, ottamalla siihen aineksia, jotka olivat hallituspuolueen
ulkopuolella, mutta joiden kanssa kuitenkin luultiin voitavan
tehdä yhteistyötä. Toivottiin — niin lausui ainakin Streng — että
jos jotkut senaatin jäsenet eivät osaisi venäjänkieltä, tästä
olisi seurauksena, että keskusteluista tulisi kaksikielisiä. Siitä
saattaisi ehkä jälleen olla seurauksena se, että Deutrich, joka
silloin johti puhetta senaatin täysistunnoissa, jättäisi tehtävänsä.
Meidän kesken syntyi pitkä keskustelu, joka ei johtanut mihinkään
positiivisiin tuloksiin. Puhumatta poliittisista seikoista, en
arvellut itselläni olevan tarpeellisia edellytyksiä finanssipäällikön
tehtävien hoitamiseen. Minun ehdotukseni oli se, että senaatin vapaita
paikkoja silloin ei täytettäisi, vaan että niitä hoidettaisiin
väliaikaisesti ja että senaatti, kun seuraava valtalupa tulisi vuotta
myöhemmin, järjestettäisiin uudelleen kutsumalla siihen henkilöitä
perustuslaillisista puolueista. Streng selitti kuitenkin, että
kenraalikuvernööri ei siihen suostuisi.
Kun minä myöhemmin kesällä tein hyvästijättökäyntini rehtorina
ruhtinas Obolenskijn luokse, ilmoitti hän, että Danielson käydessään
hänen luonansa oli huomauttanut olevan välttämätöntä, että henkilöitä
hallituspuolueen ulkopuolelta kutsuttiin senaattiin. Itse arveli
Obolenskij, että tämä oli vain teoreettinen miete, joka ei käytännössä
pitänyt paikkaansa. Kysymykseeni, miksi hän sitten oli tahtonut tarjota
minulle paikkaa hallituksessa, vastasi hän verrattain epäloogillisesti:
"Koska pidän Teitä kelvollisena miehenä ja Te rakastatte isänmaatanne
ja tunnette sen lait."
Tarjouksesta ja kieltäytymisestä puhuin minä vain muutamien henkilöiden
kanssa, niiden joukossa Mechelinin, joka hyväksyi menettelytapani. Hän
oli vakuutettu siitä, että silloisen senaatin päivät olivat luetut.
Ennustus kävi toteen aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin kukaan
silloin saattoi aavistaa. Minun tuloni senaattiin tapahtui kuitenkin
vasta kahta vuotta myöhemmin.
Marraskuun 12 päivänä 1907 ilmoitti minulle senaattori Mechelin, että
senaatin jäsenet yksimielisesti olivat lausuneet sen toivomuksen,
että minä ottaisin vastaan senaattori Ståhlbergin erottua vapaaksi
jääneen paikan kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä. Hän
ilmoitti, että senaatti jo kauan aikaa oli toivonut, että minä tulisin
kotimaisen hallituksen jäseneksi, ja sanoi tilaisuuden nyt olevan
sopivan. Kuitenkin minua arvelutti ottaa vastaan kyseessäoleva toimi.
Kaupan ja teollisuuden työaloille oli minulla tosin jonkun verran
edellytyksiä ja mielenkiintoakin, mutta puhtaasti yhteiskunnalliset
kysymykset, lähinnä työväenlainsäädäntö, olivat silloin päivän
kysymyksiä, ja tällä alalla tunsin itseni jotenkin vieraaksi.
Mechelin koetti poistaa minun arveluitani. Mutta minä ehdotin, siltä
varalta, että senaatti piti erikoisen tärkeänä minun hallitukseen
tuloani, toista asiain järjestelyä, nimittäin, että tulisin sinne
kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi. Mechelin arveli,
että tämäkin järjestely oli mahdollinen, vaikkapa hän olisi tahtonut
antaa etusijan alkuperäiselle ehdotukselle. Lyhyen ajatusajan
jälkeen selitin minä, että minun täytyi pysyä mielipiteessäni.
Tämän mukaisesti teki senaatti sen ehdotuksen, että perustettaisiin
kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäällikön virka ja esitti, että
minut siihen nimitettäisiin. Joulukuun 2 päivänä tapahtui nimitys. Sitä
ennen olin luonnollisesti käynyt tervehtimässä Gerardia.
Viikkoa myöhemmin tulin minä nuorimmaksi jäseneksi Mechelinin
senaattiin. Sen aika ei enää ollut pitkä, ainoastaan puoli vuotta.
Yhteistyö oli hyvää ja miellyttävää. Erilaisia mielipiteitä
esiintyi, mutta ne eivät olleet sellaisia, että olisivat rikkoneet
henkilökohtaisia välejä ja hajoittaneet. Mechelinin kyky pitää koossa
ja välittää, löytää oikeat yhteensovittelumuodostelut päätöksiä
tehtäessä oli voittamaton. Hänellä oli tosin pieniä henkilökohtaisia
heikkouksiansa, mutta niitä oppi pian antamaan anteeksi, sitäkin
mieluummin, kun hän oli läpeensä hyvä ihminen. Hänen optimismiinsa
poliittisissa kysymyksissä ja hänen siihen perustuviin tekoihinsa eivät
useimmat täysin voineet yhtyä, mutta tämä usko hyvään ja erittäinkin
järjellisen vakuuttavaan voimaan oli sympaattinen, vaikka se toisinaan
olikin melkein kuin kyvyttömyyttä oikein arvostelemaan sielullisia
tekijöitä, joita täytyi ottaa huomioon. Hän piti aina viimeiseen
saakka kiinni siitä, että H. Majesteettinsa ja tämän venäläiset
neuvonantajat saataisiin vakuutetuiksi tahi että heihin vaikuttaisi
niiden oikeudellisesti sitovain ja järjellisten tarpeiden esittäminen,
joita Suomen puolelta tuotiin esiin hallituksen esityksissä. Oikeastaan
ei yksinomaan valtiomiehenä tahi poliitikkona, vaan pikemminkin eheänä
valtiomiehen, poliitikon ja ihmisen yhtymänä teki hän minuun ylevän ja
kiehtovan vaikutuksen.
Tämä aika, talvi ja kevät 1908, oli erittäin paljotöinen. Melkein
joka päivä klo 11:stä 4:ään pidettiin täysistuntoja tahi osastojen
kokouksia. Iltaisin oli valiokuntain kokouksia ja aamut menivät
anojain ja muiden kävijäin vastaanottamiseen. Sillä välin täytyi oman
toimituskunnan asiat käydä läpi ja ratkaista sekä tehdä valmistuksia
esittelyjä varten. Kirkollistoimituskunnan työt olivat jaetut O.
Donnerin ja minun välilleni määrätyn ohjelman mukaisesti, jota ei
kuitenkaan ankaran tarkasti seurattu. Yhteistyö hienon, viisaan ja
erittäin sivistyneen Donnerin kanssa oli niin hyvä kuin suinkin
toivoa voi. Suuremmista kysymyksistä, jotka silloin olivat meidän
toimituskunnassamme esillä, olivat oppivelvollisuus ja koulu-uudistus
tärkeimmät. Suuren koulukomitean puheenjohtajana oli minulla
ollut tilaisuus jotakuinkin hyvin tutustua tähän alaan. Näistä
suurisuuntaisista uudistuksista ei kuitenkaan yhtään ainoata ehditty
saattaa onnelliseen päätökseen.
Kevättalvella sairastui senaattori Stjernvall ankarasti ja minun oli
otettava huolekseni kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkyys,
jota hoidin viitenä kuukautena. Työ täytyi rajoittaa melkein yksinomaan
juoksevien asioiden hoitamiseen. Niitä harvoja tämän toimituskunnan
osalle sattuneita suurempia kysymyksiä, joita silloin otettiin
käsiteltäväksi, oli alkoholikysymys, kieltolaki, vaikka se vasta
myöhemmin tuli senaatissa käsiteltäväksi. Se, että lain lähettäminen
korkeimpaan paikkaan viivästyi, aiheutti lokakuussa valtiopäivillä
välikysymyksen, johon minä vastasin.
* * * * *
Vähää ennen kuin minä tulin senaattiin, oli Seyn Stolypinin
kehoituksesta nimitetty kenraalikuvernöörin apulaiseksi. Se ei tietänyt
mitään hyvää. Voi arvata, että Gerardin kenraalikuvernöörinä olo ei
tulisi olemaan pitkäaikainen. Helmikuun alussa puhuttiin Pietarissa,
että hänen eronsa oli hyvin pian odotettavana. Helmikuun 16 päivänä
tuli tieto, että hän oli saanut eron, ja että hänen seuraajakseen oli
nimitetty ratsuväen kenraali W. Boeckmann. Tätä, joka kauan oli ollut
Suomessa, pidettiin verrattain vaarattomana, mutta pelättiin lähinnä
Seynin mahdollista vaikutusvaltaa häneen. Gerard oli melkein kokonaan
syrjäyttänyt Seynin. Sen mukaan kuin arveltiin, oli Gerard selittänyt
olevansa taipuvainen pysymään kenraalikuvernöörinä siinä tapauksessa,
että Stolypinin ei sallittaisi sekaantua Suomen asioihin. Tätä
vaatimusta ei Hänen Majesteettinsa ilmeisesti katsonut voivansa täyttää.
Helmikuun 17 päivänä kävi senaatti in corpore tervehdyskäynnillä
Gerardin luona ja pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa. Mechelin
toi esille ne surulliset tunteet, jotka täyttivät senaatin jäsenet,
kun saatiin tieto rakastetun kenraalikuvernöörin erosta. Hän lopetti
seuraavin sanoin:
"Se muisto, joka meille jää Teistä, lahjakkaan, inhimillisen,
miellyttävän miehen muisto, ei koskaan häviä sydämistämme. Pyydämme
Teidän Ylhäisyyttänne puolestansa säilyttämään meidät hyväntahtoisessa
muistossa. Ja ennen kaikkea: älkää unohtako Suomea. Auttakaa Te
kaikin puolin pätevän sananne kautta asiaa siihen suuntaan, että
Venäjällä paremmin tultaisiin tuntemaan ja ymmärtämään Suomen kansan
elämää ja pyrkimyksiä." Gerard vastasi lämpimästi ja ilmeisesti hyvin
liikutettuna. Hän sanoi aina säilyttävänsä toiminta-aikansa Suomessa ja
yhteistyönsä senaatin kanssa parhaassa muistossa.
Sen mukaan kuin Langhoff oli ilmoittanut, ei kenraalikuvernöörin
vaihdosta oltu ratkaistu suomalaisessa esittelyssä, vaikka Langhoff oli
koettanut saada sitä aikaan, vaan asia oli esitelty H. Majesteettinsa
kansliasta. Keisari oli lausunut Langhoffille, että vaihdosta
ei tulisi pitää järjestelmän muuttumisen merkkinä. Vaikkei uusi
kenraalikuvernööri ollutkaan varsinainen Venäjän suomivihollisen
politiikan edustaja, niin oli Gerardin ero kuitenkin pitkä askel
entistä sortojärjestelmää kohden, mikä pian ja monella tavoin tuli
näkyviin.
Kenraali Boeckmannin kanssa, joka oli balttilaista syntyperää, vaikka
ajatustavaltaan suuresti venäläistynyt, tulin senaattoriaikanani
paljon kosketuksiin, varsinkin sitten kuin olin tullut senaatin
varapuheenjohtajaksi. Hän oli pohjaltansa hyväntahtoinen mies eikä
tahtonut maallemme mitään pahaa. Mutta hän oli hyvin arka asemastansa
ja ajatteli levottomasti sitä, minkä vaikutuksen mikäkin toimenpide
tekisi Venäjän johtaviin piireihin. Hän pelkäsi Stolypinia, mutta ei
pitänyt hänestä. Sitävastoin oli hänellä suuri kunnioitus sotilaallista
päällikköänsä, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschia kohtaan, ja
oli nähtävästi jossakin määrin hänen vaikutuksensa alainen. Seyniä
hän sitävastoin halveksi ja koetti estää hänen sekaantumistaan
kenraalikuvernöörin asioihin. Boeckmann oli hyvin avomielinen ja
puhelias ja puhui mielellään itsestään. Hän ei ollut erikoisen
itsepäinen mielipiteissään eikä tunteeton asiallisille syille ja taipui
useinkin senaatin mielipiteeseen sellaisissakin tapauksissa, joissa
hän olisi toivonut asian käyvän toisin. Mitään varmaa ja määrättyä
hallitusohjelmaa ei hänellä, mikäli tiesin, ollut. Itse sanoi hän
mielellänsä itseään "reaalipoliitikoksi" ja tahtoi sillä tuoda ilmi
sen vastakohdan, joka oli hänen ja suomalaisten valtiomiesten välillä,
joiden vaikuttimia hän usein piti aatteellisina tai abstraktisina.
Käynti Stolypinin luona helmikuussa 1908.
Helmikuun puolivälissä oli Langhoff ehdottanut, että muutamia
senaatin jäseniä tulisi Pietariin neuvottelemaan hänen kanssaan
eräistä asioista, jotka lähinnä koskivat Venäjän sisäministerin
vaatimuksia venäläisten vallankumouksellisten rikollisten etsimisestä
ja vangitsemisesta Suomessa. Kysymyksestä oli neuvoteltu ja Stolypin
oli asiasta antanut uhkavaatimuksen, josta Langhoff yksityisesti
oli ilmoittanut senaatille. Asiasta oli jo yksityisesti keskusteltu
senaatissa ja me olimme yksimielisiä siitä, että vaatimuksia oli
mahdoton kaikissa kohdissaan hyväksyä, koska venäläiset poliisimiehet
siten saisivat valtuuksia, jotka eivät olleet Suomen lakien mukaisia ja
jotka käytännöllisestikin tuottaisivat arveluttavia seurauksia. Tässä
tarkoituksessa matkustimme A. Nybergh, H. Lilius sekä minä Pietariin.
Mechelinin sinne tuloa ei pidetty suotavana. Sitä ennen olin minä,
koska Boeckmann oli matkalla, käynyt Seynin luona ja ilmoittanut
matkastamme, kuitenkaan mainitsematta sen erikoista tarkoitusta. Hän
näytti levottomalta ja epäluuloiselta.
Helmikuun 23 ja 24 päivänä olimme me Pietarissa, jolloin meillä oli
kaksi neuvottelua Langhoffin kanssa, joihin ottivat osaa myöskin
Hermanson, Törngren, Björnberg ja kuvernööri von Troil. Langhoff ja
muutkin olivat sitä mieltä, että jonkun senaattoreista piti käydä
sisäministeri Stolypinin luona, ja minut valittiin uhriksi. Langhoff
telefonoi tälle ja audienssi määrättiin klo 5:ksi seuraavaksi päiväksi.
Ollakseen mahdollisimman turvassa asui Stolypin Talvipalatsissa, jonne
minä määrättynä aikana, kuriirin kanssa, menin valtiosihteerinviraston
vaunuissa. Pääsy palatsiin oli hyvin vaikea, minkä vuoksi minä olin
saanut suosituskirjeen Langhoffilta. Stolypinin huoneustoon mentiin
lähinnä eremitage'ia olevasta portista. Jonkun aikaa me saimme
keskustella portinvartijan kanssa, jolloin kuriiri oli tulkkina,
ja kun olin jättänyt Langhoffin kirjelmän, joka annettiin eräälle
virkamiehelle tarkastettavaksi, sain minä nousta toiseen kerrokseen.
Stolypin ei ollut vielä tullut kotiin, mutta eräs virkamies ilmoitti
minulle, että hän heti kohta tulisi. Odotushuoneessa seisoi täysin
asestettu santarmi, melkein liikkumattomana paikallaan. Hetken kuluttua
tuli ministeri, kulki tervehtimättä ohi mennen erääseen sisempään
huoneeseen.
Vähän ajan kuluttua kutsuttiin minut sisään ja minä seisoin miehen
edessä, joka siihen aikaan oli Venäjän valtakunnan mahtavin mies. Hän
oli jonkun verran keskimittaa pitempi, hänellä oli musta venäläinen
parta ja punertava iho sekä tumma ja jonkun verran kova katse. Hän ei
tehnyt hienon maailmanmiehen vaikutusta, kuten Plehwe, vaan tuntui
siltä, kuin olisi hänessä ollut enemmän häikäilemätöntä voimaa.
Muutamien valmistavien sanojen jälkeen alkoi keskustelu, joka kesti
noin 20 minuuttia.
Keskustelun ensi osa koski Suomessa olevaa venäläistä poliisia,
jolloin minä toin esille ne arvelut, jotka senaatin täytyi tehdä
sisäministerin tekemään ehdotukseen nähden. Stolypin kävi lujasti
asiaan ja selitti, ettei mitään jyrkkää rajaa ollut eikä voinut olla
Suomen ja Venäjän välillä. Suomi otti, sanoi hän, suojaansa venäläiset
vallankumoukselliset, jotka siellä tekivät salaliittoja Venäjää vastaan
ja valmistivat murhayrityksiä H. Majesteettinsa pyhää henkeä vastaan.
Siitä oli olemassa täysin luotettavia tiedonantoja. [Stolypinilla oli
siitä asiasta varmaan paljon paremmat tiedot kuin Suomen hallituksella.
Sittemmin paljastettu venäläinen vakooja Aseff oli ollut läheisissä
suhteissa suomalaisiin aktivisteihin ja Suomessa oleviin venäläisiin
vallankumouksellisiin.] Ei voitu sallia, että juuri Pietarin muurien
edustalla tehtiin Venäjää vastaan suunnattua maanalaista työtä.
Senaatin täytyi ottaa huomioon tämä seikka. Jos se ei sitä tekisi,
julistettaisiin Suomi piiritystilaan, "ja silloin käy näin", lausui hän
piirtäen sormellaan ristin pöytään. Minä selitin, että hallitus varsin
hyvin näki, mitä tilanne siltä vaati, ja mainitsin m.m. että meidän
parhaat poliisiasiamiehemme oli sijoitettu Viipurin lääniin. Venäjän
alamaisia pidettäisiin erikoisesti silmällä, ja venäläiset asiamiehet
saivat mielellään antaa suomalaiselle poliisille tarvittavia tietoja
sen työtä helpottaakseen, mutta olisi sekä periaatteellisesti että
käytännöllisesti sangen arveluttavaa antaa- venäläiselle poliisille
virkavaltuutta Suomessa. Mihinkään yksimielisyyteen tai varmaan
tulokseen ei keskustelu johtanut.
Keskustelun jälkimmäinen osa koski valtakunnallista lainsäädäntöä.
Senaatti oli tehnyt sellaisen esityksen, että pidettäisiin yhteinen
konferenssi tämän asian selvittelyä varten, ja tämä ehdotus oli jo
esitelty keisarille. Stolypin piti sellaista konferenssia jotenkin
merkityksettömänä. Mielipiteet olivat niin jyrkästi toistensa
vastaisia, että yksimielisyyttä ei voitaisi saavuttaa. Stolypin
vetosi tähän asiaan nähden Tagantseffin komiteaan. Valtakunnallinen
lainsäädäntö oli ratkaistava yksipuolisesti venäläisen katsantokannan
mukaan, muuten ei päästäisi mihinkään tulokseen. H. Majesteettinsa
ei tosin vielä ollut lausunut lopullista mielipidettään asiasta.
Keisarilla oli, sanoi Stolypin, aikaisemmin ollut ystävälliset tunteet
Suomea kohtaan, mutta suomalaiset olivat loukanneet häntä. Kun minä
kysyin, millä tavoin tämä loukkaus oli tapahtunut, viittasi hän
eduskunnan puhemiehen puheeseen ja senaatin kirjelmiin. Edelleen puhui
Stolypin suomalaisen sanomalehdistön kiihoittavasta toiminnasta ja
mainitsi erityisesti aikakauskirja "Framtidin" vallankumouksellisista
pyrkimyksistä. Olen muistavinani, että hänellä oli joku tämän
aikakauskirjan numero pöydällään ja hän viittasi johonkin lausuntoon
siinä. Jollen väärin muista, kosketeltiin keskustelussa myöskin
Voima-juttua. Koko keskustelu jätti minuun hyvin ahdistavan vaikutelman.
Sen mukaan kuin Pietarissa kuulin, oli Deutrich pääasiassa Stolypinin
neuvonantaja Suomen asioissa ja ärsytti hänen mielensä maatamme vastaan.
Kokoomussenaatin muodostaminen kesällä 1908.
Niiden välikysymysten johdosta, joita oli tehty Suomen
valtio-oikeudellisen aseman puolustamisesta, oli eduskunnan
perustuslakivaliokunta antanut mietintönsä, jossa ehdotettiin
perusteltua siirtymistä päiväjärjestykseen. Mietinnön takana olivat
vain ne valiokunnan jäsenet, jotka kuuluivat perustuslaillisiin
puolueisiin. Niin hyvin sosialistit kuin suomettarelaiset ja agraarit
olivat jättäneet vastalauseita. Sosialistien vastalauseessa oli
suoranainen epäluottamuslause hallitukselle siitä, että se "ei ollut
osoittautunut kykeneväksi puolestansa torjumaan niitä hyökkäyksiä,
joita nyt venäläisen taantumuksen taholta suunnattiin meidän maamme
itsenäisyyttä ja meidän kansamme vapautta vastaan", ja moite koski
etupäässä hallituksen suhtautumista maassa oleviin venäläisiin
pakolaisiin (vallankumouksellisiin). Suomettarelaisten vastalauseessa
taas moitittiin hallitusta siitä, että se ei ollut osoittautunut
kykeneväksi viemään meidän ja Venäjän välisiä riitakysymyksiä
ratkaisuun. Kummankin vastalauseen perustelu oli aivan päinvastainen.
Mechelin valaisi pitemmässä esityksessä valtiopäiväin istunnossa
maaliskuun 27 päivänä asiaa ja puolusti hallituksen politiikkaa,
jonka jälkeen seurasi keskustelu kestäen myöhään yöhön. Useimmat
talousosaston jäsenistä olivat tällöin saapuvilla. Erittäinkin
suomettarelaiset hyökkäsivät hallitusta vastaan. Osat olivat hyvin
jaetut, ja eri puhujat käsittelivät hallituksen toiminnan eri puolia.
Muun muassa puhuttiin Voima-liiton asiastakin. Tuntui siltä, kuin
olisi ollut varma tarkoitus kaataa Mechelinin senaatti. Ensimmäisessä
äänestyksessä hylättiin suomettarelaisten vastalause sosialistien
vastalausetta vastaan, joka sitten 71 äänellä 47 vastaan voitti
mietinnön. Suomettarelaiset olivat pidättyneet äänestyksestä ja siten
epäsuorasti auttaneet sosialisteja voittoon.
Lähipäivinä pidettyjen neuvottelujen jälkeen päättivät talousosaston
jäsenet jättää paikkansa hallitsijan käytettäväksi. Mechelin kirjoitti
käsikirjeen kenraalikuvernöörille, kehoittaen häntä tarjoamaan
hallituspaikat henkilöille, jotka nauttivat eduskunnan luottamusta.
Oliko senaatin eronpyyntö ja niin pitkälle menevä parlamentaarisuus
vallitsevissa oloissa paikallaan, jääköön sanomatta. Korkeimmalla
taholla ei suinkaan suopein silmin katseltu, että senaatti asettui
niin suuresti riippuvaiseksi eduskunnasta, varsinkin huomioonottaen
sosialistien epäluottamuslauseen, eikä sen vuoksi suinkaan tahdottu
koko senaatin eroa. Mutta toiselta puolen oli tilaisuus sopiva saada
Mechelin ja muutamat muut jäsenet poistetuiksi ja heidän tilalleen
entisen hallituspuolueen henkilöitä, joiden myöntyväisyydestä
venäläisiin vaatimuksiin arveltiin olevan etua. Ainoastaan Mechelinin,
Donnerin, Ignatiuksen, Stjernvallin ja Wegeliuksen pyyntöihin
suostuttiin. Molemmat viimeksimainitut halusivat terveyssyistä erota.
Kenraalikuvernööri sai tehtäväksensä eronneiden sijalle ehdottaa uusia
jäseniä.
Kenraali Boeckmann ei minun tietääkseni ollut tehnyt mitään muuta
senaatin odotettavana olevan uudestimuodostelun hyväksi kuin että
hän oli puhunut asiasta senaattori Nyberghin ja minun kanssani
sekä kutsunut Danielson-Kalmarin keskustelemaan kanssansa. Mitään
muita ohjeita emme olleet saaneet, kuin että meidän silloisten
senaattorien tuli pysyä paikoillamme, jos tahdoimme, ja täydentää
senaatti niin, että eri porvarilliset puolueet tulisivat edustetuiksi.
Henkilökysymykseen nähden ei kenraalikuvernööri muuten tehnyt mitään
ehdotuksia eikä rajoituksia. Meidän oli siis lähinnä ryhtyminen
neuvotteluihin vanhasuomalaisen puolueen johtomiesten kanssa, ja siinä
tarkoituksessa kävin minä Danielson-Kalmarin luona.
Neuvottelut olivat minun luonani, Pohjois-Ranta 12, ja alkoivat
heinäkuun 3 päivänä. Ensimmäisessä neuvottelussa olivat läsnä kaikki
paikoilleen jääneet senaattorit (A. Nybergh, H. Lilius, O. Schildt,
K. Castrén ja minä) sekä Danielson-Kalmari ja Y.K. Yrjö-Koskinen.
Ei näyttänyt olevan helppoa saada aikaan sopimusta. Kaikkiaan
pidettiin seitsemän kokousta, ja myöhempiin oli kutsuttu muutamia
muitakin, joiden ehdokkuudesta oli kysymys (Paasikivi, Aug. Hjelt, A.
Listo, E. Schybergson). Keskustelu koski niinhyvin etualalla olevia
poliittisia kysymyksiä (valtakunnan lainsäädäntöä, poliisikysymystä,
Nevan-miljoonia ja sisäpolitiikkaa) kuin henkilökysymyksiä, jotka
neuvottelujen kestäessä tulivat yhä enemmän etualalle. Mistään
varsinaisesta ohjelmasta emme tulleet yksimielisyyteen. Silloisten
puoluevastakohtien ja epäluottamuksen vallitessa ei ollut mahdollista
määrätä varmoja suuntia. Itse käytännöllinen yhteistyö oli luonnollinen
tie puoluevastakohtien mahdolliseen tasoittamiseen ja voi mahdollisesti
saada aikaan jonkunlaista lähentymistä suuriin poliittisiin kysymyksiin
nähden. Vanhasuomalaiselta taholta huomautettiin, että ne puolueen
jäsenet, jotka tulisivat senaattiin, eivät tekisi sitä yksityisinä
henkilöinä, vaan puolueensa edustajina, ja siis menettelyihinsä nähden
saisivat siltä ohjeita, mikä käsitys ei ollut minun luonteelleni
miellyttävää eikä vastannut sitä vapautta ja henkilökohtaista
edesvastuuntunnetta, joka minun mielestäni valtiomiehellä tuli olla.
Aluksi vaativat vanhasuomalaiset edustajat, että heidän puolueensa
saisi täyttää kaikki kuusi vapaata paikkaa. Me muut vastustimme
sitä, niin hyvin sen vuoksi, että jatkuvaisuus vanhan senaatin
kanssa siten olisi särkynyt, ja koska me olimme vakuutetut siitä,
että kokoomussenaatti, jossa olisi vanhasuomalainen enemmistö, ei
voisi toivoa saavansa kannatusta ja luottamusta perustuslaillisilta
puolueilta eikä maassa yleisimmin vallitsevalta mielipiteeltä. Tästä
vaatimuksesta luovuttiin sitten vasta kun oli tullut selville, että
vanhasuomalainen puolue eduskunnan uusintavaalissa heinäkuun alussa oli
menettänyt huomattavan joukon paikkoja.
Ehdoksi meidän senaattiin jäämisellemme olimme asettaneet sen,
että varapuheenjohtajan tuli kuulua perustuslaillisiin ryhmiin, ja
siihen suostuttiin suomettarelaisella taholla, joskin jonkun verran
vastenmielisesti. Mutta sitävastoin sanottiin aivan suoraan, että minun
ehdokkuuteni kyseessäolevaan paikkaan sillä taholla oli herättänyt
mielipahaa, ja ehdotettiin sijalle professori Hermansonia. Minun
ehdokkuuttani kannattivat yksimielisesti vanhat senaattoritoverit,
mutta me päätimme joka tapauksessa minun toivomukseni mukaan
tehdä sähköteitse kysymyksen Hermansonille, joka silloin oli
ulkomailla. Hänen vastauksensa oli ehdottoman kieltävä, ja sen
enempiä vastaväitteitä ei muistaakseni tehty. Siihen suuntaan lienee
vaikuttanut myöskin se seikka, että kirkollisasiaintoimituskunnan
salkku aivan luonnostaan olisi jäänyt minun käsiini, jollei minusta
olisi tullut varapuheenjohtajaa, mikä myöskin olisi enimmän tyydyttänyt
minua, mutta sen paikan toivottiin vanhasuomalaisella taholla
ehdottomasti Yrjö-Koskisen vastaanottavan.
Neuvottelut näyttivät kuitenkin raukeavan tyhjiin. Danielson-Kalmari
ilmoitti heinäkuun 11 päivän kokouksessa, että vanhasuomalaisen
puoluekokouksen mielipide tosin oli ollut, että kokoomusajatus nyt oli
ainoa mahdollinen perusta senaatin muodostamiselle, mutta että senaatin
täytyi voida nojautua eduskunnan varmaan enemmistöön. Nuorsuomalaisessa
ja ruotsalaisessa puolueessa sanottiin kuitenkin olevan voimakasta
vastustusta kokoomusajatusta vastaan. Nuorsuomalaisessa
puoluekokouksessa oli sen lisäksi pantu ehdoksi puolueen mahdolliselle
kannatukselle se, ettei kukaan niistä, jotka olivat kuuluneet vuonna
1905 lakkautettuun senaattiin, saisi tulla uuden hallituksen jäseneksi.
Sitä ei tosin kukaan ollut ajatellut, mutta jo sellaisen ehdon
tekemistä täytyi, vanhasuomalaisen puoluekokouksen mielestä, pitää
sellaisen mielialan ilmauksena, joka todellisuudessa ei tahtonut tukea
kokoomussenaattia. Danielson-Kalmari arveli senvuoksi, että neuvottelut
oli keskeytettävä ja mahdollisesti uudelleen aloitettava vasta sitten
kuin valtiopäivät olivat kokoontuneet. Tämän johdosta kirjoitti
senaattori Nybergh Boeckmannille kirjeen, jossa hän lausui, että koska
suomettarelaiset nyt eivät olleet halukkaita tulemaan senaattiin,
olisi johdonmukaisinta, että tämä täydennettäisiin perustuslaillisiin
puolueisiin kuuluvilla henkilöillä. Hän huomautti myöskin, että
senaatti ei enää voisi jatkaa työtänsä silloisessa harvalukuisessa
kokoonpanossaan. Koko senaatin työstä piti tänä väliaikana huolta viisi
Mechelinin senaatista jäljellä olevaa jäsentä, joiden puheenjohtajana
Nybergh oli.
Boeckmann kutsui Nyberghin luoksensa ja ilmoitti, että hänen
mielestänsä oli pakko jättää kysymys tulevan senaatin kokoonpanosta
Venäjän ministerineuvoston ratkaistavaksi, mikäli täällä ei
onnistuttaisi yhtymään kokoomuslistaa kannattamaan. Kun tällaista oli
odotettavissa ja sitten kuin enemmistö nuorsuomalaisia ja ruotsalaisia
valtiopäivämiehiä meidän kyselyjemme johdosta oli lausunnossaan
puoltanut kokoomussenaattia tahi selittänyt, etteivät tahtoneet
sellaista vastustaa, aloitettiin keskeytyneet neuvottelut uudelleen
heinäkuun 16 päivänä. Seuraavan päivän iltana piti kenraalikuvernöörin
matkustaa Pietariin ja hän halusi silloin ehdottomasti saada
ehdokaslistan mukaansa.
Niistä henkilöistä, jotka senaattiin tulisivat, olimme
neuvotteluissamme pääasiassa päässeet yksimielisyyteen, mutta paikkojen
sopiva jakaminen tuotti monta vaikeutta. Varsinkin finanssipäällikön
toimesta olivat mielipiteet erilaiset. Me päätimme vihdoin ehdottaa
valtiokonttorin ylitirehtööriä, Paasikiveä, tähän toimeen, ja tämä
valinta osoittautui sittemmin onnistuneeksi. Liikennepäällikön
paikalle olisimme mieluimmin toivoneet kuvernööri Max Alfthania,
joka olikin taipuvainen ottamaan toimen vastaan. Kenraalikuvernööri
huomautti kuitenkin, että Alfthania Venäjällä pidettiin vaarallisena
separatistina, ja hän arveli, että jos tämän nimi otettaisiin listaan,
hän ei voisi olla kiinnittämättä H. Majesteettinsa huomiota siihen.
Me päätimme silloin ehdottaa yli-insinööri Lindbergiä, joka oli
ulkomailla, mutta jolta sähköteitse saatiin myöntävä vastaus. Kauppa-
ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi otettiin pankinjohtaja O.
Stenroth ja kamaritoimituskunnan päälliköksi tilastollisen toimiston
johtaja A. Hjelt. Esittelijäsihteeri A. Listolle, joka oli halunnut
ottaa hoitaakseen ensinmainitun paikan, koska hän kauan oli ollut
kauppa- ja teollisuustoimituskunnan esittelijänä, jäi silloin vain
siviilitoimituskunnan apulaispäällikön virka. Tähän toimeen ei hän
kuitenkaan tyytynyt ja poistui kokouksesta. Tämä oli heinäkuun 17
päivänä klo 1/2 6 ja kenraalikuvernööri tahtoi saada listan ennen
klo 7:ää. Me kutsuimme puhelimitse esittelijäsihteeri H. Rautapäätä
heti saapumaan kokoukseen. Hän tuli, ymmärsi mitä tilanne vaati ja
selitti olevansa taipuvainen ottamaan vastaan siviilitoimituskunnan
apulaispäällikön toimen. Senaattori Liliusta, joka oli ollut
siviilitoimituskunnan päällikkönä Mechelinin senaatissa, mutta
joka nyt halusi erota, seuraisi toimessa entinen apulaispäällikkö
K. Castrén. Klo 6 oli lista valmis, ja sen veivät Nybergh ja
Danielson-Kalmari, joka tulisi senaattiin salkuttomana senaattorina,
kenraalikuvernöörille, joka asui Bjällbossa. Tämä oli jo pari kertaa
päivän kuluessa antanut kuulustella, emmekö vielä olleet päässeet
lopulliseen tulokseen.
Listassa oli kymmenen nimeä, neljä nuorsuomalaista, neljä
vanhasuomalaista ja kaksi ruotsalaisesta puolueesta.
Kirkollistoimituskunnan apulaispäällikön tointa ei toistaiseksi
täytettäisi. Vain neljä meistä, Nybergh, Schildt, Castrén ja minä, oli
jäljellä vanhasta senaatista.
Elokuun 1 päivänä tapahtui nimitys, joka oli päivätty Pitkäpaadessa,
missä H. Majesteettinsa silloin oli. Lista hyväksyttiin ilman
muutoksia. Saman päivän iltana tuli siitä tieto Helsinkiin.
Puheet valtiopäiväin avajaisissa elokuussa 1908.
Heinäkuun 25 päivänä olimme senaattori Nybergh ja minä kutsutut
kenraalikuvernööri Boeckmannin luokse, joka kesän aikana asui
Bjällbossa. Hän tahtoi kehoittaa meitä, että koettaisimme vaikuttaa
eduskunnan puhemieheen Svinhufvudiin siihen suuntaan, että tämän
puhe ei sisältäisi mitään sopimatonta. Hän oli nimittäin kuullut
kerrottavan, että puheessa tulisi pantavaksi voimakas vastalause
kesäkuun 2 päivänä vahvistuksen saaneen määräyksen johdosta, joka
koski sitä, että Suomen asiain esittely Pietarissa uudelleen
järjestettäisiin, mikä seikka teki Venäjän ministerineuvoston
viralliseksi oikeuspaikaksi näitä asioita ratkaistaessa. Me
huomautimme, että puhemies, seuraten vanhaa tapaa, tuskin saattoi
olla koskettelematta tätä tärkeätä kysymystä, joka yleisesti oli
herättänyt huolta maassa. Mutta me lausuimme sen toivomuksen, että tämä
tapahtuisi sopivalla tavalla sekä lupasimme puhella asiasta eduskunnan
vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. Meidän ei kuitenkaan onnistunut
täydelleen haihduttaa kenraalikuvernöörin levottomuutta tästä asiasta.
Kun kysyimme häneltä valtaistuinpuheen sisältöä, antoi Boeckmann
verrattain häilyviä tietoja, mutta sanoi, että puheessa ei tulisi
olemaan mitään "uhkausta".
Heinäkuun 27 päivänä kävi minun luonani ministerivaltiosihteerin
apulainen Björnberg, joka sillä kertaa hoiti ministerinvirkaa, ja
ilmaisi levottomuutensa tulevan valtaistuinpuheen johdosta. Hän antoi
minulle puheesta suullisen käännöksen ja siinä oli itse asiassa
lausuntoja, jotka olivat omiansa herättämään vakavaa tyytymättömyyttä.
Minä kirjoitin heti kirjeen Boeckmannille, joka silloin oli matkalla
Itä-Suomessa, ilmaisin levottomuuteni ja pyysin häntä "dringend"
ryhtymään toimenpiteisiin valtaistuinpuheen muuttamiseksi. Oli lähinnä
kysymys siitä lausunnosta, että valtiopäivillä oli tullut esille
mielipiteitä, jotka sisälsivät "kokonaan väärän" käsityksen Suomen
asemasta Venäjään nähden. Tämä lause saatettiin selittää niin, että
se tarkoitti maassa yleisesti vallitsevaa ja eduskunnan omaksumaa
mielipidettä sekä saatettiin käsittää eduskunnalle annetuksi nuhteeksi
tahi sen loukkaamiseksi. Sen mukaan kuin myöhemmin sain tietää, oli
kenraalikuvernööri luettuansa kirjeen (kuvernööri von Troil oli läsnä)
näyttänyt rauhattomalta ja kysynyt sitä sähkösanomasalakirjoitusta,
jota hän käytti ollessaan keskustelussa ministerivaltiosihteerin
kanssa, mutta se ei ollut mukana matkalla ja hän jätti asian sikseen.
Björnberg lykkäsi kuriirin lähettämisen Hänen Majesteettinsa luokse,
joka silloin oli Pitkäpaadessa, aina heinäkuun 30 päivään asti,
mutta kenraalikuvernööriltä ei tullut mitään tietoja, jonka vuoksi
valtaistuinpuhe lähetettiin perille alkuperäisessä muodossaan. Samaan
aikaan lähti myös ehdotus senaattorinimityksiksi.
Elokuun 3 päivänä palasi kenraalikuvernööri matkaltansa. Minä kävin
hänen luonansa samana päivänä, lähinnä varapuheenjohtajan nimityksen
johdosta, mutta myöskin puhuakseni valtiopäivien avaamisesta.
Varsinaisena asianani oli kuitenkin valtaistuinpuhe, ja minä esitin,
että Boeckmann nyt, mikäli mahdollista, saisi H. Majesteettinsa
muuttamaan asiakirjaa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että se oli aivan
mahdotonta. Kuitenkin selitti Boeckmann, että puheen tarkoituksena
ei ollut moittia eduskunnan yleistä kantaa, vaan yksityisiä
lausuntoja, erittäinkin sosialistien, ja antoi minulle oikeuden
yhdessä venäjänkielen kääntäjän kanssa antaa puheelle se suomalainen
ja ruotsalainen muoto, että se, samalla kuin toisi esille venäläisen
tekstin ajatuksen, ei vaikuttaisi loukkaavasti. Minä käytin hyväkseni
tätä lupaa ja meidän onnistui lausetapojen vivahduksia sievistämällä
antaa puheelle hiukan leppeämpi muoto silti poikkeamatta alkuperäisestä
tekstistä. Elokuun 4 päivänä oli Svinhufvud luonani ja näytti minulle
vastauspuheensa, mikä mielestäni oli muodoltansa sävyisä, ja jota
vastaan minun arveluni mukaan ei ollut syytä mitään huomauttaa. 5
päivänä tapahtuivat valtiopäiväin juhlalliset avajaiset totuttuun
tapaan ja kaikki kävi hyvin. Boeckmann oli tyytyväinen.
Eräs lausunto kokoomussenaatin ensimmäisessä kokouksessa.
Heti valtiopäiväin avajaisten jälkeen elokuun 5 päivänä kokoontui
uusi senaatti ensimmäiseen täysistuntoonsa. Kun uudet jäsenet olivat
tehneet valansa, pidin minä suomeksi puheen, missä lausuin muutamia
tervehdyssanoja sekä tyytyväisyyteni siitä, että maan hallitusneuvosto,
joka pitemmän aikaa oli tehnyt työtä supistetuin voimin, jälleen oli
täysilukuinen. Puheessa lausuttiin edelleen:
"Meidän hallintomme vahva keskitys vaatii senaatin jäseniltä paljon
aikaa ja voimia, mutta se ei saa haitallisesti vaikuttaa sen
monipuolisen yhteiskunnallisen uudistustyön jatkamiseen, johon senaatti
ja kansanedustus viime vuosien kuluessa ovat panneet harrasta huolta,
vaikka tämä työ viime kuukausien aikana senaatin jäsenten vähäisen
lukumäärän tähden pakosta on jäänyt melkoisesti syrjään. Tämä tehtävä
vaatii senaatilta paljon sekä aloitekykyä että työn alla olevan
lakiehdotuksen perusteellista ja asiantuntevaa tarkastamista. Näiden
vaatimusten täyttämisen edellytykset ovat epäilemättä se harrastus, se
työkyky ja ne tiedot, joita tämän neuvoskunnan jäsenillä on. Lienee
kuitenkin vaikeata äsken muodostetulle hallitukselle esittää mitään
näitä kysymyksiä koskevaa varmaa ohjelmaa, kun se on sillä tavalla
kokoonpantu ja sillä tavalla syntynyt kuin nykyinen. Se voi saada
varmemman muodon vasta työn varrella. Mutta hyvä tahto ja pyrkimys
katsoa isänmaan etua ennen puoluenäkökohtia pitää meillä kaikilla
olla, jos mieli saada toimeen hedelmällistä työtä tällä alalla. Jos
sellaista tahtoa ja pyrkimystä on olemassa, niin antaa se siveellistä
ja aatteellista voimaa hallitukselle, johon kuuluu henkilöitä, jotka
edustavat erilaisia katsantotapoja sisäisissä, poliittisissa ja
yhteiskunnallisissa kysymyksissämme. Eri mielipiteet ovat silloin
omiansa pikemmin lujittamaan kuin hajoittamaan. Hyvän esimerkin tästä
asiasta on antanut se hallitus, joka viime vuosina on hoitanut maan
asioita ja joka myöskään ei ollut yksipuolinen puoluehallitus.
"Joskin niinmuodoin uusi senaatti lähtee toimeensa ilman etukäteen
tehtyä ohjelmaa, jonka mukaan meidän sisäiset asiamme olisivat
hoidettavat, niin täytyy kuitenkin niiden suurten poliittisten
kysymysten, jotka koskevat meidän maamme elinehtoja, olla
pääpiirteissänsä selviä. Tässä suhteessa voi senaatti, joka
henkilöidensä ja puoluekokoomuksensa puolesta on uudestaan järjestetty,
pitää silmämääränänsä ainoastaan sitä samaa, kuin se neuvosto, joka
järjestettiin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa marraskuun-manifestin
julkaisemisen jälkeen, nimittäin laillisen järjestyksen palauttamista
ja ylläpitämistä sekä meidän autonomiamme puolustamista, meidän maamme
historiallisesti ja oikeudellisesti vahvistettua asemaa Venäjän
valtakunnan sisällä. Vain tällä perusteella voi senaatti puolestansa
tehdä työtä, jotta keisarikunnan ja Suomen väliset riitakysymykset
saataisiin tasoitetuiksi ja rauhallisemmat olot palautetuiksi. Tässä
suhteessa tulee siis luonnollisesti uusi senaatti olemaan vanhan
jatkaja.
"Kokoomushallituksen aikaansaamista on useilla tahoilla maassamme jo
kauan kannatettu, mutta kuitenkaan ei senaatin nykyinen muuttunut
kokoomus ole seuraus puolueiden keskinäisestä lähentymisestä, vaan
se on syntynyt olosuhteiden pakosta. Sisäinen puoluehajaannus ei ole
vähentynyt uuden edustuksen kautta, mutta ulkonaiset vaarat ovat
lisääntyneet. Kotimaisen hallituksen asema on sen vuoksi tullut
huomattavasti vaikeammaksi. Missä määrin riitaisuuksien katkeruus
ja puolueiden välinen epäluottamus voi vähentyä sen kautta, että on
olemassa kokoomushallitus nykyisen kaltainen, ja kuinka sen onnistuu
selviytyä niistä vaikeuksista, jotka johtuvat meidän suhteestamme
Venäjään, sitä ei voida varmuudella etukäteen sanoa, mutta täytyy
koettaa. Jos siinä onnistutaan ja jos suurempaa yhteisymmärrystä
voidaan saada aikaan hallituksen ja edustuksen välillä, niin siitä
epäilemättä johtuu paljon hyvää maallemme. Jotta tämä päätarkoitus
saavutettaisiin, niin täytyy meidän kunkin paikallansa tehdä työtä
parhaan kykymme ja vakaumuksemme mukaan.
"Minä toivon, että hyvä tahto ja henkilökohtainen luottamus on
välillämme vallitseva ja meidän yhteistyöstämme sen kautta on tuleva
niin hyvää kuin mahdollista. Omasta puolestani on minulla se toivo,
että minä vastanimitettynä ja kokemattomana varapuheenjohtajana
olen saava suosiollista tukea niin hyvin vanhempien kuin nuorempien
virkatoverien puolelta."
Niinkuin näkyy, ei puhe luonteeltansa ollut mikään uuden senaatin
ohjelmapuhe, vaan se oli minun senaattoritovereilleni suuntaama
lausunto. Minä tahdoin esiintuoda, että minun käsitykseni mukaan
työmme yleinen suunta oli oleva sama kuin se, minkä olivat määränneet
eronneen senaatin periaatteet. Minä olin puheessani koettanut välttää
kaikkea, joka voi tuntua loukkaavalta tai epämieluisalta uusien
virkatoverien mielestä. Minä hämmästyin sen vuoksi suuresti, kun
Danielson-Kalmarin kautta saman päivän iltana sain kuulla, että
häneen ja hänen puolueystäviinsä puhe oli tehnyt ikävän vaikutuksen.
Hän pelkäsi, että siitä johtuisi ikävyyksiä kokoomukselle, minkä
vuoksi olisi parasta, että puhetta ei julkaistaisi. Mutta minä olin
jo kuitenkin pyynnöstä antanut lausuntoni Helsingin Sanomille. Jotta
riitaisuuksia heti yhteistyömme alussa vältettäisiin, pyysin minä
toimitusta antamaan julkaisemisen jäädä toistaiseksi. Erään yövuorossa
olevan toimitushenkilön hutiloimisen kautta tuli kuitenkin valmiiksi
ladottu lausunto seuraavan päivän numeroon. Se kierteli luonnollisesti
sitten muissa lehdissä ja sitä selosteltiin ja sitä arvosteltiin.
Nuorsuomalainen sanomalehti "Suomalainen Kansa", jonka johtavana
henkenä oli J. Castrén ja joka alusta alkaen oli vastustavalla kannalla
uuteen senaattiin nähden, sanoi puheen olevan laimean ja värittömän
sekä osoittavan sitä, että todella perustuslaillinen henki ei enää
ollut senaatissa vallitsevana. Uudessa Suomettaressa taasen oli sangen
kiivas hyökkäys puhetta ja sen "mecheliniläistä" väriä vastaan sekä se
ajatus, että suomalainen puolue ei saattaisi sietää tätä henkeä, jos se
senaatissa tulisi ilmi. Helsingin Sanomat arvelivat, että koska puhe
oli herättänyt tyytymättömyyttä aivan vastakkaisilla tahoilla, niin se
todennäköisesti oli osunut oikeaan. Ruotsalaiset sanomalehdet lausuivat
yleensä tyytyväisyytensä ja arvelivat, että puhe todisti "hyvää tahtoa
ja pyrkimystä kaikista puoluenäkökohdista huolimatta toimia sisäisten
asioiden onnelliseksi ratkaisemiseksi". Puhettani vastaan suunnatuissa
hyökkäyksissä ilmeni kuitenkin puoluemieltä, joka ei ennustanut hyvää
kokoomukselle. Jotta ei senaatin sisäinen tilanne kärjistyisi, luovuin
minä aikeestani liittää puhe kokonaisuudessaan pöytäkirjaan.
Elokuun 8 päivänä olin minä kutsuttu kenraalikuvernöörin luokse.
Hänellä oli puheen venäläinen käännös edessänsä ja hän lausui
tyytymättömyytensä sen johdosta. Uuden Suomettaren kirjoitus oli
ilmeisesti säikyttänyt häntä ja hän luuli, että taantumuksellinen
venäläinen sanomalehdistö hyökkäisi häntä ja senaattia vastaan ja
siten tekisi aseman vaikeammaksi. Oli pakko, sanoi hän, puheesta saada
se käsitys, että uuden senaatin tarkoitus oli lähteä kulkemaan samaa
suuntaa kuin Mechelinin, ja se ei ollut tarkoitus. Hän mainitsi, että
kun hän oli puhunut Stolypinin kanssa minusta, niin oli tämä sanonut,
että minä kerran käydessäni hänen luonansa olin häneen jättänyt
hyvän vaikutuksen, mutta että hänelle sittemmin oli ilmoitettu, että
minä olin puhdas "mecheliniläinen" tahi että minä olin Mechelinin
vaikutuksen alainen. Boeckmann oli silloin vastannut Stolypinille,
että hän tosin ei osannut lukea, mitä ihmisten sydämissä oli, mutta
että minun yleisesti arveltiin olevan hillityn poliitikon, ja että
hän henkilökohtaisestikin oli saanut saman vaikutelman. Nyt tietysti
häntä, sanoi hän, tultaisiin moittimaan siitä, että hän oli ehdottanut
minua varapuheenjohtajaksi. Minä selitin, että minusta olisi ikävää,
jos kenraalikuvernööri tässä kohdin olisi pettynyt ja jos hänen
asemansa minun kauttani tuli vaikeammaksi, sekä selitin, mitkä puheeni
vaikuttimet olivat olleet, huomauttaen vielä, että minä olin puhunut
vain siitä, mille perusteille Venäjänpolitiikkamme olisi rakennettava,
mutta en sen menetelmistä. Tuntui siltä, kuin olisi keskustelu jonkun
verran rauhoittanut Boeckmannia.
Käyntejä Stolypinin luona syys- ja joulukuussa 1908.
Uuden kokoomussenaatin toivomuksen mukaisesti kävimme senaattori
Danielson-Kalmari ja minä syyskuun 3 päivänä Stolypinin luona. Hän
asui silloin keisarillisessa linnassa Jelagin-saarella. Tehtävänämme
oli lähinnä puhua hänen kanssaan Nevan-miljoonista, jotka oli
määrätty senaatin maksettaviksi Venäjän valtakunnanrahastoon.
Me huomautimme, ettei tämä summa ollut huomioonotettuna vuoden
1908 tulo- ja menoarviossa, minkä vuoksi senaatti oli katsonut
tarpeelliseksi ehdottaa, että menoerä otettaisiin huomioon vuoden
1909 tulo- ja menoarvion yhteydessä. Tämä summa pitäisi vielä lisäksi
liittää eduskunnalle jätettyyn raha-asioita koskevaan suunnitelmaan
viimemainittua vuotta varten. Menoerä oli liian suuri, jotta se
voitaisiin jättää pois siitä. Stolypin selitti, että eduskunnalla
ei ollut mitään oikeutta päättää summan maksamisesta. Me selitimme,
että nyt ei ollut kysymys eduskunnan päättämisoikeudesta tästä
asiasta, vaan ainoastaan siitä, että eduskunta saisi tietää asian ja
saisi tilaisuuden antaa lausuntonsa siitä niinkuin muistakin tulo-
ja menoarvion eristä. Stolypin ei siihen tehnyt mitään varsinaista
vastaväitettä. Hän ei kosketellut kysymyksen poliittista puolta eikä
lausunut mielipidettään siitä, kuinka senaatin oli suhtauduttava
maksuun.
Suurempaa huomiota kuin tämä asia, ansaitsi, huomautti Stolypin,
se seikka, että eduskunta oli ottanut käsiteltäväksi kysymyksen
esittelyjärjestyksestä. Hän kysyi meiltä, olivatko kaikki puolueet
yksimielisesti vastustavalla kannalla siitä annettuun julistukseen
nähden, mihin me vastasimme myöntävästi. Siis, lausui Stolypin,
ovat kaikki asettuneet "contre la Russie". Me selitimme, ettei asia
ollut aivan niin, vaan että Suomessa yleisesti oltiin tyytymättömiä
esittelyjärjestykseen, joka oli sovellettu kesäkuun 2 päivänä annetun
määräyksen mukaiseksi. Stolypin huomautti siihen, että Suomen
kysymyksissä ei ollut ainoastaan Suomen vaan myöskin Venäjän etuja
valvottavina. Me myönsimme sen, mutta sen vuoksi ei ollut pakko,
että kaikki hallitsijan ratkaisusta riippuvat kysymykset tulisivat
ministerineuvostoon, vaan ainoastaan sellaiset, jotka olivat sen
luontoisia, että niiden voitiin edellyttää koskevan Venäjän etuja.
Suomen taholta ei ollut mitään sitä vastaan, että niitä siellä
asianmukaisesti valvottiin. Stolypin huomautti silloin, että
ministerineuvoston tehtävänä myöskin oli pitää huolta siitä, että H.
Majesteettinsa etuoikeuksia ei loukattu. Suomessa oli, arveli hän,
olemassa pyrkimys laajentaa eduskunnan oikeuksia hallitsijan oikeuksien
kustannuksella. Me vastasimme, että tämä kysymys oli yhteydessä yleisen
kehityksen ja lainsäädännön muuttuneen merkityksen kanssa eri aloilla.
Senaatin täytyy, vastasi Stolypin, kun joku kysymys koskettelee
hallitsijan etuoikeutta, rehellisesti huomauttaa kuinka asianlaita on,
eikä salata sitä, niinkuin ikävä kyllä oli tapahtunut. Emme tahtoneet
kieltää, että sellaista joskus oli voinut sattua, mutta jos tahdottiin
pitää tätä sääntönä tahi järjestelmänä, oli se melkoisesti liioiteltua.
Me selitimme, että sekä rehellisyys että viisaus velvoittivat senaattia
tässä suhteessa toimimaan täysin lojaalisesta, sekä että nykyinen
senaatti ehdottomasti koettaisi toimia rehellisesti, mutta että sen
samalla myöskin täytyi pitää huolta siitä, että eduskunnan oikeutta ei
loukattu. "Jos senaatti siten menettelee", sanoi Stolypin, "saavuttaa
se H. Majesteettinsa luottamuksen".
Stolypin otti sitten puheeksi kysymyksen sekakomiteasta, jonka
jälkeen keskustelu siirtyi silloin päivän kysymyksenä olevaan
sotilasavustusasiaan sekä valtakunnanlainsäädäntöön. Viimemainituista
kysymyksistä lausui mielipiteensä meidän puoleltamme pääasiassa
Danielson-Kalmari, kun minun osallani olivat Nevan-miljoonat ja
esittelykysymys. Avustusta koskeva keskustelu koski lähinnä niitä
oikeuksia, joita eduskunnalla sotilaskysymykseen nähden oli, sekä
H. Majesteettinsa oikeutta vapaasti käyttää valtion rahastoa
sotilaallisiin tarkoituksiin. Valtakunnallisen lainsäädännön yhteydessä
huomautti Danielson, että me elimme murrosaikaa, jonka vuoksi täytyi
tyytyä murrosajan määräyksiin. Sortovallan vaikutuksia tuntui yhä ja
tarvittiin aikaa, ennenkuin lopullinen Suomen ja Venäjän välisten
asiain järjestäminen olisi mahdollinen. Stolypin arveli, että Venäjä jo
oli osoittanut tarpeeksi kärsivällisyyttä.
Keskustelun kulku oli yleensä rauhallista ja ystävällistä teelasien
ääressä, ja Stolypin oli ilmeisesti paremmalla tuulella kuin minun
hänen luonansa ensi kertaa käydessäni.
Seuraavana päivänä kävimme me raha-asiainministeri Kokovtseffin luona,
jonka kanssa keskusteltiin useista edellämainituista kysymyksistä,
etupäässä raha-asialliselta kannalta. Nevan-miljoonista lausui
Kokovtseff, että me raha-asiallisesti saatoimme järjestää niiden maksun
niinkuin tahdoimme, kunhan kysymystä vain ei annettaisi eduskunnan
päätettäväksi, ja että summa maksettaisiin vuoden 1908 kuluessa.
* * * * *
Odottaessani pääsyä tervehtimään H. Majesteettiansa, oleskelin minä
muutamia päiviä joulukuun keskivaiheilla 1908 Pietarissa ja kävin
silloin, 16 päivänä, jälleen Stolypinin luona Talvipalatsissa.
Sekakonferenssista sanoi Stolypin, että todennäköisesti Goremykinista
tai Bulyginista tulisi sen puheenjohtaja (kummastakaan ei tullut, vaan
tuli Haritonoff). Kun kysyin, saisiko konferenssi, senaatin toivomuksen
mukaisesti, tehtäväksensä esittelykysymyksen käsittelemisen, niin
vastasi Stolypin kieltävästi. Sen tehtäväksi tulisi vain valmistaa itse
järjestys ja mekaaninen työkoneisto valtakunnallista luonnetta olevien
lainsäädännöllisten asiain käsittelyä varten, mutta sen ei tulisi
puuttua asiallisiin kysymyksiin. Vasta kun tämä järjestys oli valmis
ja määrätty, voitiin esittelykysymys ottaa asiallisesti harkittavaksi.
Stolypinin väite oli se, että Suomessa ilmenevä vastarinta tätä ukaasia
vastaan oli teennäinen. Kun minä tein vastaväitteitä, niin hän ei
tahtonut myöntää sitäkään, että ministerineuvosto oli sekaantunut
sellaisiin suomalaisiin asioihin, joilla oli sisäinen luonne. Minä
mainitsin esimerkkinä torpparilain, johon Stolypin ilmaisten siinä
tietämättömyytensä, sanoi, että ehdotus ei ollut suonut minkäänlaista
turvaa Venäjän alamaisille ja että senvuoksi oli ollut välttämätöntä
ottaa tätä koskeva pykälä lakiin.
Sen jälkeen minä otin puheeksi ministerineuvoston aloitteesta
keisarin suostumuksella aikaansaadun säädöksen, joka koski yleistä
valtiorahastoa. Stolypin lausui, että tällä säädöksellä oli vain
väliaikainen luonne. "Meidän täytyy pitää huolta siitä, että on rahoja
sotilasavustukseen." Minä lausuin sen arvelun, että jollei mitään
muutosta tapahtuisi, niin eduskunta nähtävästi ei suostuisi myöntämään
sotilasavustusta. Tässä kohden Stolypin — joka ei vielä ollut
saanut tietoa eräästä tätä kysymystä käsittelevästä promemoriasta,
mikä kenraalia kuvernöörillä oli ollut mukanansa Pietarissa —
oli ehdottomasti sitä mieltä, että eduskunnalla ei ollut mitään
tekemistä kysymyksen periaatteellisen puolen kanssa, s.o. kysymyksen
asevelvollisuuden vaihtamisesta toistaiseksi rahakorvaukseen.
Venäjä ei suostuisi siihen, että se kysymys jätettäisiin eduskunnan
ratkaistavaksi, sillä silloin saattaisi tapahtua se, että asiaan ei
suostuttaisi. Kun minä kysyin, mitä tehtäisiin, jollei eduskunta
suostuisi myöntämään varoja, niin vastasi Stolypin, että silloin
turvauduttaisiin valtionrahastoon. Kun minä huomautin, että senaatti ei
saattanut olla mukana semmoisessa asiassa, niin vastasi Stolypin, että
siitä silloin olisi seurauksena vakava selkkaus. "Meillä on sotaväki
ja meidän hallussamme ovat linnoitukset", lausui hän. Minä myönsin,
että voimakeinoja Venäjällä oli yllin kyllin käytettävänä, ajaaksensa
läpi tahtonsa, mutta minä muistutin Stolypinin mieleen, että hän itse
eräässä duumapuheessansa oli lausunut, että voiman ei pidä käymän
oikeuden edellä. Me emme olleet mitään intoilijoita, mutta joku raja
meidän kannaltamme piti olla olemassa. Stolypin: "Jollette tottele,
niin olette kapinallisia." Minä: "Ei ole kapinallinen, jos toimii
vakaumuksen ja velvollisuuden mukaisesti." Stolypin: "Te luotatte
Venäjän heikkouteen." Stolypinin äänensävy ja käytös tuntui jotenkin
uhkaavalta. Me vaihdoimme vielä muutaman sanan ja sitten minä jätin
hyvästi.
Samana päivänä olin Kokovtseffin luona. Tämä oli lukenut
kenraalikuvernöörin mukanansa tuoman sotilasavustusta koskevan
promemorian, jonka, jollen väärin muista, oli tehnyt Danielson-Kalmari
ja jonka Boeckmann oli hyväksynyt. Kokovtseff tuntui suostuvaiselta
kannattamaan sitä.
Nevan-miljoonat.
Niinsanottujen Nevan-miljoonain maksaminen oli huolta tuottava
perintö, jonka kokoomussenaatti edeltäjältänsä sai. Asialla oli pitkä
esihistoria. Heinäkuussa 1904 oli H. Majesteettinsa senaatin ehdotuksen
mukaisesti säätänyt, että Suomen valtion oli 2 1/2 miljoonalla
ruplalla otettava osaa Venäjän ja Suomen välisten rautateiden
yhdysradan rakennuskustannuksiin, sekä että summa maksettaisiin sitten
kuin muutamia edellytyksiä, jotka koskivat radan rakentamista, oli
aikaansaatu. Senaatti oli ilmoittanut valtiokonttorille armollisen
käskyn ja se oli tuonnempana tarkemmin määräävä, kuinka summa oli
maksettava. Säädyt olivat kuitenkin vuoden 1904—1905 valtiopäivillä
ottaneet kysymyksen käsiteltäväksensä ja päättäneet lähettää sen
anomuksen, että jos rata tulisi rakennettavaksi ja tulisi kyseeseen
Suomen valtionvarojen siihen käyttäminen, niin H. Majesteettinsa
suvaitsisi valtiopäiville antaa asiasta esityksen. Senaatti
(Mechelinin) oli yhtynyt valtiopäiväin anomukseen, koska se oli ollut
sitä mieltä, että joskin avustus otettaisiin valtionrahastosta,
yritys kuitenkin oli sitä laatua, että sen toteuttaminen suuresti
vaikuttaisi kulkulaitosrahaston asemaan, mikäli se koskisi sitä
yhdysliikennettä venäläisten ja suomalaisten ratojen välillä, joka
radan rakentamisesta saattoi olla seurauksena, sekä ehdotti, että
kysymys avustuksen antamisesta tarkoitukseen Suomen valtionrahastosta
saisi raueta tahi myöskin, että esitys valtiopäiville asiasta
tehtäisiin. Kenraalikuvernööri Gerard oli sitävastoin lausunnossansa
puoltanut hallituksen oikeutta yksinään päättää kyseessäoleva asia ja
huomautti, että kysymys, mikäli se koski yhdysrataa, jo oli laillisessa
järjestyksessä ratkaistu.
Esittelyssä helmikuussa 1908 hyväksyi H. Majesteettinsa kaikin puolin
kenraalikuvernöörin mielipiteen, että kysymys Suomen valtiolaitoksen
osanotosta radan kustannuksiin varhaisemman säädöksen kautta jo
lopullisesti oli ratkaistu, jonka vuoksi säätyjen anomus ja senaatin
esitys jätettiin huomioonottamatta. Sitten kuin senaatti maaliskuussa
sai tästä tiedon, merkitsi se pöytäkirjaan H. Majesteettinsa päätöksen
ja sen määräyksen, että asia oli otettava uudelleen käsittelyn
alaiseksi tarpeellisia toimenpiteitä varten.
Vähän sen jälkeen sai senaatti tiedon siitä, että kaikki mitä
tarvittiin, jotta mainitut 2 1/2 miljoonaa ruplaa voitaisiin suorittaa,
oli tehty, jonka vuoksi rahasumman siirtämistä Venäjän valtionrahastoon
pyydettiin. Tätä asiaa koskevat neuvottelut keskeytyivät kuitenkin sen
kautta, että Mechelinin senaatti hajaantui, ja ne aloitettiin uudelleen
vasta elokuussa, sitten kuin senaatti oli saanut uuden kehoituksen,
että se viipymättä ryhtyisi mainitunlaisiin toimenpiteisiin. Mitään
sellaisia toiveita, että uusi pyyntö saada eduskunnalle esitys
menestyisi, ei ollut olemassa, ja asia oli muuten jo kehittynyt niin
pitkälle, ettei enää ollut mitään sellaista mahdollisuutta, että
kysymys Suomen puolelta tulevasta avustuksesta raukeaisi. Summa
oli myöskin jo otettu tulona Venäjän vuoden 1908 valtion tulo-
ja menoarvioon. Senaatti asetti valiokunnan, johon kuuluivat K.
Castrén, Danielson-Kalmari, Paasikivi ja minä, ja joka neuvotteli
eduskuntaryhmien edustajien kanssa sekä oli myöskin neuvotteluissa
kenraalikuvernöörin kanssa. Senaatti päätti valiokunnan ehdotuksesta
lähettää sen esityksen, että meno- ja tuloarvioehdotukseen tehtäisiin
sellainen lisäys, että kyseessäoleva menoerä siinä otettaisiin huomioon
ja siten myöskin tulisi eduskunnan tietoon sekä että ne voisivat ottaa
sen huomioon tehdessänsä suunnitelmaa tulo- ja menoarvioksi.
Toisessa yhteydessä kerrotulla käynnillä Stolypinin luona syyskuun 3
päivänä oli tämä ehdottomasti torjunut sen ajatuksen, että eduskunta
saisi tehdä päätöksen asiasta, mutta ei ollut suorastansa vastustanut
ehdotusta sellaisen lisäyksen tekemisestä rahasääntöön tahi tulo- ja
menoarvioehdotukseen, jollaista senaatti oli ajatellut tehtäväksi. Ei
myöskään Kokovtseff ollut sitä tehnyt.
Mutta ministerineuvoston lausunnosta tuli kieltävä. Langhoff
kirjoitti siitä syyskuun 30 päivänä: "Tänään antoi minulle Stolypin
sen vastauksen, että ministerineuvosto ei arvele voivansa luopua
lausunnostansa tai muuttaa kantaansa kysymykseen nähden, mutta että
millään tavalla ei estetä jättämästä eduskunnalle ilmoitusta siitä,
että maksu on tapahtunut, tahi niinmuodoin lisäystä arvioon, _sitten
kuin maksu on tapahtunut,_ jotta sellainen leimakin, että eduskunta
jollakin tavalla saattaisi vaikuttaa maksuun, tulisi vältetyksi. Siis
asiallisesti ei mitään muutosta."
[Törngren kirjoitti samana päivänä: "Stolypin oli sanonut
(Langhoffille), että hän senaattorien käydessä hänen luonaan oli ollut
sangen taipuvainen, koska hän arveli heidän esityksensä sisältävän sen,
että rahat maksettaisiin. Mutta suomalaisista sanomalehdistä oli käynyt
selville, että senaatin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut maksaa. Hän
sanoi ymmärtävänsä, että senaatin ehdotus johtui taktillisista syistä,
mutta että ministerineuvoston kielto johtui samanlaisista syistä. Ei
tahdottu saattaa eduskuntaa sellaiseen asemaan, että se voisi tehdä
päätöksiä, jotka voisivat tuottaa vaikeuksia Venäjän hallitukselle.
Yhtä vähän tahdottiin senaatin joutuvan sellaiseen tilanteeseen, että
näyttäisi siltä, kuin se mukautuisi eduskunnan tahtoon tämänlaatuisessa
kysymyksessä, joka ei kuulunut eduskunnan päätettäviin."]
Ministerineuvoston lausunnon mukaisesti selitti H. Majesteettinsa,
että senaatin ehdotus oli jätetty huomioonottamatta ja että summa jo
joulukuussa oli maksettava valtionrahastoon.
Senaatti oli vaikeassa asemassa. Toisella puolen oli hallitsijan
ehdoton käsky, joka perustui käsitykseen, että hänellä oli oikeus
vapaasti käyttää valtionrahaston varoja maan hyödyksi ja parhaaksi,
sekä jo aikaisemmin tehtyyn päätökseen, jonka silloinen senaatti
oli hyväksynyt, toisaalla eduskunnan anomuksessa lausuma mielipide,
että summaa sen suostumuksetta ei saanut myöntää. Kysymyksestä oli
sen lisäksi venäläisellä taholla tehty riitakysymys, jolla oli mitä
suurin periaatteellinen merkitys. Langhoff kirjoitti minulle siitä
m.m. seuraavaa: "Suunnattoman paljon koko maallemme merkitsee se,
minkä päätöksen Te tulette tekemään. Minä en voi enkä tahdo ottaa
tehtäväkseni edes koettaa taivuttaa Teitä suuntaan tahi toiseen.
Sekä sinä että herrat virkatoverisi olette ilmankin selvillä siitä,
mitä senaatin kiellosta seuraa. Että Te sen tarkoin harkitsette, on
itsestään selvää. Luulen kuitenkin, että valtiomies usein voi joutua
sellaiseen asemaan, että hänen on otettava kantaaksensa vastuu,
joka tosin ei tunnu keveältä, mutta jonka hän katsoo _täytyvän_
ottaa kantaaksensa saavuttaakseen päämäärän, mihin pyrkii. Tässä
tapauksessahan ei ole kysymys laittomasta käskystä, joka olisi
täytettävä, vaan hallitsijan antamasta käskystä, jonka hän on
oikeutettu antamaan, vaikkakin siitä monella taholla on toinen käsitys
Suomessa, ja yleinen mielipide ei suhtaudu siihen myötätuntoisesti.
Senaatti ei katsonut yksinään voivansa ottaa vastuuta siitä, vaan
tahtoi jakaa sen eduskunnan kanssa, mutta kun eduskunta nyt ei saa
tilaisuutta lausua mielipidettänsä, lankeaa siis vastuu yksistään
senaatille. Mutta jos tulee kielto, tulee myöskin vastuu sen
seurauksista senaatin osalle."
Oikeusoppineittemme keskuudessa oli erilaisia mielipiteitä vallalla.
Professori Hermanson laati asiasta seikkaperäisen mietinnön, jonka
mukaan senaatilla ei ollut valtaa sitovasti selittää, ettei jotakuta
hallitsijan valtionvaroista maksettavaksi määräämää menoerää lain
mukaan voitu evätä, mutta että senaatti, jos se katsoi jonkun
toimenpiteen olevan ristiriidassa maan edun ja hyödyn kanssa, saattoi
eroamalla välttyä ottamasta osaa asian toimeenpanoon. Viimeksimainittua
keinoa olivat tosin muutamat senaatin jäsenet ajatelleet, mutta
riittävän asiallisiin syihin ei sen puolesta voitu vedota, koska
yhdysradan ei voitu pätevillä syillä katsoa suorastaan vahingoittavan
maata. Myöskin käytännöllis-poliittiset seikat puolsivat tämän
routavuosien jäännöksen hautaamista.
Mutta hallitus ei tietysti mielellään tahtonut toimia aivan vastoin
eduskunnan mielipidettä niin tärkeässä kysymyksessä kuin tässä, ja sen
ratkaisu lykättiin siksi kunnes tulo- ja menoarvio tuli eduskunnan
käsiteltäväksi. Valtiovaliokunnan mietintöön liittyvän vastalauseen
kautta se voi siellä tulla keskustelun alaiseksi, niinkuin kävikin.
Kyseessäoleva vastalause tuli käsiteltäväksi lokakuun 30 p:n
täysistunnossa. Minä alustin keskustelun pitkähköllä lausunnolla, jossa
tein selkoa asian historiasta ja nykyisestä asemasta sekä esitin ne
näkökohdat, joiden perusteella senaatti katsoi, että H. Majesteettinsa
määräys oli täytettävä. Lopetin seuraavasti: "Siitä, mitä minulla
on ollut kunnia esittää, käynee pitemmittä selityksittä ilmi, että
senaatti pitää erikoisen tärkeänä, että eduskunta ei, hyväksymällä
ensimmäisen vastalauseen, aiheuta perustuslakiselkkausta kaikkine
seurauksineen." Keskustelu oli pitkä ja osittain sangen kiihkeä.
Vanhasuomalaisten kanta oli selvä, nuorsuomalaisessa ja ruotsalaisessa
puolueessa olivat mielipiteet kahtalaisia. Sosialistit pysyivät vaiti.
Vasta aamupuoleen tapahtui äänestys. Suurella enemmistöllä hylättiin
vastalause. Sosialistit olivat jättäneet tyhjiä lippuja ja siten sillä
kertaa helpottaneet hallituksen asemaa. Mikä aiheutti tämän tempun, ei
liene tullut selvitetyksi. Venäläisellä hallitustaholla se luettiin
ilman syytä senaatin ansioksi.
Kenraalikuvernööri, joka mitä suurimmalla levottomuudella oli nähnyt,
että kysymys tuli eduskunnan käsiteltäväksi ja että senaatin tai
muutamien sen jäsenten kanta saattoi riippua siitä, millainen tulos
siellä tuli, oli sinä päivänä suuressa jännityksessä. Minä olin hänelle
luvannut olla läsnä koko istunnon ajan ja sitten henkilökohtaisesti
ilmoittaa hänelle tuloksen. Hän telefonoi minulle yöllä kysyen, eikö
keskustelu pian loppuisi. Kun minä sanoin hänelle, etten tahtonut
häiritä häntä käymällä hänen luonaan, koska oli jo niin myöhä, pyysi
hän minua joka tapauksessa heti täysistunnon loputtua tulemaan
luoksensa. Minä meninkin kenraalikuvernöörin taloon klo 5-6 aamulla ja
tapasin vanhan kenraalin aamunuttuun puettuna ja hyvin levottomana.
Mutta hän rauhoittui, kun kuuli minun tiedonantoni.
Kenraalikuvernöörin levottomuudella oli kuitenkin syvempi syynsä, kuin
mitä silloin yleensä tiedettiin. Huhu oli tosin kertonut, että oli
tekeillä sotilaallisia valmisteluja venäläisellä taholla, jotta Suomen
autonomia ja suomalainen separatismi lopullisesti hävitettäisiin,
mutta sitä ei oikein uskottu tai pidettiin sitä tyhjänä uhkauksena.
Mutta ilmeistä oli, ettei huhu ollut aivan perätön, ja minä tiesin,
tuntematta yksityisseikkoja, että tilanne oli tavallista vakavampi.
Törngren kirjoitti minulle Pietarista marraskuun alussa kirjeen, josta
kävi selville, että lokakuun viimeiset päivät suurpoliittisessakin
mielessä olivat itse asiassa olleet hyvin kriitillisiä.
[Törngrenin kirje marraskuun 8 päivältä sisälsi m.m. seuraavaa:
"Noin kolme viikkoa sitten tapahtui todella jotakin sellaista, josta
Nybergh kerran kirjoitti ja josta venäläiset sanomalehdet nyt ovat
kertoneet, s.o. Helsingissä olevaa sotaväkeä valmistettiin muutamien
venäläisellä taholla ennustettujen tapahtumien varalta. Armeijakunnan
päällikkö Olhovskij ja Viaporin komentaja Laiming olivat kutsutut
tänne erilliseen kokoukseen, jossa heiltä kyseltiin, olivatko joukot
halukkaat toimimaan suomalaisia vastaan. Neuvottelun tuloksena oli m.m.
1) että Viaporiin rakennetaan ylimääräinen patteri, jossa on neljä
haubitsia suunnattuina Helsinkiä kohden, 2) että Helsinki pommitusta
varten jaetaan neliöihin, 3) että lähinnä kaupunkia olevalle saarelle
rakennetaan kivääritulta vastaan suojusmuuri, jonka pitää näkyä
Kaivopuiston rannasta, 4) Viaporissa valmistetaan asunnot Bockmannille,
Seynille, Olhovskijlle ja muille komentaville paitsi tykistöprikaatin
päällikölle, joka tulee Helsingin komendantiksi, 5) sähkösanomalaitos
alistetaan sotilasviranomaisten valtaan, 6) suomalaisia vastaan
agiteerataan upseerien keskuudessa, jotka ovat hyvin kiihtyneitä, 7)
kuhunkin rykmenttiin lisätään yksi pataljoona.
"Boeckmann taasen oli, kuten tunnettua, saanut ministerineuvostolta
toimeksi heti ilmoittaa pääministerille, jos eduskunta ryhtyisi
miljoonakysymyksen asialliseen käsittelyyn. Ja vihdoin on Berendts
eräälle tuttavalleen ilmoittanut, että hänen oli käsketty valmistautua
vastaanottamaan ministerivaltiosihteerin toimi.
"Langhoff on koko ajan pidetty asian ulkopuolella eikä hänen ole
onnistunut saada mitään tietoja, vaikka hän monta kertaa oli kääntynyt
Stolypinin puoleen. Tämä on vain viittaillut siihen, että jos miljoonia
ei makseta, täytyy luultavasti ryhtyä voimakeinoihin. Kun nyt on
tunnettua, että edellämainittuja valmisteluja tehtiin, niin on selvää,
että asemamme oli sangen vaikea lokakuun 30 ja 31 päivänä."]
Pimeät voimat olivat ryhtyneet toimiin siltä varalta, että eduskunta
ja senaatti vastustaisivat Nevan-miljoonien maksamista. Se olisi
selitetty kapinalliseksi teoksi, ja sen nojalla olisi voimakeinoilla
suunnattu kuolinisku Suomea vastaan. Uhkaus, jonka Stolypin oli
helmikuussa hänen luonansa käydessäni lausunut, jos Suomi ei
taipuisi, jolloin hän kädellään piirsi pöytään ristin maamme yli,
kävisi silloin toteen. Kenraalikuvernööri tiesi ilmeisesti näistä
suunnitelmista, vaikka ei toivonut niiden toteutuvan. Mutta että ne
olivat kenraalikuvernöörinapulaisen Seynin ja samoin Pietarissa olevan
Deutrichin toivomusten mukaisia, voi pitää itsestään selvänä. Toinen
asia on tietenkin, mihin määrään ne olisi toteutettu, jos selkkaus
Venäjän kanssa olisi syntynyt Nevan-miljoonien epäämisen johdosta.
Stolypin lienee myöhemmin tullut huomaamaan, että hänen Suomessa olevat
tiedonantajansa olivat tähän aikaan vieneet hänet harhaan.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin kysymys oli eduskunnassa käsitelty,
senaatti päätti antaa valtiokonttorille määräyksen summan maksamisesta
Venäjän valtionrahastoon, josta minä heti sähkötin Langhoffille H.
Majesteetilleen ilmoitettavaksi, hänen toivomuksensa mukaisesti.
Yritykset saada maksussa huomioonotetuksi Venäjän sotaministeriön velka
Suomelle, sen haltuunsa ottamista sotilaskivääreistä, kasarminvuokrasta
y.m., eivät onnistuneet. Minä olin henkilökohtaisesti käynyt
rahaministeri Kokovtseffin luona tämän asian johdosta. Mitään korvausta
tästä Suomen valtion riidattomasta ja melkoisesta saatavasta ei, jos
oikein muistan, minun varapuheenjohtaja-aikanani saatu. Onko velka
myöhemmin maksettu, sitä en tiedä.
Esiintymiseni valtiopäivillä oli herättänyt tyytymättömyyttä
Pietarissa, koska se selitettiin siten, että senaatti myönsi
eduskunnalla olevan jotakin sananvaltaa maksukysymyksessä. Langhoff
kirjoitti minulle marraskuun 12 päivänä: "Kaikkiin tarvittaviin
toimenpiteisiin lienee ryhdytty, jotta valtiopäivät heti olisi
hajoitettu, jos ne olisivat hyväksyneet vastalauseen N:o 1 tai
kieltäytyneet maksamasta. Minä kävin heti valtiopäiväistunnon
jälkeen Stolypinin luona ja selitin hänellekin esiintymisesi syyn ja
tarkoituksen, koska sitä on väärin selitetty täällä. Oli hyvä, että sen
tein, sillä täälläkin se oli väärinkäsitetty."
Tämä selkkaus oli saatu päättymään ilman enempiä ulkonaisia ja sisäisiä
seurauksia. Venäläisissä hallituspiireissä oli sen johdosta lausuttu,
että "senaatti oli osoittanut olevansa tehtävänsä tasalla". Mutta me
olimme vain voittaneet hengähdysaikaa.
Käynti Keisari Nikolai II:n luona joulukuussa 1908.
Kuului asiaan, että senaatin vastanimitetty varapuheenjohtaja kävi
tervehdyskäynnillä keisarin luona. Langhoff oli joulukuun alussa 1908
ilmoittanut tätä koskevan toivomukseni keisarille, joka oli vastannut
ottavansa minut mielellänsä vastaan. Joulukuun 10 päivän tienoissa
matkustin Pietariin ja pyysin hovimarsalkkaviraston kautta audienssia.
Muutamia päiviä odotettuani sain tiedon, että Hänen Majesteettinsa
ottaisi minut vastaan joulukuun 17 päivänä klo 11 Hatsinassa.
Valtiosihteerinviraston kuriirin, vanhan Stoltin, seuraamana,
matkustin sen päivän aamuna junassa Hatsinaan, jossa hovivaljakko
oli minua vastassa ja vei minut linnaan. Edelläni töyhtöhattuinen
hovipalvelija vietiin minut läpi pitkän huonerivin odotushuoneeseen.
Useiden vahtisotilaiden ohi kuljettiin, sekä valkeiden että
värillisten. Odotushuoneessa minut otti vastaan hovimarsalkka, kreivi
von Benckendorff. Jotenkin kauan, noin tunnin, sain odottaa. Useita
korkeita herroja kulki huoneen läpi esitellen itsensä. Vihdoin minut
kutsuttiin sisään. Kun ovi avattiin, odotin tulevani isoon huoneeseen,
jossa keisari olisi jossakin taustalla. Mutta tämä oli vain pieni
kabinetti, ja keisari seisoi aivan edessäni, kun astuin sisään, ja
ojensi minulle heti kätensä. Hänellä oli punainen silkkitakki ja
vyö sen ympärillä, samaa kuosia kuin venäläiset työmiehenpaidat. Me
olimme — ainakin mikäli näytti — kahdenkesken huoneessa. Keisari
nähtävästi tiesi, että en osannut venäjää, sillä hän kysyi heti,
käytinkö keskustelussa mieluummin saksaa vai ranskaa, johon minä
vastasin, että noudatan H. Majesteettinsa toivomusta, mutta että
helpommin lausun ajatukseni saksankielellä, jota koko keskustelun ajan
käytettiinkin. Keisari istuutui työpöytänsä ääreen ja tarjosi minulle
tuolin aivan sen lähellä, joten minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella
hänen ulkomuotoansa ja painaa mieleeni kuva hänen kalpeista, vähän
väsyneistä ja velttopiirteisistä kasvoistaan. Keskustelumme kesti noin
neljännestunnin. Valitettavasti minulla on ainoastaan vaillinaisia
muistiinpanoja audienssista tallella ja keskustelun kulku on, tätä
kirjoittaessani, jo osaksi minulta unohtunut.
Keisari kysyi minulta, olimmeko ennen tavanneet toisemme, johon
vastasin, että minulla oli ollut armo tulla esitellyksi hänelle
keisarikäynnin aikana Helsingissä, kun hän perintöruhtinaana ja
kanslerina kävi yliopistossa. Hän lisäsi itse vuosiluvun 1886.
Sitten hän kysyi senaatin kokoonpanosta ja kuinka työ siellä sujui
y.m. Minä käytin tilaisuutta mainitakseni tässä yhteydessä, että
uusi esittelyjärjestys oli meille suureksi haitaksi, korkeimman
vallan ratkaisusta riippuvat asiat kun melkoisesti viivästyivät sen
johdosta, että oli pakko lähettää ne ministerineuvostoon, ja että
koko hallintotyö siten kävi hankalaksi. Keisari sanoi, ettei hän
ollut sitä tietänyt, ja lupasi pitää huolta siitä, että epäkohta
ei jäisi pysyväiseksi. Käyntini oli vain kohteliaisuuskäynti, enkä
saanut käyttää tilaisuutta jättääkseni memorandumia tai ehdottomassa
ja selvässä muodossa tuodakseni esille poliittisia huoliamme, mutta
yllämainitun aiheen yhteydessä saatoin kuitenkin jossakin määrin tehdä
sitä puolittain pakinan muodossa. Keisari huomautti, ettei hän halunnut
mitään selkkausta esittelykysymyksessä. Minä sain sen vaikutelman, että
keisarissa oli jotakin ujoutta tahi saamattomuutta, joka aiheutti sen,
että hän nähtävästi ei osannut ohjata keskustelun kulkua, vaan oli
tässä suhteessa riippuvaisempi kävijästä, kuin mitä hyvin korkeassa
asemassa oleva henkilö tavallisesti on. Kun minulla oli se tunne,
että audienssin aika oli loppunut, nousin, jolloin keisari muutamin
sanoin lausui mielihyvänsä käynnistäni ja saattoi minua melkein ovelle
saakka. Henkilökohtaista ystävällisyyttä keisari oli osoittanut, mutta
se oli sellaista sävyisää laatua, joka ei tee vaikutusta eikä velvoita
mihinkään.
Hovipalvelija seurasi minua jälleen eteiseen samaa tietä kuin olin
tullutkin, antamani hopearuplat katosivat sievästi hänen ja muiden
palvelijain taskuihin, ja niin astuin jälleen odottaviin vaunuihin,
mutta ne veivät minut vain erääseen linnan sivuosaan. Minut vietiin
erääseen huoneeseen, jossa aamiaispöytä oli katettu yhdelle hengelle.
Minä istuuduin, ja palvelija tarjoili minulle sangen hienon aterian,
jonka ikävä kyllä sain nauttia aivan yksikseni. Missä muut audienssille
päässeet aterioivat, en tiedä. Lähihuoneissa oli hiljaista ja
tyhjää. Palvelijain kanssa voin tuskin sanaakaan vaihtaa. Koko asia
tuntui minusta, istuessani yksin pöydän ääressä linnassa ja ääneti
nauttiessani eteeni asetettua ruokaa ja juomaa, sangen koomilliselta.
Kun ateria oli loppunut, astuin jälleen vaunuihin ja ajoin asemalle,
missä kuriiri jo odotti. Saavuttuani Pietariin ajoin suoraan
valtiosihteerinvirastoon, jossa oltiin innostuneita kuulemaan, miten
audienssi oli sujunut. Käynti keisarin luona oli aina juhlallinen
tapahtuma. Omasta puolestani olin hyvilläni, että se oli jo tehty,
sillä mitään iloa tai suurempaa mielenkiintoa se ei ollut suonut.
Käynnistä jäi alun pitäen kalpeahko muisto. Novoje Vremja koetti antaa
käynnille poliittisen merkityksen ja julkaisi siitä vapaasti kyhätyn
uutisen, joka minun, kenraalikuvernöörin toivomuksen mukaisesti, täytyi
peruuttaa.
Esittelykysymystä koskeva kirje tammikuussa 1909.
Kesäkuun 2 päivänä 1908, siis vähän sen jälkeen kuin Mechelinin
senaatti oli hajoitettu ja ennenkuin uusi hallitusneuvosta oli ehditty
muodostaa, julkaistiin kohtalokas määräys muutetusta järjestyksestä
niiden Suomen asiain esittelyssä, jotka koskivat keisarikunnan etuja.
Venäjän ministerineuvoston käsiteltäviksi joutuivat siten kaikki
ne Suomen asiat, jotka riippuivat korkeimman vallan ratkaisusta.
Määräystä voitiin pitää uuden sortohallituksen virallisena alkuna.
Silloinen senaatti oli sen johdosta kesäkuun 19 päivänä lähettänyt
H. Majesteetilleen esityksen, jossa se huomautti määräyksen
perustuslainvastaisuudesta ja anoi sen peruuttamista tai muutosta.
Tätä kirjelmää ei oltu esitelty H. Majesteetilleen, vaan se oli
jäänyt ministerineuvostoon. Eduskunta oli samasta asiasta lähettänyt
anomuksen lokakuun lopulla, ja senaatti oli joulukuun 22 päivänä
tehnyt uuden esityksen asiasta. Esittelykysymys kulki punaisena
lankana kaikissa senaatin poliittisissa huolissa koko tänä aikana.
Koska näytti siltä, kuin ministerineuvosto tahtoisi tehdä tyhjäksi
kaikki H. Majesteetilleen osoitetut esitykset tästä asiasta, ja kun
minä ollessani audienssilla keisarin luona en voinut lähemmin puuttua
siihen, kirjoitin tammikuun 20 päivänä esittelyasiasta virallisen
käsikirjeen Langhoffille, niin kirjoitetun, että tämä voi lukea sen
H. Majesteetilleen. Samassa tarkoituksessa kirjoitti oikeusosaston
varapuheenjohtaja, vapaaherra Wrede, ministerivaltiosihteerille
kirjeen, jossa hän selvitti kysymyksen oikeudellista puolta, kun minä
olin vedonnut poliittisiin ja käytännöllisiin näkökohtiin. Se oli
ainoa tapa, millä voi ministerineuvoston ohitse tuoda senaatin huolet
keisarin tietoon. Kirjeeni kuului seuraavasti:
"Teidän Ylhäisyytenne.
Sen johdosta, että on tapahtunut muutos niiden Suomen asiain
esittelyn järjestyksessä, jotka koskevat Keisarikunnan etuja,
lähetti Keisarillinen Senaatti kesäkuun 6/19 päivänä viime vuonna
Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen esityksen, jossa Senaatti
alamaisesti toi ilmi siitä johtuneet huolensa ja pelkonsa. Sikäli
kuin Senaatissa tiedetään, ei tämä jo seitsemän kuukautta sitten
lähetetty esitys vielä ole Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen
esitelty, syystä että se pidätetään Ministerineuvostossa. Sinä
aikana, joka sen jälkeen on kulunut, ovat ne pelokkaat arvelut,
jotka Senaatti esityksessään toi ilmi, täysin määrin toteutuneet.
Ministerineuvosto on toukokuun 20/kesäkuun 2 päivän Armollisen
määräyksen tultua julkisuuteen saanut aihetta sekaantua Suomen
asioihin tavalla, joka ei mitenkään sovi yhteen sen itsenäisen
hallinnon kanssa, joka Suomella perustuslainmukaisesti sisäisissä
asioissa on, sekä on aikaansaanut vakavia häiriöitä Suomen asiain
hoidossa. On tullut pysähdys hallinnon säännönmukaiseen kulkuun.
Tärkeät ja kiireelliset lakiehdotukset, sellaisetkin, jotka koskevat
puhtaasti sisäisiä asioita, ovat melkoisesti viivästyneet, ja
Ministerineuvostolle on annettu Senaatin arvoa alentava valvonta sen
hallinnolliseen Suomen valtiovarain käyttöön nähden. Keisarillinen
Senaatti on sen johdosta tuntenut velvollisuudekseen uudelleen kääntyä
Hänen Keisarillisen Majesteettinsa puoleen näitä asioita koskevalla
alamaisella esityksellä, ja Senaatti on siinä selvittänyt niitä niin
hyvin oikeudelliselta näkökannalta kuin huomioonottaen ne epäkohdat
ja hallinnolliset vaikeudet, joita ne jo ovat tuoneet mukanansa
ja yhä edelleen tuovat. Senaatti on katsonut sitäkin tärkeämmäksi
tuoda nämä seikat Hänen Keisarillisen Majesteettinsa tietoon, kun
Senaatti on erittäin vakuutettu siitä, että Hänen Majesteettinsa
sillä määräyksellä, jota Ministerineuvosto nyt soveltaa, ei ole
tarkoittanut muuta kuin että venäläisten etujen asianmukainen valvonta
saatettaisiin varmalle pohjalle Suomen asioita ratkaistaessa ja
että ei ole voinut olla Hänen Majesteettinsa Armollinen tarkoitus
sillä aiheuttaa Suomen itsehallinnon loukkaamista ja häiriöitä siinä
hallinnossa, joka Suomen Keisarilliselle Senaatille on uskottu.
Koska voin edellyttää, että Kenraalikuvernööri jo on jättänyt tämän
esityksen Teidän Ylhäisyydellenne, en katso olevan tarpeen lähemmin
selostaa sen sisällystä, vaan rohkenen kunnioittaen pyytää Teidän
Ylhäisyyttänne toimimaan siihen suuntaan, että tämä esitys mikäli
mahdollista pitemmittä viivytyksittä saatettaisiin Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa tietoon.
Keisarillisen Senaatin Talousosaston nykyinen kokoonpano on syntynyt,
kuten tunnettua, sen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antaman ohjeen
mukaisesti, että eri porvarilliset puolueet tulisivat hallituksessa
edustetuiksi. Senaatilla on se käsitys, että Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa on sillä tahtonut edistää yhteistyötä näiden puolueiden
välillä maan hyväksi sekä helpottaa niiden vielä häilyvien kysymysten
tyydyttävää ratkaisua, joita on olemassa Venäjän ja Suomen välisissä
suhteissa. Sen mukaisesti on Senaattikin tehtävänsä käsittänyt.
Rohkenen lausua sen mielipiteen, että kokoomussenaatin olemassaolo
ja toiminta eivät mainituissa suhteissa ole olleet tuloksettomat,
ottaen huomioon sekä maan sisäiset olot että Keisarikuntaa koskevat
kysymykset. Viimeksimainitussa suhteessa palautan mieleen sen
kysymyksen lopullisen ratkaisun, joka koski Suomen valtionvaroista
maksettavaa avustusta Venäjän ja Suomen rautateiden välistä yhdysrataa
varten.
Mutta ne seikat, joista Senaatti äskenmainitussa esityksessään on
huomauttanut, ovat sekä itsessään että sen yleisen mielipahan ja
levottomuuden vuoksi, jonka ne maassa ovat herättäneet, olleet omiansa
vähitellen ja yhä suuremmassa määrin vaikeuttamaan ja lamauttamaan
nykyisen Senaatin toimintaa. Sen itsenäisyyttä hallituselimenä
rajoitetaan yhä enemmän siten, että Venäjän Ministerineuvosto
sekaantuu Suomen asioihin, ja Keisarillinen Senaatti, joka kuitenkin
on Hänen Keisarillisen Majesteettinsa hallitusneuvosta Suomessa,
huomaa vaikutusvaltansa varsinaisesti Suomen hallintoalaan
kuuluvissa asioissa yhä vähenevän. Se välitön suhde, joka
perustuslainmukaisesti vallitsee Keisarillisen Senaatin ja Hänen
Keisarillisen Majesteettinsa välillä, ja joka on maallemme kallis
etu, on todellisuudessa lakannut, kun Ministerineuvosto on alkanut
toimia instanssina Hallitsijan ja Hänen suomalaisen Senaattinsa sekä
sen puheenjohtajan, kenraalikuvernöörin välillä. Seurauksena kaikesta
siitä on, että Senaatin arvovalta maassakin vakavasti kärsii ja
sillä ei luonnollisesti silloin ole sitä voimaa, mikä kotimaiselle
hallitukselle on välttämätön, varsinkin Suomessa nykyään vallitsevissa
oloissa.
Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on antanut minulle
luottamustoimeksi olla Hänen ohjeensa mukaisesti uudelleen muodostetun
Keisarillisen Senaatin Talousosaston varapuheenjohtajana, ja minun
osalleni tulee sen vuoksi lähin vastuu sen toiminnasta. Sen johdosta
katson asiakseni peittelemättä ilmaista Teidän Ylhäisyydellenne
sen varman vakaumukseni, että nykyiselle Senaatille pian käy
mahdottomaksi, sen rehellisestä tahdosta huolimatta, kauemmin
hoitaa tehtäväänsä, josta se on vastuussa Hänen Keisarilliselle
Majesteetilleen ja maalle, jollei muutosta tapahdu siinä
järjestyksessä, jota nyt noudatetaan Suomen asiain esittelyssä,
muutosta, joka samalla kertaa kuin se turvaa Venäjän edut, ei
ole vastoin Suomen oikeudellista asemaa ja etuja. Tämä seikka ei
ole vähimpänä syynä nöyrään pyyntööni Teidän Ylhäisyydellenne,
että Keisarillisen Senaatin alamainen esitys mahdollisimman pian
esitettäisiin Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.
Vastaanottakaa j.n.e....