Sitten kuin minä olin lopettanut puheeni, jossa myöskin olin lausunut

sen toivomuksen, että karkoitetut mitä pikimmin saisivat jälleen

ryhtyä toimintaansa yliopistossa, ja kehoittanut läsnäolevia lähtemään

jumalanpalvelukseen kirkkoon, sekä astunut alas puhujalavalta, nousi

fil. kand. A. Sarvi, joka istui yhdellä alimmista penkeistä, ja alkoi

lukea suomenkielistä esitystä. Minä keskeytin hänet, kehoittaen häntä

olemaan jatkamatta sekä ilmoitin, että lukeminen voisi tapahtua

jumalanpalveluksen jälkeen. Sarvi epäröi hetkisen, mutta salista

kuului huutoja "jatka", ja silloin fil. kand. T. Söderhjelm, joka

istui Sarven vieressä, alkoi lukea ruotsiksi, minkä jälkeen Sarvi taas

jatkoi lukuansa. Minä poistuin silloin salista, samoin sijaiskansleri,

useimmat yliopistonopettajat ja osa yleisöä. Vahtimestareille

ulko-ovella annoin määräyksen poistaa asiaankuulumattomat puhujat ja

pitää huolta siitä, että sali tyhjenisi, mutta vahtimestarit eivät

voineet tunkeutua salin alaosaan. Tästä johtui huhu, että minä olisin

antanut käskyn vangita mielenosoittajat. Muutamat yliopistonopettajat

ja suurin osa yleisöä jäi saliin seisomaan ja kuunteli lukemista.

[Luettu vastalause oli seuraavansisältöinen:

Herra v.t. Sijaiskansleri! Herra Rehtori! Herrat yliopistonopettajat!

Me, Suomea yliopiston ylioppilaat, katsomme velvollisuudeksemme nyt,

lukukauden alkaessa, tuoda ilmi sen mielialan, joka meissä, vallitsee.

Että me, kaikista perinnäistavoista poiketen, otamme puheenvuoron

tässä juhlallisessa tilaisuudessa, sen oikeuttavat nykyään vallitsevat

poikkeukselliset olot.

Se loukatun oikeustajunnan tunne, joka meillä oli, kun viime keväänä

yliopistosta erotettiin asevelvollisia ylioppilaita, koska he olivat

kieltäytyneet noudattamasta laittomassa järjestyksessä syntynyttä

asevelvollisuusasetusta, ja se levoton mieliala, joka tämän johdosta

levisi akateemiseen nuorisoon, ovat nyt päättyneen kesäloman

aikana saaneet uutta elinvoimaa. Professori, Vapaaherra Rabbe Axel

Wredeltä, professori Theodor Homénilta, dosentti Ernst Estlanderilta,

uusmaalaisen ylioppilasosakunnan kuraattorilta, on ilman laillista

tuomiota ja tutkintoa riistetty heidän vapautensa sekä on heidät

karkoitettu venäläisiin paikkakuntiin, missä heitä edelleen pidätetään.

Filosofian maisteri Herman Gummerus pohjalaisesta ylioppilasosakunnasta

on vangittu ja suljettu Pietari-Paavalin linnoitukseen.

Näitä oikeutta loukkaavia toimenpiteitä vastaan me panemme

vastalauseemme.

Ei koskaan ole mieliala keskuudessamme uuden työvuoden alkaessa

ollut vakavampi kuin nyt, emmekä pidä rauhallista työtä mahdollisena

yliopistossa, ennenkuin yliopiston opettajat ja oppilaat ovat jälleen

päässeet täysin nauttimaan niitä oikeuksia, jotka heille Suomen lakien

ja inhimillisen oikeuden mukaan kuuluvat.]

Sen aikana sattui, sen mukaan kuin minulle jälkeenpäin kerrottiin,

yksityisiä "hiljaa"-huutoja ja loppuneen lukemisen jälkeen kohotettiin

suosiohuutoja, mutta kuului myöskin tyytymättömyyden ilmauksia. Sitten

tyhjeni sali sangen nopeasti ilman muita häiriöitä. Ensiksi poistuneet

olivat kuitenkin saapuneet kirkkoon, sillä aikaa kuin suurin osa

ylioppilaita epäröiden oli pysähtynyt yliopiston edustalle. He tulivat

kuitenkin kirkkoon, kun jumalanpalvelus jo oli alkanut ja saarnaaja jo

oli saarnatuolissa.

Jumalanpalveluksen jälkeen kehoitin minä yksityisesti ylioppilaita

uudestaan kokoontumaan juhlasaliin. Parisataa heistä noudatti

kehoitusta, joiden lisäksi sijaiskansleri ja suuri osa

yliopistonopettajia tulivat sinne. Minä lausuin muutamia valittelun

ja moitteen sanoja siitä, mitä oli tapahtunut, ja kehoitin sitä tai

niitä, jotka toivoivat saada lausua jotakin, esittämään sen, mutta

kukaan ei ilmoittautunut. Sijaiskansleri otti silloin puheenvuoron ja

piti nuhdesaarnan ylioppilaille esittäen Tarton yliopiston kohtalon

meille varoittavana esimerkkinä. Yleisen käsityksen mukaan ei tilanne

siitä parantunut. Iltapäivällä kutsuin luokseni Sarven ja Söderhjelmin

ja osoitin minkälainen heidän käytöksensä oli. He tunnustivat

tottelemattomuutensa rehtoria kohtaan ja olivat valmiit kärsimään

rangaistuksen, mutta katsoivat toimineensa velvollisuutensa mukaisesti.

He antoivat myöskin ymmärtää, että heidän käytöksensä oli voittanut

kannatusta myöskin yliopistonopettajien keskuudessa. Itse asiassa oli

eräs professori viittaamalla kehoittanut heitä jatkamaan lukemista, kun

rehtori oli sen kieltänyt.

Samana päivänä kävi kenraalikuvernööri Obolenskij minun luonani.

Sattumalta vai tahallaanko hän juuri sinä päivänä saapui, sitä en

tiedä, mutta välikohtaus avajaistilaisuudessa oli hänelle tuttu. Hän

sanoi kuulleensa, että meillä oli ollut pieni "jupakka" yliopistolla.

Minä tein aivan lyhyesti selkoa siitä, millainen se oli, ja rauhoitin

häntä sillä, että asialla ei ollut mitään erityistä merkitystä ja

että se oli yliopiston sisäinen asia, jonka me kyllä selvittäisimme.

Hän sanoi, että hänellä oli aihetta luulla, että mielenosoitus oli

lähtöisin "samasta puolueesta, missä tehdään työtä valtiopäiviä

vastaan, koska pelätään sen kantaa". Tämän hämärän viittauksen sisältö

ei tullut minulle selväksi.

Kaksi päivää myöhemmin kokoontui kurinpitotoimikunta. Sarven ja

Söderhjelmin kuulustelusta kävi selville, että he olivat saaneet

tehtävänsä eräältä toveripiiriltä ja heidät oli velvoitettu lukemaan

vastalausekirjelmä itse avajaistilaisuudessa heti rehtorin puheen

jälkeen. He olivat kyllä otaksuneet, että rehtori kieltäisi heitä

esiintymästä, mutta päättäneet siitä huolimatta täyttää tehtävänsä.

He olivat ennen tilaisuuden alkua saaneet sanani ja samaten selvästi

ymmärtäneet, mitä minä salissa lausuin. Lausuntoni jälkeen olivat

he epäröineet hetkisen, mutta sitten päättäneet jatkaa. Vastalause

piti luettaman juuri avajaistilaisuudessa, koska se sen kautta saisi

enemmän pontta. Rikoksen arvioimisesta ja rangaistuksen määrästä olivat

mielipiteet toimikunnan kesken kahtalaisia. Syyttäjä vaati heidät

erotettaviksi yhden lukukauden ajaksi. Enemmistö oli kuitenkin sitä

mieltä, että mitään ylemmän viranomaisen halveksimista osoittavaa

ei tässä ollut tapahtunut. Muodollisesti katsoen oli rikkomus tosin

karkea, mutta oli otettava huomioon teon siveellinen sisältö.

Lieventävänä asianhaarana täytyi heidän mielipiteensä mukaan myöskin

pitää sitä rohkaisua, jota vastaajat yleisön puolelta olivat saaneet,

ja erittäinkin sitä seikkaa, että joukko yliopistonopettajia jäi saliin

sijaiskanslerin ja rehtorin poistuttua. Myöntäen kaiken tämän, olisin

kuitenkin omasta puolestani pitänyt erottamisrangaistusta sopivimpana,

mutta minä taivuin enemmistön mielipiteeseen ja yhdyin siihen,

että rikkomus rangaistaisiin muistutuksella kurinpitotoimikunnan

edessä. Jos minä lausunnossani olisin vaatinut erottamista, olisi se

todennäköisesti aiheuttanut sen, että sijaiskansleri olisi tehnyt

rangaistuksen ankarammaksi sen mukaisesti, mikä vallitsevissa oloissa

olisi ollut onnetonta.

Minulle oli jätetty eräs kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut

24 ylioppilasta ja jossa he selittivät olevansa solidaarisia

Sarven ja Söderhjelmin kanssa, koska he olivat olleet mukana

sitä päätöstä tekemässä, joka aiheutti mainittujen herrojen

esiintymisen. Kurinpitotoimikunta ei kuitenkaan tahtonut kiinnittää

mitään huomiota siihen ja vielä vähemmän erääseen, muutaman

sadan miehen allekirjoittamaan kirjelmään, joka sisälsi yleisen

solidaarisuusilmauksen.

Joukko ylioppilaita oli esittänyt pyynnön, että saataisiin pitää

yleinen ylioppilaskokous, jotta voitaisiin esittää mielipiteet

avajaisten tapahtumista. Sen mukaan kuin minulle oli ilmoitettu,

haluttiin ylioppilastaholla sovittaa erimielisyys rehtorin kanssa

lausumalla valittelu tapahtuman johdosta, mutta samalla kertaa tehdä

ymmärrettäväksi, että ylioppilaskunnassa yleensä vallitsivat ne samat

tunteet, mitkä oli ilmaistu vastalausekirjelmässä. Mielestäni oli minun

suostuttava tähän pyyntöön ja minä päätin kokouksessa julkiluettavaksi

lähettää ylioppilaskunnalle kirjelmän. Sittemmin sain ylioppilaskunnan

puheenjohtajalta tietää, että eräillä tahoilla oli aikomus järjestää

kokouksesta suuri mielipiteenilmaisutilaisuus ylioppilaskunnan puolelta

vastalauseen hyväksi sekä että valittelu juhlasalin tapahtuman

johdosta olisi sivuasia. Me sovimme senvuoksi siitä, että keskustelu

on rajoitettava itse tapahtumaan, kuitenkin siten, että lausunnoissa

voitiin ilmituoda, että yhdyttiin niihin tunteisiin, jotka ilmautuivat

vastalauseessa. Äänestys ei saisi tulla kysymykseen.

Kirjelmässäni ylioppilaskunnalle tein selkoa sen tapahtuman

kulusta, josta oli kysymys, ja lausuin ankaran paheksumiseni

tottelemattomuudesta rehtoria kohtaan ja julkisen tilaisuuden

häiritsemisestä, mutta kirjelmä oli kuitenkin kirjoitettu

hyväntahtoiseen sävyyn. Minä lausuin, että minä en voinut paheksua

sitä, että nuoriso lukukauden alkaessa oli tahtonut ilmaista

tunteitansa. Mutta minun täytyi valittaa, että ne esitettiin tavalla,

jonka täytyi herättää kiusallista, itse asialle vierasta erimielisyyttä

rehtorin kanssa, herättää yliopiston johtomiesten ja opettajien

paheksumista ja aiheuttaa kurinpidollisia toimenpiteitä. Kaikki tämä

olisi voitu välttää, ilman että lausunnon tarkoituksesta senkautta

mitään olisi menetetty, jos olisi neuvoteltu rehtorin kanssa tai

noudatettu rehtorin kehoitusta ja sitä keinoa käytetty, jonka hän oli

neuvonut. Kun kirjelmä oli luettu, syyskuun 19 päivän kokouksessa,

esitettiin vanhasuomalaiselta taholta, että, vaikka ne samat tunteet,

jotka saivat ilmauksensa avajaisissa luetussa vastalauseessa,

vallitsivat heidänkin puolueensa ylioppilaissa, tämä puolue kuitenkin

jyrkästi paheksui sitä sopimatonta ja asiaan kuulumatonta tapaa,

millä vastalause oli tuotu esille. Nuorsuomalaiset ja ruotsinmieliset

ilmaisivat täysin yhtyvänsä ylioppilasten kirjelmään, mutta valittivat,

että sen esittämistavan johdosta oli syntynyt erimielisyyttä rehtorin

ja ylioppilasten välille. Kun oli todettu, että rehtorin kirjelmä ei

aiheuttanut mitään toimenpidettä, lopetettiin kokous.

Kenraalikuvernöörille oli tehty huomautus minun viimeisen

avajaispuheeni johdosta ja hän luuli huomaavansa jonkunlaista

yhteyttä sen ja ylioppilasten vastalauseen välillä. Hän antoi

Deutrichin ilmoittaa Danielsonille, että ylioppilasten esitys

avajaistilaisuudessa, "joka oli suunnattu viranomaisten toimenpiteitä

vastaan, näyttää perustuvan yliopiston rehtorin sitä ennen pidettyyn

puheeseen", joka sisälsi "samantapaisia lauseita kuin ylioppilasten

esitys" j.n.e. Kenraalikuvernööri valitti myöskin v.t. kanslerille,

joka sen johdosta kirjeessä lausui tyytymättömyytensä puheeseen.

Hän luuli vielä olevansa velvollinen ilmoittamaan siitä H.

Majesteetillensakin ja pelkäsi, että asia olisi esteenä vastasyntyneen

perintöruhtinaan kansleriksi nimittämiselle!

[Kirje sijaiskanslerille kuului käännettynä seuraavasti: "Siitä Teid.

Ylh. minulle lähettämästä puheesta, jonka rehtori on pitänyt uuden

lukuvuoden alkaessa, olen huomannut, että valtioneuvos Hjelt, kun

hän puheessa koskettelee muutamia tapauksia Suomen elämästä, jotka

eivät ole välittömässä yhteydessä yliopiston kanssa, on lausunut

mietteitä, joiden tarkoituksena on ollut arvostella tilannetta, joka

viimeaikaisten hallinnollisten toimenpiteiden kautta on syntynyt.

Ryhtymättä käsittelemään näiden arvostelujen oikeutta sinänsä, on

minun mielipiteeni se, että ne eivät ensinkään sovi puheeseen, jossa

yliopiston hallitus kääntyy opiskelevan nuorison puoleen, ja pyydän

Teid. Ylhäisyyttänne saattamaan tämän valtioneuvos Hjeltin tietoon.

"Sen lisäksi katson tarpeelliseksi lisätä, että tyytymättömyys, jonka

rehtorin mainittu puhe on herättänyt Suomen kenraalikuvernöörissä,

pakottaa minua saattamaan sen Kaikkein Korkeimman tietoon, ja minä

pelkään, että tämä asiaintila voi estää suostumuksen yliopiston

traditsioneille perustuvaan toivomukseen saada kansleriksensa H. Keis.

Korkeutensa Perintöruhtinas."]

Obolenskijn luona käydessään huomautti sijaiskansleri, että luulo

ylioppilasten, esiintymisen ja minun puheeni välisestä ulkonaisesta

yhteydestä johtui täydellisestä väärinkäsityksestä. Oblenskij syrjäytti

asian lausumalla vain sen yleisen arvelun, että siitä saattoi olla vain

vahinkoa yliopistolle, jos siellä politikoitiin.

Se seikka, että osa virkatovereista jäämällä juhlasaliin siksi

ajaksi, jolloin useinmainittu vastalause luettiin, ja suosiotansa

osoittamalla antoi ylioppilaille yllykettä esiintymään niinkuin

esiintyivät ja olemaan välittämättä rehtorin käskystä, oli, niinkuin

jo on huomautettu, aiheuttanut nuorisossa sen käsityksen, että nämä

opettajat olivat asettuneet heidän puolellensa rehtoria vastaan. Tämä

seikka sekä ruotsalaisille sanomalehdille lähetetyt kirjeet, joissa

samaa asiaa käytettiin hyökkäysaseena minua vastaan, ja se käsitys,

että yliopistonopettajien puolelta oli vähennetty minun rehtorinarvoani

ja vaikutustani ylioppilaisiin, saattoivat minut vakavasti ajattelemaan

eronpyynnön jättämistä. Sen lisäksi tuli nuhtelu korkeammasta paikasta,

joka saattoi minua otaksumaan, että vaikutusvaltani oli silläkin

taholla vähentynyt. Minä luovuin kuitenkin silloin siitä aikomuksesta,

koska minusta kollegialiselta näkökannalta ei tuntunut olevan

oikein odottamatta ja valmistamatta jättää paikkaani, sitä enemmän

kuin muutamat virkatoverit, joille olin maininnut aikomuksestani,

ehdottomasti kehoittivat minua luopumaan aikeestani. Konsistorin

kokouksessa lokakuun 1 päivänä pidin minä kuitenkin puheen, joka oli

osoitettu virkatovereille, ja jossa tein selkoa niistä vaikuttimista,

jotka olivat saaneet minut ajattelemaan eroa rehtorinvirasta, ja

lausuin vakavasti ja jyrkästi mielipiteeni muutamien virkatoverien

menettelystä juhlasalissa sattuneen tapahtuman aikana (ks. myöh.).

Lausunto tuli odottamatta useimmille ja sillä oli ilmeinen vaikutus.

Seuraavassa kokouksessa luki professori Runeberg minulle osoitetun

lausunnon konsistorin jäsenten enemmistön puolesta, joka oli

luottamuslauseen luontoinen, puheeni johdosta edellisessä konsistorin

kokouksessa. Se sisälsi vakuutuksen virkatoverien täydellisestä

luottamuksesta, vaikka lausunto "ei sisältänytkään tunnustuksen

antamista jokaiseen yksityiseen tekoon tai toimenpiteeseen nähden,

mitä rehtori on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja

huolekkaissa oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet

yliopiston asiain johtoa". Lausunto päättyi sanoilla: "Meillä on

myöskin se toivo ja luottamus, että Teidän tahtonne ja Teidän voimanne

sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa Teidän

harteillanne lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu." Selitykseen

oli yhtynyt 26 konsistorin 32 jäsenestä. Sitten luki professori

A. Homén lausunnon niiden puolesta, jotka olivat jääneet saliin,

senjälkeen kuin sijaiskansleri ja rehtori olivat poistuneet. Siinä

huomautettiin, että heidän käytöstään ei millään tavoin tulisi käsittää

siten, että se olisi mielenosoitus rehtoria kohtaan. Näiden lausuntojen

johdosta sanoin minä muutamia sanoja, osaksi vielä selvittääkseni

lausuntoani edellisessä konsistorin kokouksessa, osaksi ilmaistakseni

kiitollisuuttani niiden selitysten ja sen tunnustuksen johdosta, joita

minä olin saanut osakseni. Konsistorin jäsenet nousivat ja kumarsivat

ja minä samoin. Siten oli tämä sisäinen erimielisyys sovitettu.

* * * * *

Yllämainittu lausuntoni, jonka konsistorin kokouksessa lokakuun 1

päivänä annoin, kuului pienin lyhennyksin seuraavasti:

"Yliopiston Rehtorinvirka on ehkäpä enemmän kuin mikään muu

hallinnollinen virka maassamme luottamustoimi. Tämä tulee varsinkin

selvästi esille poliittisesti levottomina aikoina. Että minä

pääasiallisessa tehtävässäni, työssäni yliopiston häiritsemättömän

työn ja kehityksen hyväksi, olen onnistunut, kuten rohkenen uskoa,

verrattain hyvin, riippuu siitä, että minä runsaassa määrin olen

saanut nauttia virkatoverieni luottamuksellista tukea, että minä olen

nuorison taholta voinut odottaa arvonantoa ja kunnioitusta ja että

minulla myöskin yliopiston korkeampien viranomaisten keskuudessa on

ollut jotakin arvovaltaa ja siten olen saattanut vaikuttaa jonkun

verran myöskin ylöspäin. On olemassa seikkoja, jotka pakosta saavat

minut olettamaan, että nuo mainitut edellytykset rehtorinviran

menestykselliseksi hoitamiseksi eivät enää täydellisesti ole

vallitsemassa, jonka vuoksi tehtävä nykyään vallitsevien olosuhteiden

aikana näyttää minusta oleellisesti vaikeammalta kuin ennen.

Mikä lähinnä on aiheuttanut tuon minun käsitykseni asiasta, on

yhteydessä sen häiritsevän tapauksen kanssa, joka sattui tämän

lukukauden avajaisjuhlallisuuksien aikana. Vaikka minä syvästi valitan

sitä tottelemattomuutta, johon kaksi ylioppilasta silloin teki itsensä

syypääksi, en kuitenkaan pidä tätä seikkaa merkitsevimpänä, sillä

heidän tottelemattomuutensa johtui harhautuneesta velvollisuuden

tunteesta, eikä sen tarkoituksena ollut millään tavalla ilmaista

kunnioituksen puutetta rehtoria kohtaan. Paljoa enemmän merkitsee

minulle se seikka, että tämä heidän esiintymisensä, joka tapahtui

huolimatta siitä, että rehtori virantoimessa ollen oli sellaisen

kieltänyt, sai tukea ja yllykettä yliopiston opettajien puolelta,

joiden joukossa oli myöskin konsistorin jäseniä, osittain sen

kautta, että he jäivät saliin, senjälkeen kuin sijaiskansleri,

rehtori ja osa yliopiston opettajakuntaa oli mennyt pois, osittain

suoranaisten suosionosoitusten kautta. "Etteivät kaikki ne yliopiston

opettajat, jotka saliin jäivät, tehneet sitä mielenosoituksellisessa

tarkoituksessa, sen tiedän sangen hyvin, mutta se ei paljoa vaikuta

asiaan. Nuoriso sai sen käsityksen, että siinä selkkauksessa, joka

oli syntynyt rehtorin ja niiden ylioppilasten välillä, jotka olivat

toimeenpanneet mainitun mielenosoituksen, useat rehtorin omista

virkatovereista olivat asettuneet häntä vastaan ja niiden puolelle,

jotka olivat loukanneet hänen virka-arvoansa. Sen kautta sai selkkaus

paljoa suuremman merkityksen kuin mitä se muutoin olisi saanut. Samaan

suuntaan on tapausta käytetty hyväksi myöskin sanomalehdistössä,

erittäin ulkomaisessa. Sijaiskansleri, rehtori ja muutamia yliopiston

opettajia asetetaan toiselle puolelle, koko opiskeleva nuoriso

ja suuri enemmistö yliopiston opettajia toiselle. Edelliset ovat

raukkamaisuuden edustajia, jälkimmäiset rohkean mielen. Minä tiedän

hyvin, että tämä kuva on väärä, ja että totuudenrakkaus ei ole ollut

kuljettamassa niitä käsiä, jotka ovat sen luoneet, mutta jo se seikka,

että sellainen asian tulkinta syntyy ja näkyy sekä yksityisissä

piireissä että julkisuudessa, saa epäilemään, että maanalaista

työtä on tehty. Mikä vaikutus kaikella sellaisella on nuorisoon,

on selvää. Toiselta puolelta alenee tämän kautta rehtorin vaikutus

nuorisoon, toisaalta saa tämä siitä uutta yllykettä jatkamaan sitä

tietä, jolle on lähtenyt. Tämä painaa paljon enemmän mieltäni kuin se

seikka, että muutamat nuorukaiset eivät äkisti voineet löytää oikeata

tietä vaikeassa tilanteessa ja siten saivat aikaan rehtorin kanssa

selkkauksen, joka itsessään oli verrattain muodollinen. — — —

Minun täytyy suoraan sanoa, että minä tämän tapahtuman johdosta en

tunne olevani varma siitä, että minä mahdollisissa uusiutuvissa

häiriöissä, jotka pakottavat rehtoria käyttämään virkavaltaansa lain

määräämissä rajoissa, voin odottaa kaikkien virkatoverien kannatusta.

Minun täytyy vielä lisätä, että minun asemani ylöskinpäin on käynyt

heikommaksi. Kenraalikuvernööriltä sijaiskanslerille tulleessa

kirjelmässä on rehtoria syytetty siitä, että hän puheellansa on

antanut aihetta siihen ylioppilasten kirjoitukseen, joka luettiin

avajaistilaisuudessa. Tähän päättömään syytökseen minä luonnollisesti

en paljoakaan huomiota pane, mutta myöskin yliopiston kanslerilta olen

saanut nuhteen avajaistilaisuudessa pitämästäni puheesta, koska minä

hänen mielestänsä siinä olen ylittänyt sen rajan, mitä sellaisessa

tilaisuudessa yliopiston hallituksen puolelta nuorisolle voidaan

sanoa; siis saman puheen johdosta, jota toisella taholla on leimattu

hyvin penseäksi ja värittömäksi, ja siellä täällä vähän alamaisen

ryömimisen maustamaksi. Minä mainitsen tämän osoittaakseni kuinka

jyrkästi vastakkaisia vaatimuksia näinä aikoina rehtorin täytettäviksi

tahdotaan panna. Koko asia tuntuisi humoristiselta, jollei se samalla

olisi niin vakava. Kansleri tulee esittämään rikollisiksi katsotut

lausunnot H. Majesteetilleen. Mitä seurauksia siitä saattaa olla

minulle henkilökohtaisesti, siitä minä huolin vähemmän ja ero olisi

minulle tervetullutkin, mutta kanslerin kirjelmässä on myöskin

sellainen viittaus, että minun esiintymisestäni saattaa olla joitakin

seurauksia yliopistolle, ja tämä ei voi olla minulle yhdentekevää.

Joka tapauksessa on minun ja v.t. kanslerin välille tämän kautta

syntynyt jonkunlainen juopa, joka ei suinkaan ole eduksi yliopistolle.

Niinkuin Herrat sanotusta huomannevat, olisi minulla ollut vakavia

syitä, jos olisin täyttänyt aikeeni ja nyt jo jättänyt paikkani

virkatoverien ja kanslerin täytettäväksi. Jos olosuhteet kehittyisivät

siihen suuntaan, että huomaan, etten enää voi täyttää rehtorin

vastuunalaisia tehtäviä, niin täytyy minun saada katsoa itseni täysin

oikeutetuksi ottamaan mainittu askel."

* * * * *

Professori Runebergin lokakuun 15 p:n kokouksessa useimpien konsistorin

jäsenten puolesta lukema lausunto oli kokonaisuudessaan tällainen:

"Herra Rehtori! Konsistorin viime kokouksessa lokakuun 7 päivänä

lausuitte Te, Herra Rehtori, että Te viime aikoina olitte ollut

huomaavinanne erikoisia epäluottamuksen ja tyytymättömyyden

merkkejä, jotka kohdistuisivat Rehtorin tapaan johtaa Yliopiston

asioita. Te ilmeisesti ajattelette, että Te ehkä ette enää nauttisi

samaa virkatoverienne luottamusta ja tukea kuin ennen ja joka

olisi välttämätön, jotta Te voisitte oikein täyttää sen paikan,

mikä yliopiston Rehtorilla tulee olla. Tämän johdosta on suuri

osa Konsistorin jäseniä katsonut tarpeelliseksi antaa puolestansa

selitystä ja siinä mielessä he ovat antaneet minun tehtäväkseni

vanhimpana joukostansa Teille, Herra Rehtori, lausua sen varman

vakautuksen, että Teidän virkatoverienne usko ja luottamus ei ole

horjunut eikä muuttunut siitä ajasta saakka, jolloin Teidät melkein

yksimielisesti valittiin Yliopiston Rehtoriksi. Tämä lausunto

luonnollisestikaan ei sisällä tunnustuksen antamista jokaiseen

yksityiseen tekoon tahi toimenpiteeseen nähden, mitä Herra Rehtori

on toimittanut niissä harvinaisen voimaa kysyvissä ja huolekkaissa

oloissa, jotka niin suuressa määrässä ovat vaikeuttaneet Yliopiston

asiain johtoa, eikä se myöskään edellytä täydellistä käsitysten ja

katsantotapojen yhtäpitäväisyyttä yleensä; se katsantokanta, mistä

lähtien yksityisiä ilmiöitä katselee ja arvostelee, jää pakostakin

toisenlaiseksi sille, joka ei ole mukana asiain suoranaisessa

käytännöllisessä toimittamisessa, kuin sille, jonka tehtävänä on

mahdollisuuden mukaan toteuttaa johtavia periaatteita todellisen

elämän moninaisissa ja kirjavissa oloissa. Mutta me tahtoisimme

saada sanotuksi, että Teidän toimintanne Yliopiston Rehtorina suurin

piirtein ja kokonaisuutena katsoen täysin ansaitsee meidän pysyvän

kiitollisuutemme, sekä että Teillä edelleen on virkatoverienne

keskuudessa sama luottamus ja sama tuki kuin ennenkin. Meillä on

myöskin se toivo ja luottamus, että teidän voimanne ja Teidän tahtonne

sen raskaan taakan kantamiseen, joka nykyisissä oloissa harteillanne

lepää, ei ennen aikojansa horju eikä uuvu."

Ylioppilaslakkosuunnitelmia syksyllä 1904.

Toisessa yhteydessä on mainittu, että niinhyvin nuorempien

yliopistonopettajien kuin ylioppilasten keskuudessa oli suunniteltu

lakkoa syyslukukauden alkuun 1904 vastalauseeksi muutamien yliopiston

opettajien karkoittamista vastaan, mutta asia sai tällä kertaa

raueta, kun konsistorin esitys kyseessäolevan väkivallanteon suhteen

tuli tunnetuksi. Sen sijaan toimeenpantiin se mielipiteenilmaus

avajaistilaisuudessa, josta edellisessä luvussa on kerrottu. Mutta

suunnitelmista ei oltu kokonaan luovuttu. Minun velvollisuuteni

rehtorina oli luonnollisesti koettaa estää työn lopettamista

yliopistossa, erittäinkin kun mielipiteet sen sopivaisuudesta olivat

hyvin erilaisia, enkä minäkään siitä saattanut odottaa suotuisia

tuloksia.

Lokakuun lopulla sain minä tietää, että ruotsinmielisissä

ylioppilaspiireissä ja Keskusteluseurassa jälleen oli neuvoteltu

yleisestä opintolakosta sen johdosta, että karkoitettuja

yliopistonopettajia yhä edelleen pidettiin maanpaossa. Lakon

alkamiseksi oli ajateltu tulevan kevätlukukauden alkua. Silloin

olisivat valtiopäivät koolla ja yleinen lakko yliopistossa tukisi

ja antaisi pontta sen vastustavalle kannalle. Aluksi piti muutamien

valtuutettujen käydä kaikkien professorien luona tutkiakseen heidän

ajatustaan lakkokysymyksestä. Kolme nuorta miestä Keskusteluseurasta

kävi luonani pian sen jälkeen, mutta vain kysyäkseen mihin

toimenpiteisiin konsistorin kirjelmä karkoitetuista oli johtanut,

tai mihin sen voitiin otaksua johtavan, ilman että lakkokysymystä

suoranaisesti kosketeltiin.

Marraskuun 1 päivänä ilmoitettiin minulle, että ylioppilaat seuraavana

päivänä pitäisivät kokouksen, jossa pohdittaisiin kysymystä

mahdollisesta yliopistotasosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, etten

puuttuisi asiaan, erittäinkin kun minulla oli syytä otaksua, että

tulokseksi tulisi lakkoajatuksesta luopuminen. Seuraavana aamuna sain

kuitenkin tietää, että kokous pidettäisiin ylioppilastalon suuressa

juhlasalissa, sekä että painettuja kutsulippuja oli suuri määrä

jaettu. Kun kokous tämän kautta oleellisesti oli menettänyt yksityisen

luonteensa, katsoin velvollisuudekseni kieltää sen pitämisen. Rehtorin

lupaa kokouksen pitämiseen ei oltu pyydetty, enkä minä olisi voinut

puolustaa sellaista seikkaa, että niin laaja ylioppilaskokous, jolla

oli mainitunlainen tarkoitus, oli pidetty minun tieteni ja minun

sanattomalla suostumuksellani. Vastuu siitä olisi kokonaan tullut

minulle. Sijaiskansleri, joka myöskin oli kuullut aiotusta kokouksesta,

telefonoi minulle ja kysyi, olinko minä ryhtynyt tarpeellisiin

toimenpiteisiin sen ehkäisemiseksi, mihin minä voin vastata

myöntävästi. Minä kutsuin ylioppilastalon taloudenhoitajan luokseni

ja kun hän sai tietää, että kokous oli kutsuttu kokoon ilman rehtorin

lupaa sekä että minä en voinut antaa suostumustani sen pitämiseen,

sanoi hän ilmoittavansa sille ylioppilaalle, joka oli tilannut salin,

että sitä ei tarkoitusta varten voitu saada, sekä lupasi pitää huolta

siitä, että ovet pidettiin suljettuina. Itse kutsuin minä luokseni

maisteri F. Salzmanin ja kandidaatti Sarven, jotka kuuluivat niihin,

joiden tehtävänä oli ollut kokouksen järjestäminen. He myönsivät

toimineensa lain' vastaisesti, kun he ilman rehtorin lupaa olivat

kokoonkutsuneet kokouksen, mutta, selittivät he, ajat olivat sellaiset,

että ylioppilasten täytyi omin päin politikoida, ja niin ollen ei

voinut välttää, että mahdollisesti rikottiin laillisia muotoja.

Mihinkään muuhun tulokseen ei keskustelu johtanut, kuin että kieltoni

ilmoitettaisiin niille, jotka saapuisivat kokoukseen.

Kokous oli kutsuttu kello 7:ksi. Minä olin käskenyt pari pedelliä

ylioppilastalolle ja pysyttelin itse läheisyydessä siltä varalta, että

minun henkilökohtainen asiaan puuttumiseni tulisi tarpeelliseksi. Kun

moneen sataan nouseva joukko ylioppilaita sai tiedon kiellostani ja

näki salin ovien olevan suljettuina, kokoontuivat he ylioppilastalon

portaille ja torille sen ulkopuolelle. He pysyivät rauhallisina,

mutta eivät poistuneet pedellien kehoituksista huolimatta. Mutta

myöskin poliiseja saapui paikalle, ja koska pelkäsin selkkauksia

syntyvän niiden kanssa, menin itse paikalle ja kuljin muutamia kertoja

kansanjoukon läpi, kehoittaen ylioppilaita poistumaan. Osa vetäytyi

syrjään, mutta kokous ei sanottavasti pienentynyt. Vaikka minua ei

millään tavalla häiritty ja vaikka kohtelu olikin sopivaa, huomasin

kuitenkin, että mieliala oli hyvin katkeroitunut. Minä puhelin

muutamien vanhempien ylioppilasten kanssa, jotka ilmoittivat minulle,

että lähetystö oli lähetetty minun luokseni, vaan ei vielä ollut

palannut, sekä että juuri sitä odotettiin. Minä päätin mennä kotiin ja

sovittiin siitä, että lähetystö uudelleen tulisi luokseni. Vanhemmat

ylioppilaat selittivät, että ylioppilaat silloin seuraisivat jäljessä

ja että joukko siten hajaantuisi.

Hetken perästä saapui lähetystö luokseni, ja sillä välin ylioppilaat

täyttivät porraskäytävään ja kadullekin ulkopuolelle kokoontui

suuri joukko ihmisiä. Pedellit ja poliisit olivat seuranneet

mukana. Lähetystöön kuului 14 henkeä, kaksi kustakin osakunnasta.

Puhetta johti lähinnä eräs ylioppilas Nyman, joka sanoi tulleensa

valituksi puheenjohtajaksi. Hänen esiintymisensä oli kiihoittunutta

ja yksinkertaista, ja olin huomaavinani, että toverit olivat jonkun

verran hämillään siitä mitä hän puhui. Hän selitti, että kokouksen

kieltäminen oli herättänyt suurta katkeruutta nuorisossa, ja vaati

kiellon kumoamista. Minä en antanut häiritä rauhaani ja vastasin, että

oli mahdotonta sallia kokouksen pitämistä. Kiellolla ei ollut mitään

tekemistä tunteitteni kanssa nuorisoa kohtaan; minä olin vain tehnyt

virkavelvollisuuteni enkä ollut voinut toimia toisin. Muutamat muutkin

lähetystön jäsenet lausuivat mielipiteensä, mikä aiheutti lyhyen

mielipiteiden vaihdon. Syy, miksi ylioppilaat tahtoivat kokoontua, oli

se, että heidän vastalauseensa avajaisissa ei vielä ollut johtanut

mihinkään tulokseen eikä konsistorin esityksestä myöskään ollut

näkynyt mitään seurausta. Meidän keskustelumme päättyi minun jyrkkään

selitykseeni, että kokousta ei voitu pitää, mutta että minä kutsuisin

osakuntien inspehtorit kokoon seuraavaksi päiväksi neuvotellakseni

heidän kanssaan asiasta. Heidän arvosteluunsa täytyi minun olettaa

ylioppilasten luottavan. Kun lähetystö oli poistunut, ilmoitettiin

minun vastaukseni porraskäytävään kokoontuneille ylioppilaille.

Sen jälkeen lähtivät kaikki hiljaa ja rauhallisesti pois. Koko

tämä selkkaus nuorison kanssa pahoitti mieltäni, mutta se ei ollut

vältettävissä.

Kokouksessa, joka pidettiin seuraavana päivänä, olivat kaikki

osakuntain inspehtorit, yhtä lukuunottamatta, joka oli epäilevällä

kannalla, yksimielisiä siitä, että olin tehnyt velvollisuuteni, kun

olin kieltänyt kokouksen. Ei ainoastaan, että se oli laittomasti

kokoonkutsuttu, vaan rehtori ei voinut, niin arvelivat inspehtorit,

antaa hyväksymystänsä kokoukselle, jossa ylioppilasten piti neuvotella

siitä, täyttäisivätkö he velvollisuutensa vai eivätkö. Erään

inspehtorin mielestä olisi ehkä ollut viisaampaa, jollei ovia olisi

suljettu, vaan ylioppilaat olisivat saaneet sinne kokoontua. Jos he

sitten kiellosta huolimatta olisivat pitäneet kokouksensa, olisi

rehtori voinut ryhtyä rangaistustoimenpiteisiin. Omasta puolestani

täytyi minun olla sitä mieltä, että tilanne sellaisesta toiminnasta

vain olisi pahentunut. Sovittiin siitä, että inspehtorit yksityisesti

antaisivat osakunnille tiedoksi, että he hyväksyivät rehtorin toiminnan.

Muutamia päiviä myöhemmin pitivät ylioppilaat salaisen kokouksen

uusmaalaisen osakunnan talolla lakkokysymyksestä. Noin 400 henkeä

lienee ollut läsnä. Useimmat puhuivat lakon puolesta, mutta

äänestettäessä, ratkaistaisiinko asia nyt vai eikö, tuli 200 ääntä

lakon puolesta ja 190 vastaan. Kun enemmistö oli niin vähäinen,

katsottiin kysymyksen tällä kertaa täytyvän raueta, mutta se

päätettiin ottaa uudelleen käsiteltäväksi seuraavan lukukauden alussa.

Keskustelussa huomautettiin usealta taholta, että vähintään 700

ylioppilaan pitäisi äänestää lakkoa, jos sellainen ylipäänsä voisi

tulla kysymykseen. Yksityistä tietä olin saanut tiedon kokouksesta,

mutta päätin olla siihen sekautumatta, mikä lienee ollut onnellisinta.

Lakkopuuhista ei sittemmin enää kuulunut mitään. Seuraavan lukukauden

alkaessa ei enää ollut aihetta ottaa kysymystä käsiteltäväksi.

Aktivistisia pyrkimyksiä 1904—1905.

Routavuosien sortojärjestelmää vastaan oli noussut passiivinen

vastarinta, joka ilmeni lähinnä yksityisten henkilöiden impulsiivisina

tekoina, mutta joka sitten kehittyi järjestelmälliseksi

puolustuspolitiikaksi koko yhteiskunnan puolelta. Tässä

puolustusmuodossa, joka perustui puhtaan laillisuuden pohjalle, oli

paljon siveellistä voimaa, mutta sen vaikutus väheni sen kautta, että

taistelu suuntautui sellaisia voimia ja henkilöitä vastaan, joihin

oikeudelliset ja siveelliset vaikuttimet eivät paljoakaan tehonneet.

Passiiviseen vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka

usein olivat karkeata lajia, mikä yhä enemmän kiihdytti mieliä. Tällä

tarkoitamme lähinnä maanpakoonajamis- ja karkoitustoimenpiteitä.

Oli luonnollista, että kun olot olivat sellaiset, sellainen mieli,

joka suuntautui aktiivisempaan puolustuspolitiikkaan, voittaisi

puolelleen ennen muita nuorison. Se ilmeni siten, että oltiin

yhä enemmän taipuvaisia ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta

yksityisissä henkilöissä se herätti myöskin sen ajatuksen, että

piti vastustaa väkivaltaa väkivallalla. Yleensä pysyi akateeminen

nuoriso koko ensimmäisen routavuosiajanjakson aikana passiivisen

vastarintapolitiikan yleisessä taktiikassa, mutta sen lopulla ilmeni

yksityisissä heistä myöskin puhtaasti aktivistisia pyrkimyksiä. Vuoden

1904:n alussa tulin niiden kanssa kosketuksiin. Samoinkuin muut

kansalaiset, joilla oli vastuunalainen asema maassamme, pidin aluksi

aktivistista liikettä hyvin arveluttavana ja omiaan yhä suuremmassa

määrin vaikeuttamaan asemaamme epätasaisessa taistelussamme.

Ensimmäinen sellaisen äktivistisen toiminnan ilmaus, vaikkakin

jonkun verran lapsellinen ja epäselvä, oli attentaattiyritys Vaasan

poliisimestaria, af Enehjelmiä vastaan, tammikuun alussa 1904.

Yrityksessä oli osallisina kaksi ylioppilasta, B.K. Westlin ja O.W.

Eriksson, jotka heti vangittiin. Vaasan kuvernööri, Knipowitsch,

ilmoitti minulle tapahtumasta. Hän piti asiaa poliittisena ja oli

kenraalikuvernöörille lähettämässänsä raportissa esittänyt sen

murhayrityksenä poliisimestaria vastaan.

Minä matkustin ensimmäisellä junalla Vaasaan ja kävin viipymättä

kuvernöörin luona, joka ulkonaiselta esiintymiseltään oli ystävällinen

ja verrattain sävyisä keski-ikäinen mies. Hän antoi minulle luvan

saada nähdä kuulustelupöytäkirjan sekä käydä vangittujen ylioppilasten

luona. Pöytäkirja luettiin minulle kuvernöörin, lääninsihteeri

Ivanoffin, kaupunginviskaalin ja erään poliisikomisarion läsnäollessa,

jonka jälkeen minä menin vankilaan, jossa johtajan huoneessa hänen ja

erään poliisikomisarion läsnäollessa sain tavata ensin toista nuorta

miestä, sitten toista. Todistajain läsnäolon vuoksi ei keskustelusta

voinut tulla niin vapaa kuin olin toivonut, ja se ei varmaankaan

oikein tyydyttänyt minua eikä heitä. Nuorten miesten sanan mukaan

oli tarkoituksena ollut piestä poliisimestari, niin "että hän jonkun

aikaa olisi kykenemätön virkaansa hoitamaan". Sekin ajatus, että

poliisimestari otettaisiin hengiltä, oli joskus heidän mielessänsä

liikkunut, mutta niin pitkälle asia ei suinkaan olisi mennyt, jos

suunnitelma olisi onnistunut. Mitään yksityisiä kostovaikuttimia

nuorukaiset eivät sanoneet olleen, vaan he tahtoivat teossa tuoda ilmi

sen tyytymättömyyden, mikä paikkakunnalla yleisesti vallitsi kapteeni

af Enehjelmiä vastaan poliisimestarina, ja siihen ei ollut vähimpänä

syynä hänen suhtautumisensa asevelvollisuuskutsuntoihin edellisenä

keväänä.

Tutkimuksesta oli käynyt selville, että nuorukaiset olivat tahtoneet

houkutella Enehjelmin erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa he

väijyisivät ja hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Eräs nainen, neiti S.,

erään salapoliisin tytär, oli välittäjänä asiassa. Toinen nuorukaisista

saneli hänelle poliisimestarille osoitetun nimettömän kirjeen, jossa

oli rakkauden ja ihailun tunnustus ja joka päättyi siihen toivomukseen,

että seuraavan päivän iltana tavattaisiin eräässä lähellä kaupunkia

olevassa metsikössä. Poliisimestari lähetti konstaapeleja paikalle,

jotka vangitsivat Erikssonin, kun hän saapui sinne. Kohta sen jälkeen

vangittiin Westlin. Nuorukaisilla oli batongit, nyrkkiraudat, ladatut

revolverit sekä ansa eli jalkavipu, jossa oli pitkä nuora. Tarkoitus

oli ollut koettaa ansalla vetää kumoon poliisimestari ja sitten piestä

hänet. Revolverit olivat mukana kaikkien mahdollisuuksien varalta.

Suoritettuaan teon olivat nuorukaiset aikoneet paeta. Koko asia tuntui

enemmän poikamaiselta seikkailulta kuin hyvin harkitulta poliittiselta

murhasuunnitelmalta. Niiden tietojen mukaan, joita yksityiseltä taholta

sain, lienee neiti S. ollut poliisin kätyri. Hänen kerrottiin koko ajan

olleen yhteydessä poliisilaitoksen kanssa ja oli hän nähtävästi yhtä

aikaa rohkaissut nuorukaisia heidän aikeissaan. Asia oli siten jossain

määrin provokatsioniluontoinen.

Minut oli kutsuttu päivälliselle kuvernöörin luokse, ja luulin

keskustelussa hänen kanssansa saaneeni hänet jotenkin vakuutetuksi

siitä, että asiasta, oli tehty vakavampi tapaus kuin mitä se itse

asiassa oli sekä että suomalaisen tuomioistuimen tulisi käsitellä

oikeusjuttua nuoria miehiä vastaan. Hän sanoi puolestansa olevansa

taipuvainen tähän, mutta että ratkaisu kuului kenraalikuvernöörille.

Kuvernöörin lausumaa ajatusta, että attentaattiyritys olisi

suoranaisessa yhteydessä poliittisen vastarintatoiminnan kanssa, koetin

minä ehdottomasti vastustaa.

Palattuani Helsinkiin annoin minä seikkaperäisen raportin asiasta

sijaiskanslerille, jotta hän toimittaisi sen edelleen kanslerille,

sekä kävin prokuraattori E. Soisalon-Soinisen (Johnssonin) luona.

Tämä sanoi ehdottomasti vaativansa, että asia tulisi suomalaisen

tuomioistuimen käsiteltäväksi, ja hän luuli, että oli sellaisia

toiveita. Jonkun aikaa sen jälkeen ilmoitti hän minulle kuitenkin, että

asiaa ei jätettäisi suomalaisille viranomaisille, vaan että nuorukaiset

luultavasti karkotettaisiin Venäjälle. Syitä tähän päätökseen ei

minulle ilmoitettu. Mahdollisesti oli syynä tähän sekin seikka, että

lakimiespiireissä tunnuttiin olevan epäröivällä kannalla siitä,

voitiinko Suomen rikoslain mukaan langettavaa tuomiota aikaansaada,

koska ainoastaan rikollisen yrityksen valmisteluja oli tapahtunut. Ehkä

vaikutti päätökseen hallinnollisesta rankaisusta sekin seikka, että

poliisin käytös ei sietänyt tulla julkisuuteen.

Helmikuun alussa saapui kanslerilta kirjelmä siitä, että hän

oli erottanut Westlinin ja Erikssonin yliopistosta, johon he

sitäpaitsi vain muodollisesti kuuluivat, koska he valmistautuivat

apteekkarintoimeen. Kirjelmässä lausuttiin, että tämä oli tapahtunut

sen perusteella, mitä kenraalikuvernööri oli asiasta esiintuonut.

Eriksson ja Westlin olivat vangittuina Vaasassa huhtikuun alkuun,

jolloin heidät vietiin Pietariin. Käydessäni Plehwen luona huhtikuun 27

päivänä oli minulla tilaisuus lausua muutamia sanoja nuorten miesten

hyväksi. Minä esitin, eikö heidän pitkäaikaista vankilassa-oloansa

voisi pitää tarpeellisen suurena sovituksena heidän poikamaisesta

teostaan. Asia oli sitäkin säälittävämpää laatua, koska molemmat

olivat köyhien leskien poikia. Plehwe piti kiinni siitä, että asia

oli vakava, ja hän luuli, että nuorukaisten tarkoituksena oli ollut

surmata poliisimestari, minkä minä katsoin voivani väittää vääräksi.

Plehwe teki kirjallisen muistiinpanon selitykseni johdosta, mutta

lievennettiinkö heidän kohtaloansa tämän kautta ollenkaan, sitä en

tiedä. Sen mukaan kuin pian sen jälkeen sain tietää, karkoitettiin

heidät Tscherdinin kaupunkiin Permin kuvernementtiin kolmeksi vuodeksi.

He saivat siellä paikan apteekissa, ja viihtyivät, oman ilmoituksensa

mukaan, suhteellisen hyvin.

Kun maanpakoon ajetut ja karkoitetut kansalaisemme saivat oikeuden

palata kotimaahan, tein kaikkeni, jotta lupa sovellettaisiin myöskin

Westliniin ja Erikssoniin, mutta kenraalikuvernööri asettui sitä

vastustamaan. Venäjän vallankumouksen aikana 1905 jättivät he kuitenkin

omalla vastuullaan karkoituspaikkansa ja palasivat kotimaahan.

Huolimatta Vaasan attentaattiyrityksen luonteesta olivat

poliisiviranomaiset taipuvaisia pitämään sitä salaliiton tapaisena

ilmiönä ja etsivät rikostovereita. Helmikuun 4 päivänä 1904

ilmoitettiin minulle, että eräs ylioppilas, G. Biaudet, oli vangittu,

ja kun oli toimitettu kotitarkastus ja takavarikoitu kirjeitä ja

papereita, oli hänet viety poliisin huostaan. Minä menin heti

poliisimestari Carlstedtin luokse, joka ilmoitti minulle, että B:ta

kuulusteltaisiin sen johdosta, että hänen otaksuttiin sekaantuneen

Vaasan attentaattiyritykseen. Erityinen komisario oli sieltä saapunut

tänne. Poliisimestari tuli mukanani etsivään osastoon, johon

komisario Pekonen saapui toimittamaan kuulustelua. Minä olin siinä

läsnä niin kauan kuin minulla oli aikaa. Biaudet väitti perättömäksi

kaiken syytöksen osallisuudestansa Vaasan juttuun, josta hän vasta

sanomalehtien kautta oli saanut tiedon. Tässä asiassa ei tullut mitään

positiivista selville ja ilmeisesti oli asia B:lle kokonaan vieras.

Sitävastoin kävi selville, että hän oli ollut yhteydessä herra J.V.

Nylanderin kanssa, joka silloin oli erään maatilan vuokraajana, ja

jota epäiltiin aktivistisista suunnitelmista. B. myönsi, että he usein

olivat seurustelleet keskenänsä ja että silloin myöskin oli keskusteltu

siirtymisestä passiivisesta politiikasta aktiiviseen, joka ei

kuitenkaan suuntautuisi kenraalikuvernööriä ja venäläisiä virkamiehiä

vastaan, vaan niitä suomalaisia, jotka olivat antautuneet järjestelmän

kätyreiksi. Nylander oli myöskin koettanut valmistaa räjähdyspommeja,

mutta ei oman kertomuksensa mukaan ollut siinä onnistunut. Biaudet

koetti selittää, että tämä kaikki oli pelkkää kuvittelua.

Kuulustelussa, jota edelleen kesti lähes viisi tuntia, en kauempaa

ollut läsnä. Minä sain kuitenkin sen lupauksen, että B. kuulustelun

jälkeen luovutettaisiin minun huostaani. Myöhemmin päivällä minä kävin

lääninsihteerin luona, jonka luona poliisimestarikin juuri oli. Siellä

sain kuulla, että Nylander oli vangittu ja että hänen kodistaan oli

löydetty räjähdysaineita ja pommeja. Jotta kaikki yhteys Nylanderin

kanssa saataisiin katkaistuksi, kunnes tämä oli tuotu Helsinkiin ja

saatettu varmaan talteen, annettiin minun tehtäväkseni pitää Biaudet'ta

vartioituna seuraavaan päivään, minkä lupasin tehdä.

Kun minulle iltapäivällä ilmoitettiin, että kuulustelu oli päättynyt,

annoin vahtimestarin hakea Biaudet'n kotiini. Yksityisessä

keskustelussa antoi hän minulle nyt seikkaperäisiä tietoja siitä

asiasta, joka oli ollut poliisikuulustelun alaisena, ja myönsi,

että oli ollut olemassa todellinen salainen yhtymä, joka tarkoitti

sekä kenraalikuvernöörin että muiden järjestelmän miesten tieltä

raivaamista. Aluksi oli ollut vain kysymys siitä, että annettaisiin

entisen ylioppilaan, komisario von Grossin kärsiä rangaistus

kavalluksestaan, mutta sitten oli päätetty tähdätä korkeammalle.

Useita henkilöitä oli sekaantunut asiaan. Pommien valmistamista

ja niillä kokeilemista oli johtanut eräs teknikko A. C, joka asui

Helsingin läheisyydessä. Biaudet oli itse ollut läsnä kokeissa,

mutta ei arvellut pommeja sopiviksi. Hän oli alkanut yhä enemmän

epäillä, oliko toivottavaa saattaa suunnitelma täytäntöön ja sen

vuoksi, ollen yhä näennäisesti innostunut asiasta, oli hän koettanut

saada sen toteuttamista lykätyksi. Myöskin muutamat ylioppilaat,

joiden nimet hän mainitsi, olivat mukana suunnitelmia tehtäessä.

Erään luona oli pommivarasto, ja B. pyysi minua kaikella muotoa

varoittamaan häntä. Nämä tiedonannot ja se seikka, että oli olemassa

terroristinen salaliitto, johon ylioppilaita kuului, olivat minulle

täydellinen yllätys ja herättivät minussa suurta levottomuutta ja

vakavaa huolestumista. Minun onnistui samana päivänä myöhään illalla

tavata kyseessäoleva ylioppilas, joka hämmästyi suuresti, kun minä

tiesin asiasta, ja lupasi minulle kunniasanallaan viipymättä hävittää

vaarallisen tavaransa ja mieluimmin upottaa sen meren pohjaan.

Tämä kaikki tapahtui päivää ennen Runebergin satavuotismuiston

viettämistä yliopistossa, ja minun oli tehtävä paljon valmistuksia

tätä juhlatilaisuutta varten, jossa minunkin piti esiintyä. Näiden

tapahtumain johdosta olivat minun hermoni kuitenkin liiaksi

vaivautuneet, jotta minulla olisi saattanut olla mitään juhlamieltä.

Biaudet vapautettiin iltapäivällä helmikuun 5 päivänä. Seuraavana

päivänä ilmoitin minä poliisimestarille ja kuvernöörille, että B. oli

edellisestä illasta saakka vapaa, sekä etten minä ottanut vastuulleni

hänen vartioimistansa. Edellämainittu piti sitä aivan luonnollisena ja

selitti, että poliisi kyllä pitäisi B:ta silmällä. Minä sain sittemmin

tietää, että hän heti päästyään vapaaksi oli matkustanut kaupungista.

Helmikuun 16 päivänä kuulusteltiin etsivässä osastossa muutamia muita

ylioppilaita heidän suhteistaan Nylanderiin, m.m. L. Hohenthalia ja H.

Gummerusta. He selviytyivät ilman erikoisia vaikeuksia.

Mutta kuulusteluja Nylanderin kanssa jatkettiin. Hänen tiedonantonsa

olivat kuitenkin eräissä kohdissa ristiriitaisia Biaudet'n

antamien tietojen kanssa ja tätä ruvettiin etsimään, jotta häntä

kuulusteltaisiin yhdessä Nylanderin kanssa. Biaudet'ta ei löydetty

enkä minä voinut antaa tietoa hänen olinpaikastaan, sitä vähemmän

koska minulla oli syytä otaksua, että hän jo oli Ruotsissa. Helmikuun

26 päivänä sain minä kuitenkin kirjeen Vaasan tullinhoitajalta, V.

Poppiukselta, että kaupungin ulkopuolella olevassa ulkosaaristossa

oli tullivartiosto vanginnut erään passittoman henkilön, joka

sanoi olevansa ylioppilas Biaudet. Hän tahtoi ilmoittaa minulle

siitä siltä varalta, että halusin taikka saatoin ryhtyä johonkin

toimenpiteeseen. Otaksuen, että tullinhoitaja muuten olisi pakotettu

jättämään Biaudet'n poliisin huostaan, päätin minä viipymättä lähettää

pedellin Vaasaan tuomaan hänet tänne. Pedelli suoritti tehtävänsä

ja B. tuotiin yliopistolle, jossa hän sai tehdä minulle selkoa

pakoyrityksestään. Helposti tunnettavan ulkomuotonsa vuoksi ei hän

ollut uskaltanut käyttää rautatietä hyväkseen, vaan matkusti rannikkoa

pitkin pohjoiseen. Kun tämä kuitenkin oli liian vaivalloista, oli hän

päättänyt, ettei jatkaisi Tornioon saakka, vaan saavuttuaan Vaasan

tienoille oli hän matkustanut saaristoon odottamaan tilaisuutta päästä

Merenkurkun yli. Hänet yllätti kuitenkin lumimyrsky ja hänen täytyi

kymmenen tuntia kuljettuaan luopua yrityksestään ja joutui matkallansa

tulliasemalle. Tullimiehet epäilivät, että B., jonka ulkomuoto heistä

ei näyttänyt luottamusta herättävältä, oli vakooja, ja kun hänellä ei

ollut passia, ilmoittivat he puhelimitse asiasta tullinhoitajalle, joka

antoi tuoda hänet Vaasaan.

Minä käskin Biaudet'n seuraavana aamuna ilmoittautua poliisikamarissa

sekä siellä sanoa, että hän oli kuullut, että häntä oli kyselty.

Mikään muu menettelytapa ei asiain näin ollen ollut mahdollinen.

Mainitsematta mitään siitä, kuinka B. oli joutunut minun käsiini,

ilmoitin rikosasiainkomisario Pekoselle hänen täällä olostaan, sekä

että hän seuraavana päivänä saapuisi sinne. Koska minä sitä ennen

tahdoin kuulla Pekosta, pyysin minä häntä käymään luonani, ja hän

teki keskustelussa selkoa siitä, mitä tutkimuksessa oli tullut

selville. Huolimatta tutkimuksen laihasta tuloksesta sanoi hän

tietävänsä, että oli ollut olemassa salaliitto kenraalikuvernöörin

hengiltä ottamiseksi. Sattumalta oli saatu tietoa siitä. Aikomuksena

oli ollut heittää pommi Tähtitorninvuorelta, kun Bobrikoff menisi

tavalliselle kävelylleen Kaivopuistoon, tai toteuttaa murhayritys, kun

hän määrättynä päivänä Katariinankatua pitkin meni senaattiin, tai

myöskin sijoittaa helvetinkone hänen vaununsa alle hänen matkustaessaan

Pietariin. Pekonen oli kuitenkin sitä mieltä, että jo joku aika

sitten oli luovuttu näistä suunnitelmista. Siitä syystä oli hänestä

näyttänyt parhaalta, ettei kukaan tutkimuksen kautta joutuisi ikävästi

paljastetun asemaan, niin että unhon verho saattoi peittää koko asian.

Tässä pyrkimyksessä sanoi hän tahallansa johtaneensa tutkimusta siten,

että tuloksesta tulisi niin laiha kuin mahdollista oli. Pekonen antoi

myöskin ymmärtää, että hän oli tehnyt tämän omalla vastuullansa ja

isänmaallisessa tarkoituksessa. Minusta näytti kuitenkin olevan

syytä luulla, että myöskin hänen esimiehillään, poliisimestarilla ja

kuvernöörillä, ehkäpä kenraalikuvernöörilläkin, oli aihetta toivoa,

että aiottu murhayritys viimemainittua vastaan ei tulisi tunnetuksi.

Minusta tuntui siltä kuin prokuraattorikin, jonka luona kävin, olisi

ollut samaa mieltä.

Biaudet'ta kuulusteltiin yhdessä Nylanderin kanssa seuraavana päivänä

ja kuulustelu sujui ilman sanottavia vaikeuksia. Oli selvää, että

tahdottiin sievästi sivuuttaa B:n ja N:n tiedonannoissa olevat

ristiriitaisuudet. Muutamia päiviä myöhemmin sai B. vaikeuksitta

passin ja matkusti Ruotsiin. Poliisimestari oli nimenomaan selittänyt,

että se ei kohtaisi mitään esteitä. Myöskin Nylander vapautettiin

ja hän päätti matkustaa pois maasta, mitä häneltä ei kielletty. On

sitä huomattavampaa, että hän niin helposti pääsi tästä asiasta, kun

hän oli erikoisen toimekkaasti sepittänyt ja levittänyt kiellettyä

kirjallisuutta. Hänen luonansa pidetyssä kotitarkastuksessa oli

sellaisia kirjoituksia löydetty suuret joukot. Tämä levottomuutta

herättävä juttu selvisi siis paljon onnellisemmin kuin olin uskaltanut

toivoa. Asianomaisilla oli ilmeisesti hyötyä siitä, että asia hiljaa

haudattiin.

Mitään suoranaista yhteyttä ei ollut niiden terrorististen

suunnitelmien, joista yllä on kerrottu, ja Bobrikoffin murhan välillä,

joka tapahtui seuraavan kesäkuun 16. päivänä. Eugen Schauman oli yksin

suunnitellut ja suorittanut tekonsa. Oli suunniteltu laajaa tutkimusta

oletetusta salaliitosta, jota tutkimusta venäläinen tuomari johtaisi ja

jonka otaksuttiin juureutuvan suomalaisen vastustuspuolueen miehiin, ja

se pantiinkin alulle, mutta sitä ei saatettu loppuun. Lähimpinä päivinä

murhan jälkeen vangittiin muutamia uusmaalaisen osakunnan ylioppilaita,

mutta heidät vapautettiin kuulustelujen jälkeen.

Kesäkuun 25 päivänä ilmoitettiin minulle, että maisteri H. Gummerus

oli vangittu ja että hän oli poliisikamarissa. Ilmoittaja luuli syynä

siihen olevan sen, että Gummerus päivää jälkeen Schaumanin hautajaisten

oli laskenut kukkia tämän haudalle. Hän oli sen jälkeen matkustanut

eräälle maatilalle Turun lähelle, jossa hänet oli vangittu ja tuotu

tänne. Eräästä etsivän osaston avoimesta ikkunasta oli hän erään

tuttavan ohikulkiessa pudottanut kadulle tyhjän savukelaatikon, joka

sisälsi paperilapun, jossa hän pyysi että hänen äidilleen ja rehtorille

ilmoitettaisiin hänen vangitsemisestaan. Ystävä suoritti tehtävän

viipymättä. Minä menin heti etsivään osastoon ja sain tietää, että

G. oli siellä, mutta että oli ankarasti kielletty päästämästä ketään

vangitun luokse. Yht'aikaa Gummeruksen kanssa oli myöskin yllämainittu

teknikko C. vangittu. Minä kävin kuvernööri Kaigorodoffin luona,

joka selitti, ettei hän vakavammanlaatuisissa tapauksissa voinut

tehdä mitään erotusta ylioppilasten ja ei-ylioppilasten välillä. Minä

kuitenkin pidin kiinni oikeudestani rehtorina saada ottaa Gummerus

haltuuni, ja kuvernööri lupasi vihdoin, että hänet saataisiin panna

karsseriin sillä ehdolla, ettei hän kirjallisesti eikä suullisesti

saisi olla yhteydessä kenenkään kanssa. Seuraavana päivänä ilmoitti

poliisimestari minulle, että kuvernööri oli peruuttanut lupauksensa,

sekä että Gummerusta ei missään tapauksessa vapautettaisi, koska

hänen luotaan oli löydetty hyvin raskauttavia kirjeitä. Minun oli

mahdotonta nyt tehdä mitään muuta G:n hyväksi. 28 päivänä siirrettiin

hänet lääninvankilaan, ja santarmihallitus otti hänen asiansa

käsiteltäväkseen ratsumestari Tunzelmann von Adlerflugin johdolla.

Käynti, jonka minä tein tämän luokse saadakseni luvan käydä G:n luona,

jäi tuloksettomaksi.

Kuukautta myöhemmin kävi luonani Gummeruksen äiti ja ilmoitti,

että hänen poikansa edellisenä iltana oli otettu vankilasta ja

luultavasti viety Pietariin. Saadakseni selvyyttä asiaan kävin

hänen kanssaan kuvernöörin luona, joka vakuutti asian niin olevan.

Kenraalikuvernööriltä oli tullut käsky, että Gummerus vietäisiin

tutkintovankilaan Pietariin sekä että se tapahtuisi aivan salaisesti.

Mitään muuta ei kuvernööri tiennyt; hän oli toiminut vain määräyksen

mukaan. Minä puhuin sitten kahdenkesken kuvernöörin kanssa ja luulin

päässeeni varmuuteen siitä, että hänellä oli tietoa terroristisista

suunnitelmista, mutta että tutkimus ei ollut osoittanut mitään

yhteyttä Schaumanin murhayrityksen kanssa. Tämä käynti tapahtui klo 1

päivällä. Rouva Gummerus päätti matkustaa Pietariin ja pyysi minulta

suosituskirjettä Plehwelle. Kymmentä minuuttia myöhemmin sain minä

tiedon siitä, että Plehwe saman päivän aamuna oli murhattu. Kuvernööri

ei ollut mitenkään viitannut siihen ja hän tuntui olevan aivan normaali

ja rauhallinen, vaikka hänellä varmasti siellä käydessämme oli tietoa

asiasta.

Kun minä muutamia päiviä myöhemmin olin Pietarissa Plehwen hautajaisten

johdosta, tapasin minä siellä rouva Gummeruksen. Hän oli ollut

tutkintovankilassa Spalernajassa ja saanut siellä tietää, että hänen

poikansa ei enää ollut siellä, mutta hänelle ei oltu ilmoitettu, minne

hänet oli viety. Me aavistimme, että hänet oli viety Pietari-Paavalin

linnoitukseen, mikä sittemmin näkyikin oikeaksi.

Syyslukukauden alussa kääntyi pohjalainen osakunta minun puoleeni

pyytäen tietoja Gummeruksen asiasta. Minä ilmoitin ainoastaan, että

syytökset olivat vakavia, sekä tein selkoa siitä, mitä asian hyväksi

oli tehty. Osakunta osoitti minulle pyynnön, että minä yhä edelleen

tekisin mitä voisin hänen hyväkseen ja koettaisin ennen kaikkea saada

hänet asetetuksi suomalaisen tuomioistuimen eteen. Kanslerin puoleen

kääntymästä olin kyseessäolevassa tapauksessa kehoittanut luopumaan,

koska siitä vain olisi ollut seurauksena, että Gummerus olisi erotettu

yliopistosta.

Saadakseni tietää kuinka asian laita oli, kävin prokuraattori

Soisalon-Soinisen luona ja pyysin, että hän ajaisi tätä asiaa

niin, että G. asetettaisiin suomalaisen tuomioistuimen eteen

ja hän siten saisi kärsiä rangaistuksensa täällä, jollei hänen

asiaansa kokonaan voitaisi jättää sikseen. Prokuraattori ilmoitti,

että G. pian tuotaisiin tänne ja että suomalaiset viranomaiset

tutkisivat hänen asiaansa. Että asia sai tämän käänteen, oli

etupäässä kenraalikuvernööri Obolenskijn ansio. Prokuraattori oli

koettanut taivuttaa kenraalikuvernööriä tähän suuntaan, ja hän antoi

itse ymmärtää, että hänen puuttumisensa asiaan oli sille antanut

ratkaisunsa, jota minä en pitänyt mahdottomana. Itse asiassa tuotiin G.

tänne syyskuun 28 päivänä ja vietiin lääninvankilaan. Minä kävin siellä

hänen luonaan lokakuun 7 päivänä ja hän kertoi silloin seikkaperäisesti

kokemuksistaan Pietari-Paavalin linnoituksessa.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin minä jälleen prokuraattorin luona,

joka ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli jättänyt G:n asian hänen

huostaansa, mutta että hän ei vielä ollut saanut asiapapereita

santarmihallituksesta. Minä puhuin G:n vapauttamisen puolesta.

Prokuraattori ei antanut mitään lupausta, mutta hän ei näyttänyt olevan

taipumaton tekemään sitä, siinä tapauksessa nimittäin, että G:ta ei

olisi pakko syyttää valtiorikoksesta.

Kun minä marraskuun 3 päivänä kysyin asiasta prokuraattorilta, sanoi

hän tehneensä päätöksensä, mutta ei voinut antaa minulle muita tietoja

kuin että Gummeruksen asia näytti valoisalta. Obolenskijn kotiinpaluuta

täytyi kuitenkin odottaa, ennenkuin mitään muuta asian hyväksi

voitiin tehdä. Minä ymmärsin, että prokuraattori aikoi ehdottaa G:n

vapauttamista. Sen johdosta kävin jälleen tämän luona ja ilmoitin, että

hänellä oli hyviä toiveita, josta hän luonnollisesti tuli erinomaisen

iloiseksi. Kun minä sain tietää, että Obolenskij palaisi marraskuun 6

päivänä, esitin minä prokuraattorille, eikö G:ta voitaisi vapauttaa

ennen marraskuun 9:ttä, pohjalaisen osakunnan vuosijuhlapäivää.

Vaikuttaisi sangen hyvää, jos niin tapahtuisi.

Marraskuun 8 päivänä ilmoitti minulle prokuraattori, että

kenraalikuvernööri oli tehnyt päätöksensä ja antanut suostumuksen

G:n vapauttamiseen. Ainoa ehto, joka silloin tehtiin, oli se, että

tämä sitoutuisi olemaan lähtemättä kaupungista. Seuraavana päivänä

päivällisen aikaan menin minä prokuraattorinapulaisen Anthonin

kanssa vankilaan. Ilosta loistaen vastaanotti G. tiedon, että

hän oli vapaa melkein viisi kuukautta kestäneen vankeusaikansa

jälkeen. Minä kehoitin häntä, hänen asiansa vakavaan laatuun nähden,

torjumaan kaikki kunnianosoitukset, jotka tulisivat yksityisen

toveripiirin ulkopuolelta, mitä toivomusta hän piti luonnollisena. G.

allekirjoitti sitten sitoumuksen, joka olisi voimassa siksi kunnes

Hänen Majesteettinsa määräys siitä, että G. ei saisi oleskella

Suomessa, olisi kumottu. (Tämä elokuun 1 päivänä päivätty määräys oli

nähtävästi ollut ensimmäinen askel aiottua karkoitusta kohti.) Minun

kehoituksestani meni G. saman päivän iltana pohjalaisen osakunnan

vuosijuhlaan, jossa hänet vastaanotettiin suurella riemulla. Tunteet

ilmenivät puheessa, joka hänelle pidettiin, ja hän vastasi puhuen

vapaudelle. Sen kautta että toveripiiri heti otti hänet vastaan,

vältettiin julkisemmat ja muodoltansa vähemmän sopivat mielenosoitukset.

Mitä Gummerusta vastaan toimeenpannussa tutkimuksessa oikeastaan

tuli esille ja mitä hänen syyksensä oikeuden mukaan voitiin lukea,

siitä en asianomaisilta koskaan ole saanut selvää tietoa. Oman

kertomuksensa mukaan oli häntä Pietari-Paavalin linnassa tosin

kuulusteltu terroristisista suunnitelmista, mutta ei mitään tässä

suhteessa raskauttavaa oltu voitu panna hänen syyksensä. Hänen luonaan

takavarikoitu kirjeenvaihto oli pääasiassa koskenut sanomalehtien

"Fria ord" ja "Veckans nyheter" levittämistä ja muita vähemmän

tärkeitä asioita. — Joulukuun 10 päivänä tuli tieto siitä, että

H. Majesteettinsa oli suostunut kenraalikuvernöörin esitykseen

yllämainitun määräyksen kumoamisesta.

* * * * *

Erikoinen aktivististen pyrkimysten järjestö — "Suomen aktiivinen

vastustuspuolue" — oli perustettu joulukuussa 1904 ja antamallansa

julistuksella oli se tehnyt olemassaolonsa tunnetuksi, mutta meidän

yhteiskuntamme ei ollut oikein taipuvainen ottamaan puoluetta täysin

vakavalta kannalta tai ainakaan myöntämään sillä olevan mitään

erikoista käytännöllistä merkitystä. Prokuraattori Soisalon-Soinisen

murha helmikuun 6 päivänä 1905 oli kuitenkin — niin otaksuttiin

— puolueen toiminnan ilmaus. Murhan tekijä, L. Hohenthal, kuului

silloin muodollisesti yliopistoon, mutta ei ollut kolmeen lukukauteen

harjoittanut siellä opintoja eikä myöskään siksi lukukaudeksi ollut

ilmoittautunut. Minä hankin v.t. kanslerilta oikeuden poistaa hänet

ylioppilasluettelosta. Yliopisto pääsi silloin kaikesta vastuusta ja

sekaantumisesta tähän asiaan.

Toimenpide, joka muodolliselta kannalta saattoi näyttää

poikkeukselliselta, mutta asiallisesti oli täysin oikeutettu, herätti

ylioppilaspiireissä jonkun verran huomiota, ja vieläpä moitettakin.

Minä en silloin voinut ilmoittaa erästä seikkaa, joka muiden muassa

oli vaikuttanut päätökseeni. Jo helmikuussa 1904 olin minä nimittäin

saanut tietää, että L. Hohenthal oli sekaantunut edellämainittuun

terroristiseen salaliittoon, minkä johdosta minä olin kutsunut

hänet luokseni ja kehoittanut häntä luopumaan kaikista sellaisista

suunnitelmista. Hän ei antanut minulle mitään lupausta, mutta

selitti, että jos hän päättäisi tehdä jonkun väkivallanteon, hän sitä

ennen pitäisi huolta siitä, ettei hän kuuluisi yliopistoon, koska

hän ei missään tapauksessa tahtonut tuottaa sille vaikeuksia. Tätä

keskustelua en ollut unohtanut, vaikka olin ollut siinä uskossa, että

sekä Hohenthal että muut sen piirin miehet, johon hän kuului, olivat

hylänneet väkivallanteon ajatukset, varsinkin kun Bobrikoffia ei enää

ollut. Kun minä jonkun aikaa sen jälkeen kävin Hohenthalin luona

vankilassa, ilmaisi hän ilonsa toimenpiteen johdosta, sekä siitä ettei

mitään vaikeuksia ollut tullut yliopistolle eikä toveripiirille hänen

tekonsa vuoksi.

Prokuraattorin murhaa seurasi muutamia muita väkivallantekoja,

jotka olivat suunnatut sortojärjestelmän miehiä vastaan, kuten

murhayritykset Viipurin kuvernööriä Mjǎsojedoffia vastaan maaliskuussa

1905 ja kenraalikuvernöörin apulaista Deutrichia vastaan Helsingissä

saman vuoden heinäkuussa. Ne olivat minun suoranaisten kokemusteni

ulkopuolella eivätkä joutuneet kosketukseen minun toimintani kanssa.

Suurlakon jälkeen ilmaantuivat aktivistiset virtaukset yhtyneinä

Voima-liiton pyrkimyksissä — paljoa miellyttävämmin kuin yksityisissä

poliittisissa väkivallanteoissa, koska niiden tarkoituksena

oli kasvattaa nuorisoa aktiiviseen ja tarmokkaaseen toimintaan

isänmaallisia päämääriä kohden.

Ero rehtorinvirasta 1905 ja palaaminen virkaan samana vuonna.

Ensimmäinen kolmivuotiskauteni rehtorina oli rasittava ja sielunvoimia

kysyvä, mutta toiminta oli minulle mielenkiintoista. Luottamus ja

tunnustus, jota olin saanut osakseni virkatoverien ja nuorison

puolelta, vaikutti rohkaisevasti. Rehtorinvaalissa 1902 asetettiin

minut, melkein yksimielisesti, ensimmäiselle ehdokassijalle ja

nimitettiin uudelleen rehtoriksi. Toinen kolmivuotiskausi ei ollut yhtä

onnellinen, se ei mennyt ilman sisäisiä riitaisuuksia. Tämä lienee

riippunut jossakin määrin minusta itsestäni. Sielunvoimia kysyvä

toiminta oli vaikuttanut sen, että minulla ei ollut samaa rauhallista

työkykyä ja joustavuutta kuin ensimmäisinä rehtorivuosina. Mutta suurin

syy oli kuitenkin siinä, että poliittiset olot olivat yhä kärjistyneet

ja tehneet yhteiskunnan — myöskin akateemisen — hermostuneeksi.

Nuorisossa vallitsi suuri mielenosoitushalu, minkä minä hyvin ymmärsin,

mutta jota minun kuitenkin vastuunalaisessa asemassani täytyi koettaa

rajoittaa sellaiseen muotoon, joka ei suoranaisesti vahingoittanut

yliopistoa ja sen nuorisoa tai niitä tarkoitusperiä, joita ne tahtoivat

edistää. Minulle oli kiusallista, että olin pakotettu puuttumaan asiaan

ja hillitsemään nuorisoa, mutta velvollisuudentunto vaati sitä.

Myöntyväisyyspolitiikka ja sen ilmenemismuodot eivät olleet yksinomaan

oikeudentunnolleni vastenmielisiä; minä pidin sitä myöskin, niinkuin

kaikenlaista yksipuolista konjunktuuripolitiikkaa, käytännöllisesti

epäviisaana. Se heikonsi meidän kansallista vastustusvoimaamme

eikä näyttänyt minusta olevan omiansa tuottamaan maallemme pysyviä

etuja. Minä yhdyin pääasioissa perustuslaillisten ohjelmaan ja

olin passiivisen vastarintapolitiikan kannattaja sekä olin, erään

neuvottelun jälkeen O. Donnerin luona — luulen sen olleen keväällä

1901 — liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen. Mutta oli eräs suunta

perustuslaillisissa puolueissa, johon en voinut täydellisesti

yhtyä, joka minusta oli liian persoonaton, kylmä ja hedelmätön. Se

oli tuo abstraktinen, puhtaasti juriidinen ilmiöiden käsittely,

missä oikeustajunta ja siitä riippuva toimintatapa kaavamaisesti

rakenneltiin oikeusperiaatteiden perusteelle ja siten tehtiin

mekaaniseksi. Tämä minun luonteeni ja käsitykseni mukaan ahdas

katsantotapa ei voinut määrätä minun oikeus- ja velvollisuudentuntoni

suuntaa eikä yksin ratkaista tekojani. Jos tahtoo — niin ajattelin

silloin ja ajattelen yhä vielä — vastuunalaisessa asemassa palvella

elämää, täyttää tehtävänsä sen, lähimmäistensä ja maansa hyödyksi,

ei saa antaa kaavamaisten periaatteiden sitoa itseänsä, vaan

tulee jokaisessa yksityisessä tapauksessa vapaasti ratkaista,

mikä on oikein ja viisasta. Elämä monenlaatuisine vaatimuksineen

ei itse ole johdonmukaista eikä loogillista matemaattisessa tai

juriidisessa mielessä. Jos tahtoo toimintatavassaan koettaa löytää

sitä, mikä on todella oikeata, ja mikä samalla on viisainta, täytyy

olla vapaampi, omata suurempi liikuntavapaus kuin mitä ahtaat

periaaterakennelmat tai juriidinen muodollisuus sallivat. Lainopillinen

hiuksenhalkominen on aina ollut minulle vierasta ja näyttänyt olevan

esteenä terveelle ja samalla todella siveelliselle politiikalle.

Passiiviseen vastarintapolitiikkaan, sellaisena kuin se yleensä

meillä ilmeni, oman toimintatavan vaikuttimiin ja vielä enemmän

toisten tekojen arvosteluun, oli kuitenkin tällä, elävälle elämälle

vieraalla katsantotavalla suuri vaikutus. Kaikki, mikä ei aivan

tarkasti seurannut tämän politiikan viitoittamia teitä, leimattiin

konjunktuuripolitiikaksi. Tämän katsantotavan enemmän tai vähemmän

tyypillisiä ja vakaumuksellisia edustajia oli myöskin yliopiston

opettajakunnassa, ja suurin osa oikeamielisestä, vastustukseen

taipuvaisesta nuorisosta seurasi heidän lippuansa. Tämä katsantotapojen

erilaisuus, joka ei koskenut passiivisen vastarintapolitiikan eli

laillisuuspolitiikan tarpeellisuutta meidän aseettomalle kansallemme,

vaan eräitä niistä toimintaohjeista, joita se seurasi, oli niiden

eri mielipiteiden perusteena, joita muutamissa kysymyksissä esiintyi

ja muutamissa akateemisissa piireissä herätti tyytymättömyyttä minun

toimiini sekä sen syytöksen, että kantani oli horjuva. Erilaisuudet

ilmenivät etupäässä n.s. asevelvollisuusrangaistuskysymyksessä, mitä

rangaistuksia en ollut voinut ehkäistä, mutta sen sijaan olin saanut

ne pienennetyksi aivan mitättömiksi ja muodollisiksi. Moite, joka

rehtorina tuli osakseni, ei onneksi kuitenkaan ollut yksipuolista.

Sitä tuli myöskin ylhäältäpäin. Ei ollut harvinaista, että esimieheni

suoraan olivat antaneet minun tietää, että minä heidän käsityksensä

mukaan olin liian paljon huomioonottanut yhteiskunnan mielipiteen

vaatimuksia. Virkatoverini, professori Runeberg, sanoi kerran: "Sinä

olet varmaankin löytänyt oikean tien, koska saat moitetta sekä ylhäältä

että alhaalta päin." Joka tapauksessa oli sellaisina kriitillisinä

aikoina kuin näinä välttämätöntä, että sillä paikalla, mikä minulla

oli, pysyi riippumattomana puolueista ja muiden mielipiteistä, eikä

etsinyt suosiota miltään taholta, vaan ainoastaan toimimisen mukaan,

minkä piti oikeana ja viisaana, ja omalla vastuulla.

Rehtorinvaali oli jälleen toukokuun 1 päivänä 1905. Jo kauan ennen

sitä olin minä ajatellut kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi,

mutta monet virkatoverit, joiden arvosteluun panin arvoa, olivat

lausuneet mielipiteenään, että minun piti pysyä paikallani. Minä sain

kuitenkin vähää ennen vaalia tietää, että virkatoverien keskuudessa

oli vallalla voimakas mielipide saada vapaaherra Wrede rehtoriksi,

minkä vuoksi päätin kieltäytyä tulemasta uudelleen valituksi sekä

kehoitin virkatovereita mahdollisimman yksimielisesti yhtymään hänen

ehdokkuuteensa, koska yksimielisyys sillä kerralla oli erikoisen

tärkeätä. Sitten kuin minä lopullisesti olin pyytänyt päästä

ehdokkuudesta, järjestettiin koevaali, jossa Wrede sai useimmat äänet.

Lopullisessa vaalissa sai Wrede 30 ääntä (33 äänestäjältä), A. Donner

19 ja Heikel 16, mitkä kolme pantiin ehdolle.

Että tätä rehtorinvaalin tulosta ei lempein silmin katsottaisi

korkeimmassa paikassa, voin edeltäpäin arvata ja kirjoitin sen

vuoksi heti vaalin jälkeen yksityisesti v.t. kansleri Oerstrœmille

[Senaatin varapuheenjohtaja C. Linder oli tammikuussa 1905

nimitetty ministerivaltiosihteeriksi, mutta Oerstrœm oli määrätty

edelleen toistaiseksi olemaan v.t. kanslerina. Hän pysyi tässä

toimessa helmikuuhun 1906.] kirjeen, jossa minä tein selkoa niistä

vaikuttimista, jotka synnyttivät minussa halun jättää rehtorinvirka,

sekä kannatin mitä lämpimimmin Wreden nimitystä. Toukokuun 17 päivänä

sain minä vastauskirjeen Oerstrœmiltä, jossa hän m.m. kirjoitti: "Ihre

Mitteilung über den Ausgang der Rektorswahl hat mir nichts weniger

als Freude bereitet. Ich kann ja nicht umhin die Berechtigung der

Beweggründe anerkennen, welche Sie veranlasst haben Ihre Kandidatur

nicht aufzustellen. Auch habe ich persönlich gegen Baron Wrede nichts

einzuwenden und beabsichtige ihn zum Rektor zu ernennen. Aber die

Erhebung zur Rektorswürde einer Persönlichkeit, welche erst vor einem

Jahre auf allerhöchstem Befehl aus dem Lande ausgewiesen wurde, wird

hier in vielen Kreisen böses Blut machen und zu Angriffen gegen den

neuen Kurs in der finnländischen Politik Anlass geben. Ich hätte

natürlich solches gerne vermieden gesehen und wäre mir daher Ihre

Wiederernennung lieber gewesen. Nun bleibt mir allerdings nichts übrig

als mich den Verhältnissen zu fügen." Nimitys viipyi kuitenkin kauan,

ja viivytys herätti jonkun verran levottomuutta. Se saapui viimein

heinäkuun 1 päivänä. Syynä ratkaisun viipymiseen oli luultavasti se

seikka, että Oerstrœm ei katsonut voivansa nimittää Wredeä, ennenkuin

hänen "karkoitusvuotensa" oli lähestynyt loppuansa.

Toukokuun 30 päivänä pitivät konsistorin jäsenet jäähyväispäivälliset

minulle Alppilassa, johon kaikki kaupungissa olevat professorit ottivat

osaa. Pääpuheen piti A. Donner, jossa hän loi hyväntahtoisen katsauksen

toimintaani rehtorina, sen vaikeuksiin ja tuloksiin. Hänen puhettansa

täydensivät muut virkatoverit muutamin sanoin, kuten Runeberg, Elfving,

Setälä, Wrede, Mandelstam y.m. Mieliala oli hyvä ja sydämellinen. Minä

erosin rehtorinvirasta, pidettyäni kahdennentoista avajaispuheeni,

syyskuun 17 päivänä ja jätin viran todellisella tyytyväisyydellä

Wredelle. Ilman vähintäkään mielipahaa, mutta jotakin kaipausta tuntien

erosin minä tästä toimesta, joka kokonaan oli vienyt minun aikani

kuuden vaikean vuoden aikana.

Myöskin akateeminen nuoriso ilmaisi kiitollisuutensa eroavalle

rehtorille, mikä erikoisesti ilahdutti minua. Parhaan kykyni mukaan ja

vaivaa säästämättä olin minä koettanut suojella sitä, niinhyvin sen

järjestöjä kuin yksityisiä jäseniä, hyökkäyksiltä ja vainoomisilta,

sekä koettanut edistää sen parasta. Rehellisellä kiintymyksellä

olin harrastanut nuorison pyrintöjä ja sen taistelua oikeuden ja

vapauden puolesta, mutta toiselta puolen oli minun ollut pakko

asemani perusteella ja niiden velvollisuuksien perusteella, joita

minulla oli koko yliopistoa kohtaan, olla antamatta hyväksymistäni

ajattelemattomille ja varomattomille teoille ja ennen kaikkea koettaa

hillitä sen mielenosoitushalua. Epäsointuja ei oltu olevien olojen

vallitessa voitu välttää, mutta minulla oli kuitenkin se tunne, että

nuoriso ylipäänsä ymmärsi minua, niinkuin minä sitä, että se tiesi,

että minä tein työtä sen ihanteiden puolesta enkä niitä vastaan. Tämän

todensivat myöskin ne puhujat, jotka nuorison puolesta minulle toivat

esiin sen kiitollisuuden tunteet minun toiminnastani menneinä vuosina.

Syyskuun 22 päivänä kävi minua tervehtimässä "Keskusteluseuran"

lähetystö, yhdistyksen, jonka kanssa erimielisyyksiä usein oli

sattunut. Sen puheenjohtaja, maisteri A. Sarvi [tämä sama mies luki

julki suomalaisen vastalausekirjelmän avajaisjuhlallisuuksissa vuotta

aikaisemmin] lausui silloin m.m.:

"— — — Epäilemättä on epäsointuja ollut meidän ja Teidän kesken, ja

sen Te hyvin tiedätte, Herra Valtioneuvos. Yliopiston Rehtorina olette

Te useat kerrat katsellut asioita toiselta kannalta kuin me nuoret,

ja vaikeuksia on aivan varmaan Teille tuottanut se seikka, että me

olemme tunteneet orjallisen alistumisen luonteellemme vieraaksi ja

että me, vapaudestamme arkoina, olemme koettaneet itsessämme säilyttää

vastustusmieltä. Kuitenkin olette Te, niistä selkkauksista huolimatta,

joita on sattunut, koettanut ymmärtää meitä ja asettua meidän

kannallemme. Valituksinemme ja toivomuksinemme olemme aina saaneet

Teitä lähestyä ja väsymättömällä huolella olette Te koettanut suojella

meitä väkivallalta. Kun Te nyt jätätte Rehtorin toimen, tunnemme me

sentähden tarvetta Teille saada lausua vilpittömän kiitollisuutemme

siitä raskaasta työstä, jonka Te olette suorittanut Johtajanamme. Me

uskallamme toivoa, että Teille niinkuin meillekin on jäävä ainoastaan

mieluisia muistoja niiltä vaikeilta vuosilta, joiden kuluessa meillä on

ollut onni harjoittaa opintojamme ja tehdä työtämme Teidän valistuneen,

johtonne alla. — — —"

Seuraavana päivänä kävi minua tervehtimässä ylioppilaskunnan lähetystö,

johon kuuluivat sen puheenjohtaja, maisteri Kaasalainen, sekä kustakin

osakunnasta yksi edustaja. Ensinmainittu toi esille akateemisen

nuorison mielialan sinä sorron aikana, jonka meidän maamme oli

läpikäynyt, ja muisteli rehellisesti niitä erimielisyyksiä, joita oli

sattunut sen ja minun kesken ja jotka toisinaan olivat saaneet aikaan

sen, että asema oli ollut jonkun verran jännittynyt, mutta, sanoi hän:

"Te ymmärsitte meitä kuitenkin ja koetitte, mikäli olosuhteet sen

sallivat, tehdä työtä meidän hyväksemme sen suuren ja monipuolisen

kokemuksen perusteella, joka Teillä on." Tämä välitön tunnustus, jonka

nuoriso tässä tilaisuudessa ilman imartelevia lauseita toi esille, oli

minulle paljon arvokkaampi kuin koreinkin kiitospuhe olisi saattanut

olla.

Samana päivänä minä matkustin ulkomaille. Matkani piti Saksaan,

Unkariin ja Italiaan. Minä olin vielä ulkomaisella maaperällä, kun

marraskuun alussa suurlakko ja sen yhteydessä olevat tapahtumat

sattuivat, jotka kokonansa loivat uudelleen Suomen poliittisen aseman,

kumosivat vanhan järjestelmän ja antoivat vapauden ja laillisuuden

auringon nousta loistamaan kansamme yli — vaikkapa vain lyhyeksi

ajaksi. Muutoksen vaikutus tuntui luonnollisesti monessa suhteessa

myöskin yliopiston oloissa.

* * * * *

Uuden rehtorin virasta ei tullut pitkäaikainen. Joulukuun 1 päivänä

nimitettiin Wrede senaatin oikeusosaston varapuheenjohtajaksi, ja niin

ollen oli, uusi rehtorinvaali toimitettava. Virkatoverien kysyessä,

olinko halukas uudelleen ottamaan hoitaakseni rehtorin viran, ilmoitin

minä, että niitä syitä, jotka edellisenä keväänä olivat saaneet minut

pyytämään, että minua ei uudelleen valittaisi, tosin jonkun verran oli

jäljellä, mutta että minä kuitenkin olin käytettävänä, koska sillä

hetkellä ei ollut mitään ehdokasta, jota melkein kaikki olisivat

voineet kannattaa. Vaali tapahtui joulukuun 9 päivänä ja sai siinä

Donner 23, minä 22 ja Heikel 19 ääntä. Niistä vaalilipuista, joissa

oli minun nimeni, olin minä 21:ssä ensimmäisenä ehdokkaana, josta

minä saatoin tehdä sen päätelmän, että äänestäjät toivoivat minua

rehtoriksi. Donner, joka jo aikaisemmin oli lausunut toivomuksensa

olevan sen, että hänen ei tarvitsisi tulla kyseeseen, pyysi nyt

päästä ehdokassijasta, johon konsistori suostui. Minä tulin siten

ensi sijalle. Joulukuun 23 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja

minä aloitin heti kohta virkani hoidon, joka minulla sitten oli kaksi

vuotta. Koko minun rehtoriaikani oli siis kahdeksan vuoden pituinen.

Uusi rehtorinaoloaika tuotti luonnollisesti paljon vähemmän huolia

kuin edellinen. Sortovuosien jälkimainingit tulivat luonnollisesti

näkyviin myöskin yliopistossa, mutta suurempia ikävyyksiä tuottavia

tapauksia tahi selkkauksia ei sattunut. Nyt oli rehtorin helpompaa

kuin aikaisemmin panna suurempaa huolta sisäisiin hallinnollisiin

kysymyksiin ja yliopiston yleiseen kehitykseen. Yliopiston lainsäädäntö

oli monessa kohdin vanhentunut, mutta varovaisuussyistä oli kuluneena

aikana jätetty se melkein koskematta. Poliittisten olojen muuttuminen

herätti sellaisia toiveita, että muutoksia ja parannuksia siinä

voitaisiin aikaansaada. Erittäinkin ne lakisäädökset, jotka koskivat

opiskelevaa nuorisoa ja joita oli osittain yliopiston statuuteissa,

osittain myöhemmin syntyneissä säännöksissä, olivat sortovuosien aikana

osoittautuneet sangen vaillinaisiksi ja sopimattomiksi, jonka vuoksi

minä heti ryhdyin toimenpiteisiin niiden uudistamiseksi. Syyskuun

20 päivän 1907 opiskelevaa nuorisoa koskevan asetuksen kautta tuli

tämä tärkeä kysymys lopullisesti järjestetyksi. Myöskin kysymys koko

yliopiston lainsäädännön kodifikatsionista ja uudistamisesta yleensä

otettiin käsiteltäväksi jo kevätlukukaudella 1906. Täydellinen

komiteaehdotus laadittiin, mutta konsistori ei kuitenkaan ehtinyt

sitä minun rehtoriaikanani loppuun käsitellä ja sitten jäi se uuden

sortojärjestelmän alkamisen johdosta lepäämään. Kysymys odottaa yhä

edelleen lopullista ratkaisuansa.

Tammikuun alussa 1906 kävin ensi kerran tervehtimässä uutta

kenraalikuvernööriä, Gerardia. Se vaikutus, minkä hän minuun teki,

oli kaikin puolin hyvä. Hänessä oli tyypillinen korkean virkamiehen

leima, hillitty, suora, mutta ystävällinen esiintymistapa. Hän oli

harvasanainen ja puhui hiljaisella äänellä. Keskustelumme, joka oli

ranskankielinen, koski yliopistoa, nuorisossa vallitsevaa mielialaa,

Mandelstamia y.m. Hän kysyi minun ajatustani viimemainitusta ja lausui

omasta puolestansa, että Mandelstamin, venäläinen kun oli, ei pitäisi,

niinkuin hän oli tehnyt, sekaantua maan poliittisiin kysymyksiin.

Tämä oli nimittäin vähää ennen, erään sanomalehtiartikkelin johdosta,

joutunut suomettarelaisten ylioppilasten tyytymättömyyttä ilmaisevan

mielenosoituksen alaiseksi.

Erittäin usein en rehtoriaikanani Gerardia tavannut. Hän ei

sekaantunut yliopiston asioihin, ja harvoin olisi hänellä ollut siihen

aihettakaan. Ainoa kerta milloin hän lausui selvän, nuorisoa koskevan

toivomuksen, sattui silloin kuin uusmaalainen osakunta käydessään

kunniatervehdyksellä Schaumanin haudalla toukokuussa 1906, tahtoi

ottaa mukaansa lippunsa. Hänellä ei ollut mitään sanottavana sitä

vastaan, että vainajan muistoa yksityiset kansalaiset kunnioittivat,

ja sanoi, että hän hyvin ymmärsi nuorison tunteen Schaumania kohtaan,

mutta että hänen mielestänsä kaikenlaista julkista esiintymistä siinä

oli vältettävä, koska sellaista saatettaisiin käyttää aseena maan

silloista hallitusjärjestelmää vastaan. Myöskin kansleri oli tässä

asiassa lausunut määrätyn toivomuksen, mikä seikka, sen kautta että

taivuttelut eivät vieneet mihinkään tulokseen, pakotti minut kieltämään

lipun mukaan ottamisen. Siitä oli seurauksena, että suhteeni mainittuun

osakuntaan jonkun aikaa oli vaikeampi.

Kenraali Langhoff kanslerina. Rein jälleen sijaiskanslerina.

Astuessani jälleen rehtorinvirkaan oli kanslerintoimi vielä Oerstrœmin

käsissä ja Danielson oli v.t. sijaiskanslerina. Edellisen ero oli

luonnollisesti vain lyhyen ajan kysymys.

Suurlakon ja laillisuuden palauttamisen jälkeen ryhtyi yleinen

mielipide ankarasti tuomitsemaan niitä, jotka olivat edistyneet

sortojärjestelmän turvissa. Se oli hyvin ymmärrettävää vastavaikutusta

väkivallan ja mielivaltaisuuden, heikon myöntyväisyyden ja

onnenonkimisen aikojen jälkeen. Se syntyi epäilemättä alkuaan

oikeamielisyyden vaatimuksesta, mutta siinä ammuttiin, niinkuin

aina, yli maalin ja se ilmeni toisinaan poliittisena vainona toisin

ajattelevia kohtaan. Se teki niinmuodoin katkeruuden vastakkaisten

puolueiden kesken entistäkin suuremmaksi ja lisäsi sisäistä

eripuraisuutta, mikä ei ollut maallemme hyödyksi.

Silloinen v.t. sijaiskansleri kuului niihin, joita vastaan

kiivaasti hyökättiin, ja häntä vaadittiin heti eroamaan. Hän ei

tosin ollut — kuten niin moni muu — millään laittomalla tavalla

tullut virkaansa, mutta hän oli seurannut Reiniä, joka oli ollut

pakotettu eroamaan poliittisen kantansa vuoksi. Tämä pakollinen

vaihdos piti nyt kumottaman. Tämä toivomus oli aivan luonnollinen,

mutta henkilökohtaisten hyökkäysten kautta Danielsonia vastaan sai

se epämiellyttävän värityksen. Hän ei ollut pyrkinyt tähän toimeen,

hän oli ottanut sen vastaan mahdollisuuden mukaan suojellakseen

yliopistoa, ja niinhyvin minä, joka silloin olin rehtorina, kuin

lukuisat virkatoverit, jotka eivät olleet hänen puoluetovereitaan,

olivat kehoittaneet häntä olemaan kieltäytymättä astumasta Reinin

tilalle. Hän ei myöskään sijaiskanslerintoimessaan ollut mukana

missään laittomuuksissa, vaikkakaan hän ei ollut voinut vapautua siitä

katsantotavasta, joka routavuosina oli vanhasuomalaiselle puolueelle

ominainen. Tämä seikka ja eräät toimenpiteet nuorisoa vastaan, jotka

osoittivat, että hän ei oikein ymmärtänyt sen psykologiaa ja sen

vapaudentunnetta — ajattelen erikoisesti selkkausta uusmaalaisen

osakunnan kanssa — olivat ylläpitäneet suurta epäluuloa häntä vastaan

eräissä akateemisissa piireissä. Sellaisissa olosuhteissa en minäkään

pitänyt yliopistolle edullisena, että hän pysyisi paikallaan, vaikka

minä pidin hyökkäyksiä häntä ja hänen toimintaansa vastaan pääasiassa

väärinä.

Mielipiteenilmaukset ja sanomalehtihyökkäykset Danielsonia vastaan

alkoivat jo marraskuussa, mutta hän ei katsonut olevan syytä silloin

vielä ottaa mitään askelta vaadittuun suuntaan, koska se hänen

mielestään olisi ollut heikkouden ilmaus. Eräs vaikutin siihen,

että hän pysyi paikallaan, oli myöskin se, että yliopistossa

eivät vallinneet normaalit olot, niin kauan kuin yliopistolla

vielä oli venäläinen mies johdossaan. Mutta sillä aikaa kasvoi

tyytymättömyys ja epäluulo. Helmikuun 9 päivänä 1906 nimitettiin

uusi ministerivaltiosihteeri, kenraali A. Langhoff, myöskin v.t.

kansleriksi, ja muutamia päiviä myöhemmin matkusti Danielson Pietariin

pyytämään tältä eroa virastaan. Hän perusteli pyyntöään sillä, että

he olosuhteet, joissa hän oli pitänyt velvollisuutenaan vastaanottaa

ja hoitaa sijaiskanslerin tointa, eivät enää olleet voimassa sen

jälkeen kuin suomalainen mies oli nimitetty v.t. kansleriksi ja

siten täysin laillinen järjestys palautunut yliopistoon. Langhoff ei

liene tehnyt mitään vakavampia vastaväitteitä siihen, vaan selitti

olevansa taipuvainen H. Majesteetilleen ehdottamaan hänen eroansa.

Danielsonin teko oli minun käsitykseni mukaan oikea ja asianmukainen

ja olisi ansainnut tunnustusta. Ruotsinkieliset pääkaupunginlehdet

käyttivät kuitenkin tätä tilaisuutta ei ainoastaan pureviin

lausuntoihin vaan myöskin aivan kierosti arvostellaksensa hänen

toimintaansa sijaiskanslerina. Arvosteluun olisi aihetta ollut,

mutta ei sellaiseen yleistä laatua olevaan alentavaan tuomioon, kuin

esimerkiksi se, mikä Nya Pressenin kirjoituksessa helmikuun 18 päivältä

oli. Nämä sanomalehtikirjoitukset herättivät tyytymättömyyttä ja

mielipahaa ei ainoastaan eronneen sijaiskanslerin puoluetovereissa

vaan myöskin maltillisemmissa yliopistopiireissä. Että Danielsonin

sijaiskansleriaika sattui aikaan, joka myöskin yliopistolle oli

kaikkein vaikein, sitä ei ollenkaan otettu huomioon.

Helmikuun 17 päiväksi olin kutsunut konsistorin jäsenet kokoon

neuvottelemaan siitä, eikö olisi oikeinta ja onnellisinta

yliopistolle, jos entinen sijaiskansleri Rein uudelleen nimitettäisiin

kyseessäolevaan toimeen. Kaikki läsnäolevat olivat yksimielisiä

siitä. Keskustelun aikana käytti Runeberg tilaisuutta lausuakseen

paheksumisensa sen epäoikeudenmukaisen arvostelun johdosta, jota

Danielson oli saanut osaksensa. Tämä lausunto olisi luultavasti saanut

enemmän vastakaikua ja vienyt johonkin tulokseen, jollei Danielson

samana päivänä olisi julkaissut "Selitystä" Uudessa Suomettaressa,

jossa ilmeni objektiivisuuden puutetta. Konsistori päätti, että minä

v.t. kanslerille ilmaisisin sen yksimielisen toivomuksen, että Rein

nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Samoin valitsi konsistori Runebergin

ja Donnerin sekä minut Reinille esittämään pyynnön, että hän ottaisi

vastaan viran. Me kävimme siinä tarkoituksessa Reinin luona, ja hän

selitti olevansa taipuvainen siihen, koska hän, niinkuin mekin, luuli

että hänen nimittämisensä vaikuttaisi mieliin rauhoittavasti.

Langhoffin toivomuksen mukaan kävin minä hänen luonaan Pietarissa

helmikuun 23 päivänä tutustuttaakseni häntä erinäisiin yliopiston

asioihin. Samalla toin minä esille konsistorin toivomuksen, että Rein

nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Sitä vastaan ei Langhoffilla ollut

mitään huomauttamista, vaan piti hän päinvastoin asiaa joka suhteessa

sopivana. Hän oli epäröinyt, koska ei tietänyt tahtoiko Rein vielä

siinä iässä, missä hän oli, uudelleen ottaa toimen haltuunsa, mutta sai

nyt tyydytykseksensä kuulla, että niin oli asian laita. Hän ottaisi

kysymyksen käsiteltäväksi ensi esittelyssä.

Pietarissa käydessäni tapasin minä Mechelinin ja R.A. Wreden, jotka

silloin olivat siellä uuden valtiopäiväjärjestyksen vuoksi, joka

piakkoin esiteltäisiin H. Majesteetillensa. Me palasimme yhdessä

Helsinkiin. Heillä oli samana päivänä ollut audienssi keisarin luona

Tsarskoje-Selossa, ja hän oli ollut ystävällinen ja armollinen. Niin

nopeasti muuttuvat olosuhteet. Pitkää aikaa ei ollut kulunut siitä

kuin hallitsija "rikollisten vehkeilyjen" vuoksi oli ajanut maanpakoon

toisen ja karkoittanut toisen näistä maan luottamusmiehistä, jotka

nyt olivat H. Majesteettinsa hallituksen etupäässä Suomessa. Siitä

ei hän nyt ollut tietävinään. Mechelin ja Wrede olivat saaneet hyvän

vaikutelman Langhoffista ja toivoivat kaikkea hyvää yliopistolle uuden

kanslerin aikana. Minä tunsin Langhoffin kouluajoilta saakka ja tiemme

olivat senkin jälkeen silloin tällöin yhtyneet.

Maaliskuun 5 päivänä tapahtui sijaiskanslerin nimitys. Siitä saapui

sähkösanoma samana päivänä. Minä olin illalla viipurilaisen osakunnan

vuosijuhlassa ja ilmoitin siellä uutisen, ja se herätti yleistä riemua.

Osakunta lähetti heti lähetystön Reinin luokse — joka aikaisemmin oli

ollut osakunnan inspehtorina — ilmaistakseen iloansa.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui uusi v.t. kansleri Langhoff

kaupunkiin. Maaliskuun 9 päivänä kävi hän yliopistossa, jolloin

vakinaiset professorit esitettiin hänelle. Hän lausui muutamia sanoja

konsistorin jäsenille ja ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että

hänelle oli annettu yliopiston hallituksen johtajan paikka. Hän

tahtoi tehdä kaikkensa yliopiston hyväksi. Puheeseen vastasin minä

ilmaisemalla ilomme siitä, että yliopisto, monien vaikeiden vuosien

jälkeen, jälleen sai johtajaksensa tervehtiä suomalaista miestä, jota

tässä toimessa johtaisi vain huolenpito maan todellisesta onnesta ja

toivomus koettaa edistää yliopiston tarkoituksia. Me voimme nyt odottaa

korkeakoululle koittavan ajan, jolloin kehitys saisi häiritsemättä

mennä eteenpäin.