SIJAISKANSLERI-AJALTA

Sijaiskanslerinvaihdos 1910.

Erottuani senaatin varapuheenjohtajan toimesta toukokuussa 1909

palasin yliopistoon kemian v.t. professorina. Entisen oppituolini

omisti vuodesta 1908 O. Asehan. Konsistorin ehdotuksesta oli kuitenkin

perustettu toinen kemian professorinvirka, jota muutamat nuoremmat

tutkijat olivat hakeneet. Kemiaa harrastavissa piireissä toivottiin,

että nämä hakijat vetäytyisivät syrjään ja minut nimitettäisiin

uuden oppituolin haltijaksi. Niin sympaattinen kuin suunnitelma

minusta olikin — luullakseni se oli lähtöisin G. Mattssonista — en

kuitenkaan toivonut sen toteutuvan, mutta otin hoitaakseni virkaa

toistaiseksi. Jouduin siten, kolmen lukukauden ajaksi, palaamaan

aikaisempaan yliopisto-opetukseeni, pidin kemian luentoja ja otin

osaa laboratoriotöiden opastukseen sekä olin v.t. professorina

fyysillis-matemaattisen osaston jäsen. Toiminta ei ollut minulle

millään tavoin vastenmielistä, mutta en kuitenkaan voinut enää oikealla

työilolla ja harrastuksella antautua siihen. Olin jo liian kauan —

kymmenen vuotta — toiminut vastuunalaisissa hallinnollisissa tehtävissä.

Yliopistopiireissä oli minulle kylläkin viittailtu, että joutuisin

sijaiskanslerin paikalle, ja myöskin v.t. kansleri Langhoff oli

keskustelussa kanssani kosketellut asiaa, mutta ei ollut olemassa

mitään aihetta henkilövaihdokseen tällä luottamuspaikalla. Th. Rein

nautti yliopiston, niin opettajakunnan kuin nuorison jakamatonta

kunnioitusta ja täyttä luottamusta, ja hänen oma mielenkiintonsa tähän

toimintaan ei tiettävästi ollut vähentynyt. Syksyllä 1910 sai ajatus

sijaiskanslerinvaihdosta varmemman muodon.

Käydessäni kerran Reinin luona syyskuun alussa hän ilmoitti minulle,

että oli vakavasti aikonut jättää sijaiskanslerinpaikkansa, mutta

tahtoi sitä ennen tietää, oliko minulla mitään sitä vastaan, että hän

ehdottaisi minua seuraajakseen. Hän arveli, että olisin erikoisen

sopiva siihen toimeen, ja luuli, että yliopistossa mieluimmin

toivottaisiin minua siihen paikkaan. Syyt hänen luopumiseensa olivat

lähinnä puhtaasti henkilökohtaista laatua: ikä, huono terveys ja se

toivomus, ettei hänen tarvitsisi olla sidottu Helsinkiin. Mutta hän

lausui myöskin sen ajatuksen, että nuorempi mies täysissä ruumiin- ja

hengenvoimissa voisi täyttää paikan paremmin kuin hän, jos, kuten

saattoi ajatella, vaikeita aikoja jälleen koituisi yliopistolle. Koska

kuitenkin saattoi näyttää väärältä tai tulla väärin tulkituksi, jos

hän juuri sellaisena ajankohtana halusi vyöryttää edesvastuutaakan

toisen hartioille, tahtoi hän kuitenkin ensinnä neuvotella asiasta

eräiden vanhempien yliopistonopettajien kanssa. Minä huomautin, että

jos Rein todella tahtoi vetäytyä syrjään puheenaolevasta toimesta,

minulla ei voinut olla mitään sitä vastaan, että hän ehdottaisi minua

seuraajakseen. Ikäni ei antanut aihetta minun kieltäytyä julkisista

tehtävistä, sitä vähemmän kyseessäolevassa tapauksessa, kun yliopistoja

sen hallinto olivat minun harrastuksiani lähinnä.

Muutamia päiviä myöhemmin oli neuvottelu sijaiskanslerin sekä

rehtorin ja dekaanusten välillä. Useimmat olivat kuitenkin sitä

mieltä, että Reinin ei silloin pitänyt erota, koska siitä saattoi

syntyä aavistamattomia selkkauksia. Tämä neuvo sai Reinin ilmeisesti

epäröimään, mutta eroamisaikeestaan ei hän kuitenkaan ollut luopunut,

mikä kävi selville hänen lausunnoistaan, kun me jonkun aikaa sen

jälkeen sattumalta tapasimme toisemme.

Eräänä päivänä marraskuussa Rein ilmoitti minulle, että hän oli käynyt

Langhoffin luona, joka oli ollut Helsingissä, ja että silloin myöskin

kysymys sijaiskanslerin vaihdosta oli tullut puheeksi, sekä että

Langhoff aikoi ehdottaa minua siihen toimeen, jos Rein päättäisi erota.

Myöhemmin lienee Rein vielä kirjallisesti tiedustellut Langhoffilta,

katsoiko tämä ajankohtaa sopivaksi vaihdokseen, mihin Langhoff oli

vastannut myöntävästi, mutta lisännyt, että Reinistä itsestään täytyi

riippua, tahtoiko hän erota. Keskustelujen kautta tunsin hyvin

Langhoffin ajatuksen asiasta. Hänellä ei ollut mitään aihetta toivoa,

että Rein vetäytyisi syrjään, mutta hän katsoi yliopiston vuoksi

viisaimmaksi, että tämä, jollei kuitenkaan aikonut pitempää aikaa pysyä

paikallaan, eroaisi niin kauan kuin Langhoff vielä oli v.t. kanslerina

ja hänen vallassaan oli ehdottaa keisarille ja saada hyväksytyksi se

seuraajaehdokas, joka olisi yliopistolle sopivin. Langhoff arveli

silloin, ettei se mahdollisuus enää kauan olisi tarjona, koska hän

katsoi eronsa olevan odotettavissa verrattain pian.

Langhoff oli kuitenkin esittelyssä marraskuun 18 päivänä maininnut

keisarille, että Rein mahdollisesti eroaisi terveydellisten syiden

takia, ja kysynyt, tokko H. Majesteettinsa siinä tapauksessa suostuisi

nimittämään sen ehdokkaan, jonka hän, Langhoff, aikoi esittää,

sekä samalla maininnut minun nimeni. Keisari antoi suostumuksensa

siihen. "Jos", kirjoitti Langhoff, "valtioneuvos Rein nyt eroaa, on

minulla H. M:nsa lupaus, mutta kuinka myöhemmin käy, jos kysymys

lykkäytyy pitkäksi aikaa, ei tietysti kukaan meistä voi tietää". Hän

oli muuten velvoittanut sekä Reinin että minut pitämään kysymyksen

ankarasti salassa välttääkseen vierasta asiaanpuuttumista, lähinnä

kenraalikuvenöörin ja Stolypinin taholta.

Joulukuun puolivälissä Rein kävi minun luonani ja ilmoitti, että hän

viikkoa aikaisemmin oli pyytänyt eroa "heikontuneen terveyden" takia

ja koska oli pitänyt ajankohtaa sopivana sijaiskanslerinvaihdokseen,

sekä ehdottanut minua seuraajakseen. Hän aikoi matkustaa maalle ja

tahtoi sitä ennen ilmoittaa minulle asiasta. Ei kukaan muu kuin rehtori

tietänyt, mitä hän oli tehnyt. 23 päivänä minä sain sähkösanomatiedon

siitä, että minut oli nimitetty vakinaiseksi sijaiskansleriksi, ei

v.t:ksi, kuten viime aikoina oli ollut tapana. Koska minulla ei

ollut muuta virkaa, ei siihen ollut mitään estettä. Vakinaisella

sijaiskanslerilla saattoi mahdollisesti olla vahvempi asema

kenraalikuvernööriin nähden kuin virkaatekevällä.

Reinin ero tuli täydellisenä yllätyksenä. Yleensä oltiin

yliopistopiireissä tyytyväisiä seuraajan valintaan, mutta tyytymättömiä

ei kuitenkaan puuttunut. Nya Pressenissä oli kirjoitus, jonka

ajatus oli yliopistopiireistä lähtöisin, ja siinä moitittiin sitä

salaperäisyyttä, jolla asiaa oli ajettu, ja varsinkin sitä, että

yliopistonopettajat eivät olleet saaneet siitä lausua mielipidettään.

"Suomalainen Kansa" julkaisi jouluaattona otsakkeella "Ikävä

joulu-uutinen" Th. Homénin kirjoituksen, jossa sanottiin, että

Reinin ero oli selittämätön, ja edellytettiin vaihdolla olevan

poliittinen tausta, käsitys, joka oli kokonaan tuulesta temmattu. Minun

poliittinen kantani oli kaikissa pääkohdissa sama kuin Reinin, ja

henkilövaihdoksella ei poliittisesti ollut muuta merkitystä kuin se,

että tahdottiin antaa mahdollisimmat inhimilliset takeet siitä, että

yliopiston puolelta siihen asti noudatettu puolustuspolitiikka tulisi

kauemmin jatkumaan. Myöskin eräässä suomettarelaisessa maaseutulehdessä

— muistaakseni Uudessa Aurassa, jota silloin toimitti Rantakari — oli

kiivas kirjoitus, joka oli tähdätty suorastaan uutta sijaiskansleria

vastaan. "Sellaisia ihmeitä", kirjoitti Langhoff ensinmainittujen

lausuntojen johdosta, "että kaikki olisivat tyytyväisiä, sattuu nykyään

harvoin. Taito on siinä, että sitten toiminnallaan saa tyytymättömätkin

käsittämään erehdyksensä."

Tammikuun alussa kävin pakollisella tervehdyskäynnilläni

kenraalikuvernööri Seynin luona. Hän teki muutamia yliopistoa koskevia

kysymyksiä, oli äitelän kohtelias eikä mitenkään näyttänyt, että olisi

tuntenut tulleensa syrjäytetyksi asiaa ratkaistaessa.

Konsistorin avajaiskokoukseen tammikuussa saavuimme sekä Rein että

minä. Rein sanoi jäähyväiset konsistorille ja lausui muutamia

ystävällisiä tervehdyssanoja minulle. Hän huomautti, että oli ilman

minkäänlaista painostusta pyytänyt eroa, joten asia selveni niille,

jotka olivat tahtoneet hänen erossaan nähdä ulkoapäin tullutta

vaikutusta. Minä vastasin tervehdykseen ja pidin lyhyen puheen

konsistorille. Muutamia päiviä myöhemmin pidettiin päivälliset

Reinille, jolloin hän puheessaan uudelleen tehosti eronsa

henkilökohtaisia syitä.

Syytöksiä professoreja vastaan poliittisesta esiintymisestä

kevätlukukaudella 1911.

Kevätlukukausi 1911 kului yliopistossa rauhallisesti ja ilman

häiriöitä. Vanhan keppihevosensa, yliopistonopettajien vahingollisen

poliittisen toiminnan, toi kenraalikuvernööri kuitenkin uudelleen

näyttämölle. Huhtikuun alussa Langhoff lähetti minulle Seynin

kirjoittaman salaisen kirjelmän, jossa luetellaan muutamia

professoreja, "jotka osaaottamalla mielenosoituksellisiin kohtauksiin

ja hallituksen toimenpiteitä vastaan suunnattuun agitatsionitoimintaan

ovat useamman kerran kiinnittäneet huomiota itseensä". Kirjelmässä

mainitut professorit olivat: E.N. Setälä, joka oli esiintynyt Viipurin

nuorsuomalaisessa puoluekokouksessa, E. Estlander, joka oli "puhunut

yllyttävässä hengessä" Porvoon kunnalliskokouksessa, ja E.A. Homén,

joka oli ottanut osaa mielenosoitukselliseen kunnianosoitukseen R.

Sieversille sen johdosta, että hänet oli erotettu lääkintähallituksen

ylitirehtöörintoimesta. [Minäkin olin vanhana ystävänä käynyt Sieversin

luona, ja siitäkin tahdottiin tehdä numero.] "Sellainen toiminta K.A.

Yliopiston professorien puolelta", lausuttiin kirjelmässä, "jotka

ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaiseen mielenosoituksellisesti

hallitusvihamieliseen esiintymiseen, minkä ohessa he epäilemättä

ovat käyttäneet arvovaltaansa professoreina vaikuttaakseen mieliin,

on perin sopimatonta eikä ollenkaan sen vaatimuksen mukaista,

että maassa tulee ylläpitää valtiollista järjestystä ja yleistä

rauhaa". Kenraalikuvernööri pyysi kansleria vaikuttamaan siihen

suuntaan, että yliopiston professorit vastedes eivät tekisi itseänsä

syypäiksi sellaiseen "hallitusvihamieliseen" esiintymiseen kuin

kerrotut tapaukset osoittavat, sekä että he, ottaen huomioon mitä

virkavelvollisuus ja korrektisuus vaativat, pidättyisivät poliittisista

mielenosoituksista ja agitatsionista. Langhoff ei tahtonut vaatia

mitään selityksiä kyseessäolevilta professoreilta, vaan pyysi minulta

vain selvitystä heidän valituksenalaisesta esiintymisestään. "Ei

ainoastaan Seynin kirje", kirjoitti Langhoff yksityisesti, "ole syynä

siihen, että minä kirjoitan sinulle, vaan _täälläkin_ aletaan jo

vaatia jotakin tehtäväksi sitä vastaan, että yliopiston professorit

esiintyvät, niinkuin sanotaan, poliittisina agitaattoreina. Minä olen

asiasta jo ollut virallisessa kirjevaihdossa täkäläisten viranomaisten

kanssa." Muutamia päiviä myöhemmin lähetettiin minun virallinen

vastaukseni, jossa selvitettiin ne erityiset tapaukset, joihin oli

vedottu. Mitä Setälään tulee, oli hän mainitussa kokouksessa selostanut

kysymystä valtakunnallisesta lainsäädännöstä eikä ollut lausunut

mitään enemmän rangaistavaa kuin se oli, mikä sisältyi valtiopäivien

päätökseen asiassa, nimittäin että Suomen kansan täytyi kaikin

laillisin keinoin asettua vastustamaan sitä oikeudenloukkausta, joka

valtakunnalliseen lainsäädäntöön sisältyi. Ei myöskään Estlanderin

esiintyminen ollut ollut mitenkään moitittavaa ja vielä vähemmin

Homénin, hän kun ainoastaan oli lääketieteellisten ystävien puolesta

ilmaissut myötätuntonsa arvossapidetylle virkatoverille ja lausunut

valittelunsa sen johdosta, että hänen oli pakko erota toimesta, johon

hän oli erittäin hyvin sopinut. Minä torjuin myöskin kirjelmässä

syytöksen siitä, että yliopiston opettajat käyttäisivät arvovaltaista

asemaansa agitatsioniin.

Huhtikuun 25 päiväksi olimme rehtori, professori Heikel, ja minä

virallisesti kutsutut Langhoffin luokse Pietariin neuvottelemaan hänen

kanssaan samasta asiasta. Mitään uutta meillä ei ollut esitettävänä,

mutta Langhoffin tarkoitus käyntiin nähden oli se, että hän saattoi

ilmoittaa asianomaisille ja mahdollisesti H. Majesteetilleen

neuvotelleensa virallisesti asiasta sijaiskanslerin ja rehtorin

kanssa. "Se tekee paremman vaikutuksen", kirjoitti hän, "ja se on

tarpeen kyseessäolevassa asiassa. Me emme anna peloittaa itseämme,

mutta vähän suurempi varovaisuus erinäisten henkilöiden puolelta

heidän esiintymisessään ei haittaisi." Mitään enempiä seurauksia

ei kenraalikuvernöörin toimenpiteestä ollut. Ei myöskään hänen

aloitteestaan tehdystä kanteesta professori Setälää vastaan hänen

puheensa johdosta mainitussa kokouksessa ollut mitään seurauksia.

Eräs sekaantuminen rehtorinnimitykseen 1911.

Toukokuun i päivänä 1911 oli konsistorissa rehtorinvaali I. Heikelin

jälkeen, joka oli pyytänyt, ettei häntä uudelleen valittaisi. A.

Donner sai 31 ääntä, Elfving ja Ruin kumpikin 28. Arpa ratkaisi asian

edellisen hyväksi. Elfving pyysi, että häntä ei asetettaisi ehdolle,

mutta konsistori ei ottanut sitä huomioon, vaan piti riittävänä, että

Elfvingin pyyntö ja ne syyt, joihin hän oli vedonnut, merkittäisiin

pöytäkirjaan. Elfving sanoi kuitenkin minulle ehdottomasti toivovansa,

että, vaikka hänet oli asetettu toiselle ehdokassijalle, häntä ei

ehdotettaisi vararehtoriksi, mikä sai minut kanslerinvirastolle

ehdottamaan Ruinia tähän toimeen.

Sitä ennen, toukokuun 16 päivänä, sain Langhoffilta kirjeen, jossa

hän pyysi minua jouduttamaan ehdotuksen lähettämistä ja ilmoitti

minulle seuraavaa: "Tahdon ilmaista sinulle, että mahtavia voimia on

pantu liikkeelle, jotta Donner saataisiin syrjäytetyksi ja Elfving

rehtoriksi. Anna minun myöskin muutamalla sanalla tietää, voiko

mitään muistutuksia syystä tehdä Donneria vastaan radikaalisesta

kannasta, luultavasti poliittisissa kysymyksissä." Minä ilmoitin

vastauskirjeessäni, että Donneria ei mitenkään, edes routavuosina,

voinut syyttää radikaalisesta kannasta. Joko oli hänet sekoitettu

O. Donner-vainajaan, vaikka tätäkään ei syystä oltu voitu leimata

radikaaliseksi, tahi myöskin oli vain tahdottu aikaansaada selkkausta

yliopiston kanssa koettamalla tehdä uskottavaksi, että rehtorinvaalissa

poliittiset näkökannat muka olivat ratkaisevia. Sikäli kuin Langhoff

myöhemmin minulle ilmoitti, oli itse Venäjän valtakunnan pääministeri,

Stolypin, sekaantunut asiaan, mutta sysäys oli luonnollisesti lähtöisin

täältä, nimittäin kenraalikuvernööristä.

Kun ehdotukseni oli saapunut perille, kirjoitti Langhoff toukokuun

22 päivänä: "Luonnollisesti yhdyn sinun esitykseesi, mutta tahdon

vain mainita, että minulla on ollut kovia otteluita kestettävänä, ja

selitin, että jollei minulle anneta täyttä vapautta toimia vakaumukseni

mukaan, niin jätän kaiken sikseen, sillä minun on mahdoton pysyä

paikallani, jos luottamus minun ja konsistorin välillä särkyy, sitä

enemmän, kun minä täydellisesti luotan siihen. Sanalla sanoen, toivon,

ettei enää sekaannuta yliopiston asioihin." Donnerin nimitys rehtoriksi

ja Ruinin vararehtoriksi tapahtui muutamia päiviä myöhemmin.

Tämä omituinen sekaantuminen oli hämäräperäinen asia, jota ei koskaan

ole selvitetty. Asiaa koskeva kirje Stolypinilta Langhoffille on

tosin kanslerin arkistossa, mutta siitä saa sangen vähän selvitystä

asiaan. Siinä lausutaan, että olisi toivottavaa, että rehtorinviran

hoitaminen annettaisiin henkilölle, "jonka esiintyminen sekä

oppineita että yliopiston henkilökuntaa kohtaan olisi hillittyä".

Mikäli Stolypin kenraalikuvernööriltä oli saanut tietää, olisi

Elfving tässä suhteessa ollut asetettava Donnerin edelle, joka oli

"tunnettu äärimmäisyysmielipiteistään". Elfvingillä itsellään ei

ollut aavistusta hänelle osoitetun hyväntahtoisuuden syystä, ja se

mahtava kannatus, mikä hänen osakseen oli tullut, oli tehnyt häneen

varsin epämiellyttävän vaikutuksen. Joka tapauksessa oli sekaantuminen

nähtävästi suunnattu enemmän Donneria vastaan kuin Elfvingin puolesta

ja mahdollisesti alkuunpantu enemmän henkilökohtaisessa kuin

poliittisessa tarkoituksessa.

Osakunnat ja luotsikysymys 1912.

Maaliskuun 26 päivänä 1912 ilmoitti minulle Satakuntalaisen osakunnan

inspehtori, professori Mikkola, että Vaasalaiselta osakunnalta oli

saapunut pöytäkirjanote, jonka mukaan osakunta oli päättänyt määrätä

pienehkön summan varoistaan luotsilaitoksen venäläistyttämisen

johdosta eronneitten luotsien avustukseen sekä koota lisää varoja

tähän tarkoitukseen, ja lisäksi julkaista kotiseudun sanomalehdissä

myötätunnonilmaisun heille osakunnan nimessä, jonka ohella muita

osakuntia pyydettäisiin yhtymään tähän päätökseen. Mikkola piti

päätöstä arveluttavana eikä tahtonut sallia kysymyksen käsittelemistä

osakunnassaan. Minä neuvottelin viipymättä asiasta rehtorin kanssa ja

päätettiin, että inspehtorikollegio kutsuttaisiin kokoon kysymystä

harkitsemaan. Vaasalaisen osakunnan myötätunnonilmaisu oli kuitenkin jo

ehditty julkaista Vaasan sanomalehdissä ja otettiin niistä pääkaupungin

lehtiin. Asian niin ollen kiiruhdin antamaan asiasta yksityisen tiedon

v.t. kanslerille. Itse teossahan ei ollut kysymys mistään valtakunnalle

tärkeästä asiasta, mutta asianomaisille se oli arka kohta, ja saattoi

pitää varmana, että kenraalikuvernööri käyttäisi sitä aseena osakuntia

ja yliopistoa vastaan.

Inspehtorikollegio kokoontui maaliskuun 28 päivänä, ja kysymyksen

selosti rehtori Donner, joka lausui mielipiteenään, että

mainitunlainen asia ei kuulunut osakunnalle sellaisenaan ja että,

sen arkaluontoisuuden vuoksi, muiden osakuntien ei pitäisi yhtyä

Vaasalaisen osakunnan päätökseen. Mielipiteet inspehtorikollegiossa

olivat tosin jonkun verran erilaisia siihen nähden, oliko osakuntain

tarkoituksen mukaista ottaa käsiteltäväksi senlaatuisia kysymyksiä,

mutta verrattain yksimielisesti arveltiin, ettei ollut suotuisaa, että

osakunnat päättivät lausua julkisia myötätunnonilmaisuja. Tuloksena

oli, ettei mikään muu osakunta yhtynyt Vaasalaisen osakunnan päätökseen

myötätunnonilmaisuun nähden.

Kenraalikuvernööri, joka mainitussa osakunnanpäätöksessä näki uuden

todistuksen siitä hallitusvihamielisestä poliittisesta toiminnasta,

jota yliopistossa harjoitettiin, oli ilmoittanut asiasta kanslerille.

Tämä pyysi tarkkoja tietoja asiasta sekä ilmoitusta siitä, mitä

yliopistoviranomaiset asiassa olivat tehneet. Minä lähetin kirjelmän

rehtorille, joka käsikirjeessä antoi pyydetyt tiedot. Osakunta oli

hyväksynyt myötätunnonilmaisun, eikä inspehtori, professori Engström,

katsoen niihin vaikuttimiin, jotka olivat päätöksen aiheuttaneet, ollut

tahtonut käyttää oikeuttaan puuttua asiaan. Edelleen ilmoitti rehtori

inspehtorikollegion kokouksesta sekä että muut osakunnat eivät olleet

ryhtyneet vastaavaan toimenpiteeseen. Vihdoin huomautti rehtori, "että

vaikka Vaasalaisen osakunnan lausunnossa on muutamia jonkun verran

huonosti valittuja lauseita, sen lähinnä täytyy katsoa syntyneen

jaloista vaikuttimista ja myötätunnosta niitä luotseja kohtaan, jotka

luotsilaitoksen muuttuneen aseman vuoksi eivät ole voineet jäädä sen

palvelukseen".

Asia oli sitä ymmärrettävämpi, kun Vaasalaiseen osakuntaan

enimmäkseen kuului pohjalaisten rannikkopitäjäin nuorisoa. Minä

lähetin rehtorin kirjelmän sekä omani, jossa tein selkoa osakuntain

tehtävästä ja huomautin, että niiden ulospäin suunnattu toiminta

inhimillisessä, siveellisessä ja tieteellisessä tarkoituksessa, vaikka

se olikin niiden varsinaisen tehtävän ulkopuolella, oli omiansa

vaikuttamaan kasvattavasti ja jalostavasti kansalaisiin. Osakuntain

toimintavaltuudella täytyi kuitenkin olla rajansa, ja sen määräisivät

sopivaisuussyyt, koska ei olisi hyvän järjestyksen mukaista, että nämä

nuorisoyhdistykset julkisesti ryhtyisivät arvostelemaan kaikenlaisia

yhteiskunnallisia kysymyksiä, varsinkaan poliittista laatua olevia.

Epäilemättä oli Vaasalainen osakunta myötätunnonilmaisullaan ylittänyt

tämän rajan. Mutta oli luonnollista, että nuorison itsensä usein oli

vaikea asettaa sitä rajaa toimintavaltuudelleen, kun se tunsi hyvien

ja kauniiden vaikuttimien ohjaavan toimintaansa. Sellaista tapausta ei

olisi pidettävä mielenosoitushalun ilmauksena, vaan haluna osoittaa

myötätuntoa uhrautuvalle ja epäitsekkäälle teolle. Säännöstimenä

ehkäisemässä osakuntia menemästä toimivaltaansa ulommaksi oli se

määräys, jonka mukaan inspehtorilla oli oikeus puuttua asiaan ja

lausua vetonsa. Kyseessäolevassa tapauksessa ei inspehtori ollut

käyttänyt tätä oikeuttansa. "Se seikka", lausuin kirjelmässä, "että

muut osakunnat, vaikka ovat asiasta samaa mieltä, eivät ole yhtyneet

Vaasalaisen osakunnan päätökseen, ilmituo teon harkitsemattomuuden

paljon vakuuttavammalla tavalla esille kuin mikä rangaistustoimenpide

tahansa".

Toukokuun alussa saapui kanslerilta luottamuksellinen kirjelmä, jossa

lausutaan, että Vaasalainen osakunta oli ryhtynyt arvostelemaan asiaa,

joka ei sille kuulunut, ja siten tuottanut yliopistolle ikävyyksiä,

jotka olisivat voineet häiritsevästi vaikuttaa akateemisen elämän

rauhalliseen kulkuun. Koska inspehtori, professori Engström, ei

ollut käyttänyt oikeuttansa estää asian käsittelyä, katsoi kansleri

olevan syytä antaa hänelle muistutuksen ja jätti minun toimekseni

ilmoittaa siitä hänelle. Tehtävä suoritettiin, luonnollisesti kaikessa

ystävyydessä. Asia oli sillä lopetettu.

* * * * *

Olen ottanut tämän itsessään mitättömän tapahtuman muistelmiini, koska

se valaisee niiden selkkausten laatua, joita tähän aikaan sattui ja

joilla nyt oli paljon laimeampi luonne kuin aikaisempina routavuosina,

mikä johtui siitä, että yliopistolla oli kansleri, joka poliittisesti

ei ollut samaa mieltä kuin kenraalikuvernööri eikä antanut tämän

vaikuttaa itseensä. Että yliopisto nyt enemmän kuin aikaisemmin

sai olla rauhassa kenraalikuvernöörin kyselyiltä ja syytöksiltä,

johtui, kuten Langhoff on minulle ilmoittanut, myöskin siitä, että

Kokovtseff, joka 1911 tuli Stolypinin jälkeen pääministeriksi, oli

kehoittanut Seyniä välttämään sekautumista yliopiston asioihin.

Sellaista tapahtui kuitenkin silloin tällöin, ja tavallisesti

pyydettiin selityksiä sanomalehdissä olleiden uutisten ja tiedonantojen

johdosta. Niinpä esim. koetti kenraalikuvernööri helmikuussa 1912

tehdä numeron siitä, että Eug. Schaumanin muotokuva oli lahjoitettu

uusmaalaiselle osakunnalle. Hän sanoi tämän olevan "vähintäänkin

rikoksen ylistämistä". Myöskin muutamat muut yliopistolliset

korporatsionit tahtoi kenraalikuvernööri saattaa rangaistukseen, niiden

ensimmäisille "Krestyn-vangeille" toimeenpanemien kunnianosoitusten

vuoksi. Kaikki sellainen aiheutti luonnollisesti pitkiä kirjevaihtoja

ja myöskin jonkun merkityksettömän toimenpiteen, mutta asiallisesti ei

kenraalikuvernööri mitään voittanut.

Aleksanterinpatsaan paljastaminen Moskovassa 1912 ja

Romanov-juhlallisuudet Pietarissa 1913.

Eräänlainen johdanto Romanov-juhlallisuuksiin oli Aleksanteri

III:n suuren muistopatsaan juhlallinen paljastaminen Moskovassa

keisarillisten läsnäollessa toukokuun puolivälissä (v.l.) 1912.

Langhoff ilmoitti huhtikuun lopulla, että Suomestakin tulisi

siellä olemaan edustajia, niinkuin Aleksanteri II:nkin patsasta

paljastettaessa v. 1908. Hän otaksui, että yliopistoa edustaisi

sekä kansleri että sijaiskansleri. Virallinen kutsu saapui minulle

toukokuun 20 päivänä sekä tiedonanto, että paljastaminen oli lykätty

kesäkuun 12 päivään u.l. Senaattia edustaisi sen varapuheenjohtaja ja

kenraalikuvernööri valitsisi "neljän säädyn" edustajat. Lähetystön

matkan ja Moskovassa-oleskelun kustannusten korvaamiseksi oli Suomen

valtionvaroista myönnetty kokonaista 44,000 mk.

Kesäkuun 7 päivän iltana lähdettiin matkalle. Pietariin saavuttua

kokoontuivat suomalaiset osanottajat asemalle saadakseen

tarkempia tietoja matkasta. Lähetystöön kuuluivat Langhoff,

kenraalikuvernöörin apulainen Lipskij, senaattori, kenraali Markoff,

valtiosihteerinviraston kansliapäällikkö kenraali v. Minkwitz ja minä,

sekä kenraalikuvernöörin valitsemat kansanedustajat: valtioneuvos

F. v. Wahlberg (aatelissääty), rovasti A. Lönnroth (pappissääty),

Tampereen pormestari Schreck (porvarissääty), ja maanviljelijä Ehnberg

Perniöstä (talonpoikaissääty). Sen lisäksi tuli mukaan E. Gråsten

valtiosihteerinvirastosta. Lähtö Pietarista tapahtui 8 päivän iltana,

jolloin meille oli varattu erityinen ensi luokan vaunu. Muutamia

naisia, rouva ja neiti Langhoff sekä rouva Lönnroth, oli matkalla

mukana. Seuraavana aamuna saavuimme Moskovaan. Langhoff, v. Minkwitz,

Gråsten ja minä asuimme tutussa, kaupungin keskuksessa olevassa

hotellissa "Slavjanski bazarissa", kun taas muut asuivat eräässä

toisessa hotellissa, mikä meille oli mieluista, koska Lipskij oli

omaksunut eräänlaisen isäntäoikeuden suomalaisiin lähetystön jäseniin

nähden. Teimme muutamia velvollisuusvierailuja ja tutkimme tuota

mielenkiintoista kaupunkia, joka minulle oli aivan uusi tuttavuus,

lähinnä Kremliä sekä joitakin kirkkoja ja museoita. Kesäkuun 11 päivänä

saapui keisari. Sadointuhansin oli ihmisiä liikkeellä. Kadut, joita

pitkin majesteettien piti tulla asemalta Kremliin, olivat sotilasten

sulkemat. Koko kaupunki tuli siten jaetuksi kahteen osaan, joiden

välinen yhteys oli katkaistu. Me emme voineet päästä hotelliimme

muutamaan tuntiin ja haimme itsellemme paikan eräästä ravintolasta,

josta saatoimme hyvin nähdä keisarillisen kulkueen ja komeuden.

Seuraavana päivänä oli vastaanotto Kremlin linnan Andreas-salissa. H.

Majesteettinsa ja keisarillinen perhe kulki kahteen riviin asetettujen

edustajien välitse, joiden lukumäärä kai nousi lähemmä tuhanteen.

Venäläiset talonpojat oli asetettu viereiseen saliin, mutta suomalainen

"talonpoika" oli meidän kanssamme. Kullalla kirjaillut univormut,

kunniamerkit ja korut kimaltelivat. Meidän lähimmät naapurimme rivissä

olivat toisten autonomisten "rajamaiden", nimittäin Khivan ja Bukharan

edustajat. Heillä oli värikkäät, kirjaillut itämaiset puvut. Keisari

näytti kalpealta ja kuihtuneelta. Hän talutti leskikeisarinnaa, joka

ohikulkiessaan katsoi pitkään suomalaista lähetystöä, jonka hän

ilmeisesti tunsi, ehkä Suomen kaartin univormusta, joka Wahlbergilla

oli yllään. Lukuisien ylempien sotilashenkilöiden joukossa, jotka

olivat mukana tällä kiertokäynnillä, näkyi myöskin kenraali

Mannerheimin helposti tunnettava hahmo.

Keskiviikkona kesäkuun 13 päivänä vihittiin lähelle joen äyrästä

suomalaiselle graniittiperustukselle pystytetty jättiläiskokoinen

muistopatsas, joka vaikutti imperaattorimaiselta ja kankealta.

Täälläkin oli lähetystöillä määrätyt paikkansa. Meidän keskiaasialaiset

ystävämme olivat taaskin läheisyydessämme, ja aloimme jo tuntea

olevamme melkein tuttuja, vaikka keskustelu meidän väliltämme

enimmäkseen rajoittui kumarruksiin ja hymyilyihin. Menot olivat

pääasiassa kirkollista laatua, mutta ne päättyivät paraatiin,

jonka Venäjän eri rykmenttien edustajat toimeenpanivat. Illalla

oli päivälliset Andreas-salissa. Keisarikin oli läsnä, mutta hänen

paikkansa oli jossakin kaukana siitä osasta salia, missä me istuimme.

Aterian jälkeen oli vapaata seurustelua huoneissa ja parvekkeilla,

jolloin useimmat vieraat kokoontuivat isolle etelänpuoleiselle

parvekkeelle, mistä on ihmeen ihana näköala yli kaupungin, jokilaakson

ja eteläisten kukkuloiden. Siellä olivat läheltä nähtävinä Venäjän

huomattavimmat kuuluisuudet hallinnolliselta ja sotilaalliselta alalta,

m.m. Witte, silloiset ministerit ja duuman presidentti Rodsjanko. Minut

esiteltiin kansanvalistusministeri Cassolle ja vaihdoin muutamia sanoja

hänen kanssaan; hän oli hyvin kookas mies, jolla oli epämiellyttävä

bessarabialainen ulkomuoto.

Vielä seuraavan päivän olimme Moskovassa ja saimme sen käyttää mielemme

mukaan. Minkwitz, Gråsten ja minä teimme retken Varpusvuorelle, josta

Moskova lukemattomine torneineen ja kupoleineen aukeaa silmäin eteen.

Päivä oli säteilevän kaunis, niinkuin kaikki Moskovassa viettämämme

päivät. Tältä kukkulalta Napoleon ensi kertaa katseli Venäjän

valtakunnan sydäntä.

Kesäkuun 15 päivän iltana lähdimme paluumatkalle Pietariin samalla

tavoin kuin olimme tulleetkin. Käynti oli monessa suhteessa ollut

mielenkiintoinen, mutta minuun ei ollut tehnyt miellyttävää vaikutusta

se prameus, loisto ja mahti, joka täällä oli ollut näkyvissä. Meidän

pienen maamme kohtalo — se oli vain suupala suurelle slaavilaiselle

valtakunnalle — painoi mieltäni enemmän kuin koskaan. Se orjamaisuus

keisaria kohtaan, joka näinä päivinä tuli näkyviin, oli mitä

suurimmassa määrin vastenmielistä. Hän ei ollut käynyt Moskovassa —

toisessa pääkaupungissaan — sen jälkeen kuin siellä vuonna 1906 oli

ollut levottomuuksia, rangaistukseksi kapinayrityksestä, niinkuin

samottiin. Kaupungin isät rukoilivat H. Majesteettiansa, että hän

suvaitsisi suoda anteeksi tämän suuren synnin ja antaa armonsa valon

jälleen loistaa kaupungin yli. Eräässä kirkollisessa tilaisuudessa

muuan papiston arvohenkilö kohdisti Hänen Majesteettiinsa armoa ja

siunausta anovan rukouksen sellaisessa muodossa, kuin olisi ollut

kysymys Jumalasta eikä ihmisestä.

Seuraavana iltana jatkui matka edelleen Pietarista. Minun osastoni

sattui Lipskijn osaston viereen. Kohteliaisuus vaati, että minä, joka

Moskovassa vain vähän olin seurustellut hänen kanssaan, menin häntä

tervehtimään. Keskustelu liukui polttaviin venäläis-suomalaisiin

poliittisiin kysymyksiin. Se nurinkurinen ja osaksi aivan typerä

käsitys, mikä Lipskijllä eräistä kysymyksistä oli, sai minut lausumaan

ajatukseni hyvin peittelemättä. Hän näytti m.m. luulevan, että

suomalaiset olivat Venäjän vallankumouksen takana 1905—1906 ja että

Mechelin kuului sen järjestäjiin, vedoten siihen, että Mechelin oli

ollut Pariisissa, kun vallankumouksellinen kongressi siellä oli koolla.

Lipskij näytti epäilevältä, kun minä jyrkästi torjuin tämän syytöksen.

Keskustelun ulkonainen muoto oli kuitenkin levollinen ja kohtelias.

Mitä Lipskij mielessään ajatteli, en tiedä, mutta minä iloitsin, kun

etsimättä olin saanut tilaisuuden vapaasti lausua hänelle ajatukseni

venäläisestä Suomen-politiikasta ja sen seuraamuksista.

Moskovan-matkalla oli minulla ollut tilaisuus pitkiin ja

seikkaperäisiin keskusteluihin Langhoffin kanssa tilanteesta ja sen

vaatimuksista, mitkä eivät suinkaan olleet rohkaisevia. Kysymys

venäjänkielen määräämisestä Suomen viralliseksi kieleksi oli silloin

päivän kysymys, ja oli tärkeätä saada ratkaisu lykätyksi. Minä olin sen

vuoksi ehdottomasti sitä mieltä, että Langhoffin ei pitäisi jouduttaa

eroansa, vaikka hänellä oli siihen ollut useita syitä, nyt viimeksi

kenraalikuvernööri Seynin ehdotus kätyrinsä Ganskaun nimittämisestä

senaattoriksi. Vanhasuomalaiselta taholta tulleesta pyynnöstä annoin

matkalla Langhoffille huolellisesti laaditun promemorian venäjänkielen

kysymyksestä.

* * * * *

Varsinaiset Romanov-juhlallisuudet olivat Pietarissa seuraavan vuoden

maaliskuussa, 1913. Näihinkin oli H. Majesteettinsa valinnut minut

yliopiston edustajaksi. Muut suomalaiset edustajat olivat kenraali

Langhoff ja senaattori Markoff sekä tälläkin kertaa neljä "säätyjen

edustajaa" (järjestelmällisesti vältettiin valtiopäiviä), nimittäin

senaattori v. Boehm (aatelissääty), piispa Koskimies, senaattori

Åkerman (porvarissääty) ja salmilainen talonpoika Kimajeff, silmäpuoli,

venäjää puhuva, mitättömän näköinen olio, jotenkin sopimaton edustamaan

Suomen talonpoikaissäätyä. Minä saavuin Pietariin maaliskuun 5 päivän

aamuna ja asetuin asumaan hotelli Angleterre'iin, jossa muitakin

suomalaisia edustajia asui. Samana päivänä kävimme kenraalikuvernööri

Seynin luona, joka antoi meille lähempiä selityksiä juhlallisuuksista.

Illalla oli Langhoffilla päivälliset suljetummalle ja läheisemmälle

piirille.

Aamupäivällä 6 päivänä oli juhlajumalanpalvelus Kasanin-kirkossa, missä

meillä oli verrattain edullinen paikka ja hyvin voimme katsella tuota

enemmän tai vähemmän loistavaa seurakuntaa. Keisarilliset olivat läsnä,

myöskin nuori perintöruhtinas Aleksei, jota hänen uskottu palvelijansa,

kookas merisotilas, kantoi käsivarrellaan. 7:ntenä oli vastaanotto

Talvipalatsissa, jolloin suomalaista lähetystöä johti Seyn. Määrätyssä

järjestyksessä, painetun suunnitelman mukaan, kulkivat edustajat,

joiden lukumäärä silläkin kertaa lienee noussut lähemmä tuhanteen, H.

Majesteettinsa ohi, joka istui korokkeella, ja sitten leskikeisarinnan

ohi. Hallitsevaa keisarinnaa ei näkynyt. Ohikulkiessa huudettiin

lähetystöjen ja yksityisten edustajain nimet. Tehtiin mykkä kumarrus

keisarille, joka väsynein katsein tarkasteli kulkuetta, ja suudeltiin

keisarinnan hansikoitua kättä, jota hän piti ojennettuna. Sitä kesti

pari tuntia, ja tuli oikein sääli vanhaa keisarinnaa. Ulosmennessä

sai kukin kutsutuista tätä tilaisuutta varten säädetyn perinnöllisen

Romanovien kunniamerkin, joka oli oksideerattua hopeata. Sen oli määrä

aina olla muistona mahtavasta Romanovin suvusta ja mennä perintönä

isältä pojalle! Illaksi oli järjestetty, juhlanäytännöt Marian-

ja Aleksanterin-teattereissa. Minulla- oli piletti jälkimmäiseen,

jossa esitettiin kaksi Venäjän historian aiheista näytelmää.

Mieliala oli hyvin korkea, ja isänmaallinen, ainakin näennäisesti.

Keisarihymni soitettiin kuusi kertaa, 9:ntenä oli suuret keisarilliset

juhlapäivälliset Talvipalatsissa. Pöydät oli asetettu pitkiin riveihin

erääseen isoon saliin. Suomalaiset edustajat, paitsi Langhoff ja Seyn,

istuivat yhdessä, mutta Salmin talonpoikaa ei iloksemme ollut kutsuttu.

Salin parvekkeella oli kutsutulla katsojayleisöllä paikkansa. Sen

joukossa saattoi selvästi tuntea salapoliiseja, jotka tarkkaavasti

tähystelivät päivällisyleisöä. Keisarilliset kulkivat salin läpi

erääseen toiseen huoneeseen, jossa pienemmällä määrällä ylhäisimpiä

vieraita oli paikkansa. Juhlallisuuksissa ei ollut mitään erikoisen

mielenkiintoista, paitsi että siellä sai nähdä paljon prameutta ja

monia Venäjän poliittisen maailman merkkihenkilöitä. Suomalaisen

mielelle olivat vaikutelmat masentavia.

Pietarissa ollessani kävin entisten kenraalikuvernööriemme Boeckmannin

ja Gerardin luona. Edellinen oli puhelias kuten ennenkin ja jutteli

monisanaisesti Suomenpolitiikastaan, paheksuen jyrkästi Seynin

hallitusta. Hän oli nähtävästi hyvin katkera tälle, joka oli

aiheuttanut hänen eronsa. Gerard oli hiljainen ja hienotunteinen kuten

aina, mutta oli verrattain pessimistinen tilanteeseen nähden. Hän oli

hyvin huolissaan Langhoffin odotettavana olevasta erosta ja ennusti

vaikeita aikoja myöskin yliopistolle. Oleskelu Suomessa oli hänellä

rakkaassa muistissa.

Langhoffin kanssa oli jälleen paljon puhetta hänen erostaan. Hän

oli jo ilmoittanut siitä keisarille ja oli nyt verrattain levoton

saadakseen aikeensa toteutetuksi. Kaksi esittelyä hän aikoi vielä

pitää, m.m. eduskuntaesityksen vuoksi, joka koski venäläisten

tekemistä yhdenvertaisiksi Suomen alamaisten kanssa kunnallisiin ja

elinkeino-oikeuksiin nähden, ja jonka tarkoituksena oli poistaa päivän

polttavin ristiriita yhdenvertaisuuslakiin nähden. Seuraajastaan ei

hänellä ollut vielä mitään tietoa.

Langhoffin ero 1913.

Kysymys Langhoffin erosta ministerivaltiosihteerin ja kanslerin

viroista oli kauan päivän kysymyksenä, nimittäin syksystä 1911

kevääseen 1913, jolloin hän sai eronsa.

Kesällä 1911 kävin Langhoffin luona hänen huvilassaan Miniatossa

Espoossa. Hän mainitsi silloin sen mahdollisuuden, että tulisi pian

eroamaan, ja halusi kuulla minun mielipiteeni siitä. Esitin silloin

kaikki ne syyt, jotka näyttivät olevan sitä vastaan, että hän jättäisi

paikkansa. Me tapasimme jälleen toisemme syyskuun puolivälissä. Hän

oli silloin astunut, niinkuin näytti, ratkaisevan askelen, josta hän

antoi lähempiä tietoja. Venäjän hallitus oli ilmoittanut aikomuksensa

liittää Venäjään kaksi Karjalan-kannaksen suomalaista rajapitäjää.

Tästä aikomuksesta oli Langhoff pidetty kokonaan tietämättömänä.

Tämä seikka sekä vaasalaisten hänelle osoittama avoin kirje samasta

asiasta olivat aiheuttaneet sen, että hän oli päättänyt erota.

Sitä ennen oli hän kuitenkin tahtonut koettaa vaikuttaa keisariin.

Esittelyssä syyskuun 7 päivänä hän oli avoimesti sanonut tälle

"niin paljon kuin ministerivaltiosihteeri yleensä voi hallitsijalle

sanoa" ja m.m. sanasta sanaan erikoisella korostuksella lukenut

H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksen. Keisari oli kuunnellut

rauhallisesti ja suuttumatta, mutta oli sanonut, että valtakunnan etu

vaati toimenpiteitä, jotka tulivat ristiriitaan Suomen lakien kanssa.

Hän ei enää tuntenut olevansa lupaustensa sitoma, sitten kuin muutettu

lainsäädäntöjärjestys oli hyväksytty Venäjällä. Valtakunnanneuvosto

ja valtakunnanduuma olivat vastuunalaiset siitä. Langhoff pyysi

silloin saada eronsa, perustellen pyyntöään sillä, ettei hänellä enää

ollut vaikutusvaltaa Suomen asioihin ja että hänen senvuoksi oli

mahdoton enää olla toimessaan. Keisari valitti Langhoffin aikomusta,

mutta sanoi pitkän aikaa käsittäneensä, kuinka vaikea hänen asemansa

oli, ja tahtoi senvuoksi suostua hänen eroonsa. Kuitenkin toivoi H.

Majesteettinsa, että muodollinen ratkaisu lykättäisiin siksi, kunnes

hän olisi löytänyt sopivan seuraajan. Langhoff suostui tähän. Hänen

aikomuksensa oli matkustaa Krimille, keisarin oleskellessa siellä,

valmiiksi kirjoitettuine eronpyyntöineen, joka silloin viipymättä

allekirjoitettaisiin. Silloin olisi selvää, että häntä ei ollut

erotettu epäsuosiosta, sillä sitä iloa ei Langhoff tahtonut suoda

vihamiehilleen. Langhoff oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei

valitsisi hänen seuraajakseen ketään Suomen todellista vihamiestä;

heidän piirinsä ulkopuoleltakin saattoi H. Majesteettinsa löytää

uskollisia palvelijoita, jotka olisivat toimeen sopivia. Keisari oli

sanonut olevansa samaa mieltä.

Syyskuun 18 päivän iltana 1911 saapui tieto Stolypinin murhasta,

ja vähän sen jälkeen saatiin tietää, että Kokovtseff oli nimitetty

pääministeriksi. Tämä muutos antoi toiveita olojen paranemisesta

lähinnä siten, että se mahdollisesti aiheuttaisi Seynin eron. Stolypin

oli ollut tämän mahtavin tuki. Se ajatus, ettei Langhoffin, jonka

suhteet Kokovtseffiin olivat hyvät, nyt ei pitäisi erota, oli lähellä.

Minä kävin Hermansonin luona puhuakseni hänen kanssaan asiasta.

Olimme yksimielisiä siitä, että jos lykkäys vielä olisi mahdollinen,

Langhoffin pitäisi käyttää sitä hyväkseen, mistä minä viipymättä

kirjoitin hänelle.

Vastauskirjeessään Langhoff ilmoitti, että hän oli käynyt Kokovtseffin

luona. Mitään varmaa tämän politiikan tulevasta suunnasta ei hän

vielä voinut ilmoittaa, "mutta", kirjoitti hän, "yhden asian tiedämme

varmasti, nimittäin sen, että Kokovtseff yleensä, jollei puhtaasta

myötätunnosta, niin ehkäpä siksi, että pitää sitä viisaana, ei ole

osoittanut nurjuutta meitä kohtaan, vaan pikemmin aivan päinvastoin,

ja minun suhteeni häneen ovat aina olleet mitä parhaat. Siksi on

aivan luonnollista, että minulle olisi paljon miellyttävämpää

olla tekemisissä hänen kuin hänen edeltäjänsä kanssa." Langhoff

oli ilmoittanut Kokovtseffille eronpyynnöstään, josta tämä oli

hyvin hämmästynyt ja sanonut, että hän tahtoi käyttää kaiken

suostuttelukykynsä saadakseen Langhoffin jäämään paikallensa. Tämä

oli luvannut olla tekemättä mitään, joka voisi jouduttaa ratkaisua.

"Toisin", kirjoitti hän, "eivät asiat _voi_ päättyä, kuin että minun

läheisessä tulevaisuudessa täytyy erota, sillä minun on mahdoton

kauemmin olla yhteistyössä maan nykyisen korkeimman hallitusmiehen

kanssa". Muutamia päiviä myöhemmin Langhoff ilmoitti suullisesti,

että hänellä oli ollut toinen keskustelu uuden pääministerin kanssa,

jolloin tämä uudelleen oli lausunut toivomuksenaan, että Langhoff jäisi

paikalleen. Kokovtseff oli luvannut itse ottaa asian puheeksi keisarin

kanssa, kun piakkoin kävisi hänen luonaan Krimillä. Minustakin näytti

siltä, että lykkäyksellä voisi olla suuri merkitys, sillä kaikesta mitä

Kokovtseff oli sanonut Langhoffille, voi tehdä sen johtopäätöksen,

että hän toivoi Suomen kysymyksen rauhallista ratkaisua, vaikka hänen

toistaiseksi täytyikin ottaa huomioon kansalliskiihkoisten vaatimukset.

Viipurin läänin pitäjäin erottamisesta oli Kokovtseff selittänyt, että

menisi pitkä aika, useita vuosia, ennenkuin se kysymys voisi tulla

selvitetyksi. Asevelvollisuuskysymyksen sovinnollinen ratkaisu piti,

Kokovtseffin mukaan, saada aikaan. Eduskunnan, arveli hän, pitäisi

suostua sotilasveroon. Pitäisihän olla suuri helpotus maalle, että se

voi ostaa itsensä vapaaksi sotilastaakasta. Minä pyysin Langhoffia

ylläpitämään Kokovtseffissa sitä ajatusta, että sovinnollinen ratkaisu

välttämättömin myönnytyksin Suomen puolelta ei olisi mahdoton, jos vain

laillista järjestystä noudatettiin.

[Lokakuun 3 päivänä olin saanut ministerivaltiosihteerin apulaiselta,

kenraali v. Etteriltä kirjeen, joka m.m. sisälsi seuraavaa: "Tilanne on

yhä edelleen epävarma, epäselvä ja synkkä, mutta luullaan kuitenkin,

että tulevaisuus vähän valkenee. Äkkikäännettä ei voida odottaa, mutta

asteittainen suunnanmuutos on mahdollinen.

"On kärsivällisesti seurattava tapausten kulkua. — — — Mutta sitä

ikävämpää on, että Langhoffilla oli ratkaiseva keskustelunsa viikkoa

liian aikaisin. Silloin hänen tekonsa oli täysin ymmärrettävä, mutta

nyt olisi hänen eronsa hyvin ikävä. Toivokaamme, että asia vielä

voidaan järjestää, ja siinä tapauksessa on hänen tekonsa hänelle

eduksi. — — — Minä tein parhaani rohkaistakseni häntä, mutta olen

varma, että Herra Sijaiskansleri onnistuu siinä paljon paremmin kuin

minä, jos Herrat tapaavat toisensa."]

Lokakuun lopulla Kokovtseff palasi Krimiltä. Keisari oli itse alkanut

puhua hänen kanssaan Langhoffista, ja lausunut sen toivomuksen, että

hän jäisi paikalleen. Keisari oli, kuten Langhoff kirjeessä minulle

ilmoitti, "tahallaan kehoittanut minua odottamaan, kun pyysin eroa,

ajatellen, että minä mahdollisesti vielä tuumisin asiaa, sekä sanonut

täysin ymmärtävänsä vaikean asemani, kun minulle venäläiseltä taholta

asetetaan vaatimuksia ja suomalaiselta taholta aivan päinvastaisia,

mutta olevansa hyvin tyytyväinen, jos minä vielä voisin pysyä

esittelijänpaikallani". Langhoff päätti, ettei hän "itsepäisesti

vaatisi" eroansa, varsinkin kun se kysymys, joka lähinnä oli

aiheuttanut hänen eronpyyntönsä (Viipurin läänin pitäjien erottaminen),

nähtävästi pitemmäksi ajaksi oli joutunut syrjään.

Erokysymys sai nyt levätä jonkun aikaa. Mutta toukokuussa seuraavana

vuonna (1912) Langhoff kirjoitti minulle: "Tahdon ilmaista sinulle,

että katson nyt aivan mahdottomaksi jäädä paikalleni, ja olen myöskin

valmistanut Kokovtseffia siihen. Hän koetti tosin taivutella minua

ja sanoi, että minä suomalaisena isänmaanystävänä tulisin katumaan,

kun saan nähdä eroni seuraukset. Minä pysyn kuitenkin päätöksessäni,

sillä juuri suomalaisena isänmaanystävänä en voi kauemmin alistua

näkemään, kuinka kaikki vähitellen revitään, ja kaikkein vähimmän

tahdon itse millään tavalla olla mukana siinä. Ehdotusta Venäjän

kielen voimaansaattamisesta en voi kannattaa ja olen sen jo sanonut.

— — — Yliopiston puolesta olen hyvin pahoillani, jos se, niinkuin

minun täytyy otaksua, joutuu asiasta kärsimään, mutta on niin

monta muuta syytä, jotka tekevät jäämiseni mahdottomaksi, että en

enää voi yliopiston vuoksi uhrautua." Sitä seuraavana aikana —

me tapasimme toisemme m.m. Moskovan-käynnin aikana kesäkuussa —

pohdimme erokysymystä keskusteluissamme joka puolelta. Kokovtseff

oli luvannut lykätä lausunnon antamisen niistä kysymyksistä, joiden

voimaansaattamisessa Langhoff ei tahtonut olla mukana, minkä kautta

voitettaisiin aikaa. Langhoff päätti odottaa syksyyn.

Moskovasta palattuamme herätti E. Schybergson minussa sen ajatuksen,

että olisi mahdollista saada kenraali Mannerheim Langhoffin

seuraajaksi. Hän oli keisarin seurueeseen kuuluva kenraali, mikä

osoitti, että H. Majesteettinsa oli kiintynyt häneen, ja sen lisäksihän

nautti kunnioitusta Venäjän korkeammissa piireissä ja hänellä oli monta

henkilökohtaista edellytystä puheenaolevaan toimeen. Minä ilmaisin

ajatukseni Langhoffille, joka sanoi tuumineensa samaa asiaa, ja lupasi

tilaisuuden tullen puhua Mannerheimin kanssa. Tehtiinkö mitään muuta

asian hyväksi, en tullut tietämään.

Lokakuussa Langhoff ilmoitti minulle, että mitä tuli niihin Suomea

koskeviin lakiehdotuksiin, joita ministerineuvoston tuli käsitellä, oli

sovittu sellaisesta menettelytavasta, jonka kautta niiden käsittely

lykkäytyi, niin että Langhoffin eroa vielä voitiin vähän viivyttää.

"Minä toivon", kirjoitti hän, "että yliopistonuoriso ymmärtää pysyä

rauhallisena näinä vaikeina aikoina eikä sekaannu politiikkaan, sillä

sanon sen suoraan, etten kanslerina tahdo joutua siihen asemaan, että

minun täytyisi ryhtyä toimenpiteisiin opiskelevaa nuorisoa vastaan,

ja jos sitä vaadittaisiin, eroaisin mieluummin heti ja jättäisin

sen jollekin toiselle". Kuukautta myöhemmin hän kirjoitti: "Kaipaan

sanomattomasti päästä tästä taakasta, mutta en katso voivani nyt heti

pyytää eroa, mutta teen sen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,

jota luultavasti ei kauan tarvitse odottaa. Minä en voi nyt juuri

jättää yliopistoa oman onnensa nojaan, kun minulla on ollut kuumia

otteluita kenraalikuvernöörin kanssa, m.m. yliopiston vuoksi, ja

luulen saaneeni joksikin aikaa torjutuksi hyökkäykset sitä vastaan,

kun jyrkästi selitin, että niin kauan kuin minulla on kunnia olla

yliopiston korkeimpana johtomiehenä, en tule sallimaan mitään vierasta

sekaantumista." Juuri näihin aikoihin oli kenraalikuvernööriltä tullut

kyselyitä, jotka koskivat "Hämäläiset Nuoret" ja "Keskusteluseura"

nimisiä ylioppilasyhdistyksiä sekä akateemista laulukuntaa ja

uusmaalaista osakuntaa, niiden Krestyn-vangeille järjestämäin

kunnianosoitusten vuoksi, joihin kyselyihin minä viipymättä olin

vastannut.

Tammikuun lopulla 1913 Langhoff ilmoitti minulle kirjeessä, että hän

kahden kuukauden kuluttua vihdoin saisi eronsa. "Minä olen", kirjoitti

hän, "pyytänyt sitä H. Majesteetiltaan, koska en enää voi kestää tätä

asiaintilaa, kun kaikki nyt näyttää käyvän niinkuin silloin arvelin,

kun varoitin julkaisemasta asetusta valtakunnallisesta lainsäädännöstä.

H. Majesteettinsa on suostunut siihen, ja minun pitäisi, kuten sanottu,

jäädä paikalleni vain kahdeksi kuukaudeksi, jotta asianomaisilla olisi

tilaisuutta ja aikaa valita minulle seuraaja. Toivon, että kaikki

järjestyy niin, että sinä voit pysyä paikallasi, mikä olisi yliopiston

vastaiselle olemassaololle aivan välttämätöntä." Myöhemmin ilmoitti

Langhoff suullisesti lähempiä yksityisseikkoja käynnistään keisarin

luona. Syyksi uudistettuun eronpyyntöönsä hän oli maininnut Viipurin.

hovioikeuden jäsenten tuomion, sen politiikan tuloksena, jota hän,

vaikka turhaan, oli koettanut vastustaa. Keisari oli taasen valittanut

sitä, että Langhoff jättäisi paikkansa, mutta sanoi ymmärtävänsä hänen

asemansa vaikeuden. Kun Langhoff ilmoitti Kokovtseffille, mitä oli

tehnyt, oli tämä huolissaan tarttunut päähänsä. Hän tahtoi koettaa

saada sopivan seuraajan ja tuntui silloin ajatelleen entistä Venäjän

ministeriä Makaroffia.

Kuukautta myöhemmin Langhoff ilmoitti, että senaattori Markoffilla

oli suurimmat toiveet tulla hänen seuraajaksensa. Sitä olisi,

Langhoffin mielipiteen mukaan, vallitsevissa oloissa pidettävä

parhaana ratkaisuna. "Minä olen", kirjoitti hän, "ottanut vastuulleni

sensuuntaisen työskentelyn. Yliopiston itsenäisyyttä pitäisi Markoffin

koettaa ylläpitää ja tehneekin hän niin, ja minä saan sitäpaitsi

tilaisuuden puhua hänen kanssaan, ennenkuin matkustan täältä. Sinun

tulee joka tapauksessa, yliopiston vuoksi, koettaa pysyä paikallasi.

Markoffin kanssa on verrattain helppo tulla toimeen — — — missään

tapauksessa ei hän itse toivo yliopistolle mitään pahaa." Saatuaan

tietää Langhoffin odotettavana olevasta erosta pyysi konsistori

lähetystön kautta, että minä hänelle esiintoisin sen toivomuksen,

että hän pysyisi kanslerinvirassa vielä senkin jälkeen kuin hän

oli jättänyt ministerivaltiosihteerintoimen. Kirjelmässä huhtikuun

3 päivältä esiintoin minä tämän konsistorin toivomuksen. Langhoff

vastasi siihen käsikirjeellä, josta minä annoin tiedon konsistorille.

Yksityisesti hän kirjoitti minulle: "Olen syvästi liikutettu siitä

hyvästä ajatuksesta, joka Herroilla Professoreilla minusta on, ja

heidän lausumansa toivomus, että minä mahdollisesti jäisin paikalleni,

on minulle paras palkinto kaikista niistä huolista ja vaikeuksista,

joita näinä 7 vuotena olen saanut kokea. — — — Syistä, jotka jo

suullisesti olen sinulle esittänyt, olisi minulle aivan mahdotonta

pysyä v.t. kanslerina, vaikka otaksuisikin, että H. Majesteettinsa

siihen suostuisi. Yliopistolle siitä tuskin olisi hyötyä, koska asemani

todellisuudessa olisi aivan toinen kuin silloin kun minulla samalla

on ministerivaltiosihteerintoimi, ja pelkään sen vuoksi, etten voisi

mitään tehdä yliopiston hyväksi sellaisissa olosuhteissa."

Huhtikuun 12 päivänä 1913 oli Langhoffilla viimeinen esittelynsä.

Hänen eronsa myönnettiin silloin lopullisesti ja hänen seuraajakseen

nimitettiin senaattori Markoff. Kokovtseff oli siitä ollut yksimielinen

Langhoffin kanssa. Kenraalikuvernööri oli tahtonut jotakin "Suomen

erikoistuntijaa" venäläisten vihollistemme joukosta. Mutta Kokovtseff

oli pyytänyt, että H. Majesteettinsa ei puhuisi Seynin kanssa

Langhoffin seuraajasta. Keisarista oli hyvin vaikeata olla sitä

tekemättä, mutta hän suostui siihen kuitenkin, ja kysymystä ei todella

liene kosketeltu Seynin audienssilla.

"Menneen ajan valopilkkuihin luen lähinnä sen hyvän suhteen, joka

on vallinnut yliopistoviranomaisten ja minun välilläni", kirjoitti

Langhoff ilmoittaessaan erostaan. Yliopisto puolestaan voi

tyydytyksellä ja kiitollisuudella muistaa niitä seitsemää verrattain

rauhallista ja sen toiminnalle häiritsemätöntä vuotta, joiden aikana

kenraali Langhoff oli ollut sen hallituksen johdossa. Luottamus oli

ollut molemminpuolista.

Markoffin kansleriajalta 1913—1917.

Kun kenraali Markoff huhtikuun 12 päivänä 1913 nimitettiin

ministerivaltiosihteeriksi, ei häntä oltu määrätty ottamaan haltuunsa

yliopiston kanslerintointa. Sen johdosta kierteli sanomalehdissäkin

huhuja siitä, että joku venäläinen — mainittiin kansanvalistusministeri

— nimitettäisiin kansleriksi. Kysyttäessä ilmoitti kuitenkin kenraali

von Etter minulle, että huhut varmuudella olivat perättömiä. Ei

ollut mitään epäilystä siitä, että H. Majesteettinsa Markoffin ensi

esittelyssä nimittäisi tämän mainittuun toimeen. Sama käsitys oli

Markoffilla itsellään, kun minä toukokuun alussa kävin hänen luonaan

Helsingissä. Toukokuun 12 päivänä saapui virallinen tieto, että

H. Majesteettinsa oli uskonut uudelle ministerivaltiosihteerille

kanslerintoimeen kuuluvain tehtävien hoitamisen.

Minä kirjoitin heti Markoffille kirjeen, jossa tein selkoa yliopiston

asemasta ja osoitin, että sillä oli ollut etu omata kanslereita, jotka

olivat puolustaneet sen itsenäisyyttä ja suojanneet sitä joutumasta

poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin, sekä huomautin varsinkin niistä

vaaroista, jotka seuraisivat kenraalikuvernöörin sekaantumisesta

sen asioihin. Vastauskirjeessään Markoff lausui m.m.: "Erittäinkin

yhdyn siihen Herra Senaattorin lausumaan ajatukseen, että yliopistoa

tulee suojella joutumasta poliittisiin riitoihin ja selkkauksiin.

Luonnollisesti tulee koettaa puolustaa sitä kaikkea ulkonaista

painostusta vastaan siinä suhteessa. Mutta samalla on välttämätöntä,

että yliopisto puolestaan karttaa kaikkea, mikä voisi aiheuttaa

ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä sitä vastaan."

Että Markoff aloitti toimintansa kanslerina hyvin aikomuksin, sitä ei

minulla ole ollut syytä epäillä. Hän osoittautui henkilökohtaisesti

hyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi eikä hänellä nähtävästi itsellään

ollut mitään venäläistyttämis- tai muita yliopiston etujen vastaisia

suunnitelmia. Hän oli verrattain lahjakas henkilö, mutta passiivinen

luonne vailla siveellistä ryhtiä ja vastustuskykyä niiden vaatimuksiin

nähden, joista hänen asemansa oli riippuvainen. Yliopiston vihollisiin

häntä ei voinut lukea, mutta mitään suoranaista tukea ei yliopistolla

hänestä ollut. Hänen kansleriaikansa yleistä leimaa valaisevat ne

tapahtumat ja seikat, jotka tässä lyhyesti kerrotaan.

* * * * *

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorinvirka oli aikaisemmin

ollut erikoisasemassa, nimittäin siten, että H. Majesteettinsa täytti

sen ilman konsistorin edelläkäypää ehdotusta. Yliopisto oli vuonna

1906 käyttänyt hyväkseen silloisia edullisia olosuhteita saadakseen

muutoksen siinä aikaan ja oli saanut hyväksytyksi asetuksen, jonka

mukaan tämä virka, täyttämiseensäkin nähden, tuli samanarvoiseksi

muiden professorinvirkojen kanssa. Vähän aikaa Mandelstamin kuoleman

jälkeen vuoden 1911 alussa oli Stolypin kysynyt Langhoffilta viran,

täyttämisestä, johon Langhoff oli vastannut, että se täytettäisiin

samassa järjestyksessä kuin muutkin professorinvirat. Sen johdosta

julistettiin virka heti avoimeksi, ja ajatus jonkun kutsumisesta siihen

sai raueta.

Toukokuun alussa samana vuonna saapui kanslerille Stolypinilta kirje,

jossa hän pyysi selitystä siihen, mikä oli syynä vuonna 1906 tehtyyn

muutokseen venäjänkielen professorinviran täyttämiseen nähden ja mistä

johtui, että asia oli päätetty ilman yhteyttä asianomaisen ministerin

kanssa. Langhoff, joka juuri oli lähdössä ulkomaanmatkalle, pyysi minua

antamaan v.t. kanslerille, kenraali v. Etterille, tarkempia tietoja

kyseessäolevan ehdotuksen perusteluista. Sen johdosta minä kirjoitin

Etterille puolivirallisen kirjeen, jossa tein selkoa toimenpiteen

syistä, huomauttaen ensi sijassa, kuinka toivottavaa oli, että

venäjänkielen professori, esittämällä tieteelliseen pätevyyteensä

nähden samat takeet kuin muutkin professorit, saisi osaksensa samaa

kunnioitusta ja arvovaltaa kuin nämäkin. Etter käytti Stolypinille

vastatessaan hyväkseen minun antamiani tietoja. Mitään enempää ei tästä

asiasta kuultu, mutta Stolypinin kysely osoitti, että venäläisellä

taholla tahdottiin saada paikkaan järjestelmälle mieluinen henkilö.

Virkaan oli ilmoittautunut koko joukko hakijoita, ja sitten kuin

pätevyydenosoittamis-aika oli kulunut umpeen, oli konsistori

toukokuussa 1913 tehnyt ehdokasluettelon, jossa oli ensimmäiselle

sijalle asetettu moskovalainen professori Sakulin, toiselle tohtori

Mansikka ja kolmannelle tohtori Arabaschin Pietarista. Kun syyskuun

alussa ei mitään kuulunut nimityksestä, vaikka valitusta ei oltu

tehty, kirjoitin minä Markoffille jouduttaakseni sitä. Minulla oli

syytä luulla, että kansanvalistusministeri oli tahtonut sekaantua

asiaan, ja viittasin siihen Markoffille lähettämässäni kirjeessä. Hän

vastasi, että otaksumani oli ollut oikea, mutta toivoi, että asia

pian selvenisi. Kuulin kuitenkin parooni Korffilta, joka oli käynyt

Pietarissa, että Arabaschin, oman kertomansa mukaan, oli määrätty

paikkaan. Sen johdosta minä kirjoitin Markoffille kirjeen, jossa

esitin, että olisi toivottavaa saada Sakulin nimitetyksi, sekä lausuin,

että kolmannelle sijalle asetetun ehdokkaan nimittäminen synnyttäisi

paljon mielipahaa ja alusta alkaen saattaisi nimitetyn kieroon asemaan

virkatovereihinsa ja nuorisoon nähden.

Syyskuun 20 päivänä Markoff tuli Helsinkiin, ja minä kävin heti

hänen luonaan. Melkein ensimmäinen kysymykseni koski venäjänkielen

professuuria. Markoff sanoi tulleensa tänne osaksi juuri sitä asiaa

koskevan kirjeeni johdosta. Hän selitti olevansa pahoillaan siitä,

että hänen nyt, kun ensi kertaa oli tärkeämpi yliopistoasia kyseessä,

luultavasti täytyi toimia vastoin yliopistoviranomaisten toivomusta.

Hän aikoi näet nimittää Arabaschinin, ja hänen vaikuttimensa olivat

seuraavat: Arabaschin oli erittäin etevä henkilö, joka hyvin

täyttäisi paikkansa. Venäjän tiedeakatemia oli palkinnut erään hänen

teoksensa, ja sitähän täytyi pitää ylimpänä tuomarina sillä alalla.

Arabaschin oli ollut Leuchtenbergin prinssin opettaja, ja tämä oli

henkilökohtaisesti suositellut häntä. Sakulin oli poliittisesti

toimekas vasemmistomies ja voisi, jos tulisi professoriksi Helsinkiin,

saattaa yliopiston vaikeuksiin, kun taas Arabaschin ei ollut sidottu

mihinkään poliittiseen puolueeseen ja oli luvannut pidättyä kaikesta

politikoimisesta. Takeena siitä oli Markoffin mukaan se seikka,

että Arabaschin oli henkilö, joka katsoi vain omaa etuansa! (Hän

tarkoitti, että tämä ei seurannut mitään poliittisia ihanteita.)

Edelleen huomautti Markoff, että yliopisto oli ainoa laitos maassa,

jota venäläistyttämispyrkimykset eivät olleet vielä koskeneet, mutta

että sillä oli paljon vihollisia, jotka käyttivät jokaista tilaisuutta

hyväkseen ahdistaakseen sitä. Täytyi sentähden olla varovainen tässäkin

asiassa, koska Sakulinin nimitys siinä suhteessa voisi tuottaa

vahinkoa yliopistolle. — Minä esitin luonnollisesti käsitykseni

asiasta, mutta huomasin, että Markoff oli jo sitoutunut ja luvannut

nimittää Arabaschinin. Hän ymmärsi, että tätä ei erikoisen suopeasti

vastaanotettaisi yliopistossa, mutta toivoi, että Arabaschinin

etevä persoonallisuus pian haihduttaisi mielipahan. Arabaschin

nimitettiin professoriksi pian sen jälkeen. Syyksi uuden professorin

nimittämiseen esitti kansleri virallisesti hänen etevät kirjailija- ja

tutkijaominaisuutensa.

* * * * *

Eräs toinenkin samanaikuinen virkaylennysasia herätti jonkun verran

huomiota, vaikka se ratkaistiinkin yliopistoviranomaisten toivomuksen

mukaan. Se koski Suomen ja Skandinaavian historian professorinvirkaa.

Konsistori oli ensi sijalle asettanut ylimääräisen professorin C. von

Bonsdorffin. Eräs hakijoista, joka ei ollut päässyt ehdokassijalle,

dosentti V. Voionmaa, oli valittanut, ja konsistorin selitys oli

lähetetty kesäkuussa 1914, mutta ei vielä syksylläkään, minun

palattuani ulkomailta, ollut mitään kuulunut nimityksestä. Kirjoitin

sen johdosta Markoffille ja kysyin viivytyksen syytä, ilmaisten samalla

sen arvelun, että asiaan oli toiselta taholta sekaannuttu. Jos niin oli

laita, oli minun mielestäni parempi antaa asian jonkun aikaa levätä,

kuin että nimitys tapahtuisi vastoin konsistorin ehdotusta. Markoff

vastasi, "että asian laita todellakin oli niinkuin Herra Senaattori

oli ajatellut, ja sen vuoksi olen minä puolestani pitänyt sopivampana,

että asian ratkaisu saisi odottaa vielä jonkun aikaa". Sen mukaan kuin

Langhoffin kautta sain tietää, oli kenraalikuvernööri Seyn vaatinut,

että Voionmaa eikä v. Bonsdorff nimitettäisiin virkaan. Kun minä

joulukuussa samana vuonna kävin Markoffin luona Pietarissa, kysyin

häneltä, kuinka asian laita nyt oli, ja hän ilmoitti, että nimityksen

täytyi odottaa, koska hän tarvitsi vielä muutamia tietoja. Hän myönsi

nyt, että kenraalikuvernööri oli tahtonut saada toisen henkilön

nimitetyksi Bonsdorffin sijasta. Minä huomautin, että sellainen

sekaantuminen oli käsittämätöntä, koska von Bonsdorff ei ollut ottanut

osaa poliittiseen elämään, ja ilmaisin sen otaksuman, että oli

sekoitettu henkilöitä toisiin, jollaista aikaisemminkin oli sattunut.

Sikäli kuin sittemmin sain tietää, oli Seyn lausunut v. Bonsdorffista,

että hän oli "kiivas ruotsikko" ja "nurjamielinen kaikkea venäläistä

kohtaan". Kun Markoff toistamiseen kysyi asiasta kenraalikuvernööriltä,

oli tämä vastannut, että hänen lausuntonsa koski _erästä_ professori v.

Bonsdorffia, mutta mahdollisesti ei sitä, josta nyt oli kysymys.

Sen mukaan mitä sittemmin kanslerinarkiston asiakirjoista olen

nähnyt, oli tiedustelutarkoituksessa tutkittu poliittisen osaston

mustaa kirjaa, ja siinä esiintyi kolme "v. Bonsdorffia", jotka olivat

poliittisesti joutuneet huonoon valoon, nimittäin "professori v.

Bonsdorff", "nuorempi v. Bonsdorff" ja "lehtori v. Bonsdorff", kaikki

ilman ristimänimiä, mutta oli epäiltävää, tokko kukaan näistä oli sama,

joka oli hakenut avoinna olevaa professorinvirkaa.

Nimitys viipyi yhä, jonka vuoksi minä tavatessani Markoffin elokuun

lopulla ehdottomasti vaadin, että kysymys ratkaistaisiin ennen

syyslukukauden alkua. Hän lupasikin sen, ja nimitys tapahtuikin sitten

pian, syyskuun 3 päivänä, toista vuotta sen jälkeen kuin asia oli ollut

valmis ratkaistavaksi.

* * * * *

Markoffin jälkeen oli senaatin varapuheenjohtajaksi tullut

kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö M. Borovitinoff, joka oli

venäläistyttämispolitiikan innokkaimpia apostoleita. Sikäli kuin minä

joulukuun alussa 1913 aivan salaisesti sain tietää eräältä senaatin

virkamieheltä, oli Borovitinoff sen kysymyksen yhteydessä, joka koski

venäjänkielen määräämistä Suomen virastojen kieleksi ja josta H.

Majesteettinsa oli kehoittanut senaattia laatimaan esityksen, tehnyt

sellaisen ehdotuksen, että tämä kieli otettaisiin käytäntöön yliopiston

tutkinnoissa ja luennoissa. Senaatti oli päättänyt kääntyä v.t.

kanslerin puoleen kysymyksellä, voisiko se odottaa hänen kannatustaan

tälle uudistukselle. Sen johdosta minä matkustin Pietariin puhuakseni

henkilökohtaisesti Markoffin kanssa, ennenkuin hän ennättäisi

kysymykseen nähden sitoutua mihinkään senaatille vastatessaan.

Pietarinmatkaani valitsin joulukuun 18 ja 19 päivän, koska siten

saatoin olla poissa kenraalikuvernöörin tavanmukaisilta päivällisiltä

19 päivänä. Läsnäolo näillä päivällisillä oli sijaiskanslerin

kiusallisimpia virallisia velvollisuuksia.

Kävin Markoffin luona 18 päivänä ja ilmoitin, mitä olin saanut

tietää, mainitsematta lähdettä. Hän vahvisti tiedon oikeaksi. Minä

selitin, mitä vakavia vaaroja ehdotus sisälsi, sekä osoitin, mitä

käytännöllisiä mahdottomuuksia siinä oli. Yritys sen toteuttamiseksi

olisi ensimmäinen askel yliopiston venäläistyttämistä kohti, joka

olisi sen täydellinen häviö. Oli välttämättömän tarpeellista, että

konsistori saisi tilaisuuden lausua mielipiteensä asiasta, ennenkuin

mitään enempää tehtiin. Minä pyysin senvuoksi, että Markoff odottaisi

konsistorin lausuntoa, ennenkuin vastaisi. Markoff myönsi oikeaksi

kaiken mitä minä sanoin ja näytti ymmärtävän, että todellinen vaara

uhkasi yliopistoa. Mutta, arveli hän, kuluisi monta vuotta, ennenkuin

ehdotusta mahdollisesti voitaisiin toteuttaa. Hän lupasi palauttaa

sen minun ja konsistorin lausunnon saamista varten ja selitti, että

me kernaasti saimme viivyttää lausuntojemme lähettämistä. Hän ei

aikonut asiata jouduttaa. Hän sanoi, että hänelle itselleen olisi

mieluista, jos me lausunnoissamme voisimme esittää kaiken, mikä

voisi häntä auttaa ehdotusta vastustamaan. Keskustelusta sain sen

käsityksen, että Markoff halusi olla jotenkin solidaarinen yliopiston

kanssa venäläistyttämiskysymykseen nähden. Mutta niin ei itse asiassa

ollut laita. Sen mukaan mitä minä jonkun aikaa sen jälkeen sain

tietää, oli hän, jo ennenkuin yliopistoviranomaiset olivat lausuneet

mielipidettään, antanut senaatille sen yleisen vastauksen, että se voi

odottaa hänen kannatustaan ehdotuksen toteuttamiseen nähden.

Asia tuli minulle remissitietä jo tammikuun puolivälissä 1914.

Kirjelmästä kävi selville, että senaatin oli käsketty tehdä

esitys ei ainoastaan venäjänkielen opetuksen laajentamisesta

alkeisoppilaitoksissa, vaan myöskin siitä, että kirjoittautuessa

opiskelevana yliopistoon ja saadaksensa suorittaa molempien oikeuksien

kandidaattitutkinnon sekä lainopillisia, kameraali- ja hallinnollisia

virkoja varten tarvittavia tutkintoja, tuli vastedes suorittaa

riittävän laaja ja menestyksellinen tutkinto venäjänkielessä. Senaatti

oli vaatinut kouluylihallitukselta ehdotusta sellaiseen venäjänkielen

opetuksen uudestijärjestämiseen, "että henkilöiden, jotka ovat

lopettaneet kurssin alkeisoppilaitoksessa, jolla on oikeus päästää

oppilaita yliopistoon, tulisi hyvien teoreettisten pohjatietojen ohella

omata sellaiset käytännölliset tiedot mainitussa kielessä, että he

voivat yliopistossa kuunnella venäjänkielisiä luentoja sekä kykenevät

ilmaisemaan ajatuksensa mainitulla kielellä kuin myös kirjallisesti

käyttää tätä kieltä, joskin oikeinkirjoitus- ja tyylillisiä virheitä

tehden". Sen johdosta oli senaatti v.t. kanslerilta pyytänyt tietoa

siitä, voiko senaatti odottaa, että yliopisto tulisi järjestämään

"ainakin muutamissa pakollisissa aineissa ja jos mahdollista kaikissa

tiedekunnissa venäjänkielisiä luentoja", mikä senaatin mielipiteen

mukaan oli välttämätöntä, jotta senaatille armossa annettu tehtävä

voitaisiin toteuttaa.

Minä lähetin kirjelmän konsistorille ja ilmoitin samalla, että asian

käsittelyä, sen mukaan kuin kansleri suullisesti oli sanonut, ei

tarvinnut jouduttaa. Kenraalikuvernööri oli kuitenkin toista mieltä ja

antoi kesäkuun puolivälissä tietää, että asia oli kiireellinen. Minä

olin silloin ulkomaanmatkalla, niin että kansleri kääntyi rehtorin,

valtioneuvos Donnerin, puoleen pyytäen tietoa siitä, missä vaiheessa

asia oli. Tämä vastasi, että eri tiedekunnille oli suotu tilaisuus

lausua mielipiteensä asiasta sekä että konsistori oli valinnut

toimikunnan sen laajempaa valmistelua varten, mutta se ei vielä ollut

lähettänyt lausuntoansa. Kysymys otettaisiin jälleen käsiteltäväksi

syyslukukauden alussa.

Syyskuun 15 päivänä 1914 konsistori laati seikkaperäisen lausunnon,

joka, samoin kuin minun kirjoittamani pitkähkö lausunto, lähetettiin

lokakuun alussa kanslerille. Konsistorin lausunto oli joka suhteessa

epäävä. Siinä lausuttiin, että ylioppilastutkintoa suorittaville eivät

laajemmat tiedot venäjänkielessä olleet tarpeen vaatimia sekä että

pakollisia kuulusteluja venäjänkielessä lainopillisten tutkintojen

suorittamista varten samaten täytyi pitää tarpeettomina ja ne olisivat

lainopillisille opinnoille haitaksi. Sellaisen venäjänkielentaidon

osoittamista, jota valtionvirkoihin vaaditaan, ei missään tapauksessa

pitäisi yhdistää yliopistotutkintoihin, vaan tulisi se suorittaa niistä

riippumatta. Venäjänkielisiin luentoihin nähden huomautti konsistori,

että sellaisten pakollisten luentojen käytäntöön ottaminen muissa kuin

puhtaasti venäläisissä aineissa ei olisi ainoastaan ristiriidassa

tieteellisen opetuksen edun ja sen tehtävän kanssa, joka yliopistolla

on, vaan tuottaisi myöskin opettajille ja oppilaille voittamattomia

vaikeuksia.

Lausunnossani minä yhdyin konsistorin esittämiin näkökohtiin ja

tehostin varsinkin mitä häiriöitä yliopiston toiminnalle sellaiset

toimenpiteet, kuin kyseessäolevat, jotka koskevat sen elinehtoja,

tuottaisivat. Niihin vaatimuksiin nähden, että yliopiston opettajien

tulisi antaa venäjänkielistä opetusta, lausuin minä m.m.: "Sellaisen

tarpeeksi laajan kielitaidon puute sulkisi monelta kykenevältä voimalta

pääsyn yliopistoon, kun taas olisi mahdollista, että tieteellisesti

ala-arvoiset tai vähemmän etevät, joiden on onnistunut hankkia

itselleen tarpeellinen venäjänkielen taito, saisivat yliopiston

tieteelliset oppituolit haltuunsa. Niin opetus ja tutkimus kuin

yliopiston tieteellinen arvo kärsisi, ja yliopiston kyky täyttää

ensimmäinen korkea tehtävänsä joutuisi vaaranalaiseksi. Katsoen

yliopiston ja maan hyvää olisi tämä liian korkea hinta siitä

poliittis-hallinnollisesta edusta, jota sillä tahdotaan voittaa."

"Suomen yliopistolla — ainoalla puhtaasti tieteellisellä suomalaisen

sivistyksen ahjolla — on", lausuin edelleen, "olemassaolonsa aikana

ollut monia vaikeuksia kestettävänä, rajoitettujen aineellisten varojen

vuoksi ja kykenevien, hyvin koulittujen voimien puutteessa. Lähinnä

korkeiden suojelijainsa ja valistuneen hallituksen tuen avulla on se

kuitenkin vähitellen työllään voinut kohottautua sellaiseen asemaan,

joka on antanut syytä toivoa, että Suomen yliopisto voi hyvin täyttää

tehtävänsä sekä omaan maahan nähden että kilpailussa muiden maiden

tieteellisten korkeakoulujen kanssa. Sen vuoksi ei ole ihmeteltävä,

jos ne, joille tämän laitoksen etu ja menestys ovat erikoisen kalliit,

ja jotka sille ovat omistaneet elämänsä pääasiallisen harrastuksen

ja työn, huolestuksella odottavat toimenpiteitä, jotka, samalla kuin

ne tahtovat tehdä yliopistonopetuksen poliittisten tarkoitusperien

välikappaleeksi, merkitsevät varmaa ja arveluttavaa taantumusta."

Kun minä joulukuussa kävin Pietarissa, sain tilaisuuden nähdä Markoffin

tekemät reunamuistutukset konsistorin ja minun kirjelmääni, joista kävi

selville, ettei hän ollut niihin tyytyväinen ja ettei hän suinkaan,

niinkuin hänen aikaisemmista lausunnoistaan oli voinut otaksua, ollut

meidän esittämällämme kannalla. Kirjelmät oli käännetty venäjäksi

kenraalikuvernöörin varalle, mutta hän ei vielä ollut pyytänyt niitä,

vaikka hän puoli vuotta aikaisemmin oli tahtonut kiirehtiä asiaa. Kun

minä kysyin Markoffilta, kuinka asian laita oli, vastasi hän, ettei se

ollut lainkaan edistynyt ja että sitä nykyisissä olosuhteissa tuskin

tultaisiin käsittelemään, minkä johdosta minä ilmaisin tyytyväisyyteni.

Mutta Markoff antoi — niinkuin kanslerinarkiston asiakirjoista

käy selville — toukokuussa 1915 seikkaperäisen lausunnon asiasta.

Selostettuaan konsistorin ja sijaiskanslerin lausunnot hän huomautti,

että ne eivät voineet olla ratkaisevia kysymykseen nähden, vaan että

ne olivat vain neuvoa-antavaa laatua. Hän sanoi, että ne epäilykset,

jotka näissä lausunnoissa ilmituotiin, olivat huonosti perusteltuja,

liioiteltuja, eivätkä sen vuoksi olleet vakuuttavia. Minun ilmaisemaani

pelkoa, että aiotut toimenpiteet tarkoittaisivat yliopiston

venäläistyttämisen alkamista, piti hän "ennenaikaisena". Hallitus voisi

esteettä toimeenpanna ehdotetut toimenpiteet, mutta sen täytyi tapahtua

jonkunlaisella pehmeydellä ja asteittain. 4—5 vuoden kuluttua, siis

1920—1921, voitaisiin ryhtyä soveltamaan uutta ohjelmaa.

Markoff selitti kirjelmässään olevansa taipuvainen avustamaan

senaatin toivomusten toteuttamista, että yliopistossa pidettäisiin

muutamissa aineissa venäjänkielisiä luentoja, mutta huomautti, että

se ei voinut tapahtua heti. Venäjänkielentaitoisia professoreja ei

ollut yliopistossa, ja sellaisten kutsuminen Venäjältä kohtaisi

vaikeuksia. Nykyisille ylioppilaille olisi vaikeata menestyksellä

seurata venäjänkielistä opetusta. Voisiko uusi ylioppilaspolvi siinä

suhteessa paremmin suoriutua, sen saisi lähin tulevaisuus osoittaa.

Kaikki mainitut seikat kehoittivat -varovaisuuteen. Itse ei Markoff

katsonut voivansa ratkaista, missä tiedekunnissa, missä aineissa ja

missä järjestyksessä venäjänkielinen opetus otettaisiin käytäntöön, ja

hän pyysi, että kenraalikuvernööri alistaisi sen kysymyksen senaatin

harkittavaksi. Kun se oli tapahtunut, oli Markoff taipuvainen ryhtymään

toimeen.

Huolimatta asiassa osoittamastaan myöntyväisyydestä ei Markoff

ilmeisesti henkilökohtaisesti ollut kyseessäoleviin suunnitelmiin

innostunut ja koetti viivyttää niiden toteuttamista. Elokuussa samana

vuonna sanoi hän minun siitä kysyessäni, että koko ehdotus tullaan

hautaamaan, ja arveli, että se saisi levätä rauhassa "tuomiopäivään

saakka".

Siinä tulivat luonnollisesti sodassa koettujen vastoinkäymisten

vaikutukset esille. Sekin asia — yksi rengas sarjassa — oli minusta

omiaan osoittamaan, että kansallisen pelastuksemme ainoa mahdollisuus

oli siinä, että Venäjän läntinen naapuri sen kukistaisi. Venäjän voitto

olisi ollut maamme varma perikato.

* * * * *

Keväällä 1915 julkaistiin useita saksankielisiä väitöskirjoja.

Asia herätti senaatin huomiota, ja se pyysi kenraalikuvernööriä

huomauttamaan kanslerille, että se ei ollut sopivaa. Senaatin mielestä

oli väitöskirjojen odotettava sodan loppua, tahi sitten ei yleisöllä

saisi olla pääsyä väitöstilaisuuteen, jotta se siten ei saisi

juhlallista leimaa. Yliopisto velvoitettaisiin olemaan hyväksymättä

saksankielisiä väitöskirjoja, kunnes voimassaoleva määräys, joka siitä

säätää, olisi muutettu. Kansleri kääntyi asiassa minun puoleeni,

kuitenkin vain huomauttaen, "että saksankielen käyttö nykyisissä

olosuhteissa" ei ollut sopivaa. Minä ilmoitin kanslerille, että oli

sovittu siitä, että saksankielisten väitöskirjojen tarkastuksessa

käytettäisiin ainoastaan kotimaisia kieliä. Kenraalikuvernööri vaati

kuitenkin, että mainittu säännös (vuodelta 1871) oli muutettava.

Markoff on hänen kirjeeseensä merkinnyt, että pitää saada selko siitä,

mitenkä asian laita tässä suhteessa on venäläisissä yliopistoissa,

"joiden kanssa meidän yliopistomme täytyy kulkea samassa tahdissa".

Samansuuntainen oli hänen vastauksensa kenraalikuvernöörille. Venäjän

kansanvalistusministeriltä tiedusteltaessa saatiin kuulla, ettei

mitään saksankielen opetuksen supistamista ollut Venäjän yliopistoissa

tapahtunut ja että saksankielisiä väitöskirjoja esiintyi ainoastaan

Tarton yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Sen enempää ei

asiasta kuultu.

Myöhemmin, vuoden 1916 lopussa, Seyn ilmoitti kirjeessä Markoffille,

että häneltä oli "rintaman esikunnan" taholta tiedusteltu,

käytettiinkö todellakin yliopisto-opetuksessa Helsingissä runsain

määrin saksalaisia oppikirjoja ja tapahtuiko jonkun aineen opetus

saksankielellä. Markoff pyysi minulta tietoja siitä asiasta. Minä

annoin tammikuun 8 päivänä 1917 pitkähkön lausunnon, jossa lähinnä

huomautin, että kaikki luennot, venäläisiä aineita lukuunottamatta,

pidettiin suomen- tai ruotsinkielellä ja että ainoastaan kielellisissä

seminaariharjoituksissa käytettiin asianomaisia ulkomaisia kieliä.

Oppikirjakysymyksessä viittasin painettuihin tutkintovaatimuksiin ja

lausuin, että osaa niistä voitiin pitää pakollisina kurssikirjoina,

toisia oli vain ehdotteeksi suositeltu opiskelevien käytettäviksi.

Saksalaisilla oppikirjoilla oli siinä huomattava sija, johtuen

osittain siitä, että ne olivat monissa tapauksissa paljon parempia ja

sopivampia kuin muilla sivistyskielillä ilmestyneet, osittain siitä,

että ylioppilaamme enimmäkseen osasivat niin vaillinaisesti ranskaa

ja englanninkieltä, että suuri enemmistö heistä olisi vain huonolla

menestyksellä ja joka tapauksessa ainoastaan suurella vaikeudella

ja ajanhukalla kyennyt käyttämään näillä kielillä kirjoitettuja

oppikirjoja itseopiskelussa. Saksankielisten oppikirjaan käyttö oli

sentähden ehdoton välttämättömyys. Niitä ei yleensä voitu nykyoloissa

vaihtaa toisiin tuottamatta haittaa opinnoille, joita yliopiston tuli

edistää. Tämä oli yliopistonopettajain käsitys, riippumatta siitä,

mihin kulttuurikieleen itsekukin heistä oli persoonallisesti enimmän

mieltynyt. Se seikka, että Suomessa samoin kuin Skandinaavian maissa

ja monin paikoin muuallakin saksankieli oli tieteen alalla saavuttanut

suurta jalansijaa, johtui kulttuurivirtauksista ja olosuhteista, jotka

olivat syrjässä poliittisista kysymyksistä ja pyrkimyksistä.

Kanslerin vastaus kenraalikuvernöörille oli laadittu minun lausuntoni

mukaisesti. Ja sikseen asia jäi, ehkä vallankumouksen ansiosta.

* * * * *

Maaliskuun 6 päivänä 1915 olimme rehtori Donner ja minä kutsutut

senaattiin tietämättä syytä, miksi läsnäolomme siellä oli tarpeen.

Koolla oli muutamia senaattoreita, ja puhetta johti senaattori

Wirenius. Hän ilmoitti H. Majesteettinsa keisarin saapuvan Helsinkiin

maaliskuun 10 päivänä. Haluttiin valmistaa H. Majesteetilleen

juhlallinen, alamainen vastaanotto ja oli m.m. suunniteltu, että

koulunuoriso ja ylioppilaat muodostaisivat torille ja kaduille

kujanteen, jota pitkin hän ajaisi rautatieasemalta. Meiltä haluttiin

nyt tietoa, millä tavoin asia opiskelevaan nuorisoon nähden olisi

parhaiten järjestettävissä. Me oivalsimme heti, että sellainen

toimenpide kohtaisi ylioppilaiden taholla paheksumista ja sitäpaitsi

olisi tuskin toteutettavissa. Itsenäisyysliike oli jo nuorison

keskuudessa kehittynyt sellaisiin muotoihin, jotka olisivat olleet

soveltumattomat sentapaiseen lojaalisuudenosoitukseen. Asetuimme

sentähden torjuvalle kannalle viitaten niihin käytännöllisiin

seikkoihin, jotka vaikeuttivat ehdotettua järjestelyä, nimittäin

ajan vähyyteen, ylioppilaiden ulkonaisten tunnusmerkkien puutteeseen

y.m. Ei voitu taata, ettei sivullisia aineksia, esimerkiksi

venäläisiä vallankumouksellisia, tunkeutuisi ylioppilaiden joukkoon,

mikä voisi käydä vaaralliseksi. Emme sentähden tohtineet ottaa

vastuuta kantaaksemme. Tämä todiste näytti tehoavan viranomaisiin.

Sitten ehdotettiin senaatin taholta yhtenäisempää ylioppilaiden

kunnianosoitusta asemalla, ylioppilaslaulua keisarin sieltä lähtiessä

j.n.e., joita ehdotuksia vastaan me niinikään teimme muistutuksia.

Lupasimme harkita asiaa ja antaa vastauksemme seuraavana iltana.

Yksityisesti koettivat muutamat senaattorit, jotka ymmärsivät

vastahakoisuutemme syyn, yliopiston edun nimessä taivuttaa meitä, mutta

me viittasimme yhtä yksityisesti maassa vallitsevaan mielialaan, jota

jatkuvat venäläistyttämistoimenpiteet, Svinhufvudin karkoitus, yhä

uudistuvat tuomiot yhdenvertaisuuslain noudattamattomuudesta olivat

kiihoittaneet.

Seuraavana päivänä kävi Donnerin luona eräs senaattori, joka tahtoi

kaikin mokomin, että akateemisen nuorison puolesta oli aikaansaatava

jonkinlainen kunnianosoitus, ja ehdotti, että ainakin ylioppilaskunnan

lähetystö olisi asemalla läsnä keisarin saapuessa. Neuvoteltuamme

kuraattorien kanssa katsoimme voivamme hyväksyä tämän ehdotuksen, jonka

Donner ilmoitti Wireniukselle.

Illalla klo 10 kutsuttiin minut kuitenkin senaattiin, jossa oli taas

koolla muutamia senaattoreita, ja jonne Donnerkin oli kutsuttu. Sain

siellä kuulla, että ehdotusta lähetystön kunniatervehdyksestä asemalla

ei voitu hyväksyä, ja että nyt pidettiin jälleen kiinni alkuperäisestä

kujanmuodostus-tuumasta. Varapuheenjohtaja, Borovitinoff, oli nimittäin

jo ottanut tämän järjestelyn ohjelmaan. Me lausuimme kummastuksemme

sen johdosta, koska olimme saaneet edellisen päivän neuvotteluista sen

käsityksen, että tämä ehdotus oli rauennut. Sillä edellytyksellä olimme

ryhtyneet neuvottelemaan asiasta kuraattorien kanssa. Viranomaisten

vastaväitteiden johdosta minä lausuin jyrkästi, että se järjestely

ei voinut tulla kysymykseen, jonka vuoksi oli turhaa siitä enää

väitellä. Sen sijaan ehdotin, että yliopistonopettajat ja ylioppilaat

kokoontuisivat yliopiston portaille H. Majesteettinsa kulkiessa siitä

ohitse kirkkoon. Ehdotus ei viranomaisia miellyttänyt, mutta pitkän

tuumailun jälkeen he myöntyivät ja selittivät suostuvansa ehdotukseen,

edellyttäen kuitenkin, että osakuntain liput otettiin mukaan.

Inspehtorit olivat kutsutut kokoukseen seuraavana päivänä klo 1/2 2,

jolloin rehtori ilmoitti heille viranomaisten toivomuksen ja teki

selkoa meidän toimenpiteistämme. Meille annettiin tunnustus siitä, että

olimme saaneet estetyksi ylioppilaiden asettamisen kunniakujanteeseen,

ja ajatus yliopiston portaille kokoontumisesta hyväksyttiin. Lippujen

mukaanottamisesta oltiin erimielisiä, jonka vuoksi päätettiin, että

osakunnat saivat käsitellä kysymystä kokouksissaan.

Klo 1/2 4 menimme senaattiin ilmoittamaan lopullisesti, että

yliopistonopettajat ja ylioppilaat aikoivat kokoontua yliopiston

portaille. Annoimme tämän tiedon senaattoreille Wireniukselle

ja Semenoffille, mutta he eivät katsoneet voivansa lopullisesti

hyväksyä toimenpidettä, vaan asia oli alistettava varapuheenjohtajan

ratkaistavaksi. "Hän tahtoo päättää ja määrätä kaiken itse", lausui

Semenoff. Wirenius esitti asian venäjänkielellä Borovitinoffille, joka

hieman vastustettuaan myöntyi ehdotukseemme. Lippukysymykseen emme

antaneet varmaa vastausta.

Useimmat senaattorit olivat koolla talousosaston istuntohuoneessa,

ja varapuheenjohtaja hääräili edestakaisin. Koko meno muistutti

kanatarhaa. En voinut olla huoahtamatta, kun tuli mieleeni entiset

ajat. Poistuessani kuiskasi ylivahtimestari (Puukka) korvaani: "Täällä

on semmoista fjäskiä."

Lippuasiassa osakunnat tekivät erilaisia päätöksiä, joten kysymys

raukesi. Sen sijaan päätettiin, että yliopiston edustalle tuli saapua

kymmenen miestä kustakin osakunnasta. Lippujen poisjättäminen saattoi

ehkä tuottaa ikäviä seurauksia, mutta rehtori ja minä pysyimme

passiivisina, kun koko homma tuntui nuorisosta perin vastenmieliseltä,

emmekä tahtoneet pakolla esiintuoda sellaista, mikä voisi näyttää

kunnioituksen osoitukselta, koska vallitsevissa oloissa ei ollut sille

mitään edellytyksiä olemassa.

Keisarillinen juna saapui Helsinkiin maaliskuun 10 päivänä klo

1/2 9 aamulla. Jo tuntia aikaisemmin olivat senaatin jäsenet,

virastojen päälliköt y.m. kokoontuneet asemataloon. Senaattorit,

sijaiskansleri ja muutamat muut oli sijoitettu II luokan odotussaliin,

muut eteiskäytävään. Kenraalikuvernööri esitteli jokaisen H.

Majesteetilleen, joka ojensi kätensä ja teki jonkun kysymyksen tai oli

vaiti. Minuun hän katsoi pitkään ja ilmeisesti tunsi minut, mutta ei

virkkanut mitään.

Kun keisari meriväen univormuun puettuna vähän myöhemmin aamupäivällä

ajoi automobiilissa yliopiston ohitse Nikolainkirkkoon, seisoimme

sopimuksen -mukaan koossa yliopiston portailla ja paljastimme ääneti

päämme. Keisari vastasi tervehdykseen kohottamalla kätensä lakinreunaan

ja kumartamalla. Lähdimme sitten heti eteiseen, sotilassoittokunnan

kaiuttaessa keisarihymniä torilla.

Mitään jälkilaskuja ei tämä nuorison vastahakoinen, kylmä

kunniatervehdys aiheuttanut. Kirjeessä Markoffille minä selitin,

mitenkä se johtui vallitsevasta mielialasta, ja että olimme tahtoneet

toimia niin, ettei keisarivierailu olisi aiheuttanut, selkkauksia

yliopistossa. Ylioppilaat olivat hyvillään siitä, ettei heitä kohtaan

ollut mitään pakkoa harjoitettu, ja ilmitoivat lähetystön kautta

rehtorille ja minulle kiitollisuutensa siitä tavasta, millä olimme

tämän asian järjestäneet.

* * * * *

Sotavuodet eivät tietenkään jättäneet yliopistoa kokonaan rauhaan

eivätkä menneet ohitse aiheuttamatta yksityisiä akateemisia kansalaisia

vastaan tähdättyjä toimenpiteitä poliittisten asiain takia. Markoff

ei kuitenkaan osoittanut erikoista intoa niiden perilleajamisessa.

Siitä asiasta piti santarmisto huolen. Tähänkuuluvat tapaukset

olivat kokonaan toisenlaatuisia kuin ennen. Taistelu laittomuutta

vastaan ei nyt ollut etualalla. Passiivinen vastarintapolitiikka

ei ollut enää nuorison kesken suuressa arvossa, eikä aikaisempi

mielenosoitustarve tullut näkyviin. Ei ollut enää kysymys laillisen

oikeutemme turvaamisesta, vaan, jos mahdollista, korkeamman

päämäärän saavuttamisesta: maamme täydellisestä vapaudesta ja

riippumattomuudesta. Itsenäisyysajatus oli yhä syvemmälle juurtunut

nuorisoon ja johtanut aktiiviseen toimintaan tämän päämäärän

saavuttamiseksi maailmansodan yhteydessä, pyrkimys, jota minä

täydellisesti ymmärsin, samalla kuin iloitsin nuorison osoittamasta

päättäväisyydestä ja uhrautuvasta rohkeudesta. Aktivistien vaino alkoi

varsinaisesti vuonna 1916, ja useita opiskelevan nuorison jäseniä

vangittiin (Bruhn, Ruuth, Bahne, Relander, Riekki y.m.). Heidän

"rikoksensa" olivat sitä laatua, että yliopistoviranomaisten väliintulo

saattoi vain poikkeustapauksissa tulla kysymykseen eikä siitä voinut

mitään tuloksia odottaa. Vallankumous maaliskuussa 1917 tuli väliin ja

esti ankarien tuomioiden täytäntöönpanon.

Tämänsuuntaisia ilmiöitä, varsinkaan jääkäriliikettä, ei milloinkaan

käsitelty kirjeenvaihdossa kanslerin ja minun välillä, ja vain kerran

niitä kosketeltiin suullisessa keskustelussa. Se tapahtui käydessäni

Pietarissa tammikuussa 1916. Eräältä henkilöltä (ulkomaalaiselta),

joka oli käynyt kenraalikuvernöörin luona, olin saanut kuulla Seynin

puhuneen hyvin uhkaavasti yliopistosta, nimittäneen sitä poliittisen

kiihoituksen pesäksi ja sanonut, että professorit istuttivat nuorisoon

vaarallisia poliittisia mielipiteitä (saksalaisystävällisyyttä).

Etenkin neljä tai viisi professoria kuului olevan siinä suhteessa

toimekkaita. Jos hän, kenraalikuvernööri, saisi päättää, sulkisi hän

yliopiston, mutta sen erikoisasema suojeli sitä. Hän tahtoi kuitenkin

koettaa vaikuttaa kansleriin. Minä kirjoitin tästä Markoffille ja

ilmoitin, että myöskin santarmipäällikkö oli lausunut samantapaisia

uhkauksia rehtorille, professori Ruinille. Tämän tiedonantoni johdosta

Markoff oli pyytänyt minua käymään luonansa.

Keskustelussa tuli puhe myöskin jääkäriliikkeestä, tahi oikeammin

sanoen nuorten miesten Saksan-matkoista, perin arkaluontoisesta

asiasta, joka vaati suurta varovaisuutta. Minä huomautin, etteivät

Saksaan-menijät olleet suinkaan pelkkiä ylioppilaita, vaan eri

yhteiskuntaluokista ja eri seuduilta lähteneitä nuorukaisia, ja että

liike oli sorto- ja venäläistyttämispolitiikan hedelmiä. Toiveet sen

ehkäisemisestä olivat rauenneet tyhjiin. Mieliala siinä suhteessa oli

nyt toinen kuin sodan alussa. Yliopistoa ja ylioppilaskorporatsioneja

ei voinut tehdä vastuunalaisiksi tästä liikkeestä, vaan nuoret miehet,

ylioppilaat ja ei-ylioppilaat, toimivat omalla vastuullaan. Kokonaan

vääräksi vakuutin sen luulon, että professorit olisivat ylioppilaita

siihen kehoittaneet. Pikemminkin oli asian laita päinvastoin. Nuorison

mieliala oli vaikuttanut vanhemman polven katsantokantaan. Yliopiston

sulkemiseen nähden Markoff oli kanssani yhtä mieltä siitä, ettei

sellainen toimenpide ollut millään tavoin tarpeen vaatima ja että se

vaikuttaisi sekä suoranaisesti että välillisesti hyvin kiihoittavasti.

Markoff mainitsi kenraalikuvernöörin käyvän piakkoin Pietarissa ja

sanoi tahtoneensa sitä ennen puhua kanssani, koska saattoi arvata

Seynin tulevan tekemään syytöksiä yliopistoa vastaan. Korkeakoulua ei

sillä kertaa kuitenkaan tehty syntipukiksi yhteiskunnan mielialan ja

maassa harjoitetun poliittisen toiminnan aiheuttamisesta. Siinä kohden

oli Markoffin välinpitämättömyys ja passiivinen suhtautuminen meille

tavallaan eduksi.

Yliopiston opettajisto ei kuitenkaan täydellisesti säilynyt rettelöiltä

tänä aikana. Miekkailunopettaja M. Mexmontan vangittiin jo kesällä

1915 ja tuomittiin kuolemaan. Toimenpiteet hänen hyväkseen eivät

vaikuttaneet muuta kuin että mahdollisesti edistivät rangaistuksen

lieventämistä 15 vuoden pakkotyöksi. Professori W. Söderhjelm

vangittiin helmikuussa 1916 ollessaan matkalla Ruotsiin erään

kirjallisen työn vuoksi. Juttu selvisi kuitenkin verrattain pian,

ja Markoff osoitti siinä suurta auliutta ja antoi tehokasta apua.

Professori R. Erichin, joka oli syksystä 1915 oleskellut Ruotsissa,

pääasiallisesti poliittisessa tarkoituksessa, ja joka ei ilman vangiksi

joutumisen vaaraa voinut palata kotimaahan, täytyi vuoden 1916 lopulla

hakea eroa professorintoimestaan, kun virkavapautta ei hänelle enää

myönnetty. Tästä asiasta minulla oli sekä kirjeenvaihtoa että suullisia

keskusteluja Markoffin kanssa. Hän osoitti melkoista hyväntahtoisuutta,

ja kysymyksen ratkaisua voitiin sen johdosta viivyttää, mutta

kenraalikuvernööri painosti häntä kovin. Itse puolestani, omituista

kyllä, en joutunut minkäänlaisen vainon alaiseksi, vaikka poliittinen

kantani ei voinut olla viranomaisille aivan tuntematon. Erään ehdotetun

kunnianosoituksen johdosta v. 1916 oli kenraalikuvernööri lausunut

kirjeessä Markoffille jotenkin laimeasti, että minä, joka sodan

puhjetessa olin Saksassa, olin kotiin palattuani puhunut sielläolostani

ja sikäläisestä kohtelusta tavalla, joka ei todistanut "isänmaallista

mielenlaatua". Myöhemmin, helmikuussa 1917, minut kutsuttiin

santarmihallitukseen, missä tutkintatuomari Maskevitsch kuulusteli

minua kesällä 1915 tekemäni Ruotsin-matkan johdosta. Mitään selitystä

ei kansleri sen johdosta vaatinut. Minulla on syytä luulla Markoffin

olleen tietämättömän siitä, että venäläisellä taholla aiottiin,

valmistavien tutkimusten päätyttyä, ehkä jo keväällä 1917, järjestää

suuri valtiopetosjuttu Suomen itsenäisyyspyrintöjen johdosta.

* * * * *

Maaliskuun vallankumous 1917 lopetti ministerivaltiosihteerin

toiminnan, ja yliopisto oli siis ilman kansleria. Kun minä sanotun

kuukauden 19 ja 20 p:nä kävin Pietarissa, otin kanslerikysymyksen

puheeksi sikäläisten viranomaisten kanssa, ja minua kehoitettiin

antamaan esitys asiasta. Ajatukseni oli, että kanslerinvirka

siirrettäisiin Helsinkiin ja että kansleri määrättäisiin vaalin

perusteella. Heti kotiin palattuani lähetin "Venäjän korkeimman

hallituksen Suomen asiain komissaarille" kirjelmän, jossa ehdotin,

että kanslerin harkinnasta ja päätösvallasta riippuvat juoksevat

asiat uskottaisiin väliaikaisesti sijaiskanslerille, kunnes

kanslerikysymys ehdittäisiin järjestää. Muutaman päivän kuluttua

saapui kenraalikuvernöörin kautta maaliskuun 20:ntena päivätty

kirjelmä pääministeriltä, ruhtinas Ljvoffilta, joka ilmoitti "että

kenraaliluutnantti Markoff on vapautettu hoitamasta kanslerinvirkaan

kuuluvia tehtäviä ynnä että sijaiskansleri Hjeltin toimeksi on annettu

hoitaa väliaikaisesti kanslerintehtäviä sekä esittää ehdotus sanotun

viran täyttämisestä". Konsistorin laatima asetusehdotus vaalin

perusteella täytettävästä kanslerinvirasta hylättiin silloisessa

senaatissa, joten kysymys sillä kertaa raukesi ja odottaa yhä

lopullista ratkaisuaan. Ensimmäisiä toimenpiteitäni oli kallisarvoisen

kanslerinarkiston siirtäminen Pietarista Helsinkiin. Se pelastui siten

häviämästä bolshevikkivallan aikana Pietarissa.

* * * * *

Lähes kaksi vuosikymmentä kestäneen laittomuus- ja

venäläistyttämishallituksen aikana oli yliopiston onnistunut,

tilapäisiä häiriöitä lukuunottamatta, selviytyä kutakuinkin eheänä

tämän vaikean ja uhkaavan, poliittisesti kuohuvan ajan vaaroista.

Sen itsehallintoa ei ollut järkytetty, sen tieteellisiä tehtäviä

oli pidetty arvossa, ja sen opetuksen ei ollut tarvinnut palvella

poliittisia tarkoitusperiä, jotka ovat sen elämälle vieraita.

Nuorison moraali ja vastustushalu ei ollut turmeltunut. Yliopisto

oli ollut tärkeänä puolustusasemana maamme taistelussa idän sortoa

ja kansallisuudenhävityspolitiikkaa vastaan. Todennäköisesti ei tätä

asemaa olisi kuitenkaan enää kauan voitu menestyksellisesti puolustaa,

vaan yliopisto olisi kansallisena ja tieteellisenä sivistyslaitoksena

joutunut perikatoon, ellei maailmansota ja vallankumous olisi murtanut

Venäjän sotilaallista ja poliittista mahtiasemaa ja Suomen itsenäisyys

siten käynyt mahdolliseksi. Yliopisto saattoi nyt vahingoittumattomana,

täysin varustettuna ja elinvoimaisena käydä jatkamaan toimintaansa

vapaassa, itsenäisessä Suomessa. Uusi hallitusmuoto on kuitenkin jonkun

verran muuttanut sen asemaa. Yliopisto on saanut jossakin määrin luopua

vanhasta turvallisesta itsehallinnostaan ja tullut riippuvaiseksi

hallituksesta ja kansaneduskunnasta enemmän kuin tähän saakka on ollut

laita ja kuin suotavalta näyttää. On kuitenkin toivottava, ettei tämä

demokraattiseen suuntaan käyvä muutos eli vallansiirto johda siihen,

että yliopiston elämä ja toiminta tehdään riippuvaiseksi sisäisestä

puoluepolitiikasta ja sen vaihteluista tavalla, joka koituisi haitaksi

sen tieteellisille ja sivistyksellisille tehtäville. Mutta vaaraa, että

niin voisi käydä, ei ole jätettävä huomioonottamatta.