Kenraalikuvernöörin luettelossa oli 108 nimeä. Sitä läpikäydessä

huomattiin, että noin 30 nimeä oli henkilöiden, jotka eivät

olleet ylioppilaita tai jotka syystä tai toisesta olivat eronneet

yliopistosta. Kun ne luettiin pois, oli luettelossa kaikkiaan 80

nimeä, vaikka luultavasti kaksi kertaa suurempi määrä oli jäänyt

pois. Seuraavana päivänä annoin luettelon takaisin Oerstrœmille. Minä

huomautin hänelle, että muutamat nykyiset ylioppilaat, jotka olivat

luetteloon otetut, kutsuntojen aikana vielä olivat koulussa. Oerstrœm

suostui siihen, että näidenkin nimet pyyhittiin pois luettelosta.

Vihdoin pyysin minä, että kirjelmää erottamisesta ei lähetettäisi ennen

toukokuun 1 päivää, jotta tämän päivän vietto ei tulisi mitenkään

häirityksi. Oerstrœm lupasi, että kirjelmä päivättäisiin huhtikuun 30

päivälle ja lähetettäisiin toukokuun 2 päivänä.

Samana päivänä kävin myöskin Plehwen luona. Erottamiskysymykseen hän ei

lähemmin puuttunut, kun minä ilmoitin, että olin jo neuvotellut asiasta

Oerstrœmin kanssa. Sitä vastoin hän kysyi, millä tavalla ylioppilaat

tulisivat suhtautumaan kutsuntoihin tänä keväänä. Sanoin, etten voisi

antaa mitään varmoja tietoja siitä, mutta arvelin, että suurin osa

jäisi pois. Keskustelu koski muuten muita asioita.

Toukokuun 4 päivänä saapui erottamiskirjelmä sijaiskanslerille ja

seuraavana päivänä vastaanotin minä sen virallisesti. Se oli laadittu

sopimuksen mukaisesti. Kansleri oli hyväksi nähnyt karkoittaa joukon

erityisesti mainittuja ylioppilaita yliopiston oppilaitoksista kuudeksi

kuukaudeksi, toukokuun 14 päivästä lukien, kuitenkin niin, että

erottaminen ei merkinnyt karkoitusta kaupungista, ja oli rehtorille

myönnetty yksityisissä tapauksissa määrätä toinen aika erottamisen

alkamiselle. Suurin osa erottamisajasta sattuisi siis loma-ajaksi.

Tämä määräys naulattiin yliopiston ilmoitustaululle sekä kehoitus

niille, joita se koski, saapua yliopiston kansliaan saamaan

lähempiä tietoja. Sitä paitsi kutsuin minä yksitellen muutamia

ylioppilaita, joita karkoitusmääräys koski, kansliaan ja otin heiltä

sen tunnustuksen, että he olivat saaneet tiedon määräyksestä. He

näyttivät yleensä olevan tyytyväisiä siihen, että niin helpolla olivat

päässeet asiasta, ja olivat taipuvaisia alistumaan määräyksiin.

Ainoastaan yksi teki vastaväitteitä ja viittasi siihen, että hän

mahdollisesti ei taipuisi erottamismääräykseen. Muuten lienee tuskin

kukaan karkoitetuista varsinaisesti joutunut asiasta kärsimään, sen

vuoksi että seuraavan syksyn valvonta kohdistui vain viralliseen

lukukausi-ilmoittautumiseen.

Toukokuun 11 päivänä panivat ylioppilaat toimeen mielipiteen ilmauksen.

Konsistorin kokouksen aikana saapui eräs lähetystö kansliaan, joka

pyysi päästä sen puheille. Siihen kuului 7 henkeä, yksi kustakin

osakunnasta. Eräs heistä, maisteri H. Gummerus, luki minulle osoitetun

kirjelmän, jossa suuri joukko ylioppilaita lausui vastalauseensa

erottamisrangaistuksia vastaan ja että ylioppilaat tunsivat itsensä

solidaarisiksi rangaistujen toveriensa kanssa, sekä ettei rauha

palaisi nuorison keskuuteen, ennenkuin erottamismääräys oli kumottu.

He pyysivät, että minä saattaisin kanslerin tietoon, mitä he siten

olivat lausuneet. Minä sanoin vastaanottavani kirjelmän, mutta että

minun täytyi punnita, esittäisinkö heidän lausuntonsa kanslerille ja

missä muodossa sen tekisin. Lähetystö sanoi, että sillä oli mukanansa

kirjelmä myöskin konsistorille. Minä ilmoitin, että konsistori ei

voinut virallisesti ottaa kirjelmää käsiteltäväksi, mutta minä

lupasin kokouksen loputtua lukea sen sille, jos joku jäsenistä niin

halusi, mikä myöskin tapahtui. Lähetystö ilmoitti esiintyvänsä 250:n

ylioppilaan puolesta, jotka olivat kokoontuneet eteiseen ja käytäviin.

Lähetystö ilmoitti heille minun vastaukseni, mutta he jäivät paikalle

siksi kunnes kokous 1 1/2 tuntia myöhemmin päättyi. Kun he olivat

saaneet tietää, että kirjelmä oli luettu, marssivat he pois hiljaa ja

rauhallisesti. Minulle tuli tämä mielenosoitus aivan odottamatta, mutta

nähtävästi ei kaikille konsistorin jäsenille. Kaikille kaupungissa

oleville ylioppilaille oli lähetetty yksityinen kutsu saapua kokoukseen

uusmaalaisen osakunnan talolle, ja sieltä oli lähdetty yliopistolle.

Konsistorin kokouksessa samana päivänä oli vapaaherra Wrede

pöytäkirjaan liittänyt kirjallisen lausunnon erottamisrangaistusten

johdosta, jonka paitsi häntä oli allekirjoittanut 7 konsistorin

jäsentä. Tämä pöytäkirjanliite oli lähimpänä aiheena niihin

vaikeuksiin, jotka kesän kuluessa kohtasivat yliopistoa sen kautta,

että muutamia yliopiston opettajia karkoitettiin maasta, ja jotka

muodostavat erityisen luvun näiden raskaiden aikojen historiassa.

Mutta samassa kokouksessa tehtiin ehdotus toimenpiteeksi konsistorin

puolelta, josta tuloksena sitten oli, että yksimielisesti päätettiin

lähettää kanslerille kirjelmä, joka koski erottamiskysymystä. Asia

oli esillä kokouksissa toukokuun 19 ja 31 päivänä. Ensinmainitussa

tilaisuudessa annoin minä seikkaperäisen selonteon suhtautumisestani

erottamiskysymykseen ja niistä näkökohdista, jotka olivat olleet

pyrintöjeni ohjeina. Virkatoverieni puolelta ei oltu tehty mitään

muistutuksia kantaani vastaan, mutta minä halusin avonaisella

selityksellä estää kaiken väärinkäsityksen. Samalla tahdoin erikoisesti

huomauttaa kuinka arkaluontoinen asemani tähän asiaan nähden oli,

lähinnä siksi, että kanslerinvirasto oli täyttänyt ne vaatimukset

ja toivomukset, jotka olin ilmituonut erottamispäätöksestä. Tämän

vuoksi katsoin oikeimmaksi, — ja siitä olivat virkatoverit yhtä mieltä

kanssani — että en virallisesti ottaisi osaa asian käsittelyyn. Tavalla

tai toisella osoittaisin kuitenkin solidaarisuuteni konsistorin

kanssa. Mielipiteet siitä, kuinka sopiva keino kirjelmän lähettäminen

kanslerille olisi, olivat aluksi erilaisia, mutta onnistuttiin lopulta

saamaan kirjelmälle sellainen muoto, että konsistori yksimielisesti

voi yhtyä siihen. Päätös tapahtui toukokuun 31 päivän kokouksessa ja

virallisesti toimi silloin vararehtori, A. Donner, puheenjohtajana.

Konsistorin yksimielistä esiintymistä, jonka hyväksi minä koetin

kaikin tavoin toimia, täytyy minun pitää suurena voittona silloisissa

olosuhteissa. Mielipiteenilmausta, katsoen vallitsevaan mielialaan, ei

voinut välttää. Erimielisyys konsistorin jäsenten kesken olisi ollut

hyvin kiusallinen ja arveluttava ja olisi sillä ollut kauaskantavia

seurauksia opiskelevaan nuorisoon nähden, johon hajaannus ja vierovan

mielen politiikka oli syvälle juurtunut. Kirjelmä lähetettiin

sijaiskanslerille ja sitä seurasi minun rehtorina kirjoittamani

erityinen lausunto, jossa minä vakuutin oikeiksi ne asiat, jotka

konsistori oli tuonut esille, ja yhdyin kirjelmässä esitettyihin

näkökantoihin. Sekä konsistorin että minun kirjelmäni jätti

sijaiskansleri henkilökohtaisesti venäläisenä käännöksenä Plehwelle,

mutta Plehwen toivomuksesta ne otettiin takaisin. Asian myöhempi

kehitys kuuluu toiseen lukuun.

Berendtsille olin kirjeessä ilmoittanut ylioppilasten

mielenosoituksesta toukokuun 11 päivänä sekä selittänyt sitä kantaa,

jota ylioppilaat olivat tahtoneet ilmaista. Minä olin antanut

toimenpiteeni jäädä tähän yksityiseen tiedonantoon, koska asia

virallisen kirjelmän kautta olisi saanut suuremman kantavuuden kuin

toivottavaa oli. Oliko Berendts esittänyt tiedonantoni Plehwelle,

siitä en saanut varmaa tietoa, sillä hän ei kirjoittanut siitä mitään

ja jätti vähän aikaa sen jälkeen Pietarin, mutta asia tuli kyllä — ja

todennäköisesti tätä tietä — Plehwen tietoon. Alkuperäinen aikomukseni

oli kirjoittaa käsikirje Oerstrœmille tästä asiasta, mutta sain tietää,

että hän juuri silloin oli matkalla. Kun Danielson kerran, kesäkuun 4

päivänä, kävi Bobrikoffin luona, kävi selville, että tämä ei näyttänyt

kiinnittävän suurtakaan huomiota ylioppilasten mielenosoitukseen,

mutta hän oli hyvin ärtynyt siitä, että mainittu sanelu konsistorin

pöytäkirjaan oli tehty. Siitä toisessa yhteydessä.

Selkkaus uusmaalaisen osakunnan kanssa 1903—1904.

Sellaisina levottomuutta täynnä olevina aikoina, jolloin minä hoidin

rehtorintointa, ei rehtorin asema suinkaan ollut helppo, varsinkaan

kun ylhäältä päin asetettiin vaatimuksia ja alhaalta päin nousi

toivomuksia, jotka pohjaltaan olivat mahdottomia yhdistää. Niinhyvin

yksityiset ylioppilaat, joutuessaan vaikeuksiin poliittisista syistä,

kuin akateeminen nuoriso kokonaisuudessaan, olivat lähellä sydäntäni,

mutta ristiriitoja oli mahdoton kokonaan välttää. Yksi vakavimpia

vaikeuksia oli se, mikä syntyi uusmaalaisen osakunnan kanssa syksyllä

1903 ja keväällä 1904. Alkuperäiset syyt ristiriitaan eivät itsessään

olleet varsin merkittäviä, mutta sen seuraukset tulivat vakaviksi, mikä

ei suinkaan ole harvinainen ilmiö hermostuneina aikoina.

Ristiriidan aiheena oli kaksi yksityistä tapausta niiden monien

poliittisten selkkausten joukossa viranomaisten kanssa, joita silloin

sattui ja joihin ylioppilaat olivat sekaantuneet. Toinen koski

ylioppilas O. Rosenqvistia, toinen ylioppilas kreivi Creutzia.

Edellisen asia oli sangen yksinkertainen. Rosenqvist [Rosenqvist

tuli sittemmin Helsingin ruotsalaisen kauppaopiston johtajaksi ja

hänet murhattiin punaisessa kapinassa 1918.] oli toukokuussa 1903

vangittu, koska hän oli antanut rahasumman eräälle henkilölle,

joka oli agiteerannut asevelvollisuuskutsuntoja vastaan. Hän oli

poliisitutkinnossa myöntänyt syytöksen oikeaksi. Minun onnistui

kuitenkin saada hänet vapaaksi. Käytyään minun luonani, jolloin

hän kahden kesken uskoi minulle erinäisiä asioita ja sanoi

ehdottomasti haluavansa välttää enempää tutkintoa, katosi hän

Helsingistä ja onnistui pääsemään Ruotsin puolelle. Kansleri, jolle

oli ilmoitettu asiasta, määräsi, että Rosenqvist poistettaisiin

ylioppilasmatrikkelista. Että kansleri tällöin meni yli virkavaltansa,

on varmaa, kun ei ollut olemassa mitään tutkintoa eikä tuomiota,

eivätkä yliopistoviranomaiset olleet esittäneet sellaista

toimenpidettä, mutta minä päätin kuitenkin olla saattamatta aikaan

ristiriitaa kanslerin kanssa, koska asialla tässä tapauksessa ei ollut

käytännöllistä merkitystä. Rosenqvist oli tahallisesti välttänyt saapua

tuomioistuimen eteen. Hän oli lähtenyt Sveitsiin tieteellisiä opintoja

varten eikä palaisi pitkään aikaan kotimaahan, niin että hänelle ei

merkinnyt mitään, oliko hän muodollisesti ylioppilas vai ei. Hän halusi

itse, että sillä hetkellä oltaisiin hiljaa hänestä, ei hänen itsensä

vuoksi, vaan muista syistä. Uusmaalainen osakunta otti kuitenkin asian

käsiteltäväkseen ja pyysi rehtoria ryhtymään toimenpiteisiin sen

"oikeudenloukkauksen" ja vääryyden korjaamiseksi, joka tässä kohden oli

Rosenqvistia vastaan tapahtunut. En kuitenkaan tehnyt asian hyväksi

muuta kuin esitin osakunnan pyynnön sijaiskanslerille. Siihen asia jäi,

siksi kunnes minä syksyllä 1904, kun oli tullut edullisemmat olot, tein

esityksen, että Rosenqvist otettaisiin uudelleen yliopiston kirjoihin,

johon v.t. kansleri suostui. Että ei mitään tärkeämpää heti oltu

tehty uusmaalaisen osakunnan pyynnön johdosta, tuli tämän keskuudessa

syytöksen aiheeksi yliopistoviranomaisia kohtaan. Rosenqvistin asia

kummitteli koko, syksyn, mutta tyytymättömyys oli rakenteeltaan liian

teoreettista saavuttaaksensa erikoista merkitystä. Rosenqvist itse

lausui kirjeessä kiitollisuutensa minun suhtautumisestani ja toimistani

hänen asiassansa.

Paljoa vakavamman oikeudenloukkauksen sisälsivät toimenpiteet

ylioppilas, kreivi C.G. Creutzia vastaan. Tämä tuli syyskuun 23 päivänä

1903 minun luokseni ja ilmoitti, että hän oli saanut käskyn seitsemän

päivän kuluessa poistua maasta. Hänen isänsä, maatilanomistaja

Pernajassa, oli edellisenä päivänä saanut samoin kuuluvan käskyn.

Mitään muuta syytä karkoitukseensa, kuin että hän oli isänsä poika, ei

nuori kreivi Creutz tietänyt. Isä oli pyytänyt oikeuden itselleen ja

lapsilleen muuttaa maasta, ja tähän hakemukseen oli H. Majesteettinsa

hiljakkoin suostunut.

Minä menin tämän johdosta viipymättä v.t. kuvernöörin, lääninsihteeri

Reinbottin luokse. Hän vakuutti karkoitusmääräyksen oikeaksi,

ja että se oli annettu kenraalikuvernöörin käskystä. Nuoren

Creutzin ilmoitettiin olleen isällensä avullisena poliittisessa

kiihoitustoiminnassa. Minä huomautin, että tällä väitteellä ei voinut

olla mitään merkitystä, koska mies oli vasta 20-vuotias, ja että

olisi kohtuutonta karkoittaa alaikäistä henkilöä. Reinbott näytti

hämmästyvän, kun hän sai kuulla, että Creutz oli niin nuori ja lisäksi

ylioppilas, ja minä sain sen käsityksen, että tässä oli tapahtunut

erehdys. Rehtorina ollen sanoin olevani pakotettu vaatimaan, että

toimenpide peruutettaisiin. Reinbott pyysi minua kääntymään salaneuvos

Deutrichin puoleen, joka hoiti kenraalikuvernöörinvirkaa. V.t. kansleri

Oerstrœm oli silloin kaupungissa ja minä lähetin hänelle asian johdosta

kirjeen, jossa vetosin häneen ja ilmoitin aikomukseni käydä Deutrichin

luona pyytääkseni häntä peruuttamaan karkoitusmääräyksen tai sallimaan,

että sen toimeenpanoa lykättäisiin, siksi kunnes kansleri olisi antanut

määräyksen asiasta. Vähän sen jälkeen kuin Oerstrœm oli saanut kirjeeni

kävi Danielson hänen luonansa ja puhui samaan suuntaan. Oerstrœm oli

hyvin taipuvainen puhumaan asian hyväksi Deutrichille, ennenkuin hän

saman päivän iltana palaisi Pietariin. Minä menin asemalle saadakseni

Oerstrœmiltä tietää, mitä hän oli voinut tehdä, ja tapasin sekä hänet

että Deutrichin, molemmat jonkun verran iloisella tuulella senaattorien

järjestämän päivällisen jälkeen. Hän sanoi, ettei hän voinut asialle

mitään, koska Creutz oli ollut "innokas agitaattori" eikä enää ollut

Suomen alamainen. Kun minä tein vastaväitteitä alamaisuusasiaan nähden,

selitti Oerstrœm, että senaatin jäsenet yhtyivät tähän selitykseen.

Asian niin ollen ei hän sanonut voivansa mitään tehdä. Seuraavana

päivänä kävin Deutrichin luona, mutta sain saman tiedon. Hän lupasi

kuitenkin kirjoittaa Bobrikoffille, mutta hän ei voisi saada vastausta

ennen sitä päivää, jolloin Creutzin piti lähteä. Minä ehdotin

sähkösanomaa, mutta Deutrich koetti estää sitä. Hän ryömi muuten koko

ajan Bobrikofiin selän taakse.

Iltapäivällä sain kreivi Creutzilta jäljennöksen karkoitusmääräyksestä,

jossa hänen sanotaan olevan "vahingollinen maan valtiolliselle

järjestykselle ja yleiselle rauhalle". Karkoitukseen nähden vedottiin

erääseen toukokuun 26 päivänä 1903 annetun asetuksen pykälään, joka

koski "muukalaisten karkoittamista Venäjän valtakunnan alueelta". Kävi

selvästi esille keskustelusta Deutrichin kanssa, että oli tahdottu

kostaa kreivi Creutzille ja hänen perheellensä, koska hän tahtoi

muuttaa maasta ja siten saada lapsensa vapaiksi asevelvollisuudesta

tekemällä heistä Ruotsin alamaisia.

Käännyin sitten senaattori Enebergin puoleen, johon Oerstrœm oli

vedonnut, kysymyksellä, kuinka Creutzin alamaisuuden laita oli. Hän

selitti, että tämän Suomen alamaisuus ei suinkaan ollut lakannut sen

kautta, että hän oli saanut luvan muuttaa maasta. H. Majesteettinsa

päätöksessä oli nimenomaan, että Creutzin on "kolmen kuukauden

kuluessa tästä tiedon saatuansa, jos hän tahtoo tätä etua hyväksensä

käyttää, muutettava Suomesta, saaden vapautuksen alamaisuuden

velvollisuuksistansa". Oli siis selvää, että karkoittaminen oli

tehty kokonaan väärillä edellytyksillä. Minusta tuntui kuitenkin

turhalta uudelleen käydä Deutrichin luona. Creutzin pakollista matkaa,

jonka piti tapahtua syyskuun 26 päivänä, ei kuitenkaan oltu saatu

peruutetuksi. Sitävastoin katsoin, että minun täytyi selvittää v.t.

kuvernöörille, että oli tapahtunut erehdys, kun Creutzia ei oltu

pidetty Suomen kansalaisena. Reinbott näytti olevan hämillään. Kuinka

kevytmielisesti käsiteltiin lakia ja oikeutta, käy selville tämän,

lääninsihteerin lausunnosta minulle, että erehdys helposti voitaisiin

korjata siten, että karkoitusmääräykseen muutettaisiin asetus ja pykälä!

Syyskuun 25 päivänä oli uusmaalaisella osakunnalla ylimääräinen

kokous, jossa karkoitusta pohdittiin ja osakunta sai kuraattorin

kautta tiedonannon siitä, mitä asiassa oli tehty. Osakunta päätti

kirjeellisesti minulta pyytää, että ryhtyisin toimenpiteisiin

karkoitusmääräyksen peruuttamiseksi ja asian ajamiseksi. Kirjelmän

jätti minulle seuraavana aamuna 8-miehinen lähetystö, jota kuraattori

johti. Kirjelmässä sanottiin toimenpiteen Creutzia vastaan olevan

"ei ainoastaan oikeuden ja ihmisyyden kieltämistä, vaan myöskin

ylioppilasten tulevan kansalaisoikeuden polkemista". "Se hämmennys ja

levottomuus, joka on vallannut mielet uusmaalaisessa osakunnassa, ei

tule", sanottiin kirjelmässä, "häviämään, ennenkuin vallalla oleva

oikeusturvattomuuden tunne on poistettu". Minä sanoin, että tämä asia

oli hämmästyttänyt minua yhtä paljon kuin nuorisoakin, ja että aioin

edelleenkin tehdä, mitä minun voimassani oli.

Syyskuun 29 päivänä lähetin asiasta kirjelmän sijaiskanslerille.

Mainitsin siinä, että turhaan olin vedonnut v.t. kuvernööriin ja v.t.

kenraalikuvernööriin ja tein selväksi, että Creutz edelleen oli Suomen

alamainen ja että hänen siten pitäisi olla maan lain ja viranomaisten

suojassa. Mitä siihen todistettuun väitteeseen tulee, että Creutz olisi

harjoittanut poliittisesti kiihoittavaa toimintaa, huomautin minä,

että hän ei ollut vielä täysi-ikäinen, ja että hänellä, luotettavien

todistusten mukaan, ei ollenkaan ollut sitä luonnonlaatua ja niitä

ominaisuuksia, jotka edes olisivat tehneet otaksuttavaksi, että hän

olisi voinut tehdä jotakin sellaista, joka voisi vahingoittaa maan

valtiollista järjestystä ja yleistä rauhaa. Mutta siviilihallinnon

määräyksestä, joka perustui siihen väärään käsitykseen, että hän

oli vieras tässä maassa, oli häneltä riistetty se turva, jota hänen

opiskelevana oli oikeus nauttia, ja hänet oli väkivaltaisesti pakotettu

keskeyttämään opintonsa. Kirjelmässä mainittiin ylioppilasten

vetoaminen minuun, jonka yhteydessä lausuin: "Minä ymmärrän täysin

sen levottomuuden, joka vallitsee nuorison mielissä tämän tapauksen

johdosta, ja minun on pakko ajatella niin, että sen keskuudessa yhä

leviävä oikeusturvattomuuden tunne todellisena vaarana uhkaa laillisen

järjestyksen häiritsemätöntä ylläpitoa yliopistossa." Velvollisuuteni

mukaan vetosin kansleriin ja pyysin, että kyseessäoleva määräys

kumottaisiin ja että Creutz siten esteettömästi saisi harjoittaa

opintoja yliopistossa, johon hänellä oli sama oikeus kuin jokaisella

muulla ylioppilaalla, ainakin siksi kunnes hän oli lakannut olemasta

Suomen alamainen. "Sellainen toimenpide kanslerin puolelta", sanottiin

kirjelmässä, "ei ainoastaan poistaisi sitä vääryyttä, joka oli

kohdannut yksityistä ylioppilasta, vaan myöskin akateeminen nuoriso

tulisi huomaamaan, että se edelleen niinkuin tähänkin asti voi

yliopiston viranomaisilta odottaa saavansa oikeudellista turvaa ja

apua". Sijaiskansleri lähetti kirjelmän kanslerille, ja sitä seurasi

hänen oma, samaan suuntaan menevä lausuntonsa.

Lokakuun alussa jätti minulle ylioppilaskunnan puheenjohtaja 359

jäsenen allekirjoittaman pyynnön, että ylioppilaskunta kutsuttaisiin

kokoon keskustelemaan niihin toimenpiteisiin mahdollisesti olisi

ryhdyttävä sen johdosta, että yksi sen jäsenistä oli karkoitettu

maasta. Mielipiteeni oli se, että minun täytyi hylätä tämä pyyntö,

niin hyvin muodollisista syistä kuin siksi, että yliopistoviranomaiset

Helsingissä jo olivat ryhtyneet kaikkiin niihin toimenpiteisiin,

jotka voivat tulla kysymykseen, ja koska niiden vaikutusta

pikemmin olisi vahingoittanut kuin hyödyttänyt ylioppilaskunnan

kollektiivinen esiintyminen. Mutta koska pyynnön oli esittänyt hyvin

suuri osa ylioppilaskunnan jäseniä, tuntui minusta sopivalta, että

ylioppilaskunta kutsuttaisiin kokoon saamaan tiedon siitä, mitä asiassa

oli tehty. Kokous oli lokakuun 12 päivänä, jolloin puheenjohtaja luki

kirjoittamani kirjelmän. Siinä tehtiin selkoa siitä mitä oli tehty ja

tehtiin selväksi, miksi asiaa ei mielestäni pitäisi käsitellä yleisessä

ylioppilaskokouksessa. Kokouksen meno oli rauhallinen, vaikka mieliala

vasemmalla sivustalla, puheenjohtajan ilmoituksen mukaan, oli jonkun

verran hermostunut. Tälle kohdistettuun kysymykseen, oliko ja millä

tavalla, hän tehnyt vastaväitteitä kieltoni perusteluja vastaan, ei

vastattu, ja kokous hajoitettiin ilman että keskustelua asiasta oli

tapahtunut.

Danielson oli kuitenkin Oerstrœmiltä saanut sen tiedonannon, ettei tämä

tahtonut sekaantua Creutzin asiaan, koska kenraalikuvernöörillä oli

"oikeus karkoittaa maasta niin hyvin suomalaisia kuin ulkomaalaisia".

Ainoa muodottomuus, jonka arveltiin asiassa tapahtuneen, oli se,

että rehtorille ei oltu tehty virallista ilmoitusta asiasta,

mikä laiminlyönti samalla kertaa post festum korjattiin.

Karkoittamiskysymyksessä ei siis enää mitään voitu tehdä.

Lokakuun 24 päivänä tuli aivan odottamatta sijaiskanslerille kirjelmä

kanslerilta siitä, että hän "kenraalikuvernööriltä saapuneen

ilmoituksen mukaisesti ylioppilas, kreivi Creutzin sangen moitittavasta

käyttäytymisestä Pernajan pitäjässä ja nojautuen kaikkien korkeimpaan

valtuutukseen oli huomannut hänen hoitoonsa uskotun yliopiston

arvon vaativan", että Creutz erotettaisiin yliopistosta. Ei ollut

mitään syytä salata asiaa. Se tuli sen vuoksi pian tunnetuksi ja

herätti paljon katkeraa mielipahaa, erittäinkin uusmaalaisessa

osakunnassa. Neuvoteltuani sijaiskanslerin kanssa päätin minä tämän

määräyksen johdosta lähettää hänelle kirjelmän kanslerille edelleen

toimitettavaksi.

Kanslerin määräys oli pahentanut asiaa ja saattanut rehtorin

kiusalliseen asemaan. Kenraalikuvernööri tahtoi ilmeisesti saada

aikaan selkkauksen yliopiston kanssa tai sen piirissä. Kirjelmäni

oli senvuoksi sangen ankara. Siinä huomautettiin, että toimenpide

sisälsi loukkaavan vääryyden Creutzia kohtaan ja että sitä ei voitu

nuorisolle selittää, vielä vähemmän puolustaa. Sijaiskansleri matkusti

Pietariin ja vei mukanaan kirjelmän saksalaisena käännöksenä. Hän

jätti sen Oerstrœmille, joka tarkkaavasti luki sen. Danielson selitti

asiaa lähemmin ja huomautti, että Creutz tämän toimenpiteen kautta oli

joutunut kärsimään uuden ja entistä ankaramman rangaistuksen. Oerstrœm

vastasi, ettei se ollut tarkoitus, ja suostui siihen, että entinen

kirjelmä peruutettaisiin ja sen sijaan kirjoitettaisiin uusi. Pari

päivää myöhemmin saapui tämä uusi kirjelmä, joka kuului seuraavasti:

"Sitten kuin H. Ylh. Suomen kenraalikuvernööri hänelle kaikkein

armollisimmasti suodun väliaikaisen vallan nojalla on karkoittanut K.A.

Yliopiston oppilaan, C.G. Creutzin, olen minä nähnyt asiaan kuuluvaksi,

että mainittu Creutz pyyhitään yliopiston matrikkelista, josta,

j.n.e." Edellinen kirjelmä, johon virallisesti emme olleet puuttuneet,

peruutettiin. Tällä oli voitettu ainakin se, että se mikä Creutzin

erottamistoimenpiteessä oli ollut kiusallista, oli poissa. Se ei enää

luonteeltaan ollut rangaistustoimenpide, vaan ainoastaan johdonmukainen

seuraus siitä, että hän häikäilemättömästi oli maasta karkoitettu. Koko

tämä asian vaihe merkitsi kanslerin peräytymistä. Eräillä tahoilla —

missä pääasiana pidettiin sitä muodollista laittomuutta, joka tapahtui

siinä että Creutzin nimi poistettaisiin yliopiston matrikkelista — ei

kuitenkaan tahdottu tunnustaa, että kanslerin uusi määräys oli mikään

voitto.

Uusmaalaisen osakunnan kuraattori ei ollut odottanut virallista

ilmoitusta rehtorilta Creutzin erottamisesta yliopistosta, vaan

oli ensimmäisen kirjelmän johdosta ottanut kysymyksen esille

osakunnassa, joka päätti lähettää asiasta kirjelmän rehtorille. Se

tuli minulle lokakuun 30 päivänä ja sisälsi ojentelevan esityksen

siitä, miten yliopiston täkäläisten viranomaisten pitäisi suhtautua

vallitsevaan sortojärjestelmään, sekä lausui sen toivomuksen, "että

yliopistoviranomaiset, jos he, antamatta yliopistolle mahdollisesti

koituvain seurausten ratkaisevasti vaikuttaa menettelyynsä,

kieltäytyvät millään tavalla olemasta mukana ylioppilas Creutzin

rankaisemisessa, tässä asiassa voivat olla vakuutettuja uusmaalaisen

osakunnan täydestä myötätunnosta". Mietittyäni asiaa päätin minä

lähettää kirjelmän takaisin osakunnalle, ja kirjoitin samalla

yksityisen kirjeen kuraattori Estlanderille, jossa lausuin, että

minä ainoastaan siten, etten virallisesti puuttunut kirjelmään,

voin pelastaa osakunnan ajattelemattomuudesta johtuneen

toimenpiteen seurauksista. Minä huomautin, ettei ollut sopivaa,

että ylioppilasosakunta siten ryhtyi arvostelemaan rehtorin ja

sijaiskanslerin suhtautumista ylemmän viranomaisen määräykseen.

Samalla kertaa kuin uusmaalaisessa osakunnassa päätettiin kääntyä

rehtorin puoleen, päätettiin myöskin lähettää kirjelmä muille

osakunnille, jossa selostettiin Rosenqvistin ja Creutzin tapaukset

ja lausuttiin samaa kuin minulle osoitetussa kirjelmässä. Muille

osakunnille annettiin se kehoitus että, jos ne "yhtyivät siihen

ajatukseen, joka oli määrännyt uusmaalaisen osakunnan; toimintatavan,

ne saattaisivat tämän käsityksensä yliopistoviranomaisten tietoon".

Kaksi osakuntaa, savo-karjalainen ja pohjalainen, ottivat kysymyksen

käsiteltäväksi, ennenkuin minä sain tiedon asiasta. Muiden osakuntien

inspehtoreja kehoitettiin pitämään huolta siitä, että asiaa ei

otettaisi viralliseen käsittelyyn pöytäkirjaan merkittäväksi, ja niin

tehtiinkin. Ei myöskään kahden ensinmainitun osakunnan pöytäkirjaan

otettu uusmaalaisen osakunnan kehoitusta. Pohjalainen osakunta päätti,

senjälkeen kuin se minulta oli saanut täydellisen selonteon niistä

tapauksista, joihin uusmaalaisen osakunnan kirjelmässä vedottiin,

lähettää kirjelmän takaisin uusmaalaiselle osakunnalle ja sen sijaan

kääntyä rehtorin puoleen ja lausua osakunnan huolen niitä uhkaavista

kurinpitorangaistuksista, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista.

Uusmaalaisessa osakunnassa herätti minun asiaan puuttumiseni

pitkän keskustelun. Estlander poistui, koska minä olin tehnyt

hänet vastuunalaiseksi toimenpiteestä. Inspehtori, professori

Chydenius, antoi, sen mukaan kuin hän minulle ilmoitti, ankaran

nuhteen osakunnalle ja koetti tehdä selväksi, että se oli mennyt

toimintavaltansa yli. Osa jäsenistä tahtoi, että osakunta vastaisi

jokaisesta kirjelmän sanasta ja pysyisi päätöksessään. Toiset

arvelivat, että osakunta oli menetellyt ajattelemattomasti ja että

sen avoimesti pitäisi se tunnustaa, toiset taas, että rehtori oli

väärinkäsittänyt kirjelmän, koska osakunta vain oli tahtonut viitata

siihen, että, jos yliopistoviranomaiset katsoivat sen ajan tulleen,

jolloin yliopisto saattoi antautua seurauksiltaan vakaviinkin

taisteluihin, niin he voisivat odottaa saavansa osakunnan kannatuksen

puolellensa. Valittiin toimikunta, ja kysymys otettiin käsiteltäväksi

seuraavassa kokouksessa. Pitkien keskustelujen jälkeen päätti osakunta

inspehtorinsa kautta antaa minulle selityksensä, että oli tapahtunut

väärinkäsitys, että osakunta "ei ollut tahtonut lausunnollaan vaikuttaa

mitään rehtorin virkatoimiin, joiden määrääjänä se oli tiennyt

jokaisessa tapauksessa olleen ainoastaan Herra Rehtorin omantunnon ja

hänen oman käsityksensä virkavelvollisuudestansa", vaan oli tahtonut

esille tuoda, "mitkä ajatukset ja tunteet uusmaalaisen opiskelevan

nuorison keskuudessa tähän kysymykseen nähden olivat vallinneet, sekä

ennen kaikkea, että tämän nuorison toivo oli se, että ne seikat,

jotka saattoivat uhata sen rauhallista yliopistollista opiskelua ja

esiintyä civis Creutzin asiaa järjestettäessä tahi muita samantapaisia

tulevaisuudessa, eivät millään ratkaisevalla tavalla pääsisi

vaikuttamaan yliopistoviranomaisten toimiin". Minä sanoin olevani

tyytyväinen tähän selitykseen. Se osoitti osakunnan hyvää tahtoa

järjestää ajattelemattoman teon seuraukset. Tällaisissa tapauksissa

ei voinut vaatia liian paljon nuorisolta, varsinkin kun, kuten tässä

tapauksessa, täytyi tuntea kunnioitusta ja myötätuntoa sen esiintymisen

perusmotiivia kohtaan. Minä olin toivonut, että asia tähän loppuisi,

mutta niin ei ikävä kyllä käynyt.

Sen mukaan kuin Danielson marraskuun lopulla oli saanut tietää, olivat

osakuntien toimenpiteet Creutzin asiassa tulleet kenraalikuvernöörin

tietoon, ja tämä aikoi tehdä siitä suuren asian yliopistoa vastaan,

mikä luultavasti alun pitäen oli kuulunut hänen tarkoituksiinsa. Hän

katsoi saaneensa uuden todistuksen siitä, että osakunnat, joihin hän

lähinnä tahtoi päästä käsiksi, olivat valtiollisia seuroja, jotka

olivat yliopistoviranomaisten suojeluksen alaisia. Kenraalikuvernöörin

välitön sekaantuminen estettiin, mutta Danielsonin mielipide oli,

että asiaa näissä olosuhteissa ei voitu muitta mutkitta sivuuttaa,

ja hän vaati minulta lähempää selontekoa siitä, mitä oli tapahtunut.

Neuvoteltuani inspehtorien kanssa lähetin minä seikkaperäisen

selonteon sekä sen mukana uusmaalaisen osakunnan inspehtorilta minulle

tulleen kirjelmän sekä jäljennöksen muille osakunnille osoitetusta

kirjelmästä. Yksityisesti kehoitin minä sijaiskansleria, ettei hän

tapahtuman johdosta ryhtyisi toimenpiteisiin kuraattori Estlanderia tai

uusmaalaista osakuntaa vastaan. Jos hän jotakin tekisi, saattaisi se

vain uudelleen tunteet kuohuksiin. Hän taipuikin siihen, mutta päätti

kuitenkin itse puhua Estlanderin kanssa asiasta. Tämä keskustelu oli,

niinkuin minä pelkäsin, uusien selkkausten alkuna.

Keskustelu oli tammikuun 22 päivänä 1904, ja sijaiskanslerin

tarkoituksena oli siten saada kyseessäoleva asia lopullisesti

päättymään. Danielson oli toivonut Estlanderin myöntävän, että

osakunnan esiintyminen oli ollut muodotonta, ja että hän lupaisi pitää

huolta siitä, että vastedes sellaista vältettäisiin. Kun Danielson

kysyi, kieltäytyi kuitenkin Estlander antamasta suullista vastausta

tai ryhtymästä mihinkään suulliseen selontekoon, ja sitäkin vähemmän

sitoutumasta mihinkään vastaisuuden varalta. Asian niin ollen katsoi

Danielson olevansa pakotettu keskeyttämään keskustelun ja kehoittamaan

Estlander ja seuraavan päivän kuluessa jättämään eronpyyntönsä

kuraattorintoimesta. Muussa tapauksessa katsoi sijaiskansleri olevansa

pakotettu ryhtymään toimenpiteisiin hänen erottamisekseen.

Minä kutsuin Estlanderin luokseni seuraavana päivänä ja keskustelin

pitkästi hänen kanssaan toivoen voivani taivuttaa häntä sovinnolliseen

selvittelyyn, mutta hän ei voinut ymmärtää, että hänen esiintymistänsä

vastaan sijaiskansleria kohtaan olisi mitään muistutettavaa, eikä

hän myöskään tahtonut suostua pyytämään eroa kuraattorintoimesta.

Wrede, jonka kanssa olin neuvotellut, kirjoitti minulle ja pyysi minua

koettamaan taivuttaa Danielsonia siihen, että hän antaisi syyttää

Estlanderia konsistorin edessä mieluummin kuin että itse erottaisi

hänet, lähinnä ajatellen sitä, millä tavalla nuoriso suhtautuisi

asiaan. Illalla oli sijaiskanslerilla neuvottelu minun ja inspehtori

Chydeniuksen kanssa. Asian jättäminen konsistorin käsiteltäväksi oli

kysymyksen alaisena, mutta minä puolestani en voinut ehdottomasti

olla asian puolella, koska sellaisesta oikeusjutusta, joka täytyi

pitää avoimin ovin, julkisuuteen tulisi seikkoja ja asianhaaroja,

jotka saattoivat käydä arveluttaviksi osakuntalaitokselle ja

yliopistolle. Eivät kenraalikuvernööri eikä kansleri olisi voineet

pysytellä toimettomina. Sijaiskansleri suostui kuitenkin siihen,

että Estlanderille vielä annettaisiin tilaisuus antaa tarvittavia

selityksiä, ennenkuin mihinkään ryhdyttäisiin.

Tämä jätti Chydeniukselle kirjelmän, joka sisälsi jonkunlaisen

selityksen niistä kysymyksistä, joihin hän oli kieltäytynyt vastaamasta

sijaiskanslerille, sekä antoi samalla Chydeniukselle luvan käyttää

kirjelmää niinkuin hän hyväksi näki. Chydenius lähetti kirjelmän

sijaiskanslerille, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että Estlander

sen kautta vain oli pahentanut asemaansa. Tammikuun 25 päivänä tuli

sijaiskanslerilta kirje, jossa sanottiin, että hän "oli katsonut

tarpeelliseksi, että Estlander pidätettäisiin kuraattorintoimesta

toistaiseksi ja kunnes siitä toisin voitaisiin määrätä". Samalla

kehoitettiin minua ryhtymään tästä johtuviin toimenpiteisiin. Minä

ilmoitin virallisesti asiasta osakunnalle ja määräsin fil. kand. R.

Furuhjelmin väliaikaisesti ottamaan haltuunsa kuraattorin toimet.

Chydenius lupasi olla läsnä osakunnan kokouksessa samana iltana ja

pitää huolta siitä, että kaikki sujuisi rauhallisesti, vaikka hän oli

vakuutettu siitä, että katkeroituminen sijaiskansleria kohtaan oli

suuri. Osakunta päätti esittää minulle pyynnön, että minä pyytäisin

sijaiskanslerilta selitystä niistä syistä, jotka olivat aiheuttaneet

hänen toimenpiteensä.

Minä kävin tässä tarkoituksessa sijaiskanslerin luona, joka lupasi

seikkaperäisesti perustella, missä suhteessa hän oli katsonut

Estlanderin tehneen itsensä syypääksi saamaan nuhteen. Jotta asia

sujuisi rauhallisemmin, päätti hän, ettei hän erottaisi Estlanderia,

vaan pidättäisi hänet virantoimituksesta. Helmikuun 1 päivänä sain

sijaiskanslerin kirjelmän siitä, että kuraattori oli pidätetty

virantoimituksesta kolmeksi kuukaudeksi. Kirjelmässä selostettiin

seikkaperäisesti uusmaalaisen osakunnan ja Estlanderin toimintaa.

Toisille osakunnille lähetetty kirjelmä leimattiin yritykseksi

"kiihoittaa niitä tottelemattomuuteen v.t. kanslerin mahdollisia

käskyjä vastaan". Ottaen huomioon sen, että osakunta oli "esittänyt

anteeksipyynnön" rehtorille, ei sijaiskansleri tahtonut toimeenpanna

mitään tutkintoa asiassa. Kun sijaiskanslerin kirjelmä luettiin

osakunnan kokouksessa helmikuun 2 päivänä, jätti Estlander kirjallisen

lausunnon, joka koski eräitä kirjelmän kohtia, sekä luopui

kuraattorintoimesta. Osakunnan keskuudessa pääsi se käsitys yleisesti

vallalle, että se ei valitsisi v.t. kuraattoria, koska se sellaisen

vaalin kautta näytti tunnustavan oikeaksi sijaiskanslerin menettelyn.

Chydenius koetti kokouksessa selvittää käsitteitä, mutta hän sai sen

vaikutelman, että tahdottiin saada vaikea tilanne kärjistymään.

Asia pantiin pöydälle, mutta sitä seuraavassa kokouksessa helmikuun 9

päivänä päätti osakunta olla valitsematta v.t. kuraattoria. Osakunta

katsoi että sillä vain oli oikeus mutta ei velvollisuutta vaaliin.

Osa kysymyksen käsittelyä varten asetetun toimikunnan jäsenistä oli

neuvotellut Wreden kanssa ja hän oli aivan ehdottomasti neuvonut

osakuntaa alistumaan ja ryhtymään vaaliin. Inspehtorikin oli antanut

samanlaisia kehoituksia, mutta turhaan. 12 päivänä sain Chydeniukselta

kirjelmän osakunnan päätöksestä, sekä sen tiedonannon, että hän

inspehtorina ei ollut siihen yhtynyt. Hän liitti mukaan myöskin

sanotussa tilaisuudessa sanelemansa lausunnon, jossa hän muun muassa

sanoi, että osakunta ei laillisesti saattaisi toimia ilman kuraattoria,

sillä aikaa kuin Estlander oli virantoimesta pidätettynä. Jos ei

seuraavan kokouksen aikana asianmukaisella tavalla toimeen määrätty

henkilö olisi hoitamassa kuraattorin tehtäviä, niin hänen mielestänsä

oli pakko toistaiseksi lakata inspehtorin toimestansa, josta myöskin

olisi seurauksena se, että osakunnan toiminta lakkaisi. Sitten kuin

päätös oli tehty, oli inspehtori pöytäkirjaan lausunut valittelunsa

siitä, että osakunta oli "laiminlyönyt sille kuuluvan kalliin oikeuden".

Neuvoteltuani inspehtorin kanssa määräsin minä heti osakunnan entisen

sihteerin, fil. kand. Eirik Hornborgin olemaan v.t. kuraattorina

huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä kuitenkin ilmoitti kirjeessä,

että hän ei voinut ottaa vastaan tehtävää, "koska hän ei silloisten

olojen vallitessa voinut saada osaksensa sitä luottamusta, jota

ilman kuraattorintoimen hoitaminen oli aivan mahdotonta", jonka

vuoksi hän pyysi päästä vapaaksi tehtävästä. Minä kutsuin hänet

luokseni ja huomautin, että hän ei ollut esilletuonut muita syitä

vapauttamiseksensa kuin sellaisia, joita kuka jäsen tahansa saattoi

esittää. Hän ymmärsi tämän täydellisesti ja tunnusti, että hänen

velvollisuutensa oli ottaa vastaan kuraattorintoimi, mutta että

solidaarisuus hänen toveriensa kanssa pakotti häntä kieltäytymään. Hän

aikoi kuitenkin alistaa asian toveripiirin harkittavaksi. Helmikuun 23

päivän kokouksessa pyysi hän ulkopuolella pöytäkirjan, että osakunnan

jäsenet lausuisivat ajatuksensa siitä, pitäisikö hänen ottaa vastaan

kuraattorin tehtävä vai eikö. Valtavalla enemmistöllä osakunta antoi

sen lausunnon, että Hornborgin ei pitäisi ottaa vastaan kuraattorin

tointa, jota hän asiain näin ollen ei sanonut tekevänsä; tämän jälkeen

Chydenius lopetti kokouksen. Minusta ei näyttänyt kohtuulliselta

eikä viisaalta syyttää Hornborgia konsistorin edessä hänen

kieltäytymisestään, koska hänen esiintymisensä oli ollut hyvin suora ja

rehellinen, ja hän tuskin olisi voinut menetellä toisin, kun osakunnan

kanta oli sellainen kuin oli. — A. Mörnen käydessä luonani näihin

aikoihin tuli myöskin uusmaalaisen osakunnan käyttäytyminen ristiriidan

aikana puheeksi. Hän myönsi, että se oli ollut poikamaista ja muistutti

koulukonventtia, mutta, sanoi hän, "sellaisia me uusmaalaiset olemme".

Kun lausuin sen toivomuksen, että he kuitenkin lopuksi tulisivat

järkiinsä, sanoi hän, että järkeä ei tässä asiassa ollut paljoakaan

käytetty, vaan ainoastaan tunnetta.

Sitten kuin inspehtorin kautta olin saanut virallisen tiedonannon

osakunnan menettelystä helmikuun 23 päivän kokouksessa, lähetin minä

kirjelmän sijaiskanslerille, jossa tein selkoa tilanteesta sekä

ehdotin, että ne määräykset, jotka olivat seuraamuksena siitä, että

osakunnalla ei ollut vakinaista kuraattoria virantoimituksessa,

olisivat voimassa siksi kunnes laillisessa järjestyksessä valittu

henkilö ottaisi haltuunsa kuraattorin tehtävät tai siitä muuten

säädettäisiin. Näiden mukaan lakkaisi osakunta toimimasta yleisesti

vallalla olevien asetusten mukaisesti, osakunnan kokoukset lakkaisivat,

ja sen jäsenet tulisivat käytökseensä ja muuhun elämäänsä nähden

rehtorin ja inspehtorin erikoisen valvonnan alaisiksi, jonka lisäksi

määräyksissä olisi sääntöjä osakuntaan liittymisestä, erotodistuksista,

todistuksista, taloudesta, juhlista ja apurahoista. Sijaiskansleri

vahvisti ehdotuksen.

Maaliskuun 3 päiväksi olin minä kutsunut kokoon osakunnan jäsenet

juhlasaliin, missä minä ilmoitin määräyksestä ja samalla kertaa

vakavasti puhuin silloisesta tilanteesta ja siitä vastuusta,

jonka osakunta oli ottanut kannettavaksensa tämän vastustavalle

kannalle asettumisensa kautta, josta voisi tulla kohtalokas koko

osakuntalaitokselle. Minä lopetin esitykseni suunnilleen seuraavalla

tavalla: "Pääasia tällä hetkellä on, että tämä asia voidaan selvittää

ilman mitään sekaantumista yliopiston korkeimman viranomaisen

puolelta. Minä pyydän Teitä senvuoksi muistamaan että jokainen yritys

olla tarpeellisessa määrässä huomioonottamatta Teidän täkäläisten

johtomiestenne arvovaltaa tai virkaoikeutta ehdottomasti aikaansaa

sen, että hallinnollinen painopiste nuorison asioiden suhteen

siirtyy korkeampia hallintopaikkoja kohti. Minä pyydän Teitä olemaan

vakuutettuja siitä, että samalla kuin minun siinä ikävässä asemassa,

johon Te olette minut saattaneet, on pakko täyttää virkavelvollisuuteni

järjestystä ja yliopiston etua silmälläpitäen, niin minä kuitenkin yhä

edelleen kuten tähänkin saakka olen hartaasti valvova uusmaalaisen

osakunnan ja sen jäsenten etua." Kaikki kävi rauhallisesti.

Osakunnan toiminta keskeytyi siis huhtikuun 25 päivään saakka. Tämä on

luultavasti ainoa kerta, jolloin sellaista on tapahtunut osakuntien

historiassa. Ei mitään merkittävää sattunut sinä aikana. Jonkunlainen

valtuusvaliokunta lienee osakunnan jäseniltä saanut tehtäväksensä

tänä aikana toimia osakunnan nimessä. Pari uusmaalaista illanviettoa

saatiin rehtorin luvalla pitää ja uusmaalaisten ylioppilasten

yhteisiä huviretkiä järjestettiin. Erään sellaisen retken johdosta

Westankvarniin tahtoi kuvernööri sekaantua asiaan, vedoten niihin

väliaikaisiin määräyksiin, joita oli annettu, mutta minä torjuin hänen

yrityksensä. Eräistä juoksevista asioista päätti rehtori ja inspehtori.

Huhtikuun 19 päivänä sain sijaiskanslerilta kirjelmän, jossa oli

pyyntö, että minä ennen virastapidättämisajan päättymistä "vakavasti

huomauttaisin Estlanderille hänen velvollisuuksistaan kuraattorina

tarkoin noudattaa voimassaolevia osakuntia koskevia asetuksia, samoin

kuin niitä lähempiä ohjeita, joita yliopistoviranomaiset voivat katsoa

tarpeelliseksi mainittujen asetusten nojalla tai virkavaltuuksiensa

perusteella muuten ilmoittaa". Minä suoritin tehtävän seuraavana

päivänä.

Siten oli tämä sekava juttu loppunut. Onneksi eivät kansleri eikä

kenraalikuvernööri olleet sekaantuneet tähän juttuun, vaikka he

tietysti tarkasti seurasivat sitä. Mutta he eivät saaneet mitään

aihetta sekaantumiseen, kun asia selvitettiin kokonaan asianomaisten

kesken ja osakunnan jäsenet sinä aikana, jolloin osakunta ei ollut

toiminnassa, käyttäytyivät lojaalisti ja hyvin. Mutta ei ole

epäilystäkään siitä, että Estlanderin syntiluettelo Plehwen kirjoissa

hänen käytöksensä johdosta osakunnan kuraattorina huomattavasti

lisääntyi, ja ristiriita uusmaalaisen osakunnan kanssa oli varmasti

osaltaan syynä siihen väkivaltaiseen toimenpiteeseen, joka kesällä niin

ankarasti kohtasi Estlanderia.

Seurauksena yllä selostetuista seikoista oli myöskin inspehtorin

vaihdos osakunnassa. Jo maaliskuussa pyysi Chydenius kirjallisesti

sijaiskanslerilta, ettei häntä seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi

ehdotettaisi uusmaalaisen osakunnan inspehtoriksi. Hän perusteli

pyyntöänsä niillä seikoilla, jotka lukuvuoden aikana olivat

vaikuttaneet häiritsevästi uusmaalaisen osakunnan elämään, ja antoi

kirjelmässä seikkaperäisen esityksen riita-asiasta. Kirjelmän

lopussa lausui hän: "Koska minä suuresti kunnioitan sitä lämmintä ja

avomielistä, vaikka toisinaan ymmärtämättömyydestä väärään suuntaan

johdettua oikeudentuntoa, joka mainituissa olosuhteissa on elähyttänyt

uusmaalaista osakuntaa, on minulle ollut perin kiusallista, että minun

inspehtorina on täytynyt muodollisista syistä paheksua päätöksiä,

joissa tämä tunne on ilmaantunut, sitäkin kiusallisempaa, kun minun

mielipiteeni on, että tätä nyt syntynyttä ristiriitaa olisi voitu

ja pitänyt välttää, jos Herra v.t. sijaiskanslerin puolelta olisi

menetelty osakuntaa kohtaan hienotunteisemmin ja tavalla, joka olisi

ollut paremmin sopusoinnussa yliopiston traditsionien kanssa."

Inspehtorin asema oli itse asiassa ollut hyvin vaikea. Osakunta lausui

toivomuksensa saada professori W. Pippingin inspehtoriksensa, ja hänet

nimitettiinkin siksi.

Kolmen yliopistonopettajan maastakarkoittaminen vuonna 1904.

Kesäkuun 4 päivänä 1904 kävi sijaiskansleri Danielson kenraali

Bobrikoffin luona, koska tämä oli lausunut uhkauksia yliopistoa

kohtaan. Kenraalikuvernööri oli hyvin kiihoittunut siitä sanelusta

pöytäkirjaan, jonka joukko professoreja konsistorin kokouksessa

toukokuun 11 päivänä oli tehnyt niiden erottamisrangaistusten johdosta,

joiden piti kohdata niitä ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois

asevelvollisuuskutsunnoista 1903. Hän tahtoi tietää niiden professorien

nimet, jotka olivat allekirjoittaneet tämän lausunnon, ja pyysi

saada pöytäkirjan. Danielson ei kuitenkaan sanonut voivansa suostua

tähän toivomukseen, koska hän ei vielä ollut ilmoittanut asiasta

kanslerille. Bobrikoff selitti tulevansa vaatimaan allekirjoittajien

tai muutamien heistä erottamista, ja tulisi hän sitten käyttämään

karkoitusoikeuttansa. Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta Danielson

luuli aikaisempien lausuntojen nojalla voivansa päättää, että hän

lähinnä tarkoitti Wredeä ja Th. Homénia. Bobrikoff lisäsi, että

jos joku karkoitus tulisi tapahtumaan, toimeenpantaisiin se ennen

valtiopäiväkutsun julkaisemista.

Konsistori oli toukokuun 31 päivän kokouksessa päättänyt lähettää

adressin kanslerille asevelvollisuusrangaistusten johdosta, pyytäen,

että kansleri esittäisi H. Majesteetilleen konsistorin siitä asiasta

ilmituoman huolen. Toivottiin sen kautta myöskin voitavan ehkäistä ne

toimenpiteet, jotka edellämainittu sanelu mahdollisesti saisi aikaan

yksityisiä yliopistonopettajia vastaan.

Sen johdosta, mitä oli tapahtunut, lähinnä kenraalikuvernöörin

uhkaavien lausuntojen johdosta, pidettiin kesäkuun 6 päivänä

neuvottelukokous eräiden virkatoverien kesken. Aamupäivällä oli kokous

sijaiskanslerin läsnäollessa, illalla toinen minun puheenjohdollani.

Kaikki kaupungissa olevat lausunnon allekirjoittajat olivat saapuvilla.

Danielson oli tuonut esille sen ajatuksen, että jos tilanne tulisi

hyvin vakavaksi yliopistolle, joku uhatuimmista vapaaehtoisesti eroaisi

virastaan, jotta sellaisella uhrauksella mahdollisesti vältettäisiin

väkivallanteko. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että

sellaista keinoa ei ainakaan sillä hetkellä pitäisi käyttää, koska

se olisi omiansa tekemään asianomaisille helpommaksi poistaa

epämieluiset yliopistonopettajat. Wrede selitti nimenomaan, että hän

ei eroaisi vapaaehtoisesti, vaan antaisi ennemmin erottaa itsensä

väkivallalla. Kaikki muut allekirjoittajat tahtoivat olla solidaarisia

saneluun nähden. Jos jotakuta kehoitettaisiin pyytämään eroa ja hän

seuraisi kehoitusta, katsoivat kaikki olevansa pakotettuja eroamaan

osoittaaksensa siten yhteenkuuluvaisuuden tunnettansa. Toisin olisi

asian laita, jos väkivaltainen erottaminen tulisi kysymykseen.

Yksimielisesti lausuttiin se toivomus, että sijaiskanslerin niin

pian kuin suinkin pitäisi matkustaa Pietariin tämän asian vuoksi,

ja että hän silloin myöskin veisi mukanaan konsistorin adressin,

siten osoittaaksensa kanslerille, että kaikki konsistorin jäsenet

asiallisesti olivat yksimielisiä. Virkatoverit toivoivat, että minäkin

lähtisin Pietariin, mutta minusta tuntui viisaimmalta, että Danielson

matkustaisi yksinään, koska konsistorin kirjelmän esittäminen, jos

sijaiskansleri ja rehtori yhdessä kävisivät Plehwen luona, saisi liian

juhlallisen ja virallisen luonteen ja alusta pitäen tekisi hänet

ankarammaksi. Yksityisempi keskustelu kanslerin ja sijaiskanslerin

välillä näytti minusta asian silloisessa vaiheessa edullisemmalta.

Lähetin senvuoksi viipymättä konsistorin kirjelmän sijaiskanslerille,

sekä oman lausunnon, jossa vahvistin oikeaksi selonteon tilanteesta,

jonka konsistori oli antanut, ja yhdyin sen pyyntöön.

Sijaiskanslerin käynti Plehwen luona tapahtui kesäkuun 8 päivänä. Sen

syytä ei tämä lähemmin tuntenut, minkä vuoksi Danielson teki selkoa

tapahtumista. Sanelu oli, huomautti hän, ollut ainoastaan pöytäkirjaan

liitetty mielipiteenilmaus, eikä ollut tarkoitettu julkisuutta varten,

mutta siitä oli ikävä kyllä mainittu Ruotsin sanomalehdistössä ja siten

oli se tullut myöskin kenraalikuvernöörin tietoon sekä herättänyt tämän

vakavaa paheksumista. Plehwe kysyi silloin, oliko allekirjoittajien

joukossa joku sellainen, jonka karkoittaminen tieteellisessä suhteessa

tietäisi suurempaa häiriötä yliopiston työlle, esim. Tigerstedt.

Danielson ilmoitti, että Tigerstedt ei kuulunut allekirjoittajiin,

ja että hän ylipäänsä oli pidättynyt ottamasta osaa politiikkaan,

mutta että niiden joukossa olivat m.m. A. Homén ja J.A. Palmén, jotka

olivat harjoittaneet intensiivistä tieteellistä työskentelyä ja joilla

siinä suhteessa oli korkea asema. Danielson jätti Plehwelle otteen

konsistorin pöytäkirjasta toukokuun II päivältä ja lisäsi, että suurin

osa konsistorin jäseniä ei tosin ollut yhtynyt rangaistavana pidettyyn

lausuntoon, mutta että konsistori yksimielisesti oli päättänyt lähettää

kanslerille kirjelmän, joka selittäisi asevelvollisuusrangaistuksista

johtunutta tilannetta, joka, yhdessä rehtorin erityisen kirjelmän

kanssa, oli virallista tietä lähetetty sijaiskanslerille. Plehwe luki

nopeasti läpi nämä asiakirjat. Danielson painosti, että tämä ei ollut

mikään vastalause, vaan ainoastaan niiden huolten esilletuominen, jotka

konsistoria painoivat. Plehwe myönsi, että kirjelmä oli sävyisästi

kirjoitettu, mutta se osoitti, että konsistorin jäsenet asettuivat

oppositsioniin hallitusta vastaan ja tahtoivat tukea kutsunnoista

poisjääneitä ylioppilaita. Jos sijaiskansleri lähettäisi kirjelmän

virallista tietä, esittelisi Plehwe sen kyllä H. Majesteetilleen, mutta

hänen täytyisi myös silloin vaatia yliopiston sulkemista ja muutamien

yliopistonopettajien poistamista. Niin kauan kuin maan olot olivat

olleet levottomat, voitiin yhtä ja toista jättää huomioonottamatta,

mutta jos yliopistossa jatkettaisiin vastustusta nyt, sitten kuin

maa oli oleellisesti rauhoitettu (!), ei sitä voitu sietää. "Jos

yliopisto", sanoi Plehwe, "tahtoi tulla Port Arthuriksi, täytyi

sen vastata teoistaan. Japanilaiset koettavat turhaan valloittaa

linnoitusta, mutta yliopisto ei voi pitää puoliaan." Hän ei sanonut

olevansa halukas uhkauksiin, kun oli kysymys yliopistonuorisosta,

sillä se katkeroitui vain siitä, vaan selitti, että olisi parempi heti

paikalla käydä lujasti asiaan. Hän antoi sijaiskanslerille vapauden

lähettää kirjelmän virallista tietä, jos tahtoi, mutta seuraukset

olisivat sellaiset kuin hän oli maininnut. Jos ei kirjelmää saapuisi,

niin saisi sijaiskanslerin ilmoitus olla niinkuin sitä ei olisi

ollutkaan; ei myöskään pöytäkirja-sanelu silloin aiheuttaisi mitään

toimenpidettä kanslerin puolelta. Wreden suhteen sanoi Plehwe, ettei

hän kuitenkaan tulisi vastustamaan kenraalikuvernöörin vaatimuksia, jos

tämä niitä esittäisi.

Kesäkuun 13 päiväksi olin kutsunut kokoon ne professorit, jotka olivat

kaupungissa. Sijaiskansleri ilmoitti Pietarin matkansa tulokset

ja pyysi konsistorin jäsenten lausuntoa siitä, katsoivatko he,

että kirjelmä, uhkauksesta huolimatta, pitäisi lähettää. Erilaisia

mielipiteitä lausuttiin, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että ei

voitu muuta kuin kehoittaa sijaiskansleria tavallisessa järjestyksessä

lähettämään kirjelmän kanslerille, koska päinvastainen teko täytyi

käsittää perääntymiseksi konsistorin puolelta. Kysymystä ratkaisemaan

päätettiin kutsua kokoon kaikki konsistorin jäsenet heinäkuun 1

päiväksi.

Muutamia päiviä myöhemmin, kesäkuun 16:ntena, tapahtui murhayritys

Bobrikoffia vastaan ja hänen kuolemansa, jonka kautta aivan uusi

tilanne muodostui. Millaisiksi olosuhteet nyt muodostuisivat ja missä

määrin yliopistoa tapaus koskisi, oli mahdotonta ennakolta aavistaa,

vaikka näyttikin todennäköiseltä, että uusia väkivallantekoja

lähinnä seuraisi tätä tapahtumaa. Ilman yhteyttä sen kanssa, mitä

sitten tapahtui, ei varmaankaan ollut se seikka, että uusmaalaisen

osakunnan kuraattori, dosentti E. Estlander, kutsuttiin niihin

poliisitutkintoihin, jotka toimeenpantiin heti murhan jälkeen. Häneltä

kysyttiin, keiden osakuntatoverien kanssa Eug. Schauman enimmän oli

seurustellut. Estlander kieltäytyi luonnollisesti antamasta tarkempaa

vastausta, jonka johdosta hänet vangittiin, mutta vuorokauden kuluttua

jälleen päästettiin vapaaksi.

Kesäkuun 19 päivänä saapui ministerivaltiosihteerin apulainen Oerstrœm

Helsinkiin Bobrikoffin kuoleman johdosta. Danielsonille antamansa

ilmoituksen mukaan näytti hän luulevan, että tapahtuma ei tulisi

millään tavalla vaikuttamaan yliopistoon. Saman päivän iltana,

ennenkuin hän palasi Pietariin, antoi hän kuitenkin Danielsonille

tiedon, että hän oli saanut sähkösanoman Plehweltä, jossa sanottiin,

että yleinen mielipide Venäjällä oli hyvin kiihoittunut murhan

johdosta ja että asia ei voinut päättyä ilman uhria suomalaisten

puolelta. Yliopistossa täytyi tapahtua erottamisia ja tällöin mainitsi

Oerstrœm Wreden, Th. Homénin ja Estlanderin, joiden nimet kaikesta

päättäen olivat sähkösanomassa. Danielson sanoi, että hän ensi tilassa

tulisi Pietariin. Me sovimme siitä, että minä tulisin mukaan, jota

myöskin kaupungissa olevat virkatoverit kannattivat. 20 päivän iltana

kokoontuivat nämä minun luokseni. Mieliala oli hyvin raskas. Runeberg

huomautti, että oli toivottavaa, että konsistorin kirjelmä nyt

saatettaisiin perille, ja siitä olin minä samaa mieltä. Sijaiskanslerin

kanssa sovittiin, että alkuperäinen kirjelmä otettaisiin mukaan.

21 päivän iltana matkustimme Pietariin. Danielson meni heti Oerstrœmin

luokse ilmoittamaan tulomme ja pyytämään puheillepääsyä Plehwen

luokse. Hän jätti samalla Oerstrœmille kaikki asiakirjat, sekä

pöytäkirjasanelun että myöskin konsistorin kirjelmän. Danielson meni

sitten Plehwen luokse, jonka kanssa hänellä oli pitkähkö keskustelu.

Plehwe tuntui rauhalliselta ja esiintyi verrattain ystävällisesti. Hän

vakuutti, että hän yhä edelleen piti kanslerintointansa kunniakkaana

tehtävänä ja hän toivoi voivansa jättää yliopiston loukkaamatonna

seuraajallensa. Mutta tilanne oli vakava ja uhrauksia yliopiston

puolelta tarvittiin. Hän oli aikonut vaatia Wreden, molempien Homénien

ja "nuoren professori" Estlanderin poistamista. Danielson huomautti,

ettei yliopistoa millään tavalla voitu pitää vastuunalaisena murhasta,

ja jo pelkkä ajatus, että niin voisi olla asian laita, olisi loukkaus

yliopistoa kohtaan. Wreden koko luonnonlaatu oli sellainen, että

väkivallantekojen täytyi olla hänelle vieraita. Plehwe uskoi sen

myöskin ja arveli, että Wrede normaalisissa olosuhteissa olisi hyvin

kykenevä ja kunnollinen henkilö. Mutta hänen osansa yliopistossa

oli sama kuin Mechelinin koko maassa ja hänen vaikutusvaltansa

vastarintasuuntaan oli suuri. Estlanderia sitävastoin ei, Plehwen

mielipiteen mukaan, voinut pitää aivan vapaana vastuusta tai

siveellisestä osallisuudesta siihen mitä tapahtunut oli. Keskustelun

aikana huomautti Danielson edelleen miten arveluttava sellainen

väkivallanteko kuin professorien erottaminen olisi, ja hän tahtoi

esittää, eikö mikään lempeämpi toimenpiteen muoto voisi tulla

kysymykseen, että esim. annettaisiin virkavapautta kyseessäoleville

henkilöille vuodeksi velvoittaen heidät tämän ajan oleskelemaan

ulkomailla. Plehwe lupasi ajatella asiaa.

Myöhemmin päivällä kävimme sijaiskansleri ja minä yhdessä Oerstrœmin

luona, jolloin me, Plehwen lausuntojen johdosta, painostimme sitä,

että yliopistoa ei millään järjellisillä perusteilla eikä mitenkään

saattanut pitää vastuunalaisena väkivallanteosta, mikä oli tapahtunut.

Eug. Schauman oli eronnut yliopistosta vuonna 1899, eikä siis

ollut kuulunut tähän laitokseen viimeisinä levottomina vuosina. Me

koetimme selittää sitä Schaumanin sielullista kehitystä, joka oli

johtanut hänet murhaan, varsinkin korostaen sitä katkeruutta, jonka

kasakkojen pahoinpitely mellakoissa kaksi vuotta aikaisemmin oli

herättänyt hänessä. Ajateltujen erottamisten suhteen emme ainoastaan

painostaneet niiden laittomuutta vaan esitimme myöskin ne haitat, joita

ne yliopistolle tuottaisivat. Mitä A. Homéniin tulee, huomautimme

erittäin, mikä arveluttava aukko lääketieteellisen opetuksen alalla

syntyisi, jos hänet poistettaisiin lyhyeksikin ajaksi. Hän oli myöskin

kokonaan poliittisen elämän ulkopuolella, vaikka hänen luonnonlaatunsa

oli sellainen, että hän mielellänsä ryhtyi vastalauseisiin

oikeusasioissa. Oerstrœm arveli, että hän jäisi kokonaan vapaaksi. Kun

oli puhe niistä toimenpiteistä, joihin pöytäkirja-sanelu johtaisi,

selitin minä nimenomaan virkatoverien toivomuksen mukaisesti, että

kaikki allekirjoittajat olivat tahtoneet olla solidaarisia ja samassa

määrässä vastuunalaisia lausunnosta. Oerstrœm vastasi siihen, ettei

sanelua yksinään, vaan myöskin aikaisempaa käyttäymistä oli tässä ollut

otettava huomioon. Elettiin kiihtyneen yleisen mielipiteen painon alla,

joka vaati uhreja.

Oerstrœm tahtoi nyt antaa takaisin sijaiskanslerille konsistorin

kirjelmän. Minä selvitin silloin hänelle, miten vaikeaan asemaan

konsistorin jäsenet joutuisivat, jos heidän täytyisi antaa lausuntonsa

kirjelmän lähettämisestä sijaiskanslerin kautta. Jos, kuten oli

otaksuttavaa, suurin osa heistä kehoittaisi sijaiskansleria lähettämään

kirjelmän, eikä tämä sen arveluttavien seurausten vuoksi tahtoisi ottaa

vastuullensa sen tekemistä, saisi sijaiskansleri osaksensa paljon

moitetta professorien ja ylioppilasten puolelta. Minä vetosin senvuoksi

Oerstrœmiin, kysyen eikö hän voisi pitää kirjelmää, kun hän sen kerran

oli vastaanottanut, jonka kautta enemmät selkkaukset voitaisiin

välttää. Jonkun verran epäröityään suostui hän siihen. Kirjelmä voitiin

siis katsoa virallisesti asianomaiseen paikkaan jätetyksi. Konsistorin

jäsenten kutsuminen kokoon heinäkuun 1 päiväksi ei siis enää ollut

tarpeellista.

Senaatti julkaisi kesäkuun 22 päivänä Bobrikoffin murhan johdosta

virallisen lausunnon, joka teki kiusallisen ja masentavan vaikutuksen.

Syy vyörytettiin "pahansuopien kiihoittavan toiminnan" niskoille.

Minulla oli syytä pelätä, että tämä asiakirja hajoittaisi perustan

meidän ponnistuksiltamme Pietarissa sekä että toimenpiteet yliopistoa

vastaan tulisivat olemaan paljon ankarammat kuin mitä olimme toivoneet.

Tämä pelko toteutuikin hyvin pian.

Kun heinäkuun 3 päivän iltana olin käynnillä Tuusulan pappilassa,

ilmoitettiin minulle puhelimitse kaupungista, että professori Th. Homén

oli vangittu. Samana päivänä en enää voinut päästä kaupunkiin, jonka

vuoksi matkustin sinne seuraavana aamuna. Sitten kuin yksityistä tietä

olin saanut varmuuden siitä, että vangitseminen todella oli tapahtunut,

lähdin minä poliisikamariin, mutta en tavannut poliisimestaria enkä

hänen apulaistaan. Etsivässä osastossakaan ei ollut ketään komisariota

saapuvilla, josta päätin, että jonkin suuremman saaliin etsiminen

oheenliittyvine kotitarkastuksineen oli paraillaan käynnissä. Minä

kävin silloin kuvernööri Kaigorodoffin luona hänen asunnossaan

ja sain häneltä tietää, että sekä Homén että myöskin Estlander

oli vangittu ja saman päivän aamuna viety junalla itäänpäin. Kun

minä kiihtyneenä kysyin, kuinka tämä oli voinut tapahtua, vastasi

kuvernööri ilmoittamalla minulle kahden kenraalikuvernöörille tulleen

kirjelmän sisällön, toinen koskeva Homénia, toinen Estlanderia,

joissa heidät käskettiin vangita ja viedä Venäjälle sisäministerin

enempiä toimenpiteitä odottamaan. Edellisessä kirjelmässä vedottiin

Hänen Majesteettinsa päätökseen kesäkuun 20 (?) päivältä. Molemmista

sanottiin, että he olivat haitallisia maan sisäiselle rauhalle.

Kuvernööri selitti, että asia oli hänelle aivan outo. Hän oli

ainoastaan täyttänyt määräyksen. Kun tulin kuvernöörin luota, ajoi eräs

herrasmies ohitseni, pysäytti hevosen ja ilmoitti, että Wreden asuntoa

Tehtaankadulla vartioivat santarmit. Minä pelkäsin silloin pahinta

hänen puolestansa ja sain illalla puhelimitse varman tiedon siitä, että

hänkin oli vangittu.

Homénin vangitseminen tapahtui heinäkuun 3 päivän iltana

rautatienasemalla, kun hän oli aikeissa matkustaa

suoviljelysyhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Hänet pidettiin yli

yön poliisivankilassa, vietiin seuraavana aamuna Malmille ja sieltä

edelleen Pietariin. Estlander vangittiin kotonansa vielä makuulla

ollessaan 4 päivänä klo 1/2 6 aamulla ja vietiin samoin Malmille sekä

edelleen samassa junassa kuin Homén. Molempien luona toimitettiin

kotitarkastus ja vietiin kirjeitä ja papereita. — Tapahtuneen johdosta

telefonoin Danielsonille, joka oli huvilassaan Vesijärvellä, ja hän

saapui 5 päivän aamuna Helsinkiin. Neuvoteltuamme tilanteesta päätimme

matkustaa Pietariin.

Me matkustimme heinäkuun 7:ntenä illalla. Hotelliin saapuessamme

saimme professorinrouva Homénilta ja valtioneuvoksetar Estlanderilta,

jotka aikaisemmin olivat matkustaneet Pietariin, kuulla, että

Wrede oli vapaana ja asui Grand Hotellissa, jotavastoin toiset

yliopistonopettajat olivat vangittuina Spalernaja-vankilassa.

Danielson meni Plehwen luokse, minä lähinnä Oerstrœmiä tapaamaan,

joka ei kuitenkaan ollut kotona. Minä läksin silloin Wreden luokse

ja tapasin hänet terveenä ja reippaana sekä hyvällä mielellä. Hän

kertoi lähemmin vangitsemisestaan, Pietariin viennistä ja mitä hänelle

siellä oli tapahtunut, todella jännittäviä kokemuksia. Vangitsemisen

ja kotitarkastuksen Wredebyssä oli toimittanut komisario von Gross,

entinen ylioppilas ja uusmaalaisen osakunnan jäsen siltä ajalta,

jolloin Wrede oli inspehtorina. Noin 15 poliisia ja santarmia oli ollut

mukana, koska pelättiin vastustusta alustalaisten puolelta. Edellisenä

päivänä oli Wrede viettänyt tyttärensä kuulutuksia, jonne suku oli

kokoontunut, ja alustalaiset olivat kutsutut juhlaan. Tilaisuudella

oli ollut hyvin juhlallinen leima, ja alustalaiset olivat lämmöllä

ja kiitollisuudella osoittaneet kunnioitustansa isännällensä. Jo

silloin oli salapoliiseja ollut sijoitettuna seudulle. Klo 8 aamulla

saapuivat poliisit, toimittivat kotitarkastuksen ja veivät Wreden

majataloon, jossa häntä pidettiin vartioituna, jonka jälkeen hänet

vietiin Kouvolaan. Täällä hän sai hotelliin suljettuna odottaa

yöjunaa, jolla matkustettiin Pietariin. Mikä kohtalo hänen osaksensa

tulisi, sitä ei Wrede tiennyt. Vangitsemiskäskyssä oli vain sanottu,

että hänet vietäisiin tutkintovankilaan Pietariin. Pääkaupunkiin

saavuttua vietiin hänet katettuihin vaunuihin, joihin myöskin eräs

santarmiupseeri asettui, mutta hän ei tiennyt minne mentiin. Hänet

vietiin erääseen suureen rakennukseen, sai odottaa eräässä huoneessa,

sitten häntä pyydettiin astumaan toiseen huoneeseen, jossa hän huomasi

seisovansa vastakkain — Plehwen kanssa. Hänet oli nimittäin viety

sisäministeriöön. Plehwe oli kohtelias Wredelle, sanoi kuulleensa

hyvää hänestä ja että hän suuresti kunnioitti hänen luonnettaan

ja tieteellistä toimintaansa, mutta hänen poliittinen työnsä oli

vahingollista. Plehwe tahtoi johtaa keskustelun politiikkaan, mutta

Wrede pyysi, ettei hänen tarvitsisi lausua mielipidettänsä, koska hän

ei siellä ollut vapaana miehenä vaan vankina. Plehwe tahtoi kuitenkin

tietää Wreden ajatuksen kenraalikuvernöörin murhasta, jota tämä,

samoinkuin kaikkia, väkivallantekoja, sanoi paheksuvansa. Plehwe koetti

väittää, että murhan olivat alkuperin suunnitelleet Tukholmassa olevat

suomalaiset poliitikot, mutta Wrede sanoi että se oli täydellinen

erehdys. Hänellä oli hyviä ystäviä karkoitettujen joukossa, kuten

Mechelin, Gripenberg, Nybergh ja von Born, ja hän voi vakuuttaa, että

oli mahdotonta olettaa heillä olevan sellaisia tendenssejä. Plehwe

sanoi, että kun Aftonbladet jo samana päivänä, kun siinä oli tiedonanto

murhasta, voi esittää murhaajan valokuvan, niin osoitti tämä, että

aikomus etukäteen oli ollut tunnettu. Plehwe tarjosi Wredelle vapauden

palata Suomeen, jos hän lupaisi olla sekaantumatta politiikkaan.

Sellaista sitoumusta ei Wrede kuitenkaan sanonut voivansa antaa,

koska hänelle asemansa ja edellisen toimintansa vuoksi oli mahdotonta

olla lausumatta mielipidettään poliittisista kysymyksistä, kun siinä

suhteessa häneen vedottiin, mutta hän kysyi, eikö hän saisi oleskella

ulkomailla. Kysyttäessä, mihin hän siinä tapauksessa asettuisi, ei

Wrede sanonut olevansa valmis kysymykseen vastaamaan, mutta arveli,

että hän valitsisi jonkun saksalaisen yliopistokaupungin tieteellisten

töittensä vuoksi. Mahdollisesti, olisi hän myöskin pakotettu tässä

tarkoituksessa käymään Ruotsissa. Tähän vastasi Plehwe, että jos Wrede

olisi ehdottanut Nizzaa tai Genuaa, olisi hänen pyyntöönsä ilman

muuta suostuttu. Toistaiseksi saisi hän jäädä Venäjälle johonkin

läheiseen paikkaan. Tulevan vuoden alussa voisi hän lähettää pyynnön,

että saisi matkustaa ulkomaille. Wrede oli nyt vapaa ja sai valita

asunnon jossakin hotellissa, kunnes kysymys hänen oleskelupaikastaan

ratkaistaisiin. Vihdoin ilmoitti Plehwe hänelle, että hän voi pyytää

eroa virastaan ja saada eläkkeen. Wrede pyysi saada punnita asiaa ja

hän näytti, puhuessani hänen kanssaan, taipuvaiselta niin tekemään,

koska hänen joka tapauksessa oli mahdoton hoitaa virkaansa.

Wrede tuli mukanani läheiseen hotelliini, jossa me söimme aamiaista.

Pian saapuivat sinne myös C. Armfelt ja Danielson, jotka molemmat

olivat olleet Plehwen luona. Tämä oli Armfeltille sanonut saaneensa

hyvän käsityksen Wredestä, jonka karkoituspaikan ei tarvinnut

olla kovin kaukana. Armfelt oli ehdottanut jotakin paikkaa

Itämerenmaakunnissa, esim. Tallinnaa tai Riikaa. Plehwe oli suostunut

Tallinnaan. Tämä oli Wredelle hyvin mieluista. Danielsonille oli Plehwe

lausunut ajatuksensa Wredestä samaan suuntaan kuin Armfeltille. Toiset,

Homén ja Estlander, täytyi, arveli hän, asettaa aivan toiseen luokkaan.

Heillä oli toinen luonnonlaatu kuin Wredellä eikä ollut mitään takeita

siitä, etteivät he pakenemalla karttaisi karkoitusrangaistusta.

Danielson mainitsi, että mielet tapahtuman johdosta olivat hyvin

kiihoittuneet, sekä että mahdollisesti oli odotettavissa vastalauseita

ja mielenosoituksia yliopistossa, johon Plehwe vastasi, että siinä

tapauksessa suljettaisiin yliopisto. Keskustelun kuluessa sanoi

hän, että yliopiston joko täytyi pysyä sellaisena kuin se oli tai

tehtäisiin siitä jotakin vallan muuta. Puolinaisuudet eivät kelvanneet.

Oppositsionin täytyi yliopistosta lakata. — Danielson ilmoitti

Plehwelle, että minä olin kaupungissa, ja esitti pyynnön, että minä

saisin käydä vangittujen yliopistonopettajien luona, johon Plehwe

suostui ja antoi määräyksen, että minulla oli lupa vapaasti käydä

vankilassa.

Minä lähdin viipymättä poliisidepartementtiin, esitin asiani

johtajalle, joka telefonoi vankilaan, että minut päästettäisiin

sisään. Minä menin Spalernajaan ja sain ensin puhua Homénin ja sitten

Estlanderin kanssa. Molemmat olivat hillittyjä, mutta näyttivät

kuitenkin jonkun verran levottomilta kohtalostaan. Molemmat lausuivat

toivomuksen, että saisivat matkustaa yhdessä ja että heitä ei

karkoitettaisi kovin kauas. Vankilan kohtelusta eivät he voineet

valittaa. Estlander oli vähän aikaisemmin saanut tavata äitiänsä ja

Homén kälyänsä.

Sekä Wrede että Estlanderin äiti ja eno, G. Federley, joka myöskin oli

Pietarissa, olivat pyytäneet minua henkilökohtaisesti käymään Plehwen

luona, ja minä pidin itsekin sitä välttämättömänä, kun Danielson

oli pääasiallisesti puhunut Wreden puolesta ja hänellä oli ollut

vain vähän tilaisuutta tehdä jotakin Homénin ja Estlanderin hyväksi.

Federley oli samana päivänä pyytänyt audienssia Plehwen luokse, mutta

ei ollut päässyt hänen luokseen, vaan oli saanut olla muiden anojien

kanssa etuhuoneessa, kun ministeri oli tehnyt kierroksensa. Federleyn

esitykseen oli hän ainoastaan vastannut: "Estlander lähetetään

Wjatkaan."

Seuraavana aamuna lähdin minä Plehwen kesäasunnolle Apteekkarinsaarelle

ja pääsin hänen puheilleen lyhyen odotuksen jälkeen. Kun minä pyysin,

että molemmat vangitut yliopistonopettajat saisivat olla yhdessä

karkoituksen aikana, ja ettei heitä lähetettäisi kovin kaukaiseen

paikkaan, lausui Plehwe, että niinkuin hän asetti Wreden toiseen

luokkaan kuin toiset, tahtoi hän myöskin tehdä jyrkän eron Homénin ja

Estlanderin välillä. Edellinen oli "grand agitateur", jälkimmäinen

kuului siihen piiriin, josta "murhaaja" Schauman oli lähtöisin.

Vastaväitteeseeni viimemainittuun asiaan nähden kohautti Plehwe vain

hartioitaan. Homén voisi päästä Novgorodiin, Estlanderin täytyi joutua

kauemmaksi, "plus loin". Minä lausuin, että jollei hän halunnut suostua

pyyntööni Estlanderin vuoksi, niin toivoin kuitenkin, että hän tekisi

sen Homénin vuoksi, jonka henkinen rakenne ja luonnonlaatu ehdottomasti

vaativat, ettei häntä jätettäisi yksinään. Sitäpaitsi pyysin Plehweä

ottamaan huomioon, että nuorison mieliala väkivallanteon johdosta

oli hyvin kiihoittunut ja helposti voisi purkautua levottomuuksiin,

jos Estlanderin kohtalo tulisi hyvin kovaksi. Mutta Plehwe sanoi:

"Teidän asianne on estää epäjärjestyksiä." Minä huomautin siihen,

että tehtäväni tässä suhteessa muodostuisi paljon helpommaksi, jos

Hänen Ylhäisyytensä tahtoisi suostua pyyntööni, että Estlanderia

kohdeltaisiin lempeästi. Plehwe sanoi silloin, että minä olin ollut

liian heikko (trop faible) nuorisoon nähden ja että minun nyt piti

näyttää, mitä voin saada aikaan. Hän sanoi tämän kovalla ja ärtyneellä

äänellä, jollaista hän ei ennen ollut käyttänyt keskustelussa

kanssani. Minä esiinnyin kuitenkin täysin rauhallisena ja tyynenä.

Hänen puhetapansa tuli jälleen hillityksi, vaikkei ystävälliseksi.

Minä pyysin Homénille samaa oikeutta kuin Wredelle mitä eronpyyntöön

ja eläkkeeseen tulee, johon Plehwe vähän epäröityään suostui. Mutta

Estlander, sanoi hän, ei saa toivoa mitään eläkettä, johon minä

huomautin, ettei hänellä siihen ollut oikeuttakaan. Sitten kuin

vielä kerran olin toistanut pyyntöni, että Homénia ja Estlanderia ei

erotettaisi toisistaan, ja kun Plehwe, vastaamatta suoraan siihen,

lausui, että asia ratkaistaisiin muutaman päivän kuluttua, oli

audienssi lopussa. Se oli viimeinen ja samalla epämiellyttävin käyntini

Plehwen luona, mutta minä poistuin se vaikutelma mielessäni, että

käynti ei ollut Estlanderiin nähden ollut aivan turha.

Myöhemmin päivällä kävin vielä kerran vankilassa ja puhuin

erityisesti Homénin kanssa, lähinnä käynnistäni Plehwen luona.

Eronpyyntökysymyksestä oli hänellä toinen käsitys kuin Wredellä ja

hän oli hyvin kahden vaiheella, tulisiko hän käyttämään sitä etua,

jota hänelle oli tarjottu. Minä otin lopulliset jäähyväiset häneltä ja

Estlanderilta.

Heinäkuun 14 päivänä sain tiedonannon, joka vallitseviin oloihin

nähden oli ilahuttava, nimittäin että Estlander saisi seurata Homénia

Novgorodiin, joka heille kummallekin oli määrätty karkoituspaikaksi 5

vuoden ajaksi. He matkustivat 13 päivän iltana, sekä E. Schybergson,

joka niinikään oli karkoitettu Venäjälle. Samaan aikaan oli Wrede

lähtenyt Tallinnaan. Hänenkin karkoitusaikansa oli määrätty viideksi

vuodeksi.

Kahta viikkoa myöhemmin ei Plehweä enää ollut. Pommiattentaatti

oli päättänyt hänen elämänsä heinäkuun 28 päivänä. Sitä ennen

oli hän kuitenkin ehtinyt suunnata yliopistoon iskun, joka oli

sattunut syvemmin kuin mikään aikaisempi. Tulisiko hänen tahtonsa

ja työnsä hänen poismenonsakin jälkeen pysymään ja kuinka kauan?

Siihen kysymykseen ei kukaan silloin voinut vastata, eikä rohjennut

ylen suuria kuvitella, vaikka hiljaisuudessa olisikin toivonut

valoisampien aikojen tulevan. Väsyneenä ja kaikkien vaikeuksien

ja huolten kuluttamana — ja sitten kuin virallisesti olin ollut

läsnä Plehwen hautajaisissa Pietarissa — matkustin minä elokuun

alussa ulkomaille kuukaudeksi. Menomatkalla tapasin Wreden

Tallinnassa. Hän oli minun välitykselläni saanut kuvernööriltä

takaisin takavarikoidut tieteelliset käsikirjoituksensa ja oli nyt

innokkaasti ryhtynyt työhönsä. Hän oli yhä edelleen päättänyt jättää

erohakemuksensa, mutta tahtoi lykätä sen syyskuun alkuun. Myöhemmin

päätti hän armahdusjulistuksen johdosta vieläkin odottaa ja vihdoin

kehittyivät olosuhteet sellaisiksi, että hän kokonaan voi luopua

eronpyyntöajatuksesta. Wreden kannan tähän kysymykseen oli etupäässä

määrännyt hienotunteisuus yliopistoa ja varsinkin konsistoria kohtaan,

joka olisi tullut hyvin vaikeaan asemaan, jos erottaminen olisi tullut

kysymykseen. Hän ei kuulunut niihin, jotka kaikissa olosuhteissa

pitävät kiinni oikeuksistaan, seurauksista välittämättä.

Ulkomailta palatessani tapasin Tukholmassa Mechelinin. Hän oli hyvin

toivorikas ja lausui vakaumuksenaan, että maanpakoon ajetut muutaman

kuukauden kuluttua saisivat palata kotimaahan. Luulin voivani nähdä

siinä vain ilmauksen hänen suuresta optimismistaan. Mutta kotiin

tullessani syyskuun alussa huomasin minä itse asiassa tilanteen ja

mielialan oleellisesti muuttuneen. Ahdistavien siteitten höltyminen

oli selvästi havaittavissa. Se tunne oli vallalla, että taantumus oli

lähtenyt peräytymään, ainakin joksikin aikaa. Uusi kenraalikuvernööri,

ruhtinas Obolenskij, oli tehnyt juhlallisen kiertonsa ympäri maan ja

useamman kerran lausunut sovittavaan suuntaan käyviä ajatuksia.

Valiopäiväkutsumus oli julkaistu. Sanomalehtien kieli oli paljon

vapaampaa kuin aikaisemmin, ja esitettiin vaatimuksia diktatuurin

poistamisesta. Bobrikoffin ja Plehwen murhat olivat paljastaneet syvän

yhteiskunnallisen tyytymättömyyden ja sen seuraukset. Sotanäyttämöllä

sattuneet vastukset olivat osoittaneet Venäjän taantumuksellisen

virkamiesjärjestelmän onttouden ja pakottaneet hallituksen koettamaan

poistaa niitä sisäisiä vaaroja, jotka yhä kasvava tyytymättömyys oli

tuonut muassaan. Perintöruhtinaan syntymä oli mahdollisesti tehnyt

Hänen Majesteettinsa mielen valoisammaksi. Uudesta sisäministeristä,

jonka nimitys viipyi kauan, otaksuttiin tulevan Plehwen hallinnon

vastustaja.

Näissä muuttuneissa olosuhteissa oli sekä luonnollista että

välttämätöntä, että konsistori toimi karkoitettujen hyväksi, sitä

suuremmalla syyllä kun nyt voitiin päästä yksimielisyyteen. Oli tehty

ehdotus kirjelmään, joka oli esillä minun kotiin tullessani. Sitten

kuin sitä oli jonkun verran muutettu ja lievennetty, hyväksyttiin

ehdotus yksimielisesti konsistorin jäsenten yksityisessä kokouksessa

syyskuun 12 päivänä ja päätös vahvistettiin pöytäkirjaan lukukauden

avajaiskonsistorissa seuraavana päivänä. Kirjelmä, jossa m.m.

esitettiin oikeusturvattomuuden turmiollisia seurauksia ja sen

vaikutusta yliopistoon, päättyi pyyntöön, että karkoitetut opettajat

jälleen saisivat ryhtyä toimintaansa yliopistossa.

Konsistorin lausunnon antaminen oli sitäkin välttämättömämpää,

kun nuoremmat yliopiston opettajat ja ylioppilaat muuten olisivat

toimeenpanneet mielenosoituksen. Heti kotiintultuani kävi luonani

kummankin ryhmän puolesta lähetystöt, jotka ilmoittivat, että oli

ajateltu toimeenpanna lakko lukukauden alussa. Se saatiin estetyksi,

ja siihen vaikutti suuresti konsistorin yksimielinen esiintyminen,

ehkä myöskin se seikka, että minä avajaispuheessani selvästi ja

suoraan toin ilmi ne tunteet, jotka karkoituksen johdosta vallitsivat

yliopiston opettajien ja oppilaitten mielissä. Ylioppilasten vastalause

väkivallanteon johdosta luettiin kuitenkin avajaistilaisuudessa.

Sijaiskansleri ja minä olimme syyskuun 9 päivänä, heti kotiintuloni

jälkeen, käyneet ruhtinas Obolenskijn luona. Keskustelu oli aluksi

koskenut yleisiä asioita, mutta Danielson johti sen karkoitettuihin

yliopistonopettajiin. Minä pysyttelin silloin passiivisena, koska

tahdoin olla vapaa voidakseni olla täysin solidaarinen konsistorin

kanssa, joka ei silloin vielä ollut käsitellyt kysymystä asian

esittämisestä korkeampaan paikkaan. Danielson vetosi erääseen Plehwen

suulliseen lausuntoon, jonka mukaan sijaiskansleri puolen vuoden

kuluttua saisi tehdä esityksen, että Wrede saisi oikeuden matkustaa

ulkomaille. Tämän johdosta esitti Danielson, eikö nyt jo voitaisi

tehdä sellaista ehdotusta. Kenraalikuvernöörillä ei ollut mitään

sanottavaa sitä vastaan ja hän suostui myöskin siihen, että saataisiin

tehdä sama esitys molempien muiden karkoitettujen suhteen. Obolenskij

tahtoi ensin, että karkoitetut sitoutuisivat vain työskentelemään

tieteellisellä alalla — ja hän katsoi tämän voivan tapahtua yhtä

helposti kuin ollaan tupakoimatta huoneessa, missä se on kielletty —

mutta hän luopui siitä, kun me huomautimme että sellaista sitoumusta

oli mahdoton antaa. Hän sanoi olevansa tyytyväinen, jos sijaiskansleri

lausuisi vakaumuksensa olevan, että he eivät harrastaisi politiikkaa.

Karkoitetut voisivat sijaiskanslerin kautta jättää kanslerinvirastoon

hakemuksen saada matkustaa ulkomaille. Kaikki kuulosti hyvin

toivorikkaalta. Seuraavana päivänä oli v.t. kansleri Oerstrœm

kaupungissa, jolloin asiasta oli neuvottelu hänen ja sijaiskanslerin

kesken. Myöskin Oerstrœm osoitti suurta suopeutta. Karkoitettujen

erottamisesta tai erosta ei enää ollut kysymystä.

Näiden neuvottelujen perusteella ilmoitettiin karkoitetuille, että

oli sellaisia toiveita, että he lähinnä saisivat matkustaa ulkomaille

ja valita itselleen oleskelupaikan, joka "paremmin sopisi heidän

tieteellisille opinnoilleen tai terveydelleen", jos he jättäisivät

kanslerinvirastolle osoitetut asiaa koskevat hakemukset. Pyyntö

tarkoittaisi kulumassa olevaa lukuvuotta. Aikarajoitus sisältäisi

sen, että he kesällä saisivat palata kotiin ja ryhtyä jälleen

toimintaansa yliopistossa. Wreden puolelta ei asia kohdannut

mitään vaikeuksia. Mutta Homénilla ja Estlanderilla, varsinkin

viimemainitulla, oli periaatteellisia arveluita, joita eräällä

taholla kotimaassa kannatettiin, kun taasen toiset ehdottomasti

kehoittivat heitä käyttämään tätä tilaisuutta karkoituskysymyksen

onnelliseksi selvittämiseksi. Vihdoin saatiin heidät taivutetuiksi

jättämään sijaiskanslerille kirjelmät, jotka kuitenkaan eivät olleet

hakemuksen luontoisia, vaan ainoastaan ilmoituksia, että he, jos heille

myönnettäisiin oikeus matkustaa ulkomaille, käyttäisivät tätä lupaa

hyväkseen voidakseen paremmalla menestyksellä antautua tieteellisiin

toimiinsa. Wrede sitävastoin jätti ehdotuksen mukaisen hakemuksen.

Syyskuun lopulla jätti sijaiskansleri henkilökohtaisesti Oerstrœmille

kaikki nämä asiakirjat, sekä konsistorin kanslerinvirastolle tekemän

ehdotuksen. Lausunnossaan sanoi hän, että siinä tapauksessa, että

konsistorin pyyntöön ei heti voitaisi suostua, hän puoltaisi

karkoitettujen omia hakemuksia saada matkustaa ulkomaille ja ensi

vuoden alusta astua virkatoimiinsa. Hän ei tällöin huomauttanut siitä

erosta, joka oli Wreden ja toisten kirjelmien välillä, vaan piti

niitä samanarvoisina hakemuksina. Oerstrœm selitti, ettei hänellä

periaatteellisesti ollut mitään tätä järjestelyä vastaan ja että

voitiin siis odottaa onnellista ratkaisua.

Lokakuun alussa sai kuitenkin Danielson v.t. kanslerilta kirjeessä

tiedon, ettei mitään huomiota voitu kiinnittää Homénin ja Estlanderin

kirjelmiin, jolleivät he lähettäneet todellisia hakemuksia, sellaisia

kuin Wreden jättämä. Nyt oli heille luonnollisesti paljon vaikeampi

seurata sellaista kehoitusta, kuin jos he heti olisivat tehneet sen.

Runeberg, joka oli käynyt Novgorodissa Schybergsonin vuoksi, jonka

terveys oli heikontunut, ilmoitti kotiin tullessaan, että Homén ja

Estlander todennäköisesti eivät taipuisi tähän vaatimukseen. Hän

oli koettanut vaikuttaa heihin, mutta tuloksetta. Danielson, joka

innokkaasti oli ajanut koko tätä asiaa, koetti vielä kerran puhua

novgorodilaisten puolesta, sekä suullisesti Obolenskijlle että

kirjallisesti Oerstrœmille, mutta menestyksettä. Edellinen vaati

jyrkästi, että lähetettäisiin henkilökohtaiset hakemukset.

Marraskuun 3 päivänä saapui Oerstrœmiltä kirje, jossa sanottiin, että

H. Majesteettinsa oli suvainnut professori, vapaaherra Wreden pyynnön

johdosta, "joka hallitukselle vihamielisen kiihoitustyön vuoksi

oli karkoitettu Suomesta", määrätä, että tämän karkoitusrangaistus

lyhennettäisiin viidestä yhteen vuoteen, ja samalla myönnettiin hänelle

oikeus heti lähteä ulkomaille. Niin pian kuin kaikki muodollisuudet

oli selvitetty, matkusti Wrede Saksaan ja asettui asumaan Eberswaldeen

Berliinin lähelle.

Kun ilmoitus Wredeä koskevasta määräyksestä marraskuun 13 päivänä

saatettiin konsistorin tietoon, tein minä selkoa siitä, kuinka

karkoitettujen asia oli kehittynyt, ja kun sijaiskansleri sillä

hetkellä ei katsonut voivansa tehdä mitään noiden kahden muun

karkoitetun hyväksi, esitin minä konsistorille, eikö olisi syytä

lähettää lähetystöä v.t. kanslerin luokse, jotta saataisiin myöskin

Homénin ja Estlanderin asia järjestetyksi. Konsistori yhtyi ehdotukseen

ja antoi professori Runebergille ja minulle toimeksi mainitussa

tarkoituksessa matkustaa Pietariin.

Marraskuun 19 päivänä kävimme Oerstrœmin luona. Me vetosimme

konsistorin kirjelmään, johon ei vielä ollut tullut mitään

vastausta, ja huomautimme, että tätä asiaa ei olisi pidettävä vain

karkoitettujen yksityisasiana, vaan että sillä oli kohtalokas merkitys

koko yliopistolle, joka suuresti kärsi nykyisestä asiaintilasta.

Karkoitus oli tehnyt avoimen haavan yliopistoruumiiseen, joka, jos

se ei paranisi, ylläpitäisi keskeymätöntä kiihoitusta. Nuoriso oli

ollut hyvin levoton koko syksyn, eikä sitä todennäköisesti voitaisi

pidättää, jollei asia ensi lukukauden alussa olisi järjestetty.

Meidän ehdotuksemme sisälsi sen, että Oerstrœm konsistorin anomuksen

perusteella koettaisi taivutella kenraalikuvernööriä siihen, että

Estlander ja Homén saisivat oikeuden palata kotimaahan, vaikka he eivät

olleet suoranaisesti sitä pyytäneet. Oerstrœm esiintyi ystävällisesti

ja lupasi ottaa asian puheeksi Obolenskijn kanssa, jonka luona hän

kehoitti minua sitä ennen käymään. Muuten arveli Oerstrœm, että

Estlander, sukunsa päämiehenä, luultavasti esteettä voisi saapua

valtiopäiville.

Sairauden johdosta olin estetty lähipäivinä käymästä Obolenskijn luona,

minkä vuoksi Danielson otti toimekseen puhua tämän kanssa ja antaa

hänelle tiedon käynnistämme Oerstrœmin luona. Obolenskij selitti,

ettei hän tulisi vastustamaan esitystä Homénin ja Estlanderin asian

järjestämiseksi, josta minä kirjeessä ilmoitin Oerstrœmille.

Joulukuun 2 päivänä esitettiin senaatissa Hänen Majesteettinsa lupa

niille karkoitetuille ja maanpakoonajetuille, jotka olivat tulleet

valituiksi valtiopäivämiehiksi, sekä niille aatelismiehille, jotka

olivat sukunsa päämiehiä, valtiopäiväajaksi palata Suomeen, koska

heidän osanottonsa säätykokoukseen kuului heidän velvollisuuksiinsa.

Tämä lupa koski siis myöskin Estlanderia, joka saapui Helsinkiin

joulukuun 6 päivän iltana. Asemalle kokoontuneen yleisön joukossa oli

myöskin suurin osa uusmaalaisen osakunnan jäsenistä. Estlander otettiin

vastaan laululla ja eläköönhuudoilla ja toverit kantoivat hänet

asemalta osakuntatalolle, jossa häntä juhlittiin. Ei mitään selkkauksia

poliisin kanssa sattunut.

Mutta joulukuun alussa saatiin tietää, että kysymys ehdotuksen

tekemisestä Homéniin nähden jälleen oli rauennut. Obolenskij oli

taasen osoittanut, ettei hänen lupauksiinsa voinut luottaa. Huolimatta

aikaisemmasta myöntymyksestään, piti hän kiinni henkilökohtaisesta

hakemuksesta. Joulukuun 10 päivänä ilmoitti Oerstrœm minulle

kirjeessä, että hän Obolenskijn kannan vuoksi ei ollut voinut

viedä perille aikomustaan Homéniin nähden. Hän koettaisi kuitenkin

kenraalikuvernöörin Pietarissa käydessä joulunaikaan "käännyttää"

hänet. Muuten lisäsi hän, että säätyjen tekemä, sävyisästi, "in

gemässigtem Ton", kirjoitettu anomus diktatuurin kumoamisesta

todennäköisesti voisi viedä suotuisiin tuloksiin. Minä kirjoitin

muutamia päiviä myöhemmin pitkähkön kirjeen Oerstrœmille, missä

minä taas uudelleen laskin hänen sydämelleen Homénin asian ja

huomautin, että jos asia ei olisi järjestetty ennen ensi lukukauden

alkua, mielenosoituksellista esiintymistä ylioppilasten puolelta

todennäköisesti tulisi tapahtumaan. Jos asia sitävastoin saataisiin

järjestetyksi, niin ei olisi mitään sellaista syytä olemassa, joka

aiheuttaisi ylioppilasten joukko-esiintymistä.

Tammikuun 7 päivänä ilmoitti minulle Oerstrœm, että kenraalikuvernööri

oli taipunut siihen, että Homén saisi tulla takaisin. Asia

alistettaisiin vielä H. Majesteettinsa päätettäväksi, ja se voisi

tapahtua vasta venäläisten pyhien jälkeen. Virallista ilmoitusta

ei tämän vuoksi luultavasti voisi meille saapua ennen lukukauden

alkua, mutta hän lisäsi: "Sie können die Sache als durchaus erledigt

betrachten und solches confidentiell zur Kenntnis des Consistoriums

bringen." Minä levitin ilmoitusta virkatovereille ja ylioppilaille

ja kirjoitin myöskin viipymättä Homénille, joka lausui ilonsa siitä,

että pian sai palata kotiin. Samaan aikaan oli Danielson Oerstrœmin ja

Obolenskijn luona saanut aikaan sen, että sama etuoikeus myönnettiin

Wredelle. Avajaispuheessa voin tämän perusteella lausua sen lujan

toivomuksen, että nämä opettajat pian voisivat palata työhönsä

yliopistoon. Edellisenä päivänä oli eräs vanhemmista ylioppilaista

käynyt luonani, haluten erinäisten toverien puolesta saada varmoja

tietoja asiasta. Hän oli tyytyväinen niihin, jotka minä annoin, ja

siten estettiin ehkä muuten aiottu mielipiteenilmaus.

Tammikuun 23 päivänä oli virallisissa lehdissä ilmoitus siitä, että

H. Majesteettinsa oli sallinut maanpakoonajettujen ja karkoitettujen

palata kotimaahan. Helmikuun 7 päivän iltana saapui Homén, ja asemalla

oli häntä vastaan ottamassa kunnianosoituksin ylioppilaita ja muuta

yleisöä. Melkein samaan aikaan tuli Wrede Suomeen, mutta matkusti

suoraan maatilalleen ja saapui Helsinkiin vasta 18 päivänä. Hän ei

ollut antanut tietoa saapumisestaan, koska hän tahtoi välttää kaikkia

julkisia tervehdysmielenosoituksia.

* * * * *

Käydessäni Pietarissa muutamia vuosia myöhemmin, joulukuussa 1908.

tapasin eräässä yksityisessä seurapiirissä Oerstrœmin. Hän oli silloin

venäläisen senaatin jäsen ja kokonaan Suomen asiain ulkopuolella.

Keskustelu johtui menneisiin aikoihin ja myöskin niihin tapahtumiin,

joita yllä kuvattiin. Oerstrœm ilmaisi silloin, että toimenpiteet

yliopistonopettajia vastaan oli päätetty jo ennen Bobrikoffin kuolemaa,

mutta aika niiden soveltamiseen oli jätetty tämän määrättäväksi.

Plehwen ja Bobrikoffin suhde ei ollut hyvä, minkä minä hyvin tiesin,

mutta että Plehwe, kuten Oerstrœm nyt ilmoitti, itse asiassa oli

ollut iloinen, kun Bobrikoff oli tieltä poissa, oli minulle yllättävä

uutinen. Suunnanmuutos Suomeen nähden oli, kun murha tapahtui, jo

päätetty. Että Plehwe siitä huolimatta ryhtyi karkoitustoimenpiteiden

toimeenpanoon, johtui Oerstrœmin mukaan siitä, että hän Venäjän

yleisen mielipiteen vuoksi katsoi murhan näennäisen hyvittämisen

tarpeelliseksi, ja sen lisäksi piti hän sopimattomana, että uusi

kenraalikuvernööri aloittaisi uransa väkivaltaisilla teoilla. Se, mikä

tehtiin, tehtiin senvuoksi ennenkuin tämä oli astunut virkaansa.

Eräs kohtaus lukukauden avajaisissa syksyllä 1904.

Karkoituskysymyksen yhteydessä sattui eräs häiritsevä kohtaus

avajaistilaisuudessa syyslukukaudella 1904. Se herätti aikanaan paljon

huomiota, — antoi aihetta kaikenlaisiin selvittelyihin ja tuotti

erinäisiä seurauksia.

Täkäläiset yliopistoviranomaiset olivat jo silloin ryhtyneet

toimenpiteisiin, jotta saataisiin karkoitetuille lupa palata

kotimaahan, mutta mitään tuloksia ei vielä oltu saavutettu. Muutamia

päiviä ennen avajaisia sain minä tietää, että ylioppilaspiireissä oli

ajateltu avajaistilaisuudessa lukea vastalausekirjelmä karkoitusten

johdosta. Minusta oli luonnollista, että ylioppilaat tunsivat tarvetta

julkisesti ilmaista mielipiteensä tässä asiassa, mutta itse virallinen

avajaistilaisuus ei ollenkaan ollut siihen sovelias, ja minä en millään

ehdolla voinut siellä sallia sentapaista esiintymistä. Minun oli

kuitenkin mahdoton saada selvää aloitteentekijöistä tai niistä, joille

oli annettu tehtäväksi lukea vastalause. Ennenkuin avajaistilaisuus

alkoi, lähetin minä senvuoksi sanan ylioppilaille juhlasaliin, että

minun täytyi kieltää kaikki esiintyminen itse tilaisuudessa, mutta että

ylioppilaat jumalanpalveluksen jälkeen saisivat uudelleen kokoontua

saliin, jonne myöskin sijaiskansleri, rehtori ja yliopistonopettajat

saapuisivat, ja olisi ylioppilailla silloin tilaisuus lukea

vastalauseensa. Minä otaksuin, että sana olisi viety edelleen miehestä

mieheen.