Kansleri saapui kaupunkiin huhtikuun 25 päivän aamuna. Käydessäni

hänen luonaan seuraavana aamuna oli meillä lyhyt keskustelu. Kun

Plehwe silloin kosketteli kirjelmäänsä ylioppilasten esitelmäin

valvonnasta, käytin tilaisuutta mainitakseni ylioppilasten minulle

lähettämän kirjelmän ja jätin sen hänelle (ranskalaisena käännöksenä).

Hän pani sen syrjään ja rupesi puhumaan toisesta asiasta. Minä toivoin

kuitenkin, että hän ei jättäisi huomioonottamatta ylioppilasten

mielipidettä kansanvalistuskysymyksestä, minkä vuoksi otin asian

uudelleen puheeksi. Hän otti silloin paperin uudestaan käteensä,

silmäili sen läpi, kohautti olkapäitään ja lausui, että hän hyvin

ymmärsi ylioppilasten käsityksen, mutta että valvonta oli välttämätön.

Hänen suhtautumisensa kysymykseen ei johtunut epäluulosta, vaan tahtoi

hän päinvastoin osoittaa luottamustaan yliopistolle, kun hän pani

valvonnan sen omien viranomaisten käsiin. Periaatteessa, sanoi hän,

ei voinut muutosta tapahtua, mutta yksityisseikkoihin nähden voivat

sijaiskansleri ja rehtori tehdä mitä ehdotuksia tahansa.

Nyt oli siis noudatettava kanslerin kehoitusta sijaiskanslerille

ja rehtorille, että nämä antaisivat lausuntonsa esitelmien

järjestämistä koskevasta valvonnasta. Koska asia oli minulle hyvin

läheinen, ja valtioneuvos Rein promoottorina oli hyvin kiinni samana

keväänä olevan promotsionin järjestelyissä, laadin minä hänen

suostumuksellansa kirjelmän, jonka Rein hyväksyi ja omassa nimessään

lähetti v.t. kanslerille. Sitä ennen oli minulla kuitenkin ollut

neuvottelukokous kaikkien kuraattorien kanssa ja olin antanut heille

tiedon ehdotuksestani, jonka he pääasiassa hyväksyivät. Kirjelmässä

lausutaan vakaumus, että kansleri ei ilman pakottavia syitä ryhtyisi

kyseessäolevaan toimenpiteeseen, jonka jälkeen sanotaan: "Jos

Teidän Ylh. katsoo poliittisen aseman maassa tekevän ylioppilasten

kansanvalistustoiminnan valvonnan välttämättömäksi, niin rohkenen

minä lausua sen toivomuksen, että sellainen toimenpide tulisi

olemaan väliaikaista laatua, koskien vain lähintä tulevaisuutta.

Sen sisältö tulisi silloin selvemmäksi akateemiselle nuorisolle, ja

tähän saakka nautitun vapauden menettäminen tuntuisi sille vähemmän

raskaalta." Sitten esitetään niitä yleisiä näkökohtia, joita valvontaa

järjestettäessä sopi ottaa huomioon, ja ehdotetaan seuraavaa määräystä:

"Ylioppilaan, joka haluaa maaseudulla pitää kansantajuisia esitelmiä

kansalle, on ilmoitettava aikomuksensa osakuntansa kuraattorille,

jolloin myöskin esitelmän aine on ilmoitettava, sekä, mikäli

mahdollista, jätettävä lyhyt kirjallinen yhteenveto sen sisällöstä.

Sitten kuin asianomainen osakunta valiokunnan kautta, johon kuraattorin

tulee kuulua, on tarkastanut erityiset, tässä tarkoituksessa tehdyt

ilmoitukset ja lausunut mielipiteensä puoltavasti tai kieltävästi

niistä, jätetään hyvissä ajoin ennen lukukauden loppua kaikki

ilmoitukset rehtorille, jolla harkintansa mukaan, jolloin on otettava

huomioon sekä ylioppilaan persoonallisuus ja kypsyys tehtävään

että esitelmän sisältö, on oikeus antaa lupa esitelmän pitämiseen.

Kiireellisessä tapauksessa voi rehtori pyynnöstä antaa sellaisen luvan

ilman edelläkäypää tutkintoa asianomaisessa osakunnassa."

Ehdotuksella, että osakunnat ottaisivat osaa tarkastukseen, ei

tarkoitettu niin paljon sitä käytännöllistä etua, jonka se saattoi

tuottaa, kuin pikemminkin sellaisen tunnustuksen ilmituomista, että

kansanvalistustyö ei ollut vieras osakuntain tehtäville, ja erityisesti

seurasi siitä, että osakuntain kansanvalistustoimikunnat siten saivat

eräänlaisen vahvistuksensa korkeimmalta taholta.

Kirjelmä lähti toukokuun 5 päivänä, ja kymmenen päivää myöhemmin saapui

kanslerin lopullinen ratkaisu. Kirje sijaiskanslerille oli kirjoitettu

hyvin hienotunteiseen äänilajiin, ja sanoo kansleri, että hän "näkee

mahdolliseksi asiallisesti yhtyä v.t. sijaiskanslerin ehdotukseen

kysymyksestä". Hän kirjoittaa:

"Sentähden pidän tarpeellisena, että ylioppilas, joka haluaa pitää

sellaisia esitelmiä, ilmoittaa siitä osakuntansa inspehtorille tai

kuraattorille, antaen tiedon ajasta, paikasta ja esitelmän sisällöstä.

Tämän ilmoituksen tarkastaa osakunnan valitsema valiokunta, joka

toimii inspehtorin tai kuraattorin puheenjohdolla, ja joka toimittaa

valiokunnan mietinnön yliopiston rehtorin harkittavaksi ja lopullisesti

päätettäväksi. Saatua lupaa käyttäessään on ylioppilaan mukauduttava

voimassa oleviin asetuksiin ja viranomaisten vaatimuksiin.

"Samaten pidän tarpeellisena suositella yliopiston rehtorille

toimintaohjeeksi, että sellaisten esitelmien järjestäminen

myönnettäisiin ylioppilaille, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa

vähintään viisi lukukautta, sekä että esitelmäin aineista jätettäisiin

pois kysymykset, joissa olisi valtio-oikeudellinen sisältö tämän sanan

rajoitetussa merkityksessä. Poikkeuksia tästä säännöstä pitäisi myöntää

vain muutamissa erikoistapauksissa, joista, kuten yleensä luvista,

joita rehtori myöntää, odotan aikanansa v.t. sijaiskanslerin minulle

ilmoittavan.

"Vihdoin katson velvollisuudekseni ilmoittaa Todell. Valtioneuvoksen

tietoon, että minulla ei ole epäilyksiä siitä, että suomalaista

yliopistonuorisoa, sen käyttäessä opinnoista vapaata aikaansa julkisten

esitelmien järjestämiseen, eivät johda mitkään Hallituksen tarkoitusten

vastaiset vaikuttimet, vaan yksinomaan sen pyrkimys edistää alempien

luokkien tietopuolista kehitystä. Se edullinen vaikutelma, jonka

viimeisellä käynnilläni yliopistossa ja ylioppilastalolla sain, tekee

minut vakuutetuksi siitä, että nuoriso osoittautuu luottamuksen

ansainneeksi, joka sen osaksi tulee, kun sen sallitaan työskennellä

sivistyksen levittämiseksi kansan keskuudessa."

Kun vapaaherra Indrenius ja professori Berendts promotsionin aikaan

samana keväänä kävivät Helsingissä, ilmoittivat he minulle, että

Plehwe oli antanut heille tehtäväksi, sijaiskanslerin ehdotuksen ja

Plehwen lähempien määräysten johdolla, laatia lopullisen ehdotuksen

asiaa koskeviksi lähemmiksi määräyksiksi. Kun tämä ehdotus, joka

sisälsi eri kohdittain kokoonpannun säännön, esitettiin v.t.

kanslerille, lausui hän: "Sellaisia järjestysmääräyksiä saattaa

tosin ripustaa poliisikamarin seinälle, mutta Helsingin yliopistoon

niitä ei voi lähettää. Voi vain antaa rehtorille yleisiä ohjeita,

mihin suuntaan valvonta ja kontrolli on käypä." Mainittujen

herrojen käsityksen mukaan oli näiden määräysten tarkoituksena

vain suojella ylioppilaita siviiliviranomaisten sekaantumiselta

heidän kansanvalistustyöhönsä. Itse tulin myöskin monien seikkojen

johdosta siihen vakaumukseen, että Plehwe ennakolta arvasi hankausta

syntyvän yliopiston ja kenraalikuvernöörin välillä, jos valvonta

jätettäisiin siviiliviranomaisten käsiin. Senvuoksi kiirehti hän

kontrollin toimeenpanoa yliopistoviranomaisten kautta, ennenkuin asetus

kokouksista saman vuoden kesäkuussa tuli julkisuuteen. Että se tehtävä,

joka valvonnan mukana tuli rehtorin osaksi, tälle tuottaisi monta

vaikeutta, ymmärsin minä kyllä, mutta tahdoin kuitenkin päästä niiden

läpi. Ylioppilasten kansanvalistustyö sai itse teossa jatkua jotenkin

häiritsemättä kahden ja puolen vuoden ajan eteenpäin.

Kanslerin määräys ilmoitettiin kaikille osakunnille ja herätti

luonnollisesti jonkunlaista tyytymättömyyttä, joka sentään ei

ilmautunut muulla tavalla kuin että muutamat osakunnat kieltäytyivät

kaikesta suoranaisesta osanotosta _valvontaan_, mistä seikasta

kuitenkaan ei sen enempää huolittu. Suuri joukko esitelmiä ilmoitettiin

kuitenkin pidettäväksi, jonka osaksi tekivät itse esitelmöitsijät,

osaksi kuraattorit, erikoisesti niissä tapauksissa, jolloin esitelmät

olivat järjestäneet osakuntien kansanvalistustoimikunnat. Heinäkuun 1

päivänä 1900 kehoitti minua kanslerinsihteeri viipymättä lähettämään

tietoja annetuista luvista, mikä tapahtuikin, ja senjälkeen minä

annoin sellaisia tietoja kanslerinvirastoon sitä mukaa kuin niitä

annettiin. Sillävälin oli kesäkuussa uusi asetus kokouksista julkaistu,

ja se antoi tällä alalla poliisiviranomaisille entistä huomattavasti

suurempia valtuuksia. Tästä ajasta alkaen ei opiskelevissa mitään

tyytymättömyyttä rehtorin valvontaan enää ollut huomattavissa ja mitään

tahallisia yrityksiä välttää valvontaa tahi olla piittaamatta siitä ei

minun tietääkseni tapahtunut. Mitään selkkauksia kenraalikuvernöörin

kanssa ylioppilas-esitelmistä ei syksyn kuluessa sattunut.

Mutta kenraalikuvernööri ei ollut tyytyväinen tähän asiain

tilaan. Kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1900 kanslerille ehdotti

kenraalikuvernööri, että rehtori hyvissä ajoin toimittaisi hänelle

niiden esitelmien ohjelmia, joiden pitämiseen lupa oli annettu, jotta

hän saattaisi "arvostella esitelmien todellisen alan ja sisällön".

Hänelle oli, huomauttaa hän, ollut vaikeata hänelle (kanslerinviraston

kautta) toimitettujen luettelojen nojalla, jotka sisälsivät vain

esitelmien nimet, "tehdä oikeita johtopäätöksiä siitä, missä määrin ne

olivat sopivia, samoin kuin arvioida niiden luonnetta ja alaa". Tämän

johdosta v.t. kansleri joulukuun 13 päivänä lähetti sijaiskanslerille

kirjeen, jossa tätä kehoitettiin antamaan rehtorille tehtäväksi,

samalla kertaa kuin hän lähetti kanslerinvirastoon luettelon

esitelmistä, "jonka mukana täytyy olla myöskin selostusta niiden

sisällöstä", toimittaa jäljennös luettelosta kenraalikuvernöörille.

Tiedot piti lähetettämän tälle niin hyvissä ajoin, "että hänellä on

tilaisuus ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin niihin esitelmiin

nähden, joiden pitämistä ei katsota suotavaksi".

Seuraamalla tätä määräystä rehtori olisi joutunut välittömiin

tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa tässä mainitussa asiassa ja tämä

olisi nähtävästi pian alkanut antaa hänelle suoranaisia määräyksiä

ja tehnyt hänet itsestänsä riippuvaiseksi. Sellaiseen järjestykseen

minä en katsonut saattavani suostua, vaan huomautin, että oli paljon

parempi, jos esitelmät tahi rehtorin niihin antamat luvat kokonansa

lakkaisivat.

Vaikka minä olin vakuutettu siitä, että tämä minun kantani olisi

saavuttanut yliopiston hyväksymisen, tuntui kuitenkin vastenmieliseltä

siten ehkäistä ylioppilasten kansanvalistustyö siinä muodossansa, mikä

sillä pitkät ajat oli ollut, ja sitäkin enemmän, koska tätä toimintaa

oli pidettävä sangen sopivana tekijänä johtamaan nuorison voimakasta

tarvetta toimia ulospäin ja varsinkin tähän aikaan. Tämä tarve olisi

helposti saattanut suinpäin syöksyä vastuuttomampaan, suorastaan

poliittiseen yllytystyöhön, joka ei olisi ollut toivottavaa. Minä

päätin senvuoksi yrittää saada kanslerin luona tämän uuden määräyksen

peruutetuksi. Tilaisuus tähän tarjoutui etsimättä sen käynnin aikana,

jonka sijaiskansleri ja minä muutamia päiviä myöhemmin, joulukuun

17 päivänä, kutsun saatuamme teimme Plehwen luokse sen johdosta,

että toimenpiteitä oli suunniteltu muutamia professoreja vastaan

"hallitusvihamielisen" esiintymisen johdosta.

Sitten kuin keskustelu siitä kysymyksestä, jota käynti lähinnä

koski, oli lopetettu, pyysin minä saada puhua v.t. kanslerin kanssa

kansantajuisista esitelmistä, johon hän suostui. Minä huomautin, että

jos minä, hänen sijaiskanslerille lähettämänsä kirjeen kehoituksen

mukaan, suoraan neuvottelisin kenraalikuvernöörin kanssa näistä

esitelmistä, se epäilemättä nuorisossa herättäisi suurta mielipahaa

ja saattaisi minut rehtorina ikävään asemaan. Kun nykyään vallitseva

kontrolli pantiin toimeen, olin minä ilmoittanut nuorisolle, että

se, v.t. kanslerin vakuutuksen mukaan, oli lähtöisin luottamuksen

tunteesta yliopistoa kohtaan ja että sen tarkoitus oli saattaa

ylioppilaat edullisempaan asemaan kuin muut kansalaiset, kun valvonta

jätettiin rehtorin eikä siviiliviranomaisten käsiin. Jos nyt nämä

esitelmät sen ohessa tehdään riippuviksi kenraalikuvernööristä, niin ne

joutuvat kaksinkertaisen valvonnan alle. Rehtori joutuisi sitäpaitsi

uuden järjestelyn kautta virkamiessuhteeseen ja jonkunlaiseen

riippuvaisuuteen kenraalikuvernööristä, mikä oli vierasta yliopiston

asetuksille ja traditsioneille. Rehtorin ja myöskin kanslerin arvovalta

opiskelevan nuorison silmissä joutuisi kyseessäolevan järjestelyn

kautta oleellisesti kärsimään. Hänellä, Plehwellä, oli, huomautin minä,

toinen käsitys tästä kansanvalistustyöstä kuin kenraalikuvernöörillä,

joka katseli sitä epäilevin silmin ja mieluimmin olisi nähnyt sen

lakkaavan. Kenraalikuvernöörin valvonta saisi senvuoksi aivan toisen

sisällön kuin mikä sillä oli, jota nyt kansleri viime kädessä hoiti.

Plehwe vastasi minun esitykseeni myöntämällä, että hän tässä

kysymyksessä oli toista mieltä kuin kenraalikuvernööri, mutta että

hän ymmärsi, että tämä, ollen paikallisen hallinnon johdossa, halusi

seurata ja tarpeen tullen puuttua ylioppilaitten kansanvalistustyöhön.

Hän otaksui, että minä, jolla oli kokemusta ylioppilasnuorison

johdossa, hyvin voisin suoriutua tästäkin asiasta. Minähän voisin,

sanoi hän, ilmoittaa ylioppilaille, että olin esittänyt vastaväitteitä,

mutta että asian oli ratkaissut "force majeure". Kiitin Hänen

Ylhäisyyttänsä siitä hyvästä ajatuksesta, joka hänellä minun kyvystäni

oli, mutta vakuutin, että ylioppilaitten käsitystä asiasta ei voisi

muuttaa sellaisella selityksellä. Voitiin päinvastoin odottaa asian

herättävän suurta tyytymättömyyttä ja ikäviä selkkauksia, jonka vuoksi

minä pyysin, että valvonta saisi jatkua entiseen tapaan. Plehwe sanoi

silloin tahtovansa tehdä sen myönnytyksen, ettei minun tarvinnut tässä

asiassa joutua suoranaisiin tekemisiin kenraalikuvernöörin kanssa, vaan

edelleen lähettäisin tietoja annetuista luvista yksinomaan kanslerille.

Tämä piti kuitenkin tehdä hyvissä ajoin, ja lähempiä tietoja oli

esitelmien sisällöstä annettava, milloin aine oman harkintani mukaan

niin vaati.

Kun tämä asia siten päättyi onnellisemmin, kuin oli voitu toivoa, ei

minun tarvinnut, niinkuin aikomukseni oli ollut, pyytää päästä vapaaksi

valvonnasta, tai, jollei sitä olisi myönnetty, kehoittaa ylioppilaita

luopumaan esitelmien kautta tekemästänsä kansanvalistustyöstä.

Kotiin palattuani lähetettiin tiedot niistä esitelmistä, joita

pidettäisiin joululomalla. Niiden joukossa oli myöskin muutamia

aineita Suomen uudemmasta historiasta. Tämän johdosta kirjoitti

kanslerinsihteeri minulle ja ilmoitti, että v.t. kansleri toivoi,

että minä "taivutellen" koettaisin estää esitelmien pitämisen keisari

Aleksanteri I:stä ja Aleksanteri II:sta ja heidän ajastansa. Kansleri

halusi, että tämä ilmoitettaisiin yksityisesti eikä virallisesti.

Esitelmätoimintaa jatkettiin verrattain häiritsemättä. Sensuuri,

joka oli rehtorin tehtävänä, ei herättänyt mitään tyytymättömyyttä

opiskelevissa. Kun jotakin ainetta kehoitettiin välttämään tai kun

annettiin neuvoja sisällön suhteen, niin he mielellänsä siihen

taipuivat. Että kenraalikuvernööri silloin tällöin kanslerille

esitti valituksia, on varmaa, mutta ainoastaan pari kertaa

vaadittiin rehtorilta selitystä. Niinpä ilmoitettiin esim. (1902),

että eräs ylioppilas B. oli pitänyt Pernajassa esitelmän Ranskan

vallankumouksesta, ja koska osoittautui, ettei hän ollut pyytänyt

rehtorin lupaa siihen, sääsi v.t. kansleri hänet erotettavaksi

yliopistosta. Onnistui kuitenkin suoraan kirjoittamalla v.t.

kanslerille tyydyttävästi selittää asia, ja toimenpide peruutettiin.

Kenraalikuvernööri pysyi kuitenkin mielipiteessään, että huomioonottaen

vallitsevat valtiolliset olot esitelmät piti kokonaan kiellettämän,

sekä koetti taivuttaa v.t. kansleria täihän suuntaan. Sitä voi katsoa

ilmaisevan sen puolivirallisen kirjelmän, jonka kanslerinsihteeri

lähetti minulle kanslerin määräyksestä joulukuun lopulla 1902. Siinä

lausuttiin, että muutamia niistä esitelmä-aineista, jotka minä olin

sallinut, kuten "äänioikeuskysymyksestä", "torpparilaista", "Irlanti

17:nnellä vuosisadalla" ja "uskonnollisista liikkeistä Suomessa

19:nnellä vuosisadalla", minun ei olisi pitänyt hyväksyä. Näitä aiheita

voitiin käyttää poliittisiin harhailuihin ja rinnastelemisiin, eivätkä

ne sopineet nuorten, kypsymättömien miesten esitettäviksi. Kansleri

epäili, että ylioppilaat, varsinkin uusmaalaiset, tahallaan valitsivat

aineita, jotka antoivat tilaisuuden politikoimiseen. "Alati hartaasti

huolehtien hänelle uskotun korkeakoulun rauhallisesta kehityksestä",

pyysi v.t. kansleri minua tunnustamaan oikeiksi nämä hänen ajatuksensa,

koska hänen ehkä muutoin olisi pakko kieltää kaikki sellaiset esitelmät

suojellaksensa yliopistoa selkkauksilta hallintovallan kanssa, "jonka

vaikeana tehtävänä oli maassa vallitsevan rauhattomuuden hillitseminen".

Päivää ennen olin saanut kirjeen kenraalikuvernöörin apulaiselta,

salaneuvos Deutrichilta, jossa hän kenraalikuvernöörin määräyksestä

ilmoitti minulle, että tämä oli maassa vallitsevan kiihoittuneen

mielialan johdosta päättänyt väliaikaisesti kieltää kaikki esitelmät,

joihin hän ei ollut antanut henkilökohtaista lupaansa. Hän halusi

väärinkäsitysten välttämiseksi pyytää rehtoria vastedes estämään kaikki

ylioppilaitten julkiset esitelmät. Jos jossakin poikkeustapauksessa

jotakin esitelmää pidettiin erikoisen hyödyllisenä, niin piti minun

siitä ilmoittaa kenraalikuvernöörille, jolloin hän todennäköisesti ei

estäisi sen pitämistä.

Seuraavana päivänä kävin tämän johdosta salaneuvos Deutrichin luona.

Kysymykseeni, oliko kenraalikuvernööri esitelmien suhteen lausunut

toivomuksen vai tahtonut asettaa minulle vaatimuksen, vastasi hän

"toivomuksen". Minä esitin, että esitelmäkysymyksen oli kansleri

järjestänyt keväällä 1900, ja että lopullisen luvan antaminen oli

jätetty rehtorille. Deutrich sanoi tietävänsä tämän, mutta sanoi,

että rehtorin asia oli hyväksyä esitelmäin _aineet_, ja siihen asiaan

kenraalikuvernööri ei tahtonut sekaantua, mutta hän voi kieltää

esitelmien _pitämisen!_ Kun minä huomautin, etten saattanut ymmärtää,

miksikä ei nykyistä asiain järjestystä ylioppilasten esitelmiin

nähden saatettaisi pitää voimassa, koska minä en ollut antanut

lupia poliittisaiheisten esitelmäin pitoon, vastasi Deutrich, että

olivatpa aineet itsessään kuinka viattomia tahansa, esitelmänpitäjät

kuitenkin usein olivat käyttäneet tilaisuutta liittääksensä esitelmiin

poliittisia mietteitä. Minä puolestani rohkenin väittää, että

sellaista ei yleisemmin liene tapahtunut, vaan että tämä käsitys

johtui epäluotettavista ilmiannoista. Jos poliittisia kysymyksiä oli

käsitelty, oli se viime aikoina tapahtunut erikseen eikä esitelmien

yhteydessä. Niiden estäminen näytti minusta juuri olevan omansa

ajamaan ylioppilaat agitatsionin alalle. Edelleen huomautin, että

yliopiston historia viimeisen vuosisadan aikana oli osoittanut, että

kenraalikuvernöörien sekaantuminen yliopiston asioihin aina oli

tuottanut ikävyyksiä ja vaikeuksia yliopistoviranomaisille. Deutrich

pyysi minua kirjallisesti tuomaan esille ajatukseni, jotta hän saisi

antaa niistä tiedon kenraalikuvernöörille, sekä pyysi, että minä

liittäisin mukaan luettelon niistä ylioppilaista, jotka joululoman

ajaksi olivat saaneet luvan esitelmien pitämiseen. Joulukuun 31

päivänä lähetin minä salaneuvos Deutrichille kirjeen, jossa tein

lähemmin selkoa siitä ajatuksesta, jonka suullisessa keskustelussa olin

lausunut. Minä mainitsin myöskin, että kansleri minulle äskettäin oli

lausunut sen toivomuksen, että suurempaa ankaruutta noudatettaisiin

lupien myöntämisessä, ja tämän toivomuksen minä luonnollisesti

täyttäisin, mutta esitelmien täydelliseen kieltämiseen ei suinkaan

ollut aihetta. Sitäpaitsi aioin minä kääntyä v.t. kanslerin puoleen

kuullakseni hänen ajatuksensa asiasta. Minä pyysin kenraalikuvernööriä

toistaiseksi pitämään kaikkia niitä ylioppilaita, joille minä olin

antanut luvan, minun suosittaminani. Deutrichin toivomuksen mukaan

myötäliitin yksinkertaisen luettelon näistä ylioppilaista, joita oli 13.

Tämän luettelon lähettäminen johtui pelkästään kohteliaisuudesta eikä

tarkoittanut mitään virallista ilmoitusta. Mutta tälle auliudelle

annettiin aivan toinen merkitys. Kahta päivää myöhemmin sain nimittäin

jälleen kirjeen Deutrichilta, jossa hän sanoo, "että kenraalikuvernööri

Teidän vakuutuksenne johdosta, että ne ylioppilaat, jotka ovat

saaneet Teidän lupanne esitelmien pitämiseen, eivät käytä väärin

hyväksyttyjä aiheita, eivätkä myöskään Teidän luottamustanne ja pysyvät

erillänsä kaikesta agitatsionista, antanut minun tehtäväkseni Teidän

tietoonne saattaa hänen suostumuksensa siihen, että ne henkilöt,

jotka ovat Teidän meille lähettämäänne listaan merkityt, saavat

esitelmiä pitää, ja tästä olen minä myöskin ilmoittanut kaikille

kuvernööreille asianmukaisia toimenpiteitä varten". Samoin ilmoitti

hän, että kenraalikuvernööri, "jolle on annettu yksinoikeus antaa

lupia esitelmäin pitoon, on vastedes salliva ainoastaan sellaisten

ylioppilasten pitää esitelmiä, joiden aiheet Te olette hyväksynyt,

ja joista Te olette minulle ilmoittanut Hänen Ylhäisyydelleen

tiedoitettavaksi, ja joista Te olette taannut, että he eivät käytä

väärin sitä lupaa esitelmien pitämiseen, jonka hän, kenraalikuvernööri,

heille antaa".

Kenraalikuvernööri esitti siis asian siten, kuin olisin minä

taipunut hänen toivomukseensa. Lähetin kirjeenvaihtoni salaneuvos

Deutrichin kanssa kanslerinsihteerille ja pyysin häntä ottamaan

asian puheeksi v.t. kanslerin kanssa. En pitänyt velvollisuutenani

alistua kenraalikuvernöörin vaatimuksiin, mutta en tahtonut ilman v.t.

kanslerin tukea saattaa yliopistoa selkkauksiin maamme korkeimman

siviiliviranomaisen kanssa. Mieluimmin olisin tahtonut, asiain näin

ollen, kieltää kaikki luvat esitelmäin pitoon.

Tammikuun 6 päivänä (1903) sain kanslerinsihteerin vastauksen.

Hän ilmoitti, että myöskin v.t. kanslerin mielestä olisi parasta,

ettei rehtori vastedes antaisi mitään lupia esitelmäin pitoon,

sillä kenraalikuvernöörin toimenpiteet johtaisivat selvenemättömiin

selkkauksiin, jotka ainoastaan tuottaisivat yliopistolle vaikeuksia.

Tammikuun 13 päivänä kokoontuivat osakuntain inspehtorit neuvotteluun.

Minä selostin kysymyksen silloista vaihetta, ja he olivat kaikki

yksimielisiä siitä, että olisi parasta kehoittaa ylioppilaita vastedes

olemaan pyytämättä lupaa esitelmäin pitoon. Ne, jotka siitä huolimatta

pitivät niitä, saivat tehdä sen omalla vastuullaan. Sitävastoin saattoi

kansanvalistustyö luoda itselleen uusia muotoja. Inspehtorien piti

ilmoittaa osakunnille asia, mikä tapahtuikin lukukauden alussa.

Mitään muuta ilmoitusta en kenraalikuvernöörille asiasta tehnyt.

Kun uusi v.t. sijaiskansleri (Danielson) huhtikuun 23 päivänä kävi

kenraalikuvernöörin luona, oli myöskin puhe ylioppilaitten esitelmistä.

Hän mainitsi, ettei rehtori ollut katsonut voivansa toistaiseksi

antaa lupaa näihin esitelmiin, koskei hän voinut tehdä lupaansa

riippuvaiseksi kenraalikuvernöörin jälkiharkinnasta. Tämä selitti

silloin, odottamatta kylläkin, olevansa valmis palaamaan tässä

suhteessa aikaisemmin voimassa olleeseen järjestykseen, kunhan rehtori

vastaisi siitä, ettei esitelmiä käytettäisi poliittisen kiihoitustyön

harjoittamiseen. Inspehtorien kokouksessa ilmoitettiin heille siitä,

mutta pidettiin parhaana antaa asian levätä toistaiseksi.

Ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät lakkasivatkin itse asiassa

melkein kokonaan kevättalvella 1903, eikä niitä koskaan enää

uudelleen toimeenpantu samassa määrässä kuin ennen. Ainoastaan ani

harva pyysi sen jälkeen rehtorin lupaa esitelmän pitoon. Siihen ei

kuitenkaan heidän kansanvalistustyönsä päättynyt, vaikka se menetti

vilkkauttansa, vaan se loi itselleen uusia muotoja. Esitelmiä pidettiin

laillistettujen yhdistysten kokouksissa, varsinkin raittius- ja

nuorisoseuroissa, samalla kuin kansankirjastoasian ajaminen sai uutta

vauhtia. Suuri joukko ylioppilaita työskenteli ylioppilaitten yhteisen

kansanvalistuskomitean Helsingin työläisnuorisolle järjestämillä

alkeiskursseilla. Niiden suhteen tuli tosin rehtorille jonkun verran

hermostuneita kyselyjä sekä kuvernööriltä että Pietarista, mutta sitten

kun selitykset oli annettu, jätettiin nämä kurssit rauhaan.

Sijaiskanslerin vaihdos vuonna 1903.

Valtioneuvos Reinin asema sijaiskanslerina alkoi horjua syksyllä

1901. Plehwellä oli nähtävästi suuri henkilökohtainen kunnioitus

häntä kohtaan, johon huomattavasti vaikutti hänen erinomainen

J.V. Snellman-elämäkertansa, joka Plehwen toimesta — vaikka

tosin poisjättämällä muutamia kohtia — käännettiin venäjäksi.

Mutta sittenkuin Rein oli allekirjoittanut joukkoadressin

asevelvollisuuskysymyksestä ja kirjallisesti perustellut kantaansa

häneltä vaaditussa selityksessä, näytti sangen todennäköiseltä, ettei

hän kauan voisi pysyä korkeassa luottamustoimessaan. Hän oli julkisesti

liittynyt nuorsuomalaiseen puolueeseen, ja oli yleisesti tunnettua,

että hän oli innokkaasti ottanut osaa poliittisten vastustusryhmien

kokouksiin. Kenraalikuvernööri ja myöskin eräät senaattorit antoivat

ymmärtää, että ylioppilailla oli sellainen käsitys, että sijaiskansleri

tuki heidän poliittista toimintaansa. Kevät ja kesä 1902 kuluivat

kuitenkin ilman että mitään kuului sijaiskanslerin vaihdosta. Reinillä

oli huhti- ja toukokuussa virkavapautta ulkomaanmatkan vuoksi, mutta

hän ryhtyi taas kesäkuussa hoitamaan virkaansa. Plehweä nähtävästi

arvelutti mihinkään toimenpiteisiin ryhtyminen mainittuun asiaan

nähden. Minä olin kuitenkin huomaavinani, että Reinin vaikutus

kansleriin väheni, ja että mainittu henkilö jossakin määrin sivuutti

sijaiskansleria yliopiston asioissa, ja että usein käännyttiin suoraan

rehtorin puoleen, milloin tie oikeastaan olisi kulkenut edellämainitun

kautta.

Joulukuun puolivälissä 1902 oleskeli ministerivaltiosihteerin apulainen

Oerstrœm Helsingissä. Hän ei käynyt Reinin eikä minun luonani, vaikka

Plehwe ilmeisesti oli antanut hänelle jonkun tehtävän yliopiston

asioissa. Joulukuun 14 päivänä kävi luonani professori Danielson,

joka vaitiolon lupausta vastaan ilmoitti minulle, että hän oli

tavannut Oerstrœmin ja että tämä oli antanut hänen ymmärtää, että

Rein ei enää saattanut jäädä sijaiskansleriksi. Se, että hän suosi

vastarintapolitiikkaa ja otti osaa poliittisiin kokouksiin, ei sopinut

hänen asemaansa. Ylioppilasten agitatsioni ja heidän suhtautumisensa

asevelvollisuuskysymykseen saivat siitä tukea. Plehwe tahtoi kuitenkin

menetellä hienotunteisesti ja kehoittaa Reiniä itse pyytämään eronsa.

Oerstrœmillä oli tehtävänänsä kysyä Danielsonilta, tahtoiko hän

ottaa vastaan sijaiskanslerin toimen. Hän oli Plehwen mielestä ainoa

yliopiston virkamiehistä, joka nyt saattoi tulla kyseeseen. Hänen

Majesteetillaan ei olisi mitään Danielsonin nimitystä vastaan, koska

hän oli lukenut hänen lentokirjasensa, ("Mihin suuntaan"), joka oli

tyydyttänyt häntä. Kenraalikuvernöörillä oli kyllä muitakin ehdokkaita,

mutta Plehwe tahtoi suojella yliopistoa mullistuksilta. Danielson

oli Oerstrœmiltä pyytänyt, ettei hänen tarvitsisi antaa varmaa

vastausta, ennenkuin kysymys Reinin jäämisestä tai eroamisesta olisi

lopullisesti ratkaistu. Hän huomautti kuitenkin, että se poliittinen

kanta, jota hän oli puoltanut, ei ollut yleisen mielipiteen mukainen,

sekä että hänen voimansa oli ollut siinä, ettei kukaan ollut voinut

syyttää häntä henkilökohtaisista vaikuttimista. Jos hän nyt ottaisi

vastaan sijaiskanslerintoimen, olisi se ajatus lähellä, että hänen

poliittiseen esiintymiseensä oli liittynyt pyrkimys saada tämä virka.

Henkilökohtaisesti olisi hänelle sentähden vastenmielistä ottaa sitä

vastaan, ja siihen tulisivat lisäksi ne vaikeudet, joita hänen heikot

silmänsä tuottaisivat hänelle sellaisessa toiminnassa. Jos sitävastoin

yliopiston etu ehdottomasti vaatisi myöntävää vastausta, niin oli

Danielson selittänyt, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä syrjään,

mutta tässä asiassa tahtoi hän ensin neuvotella konsistoriin kuuluvien

vanhempien virkatovereiden kanssa. Oerstrœm oli tähän vastannut m.m.

että oli kysymys Danielsonista ja jostakin yliopiston ulkopuolella

olevasta; henkilöstä, mahdollisesti venäläisestä, niin että hänestä

tuntui, ettei Danielsonin pitäisi epäröidä. Niin pian kuin päätös

Reiniin nähden tehtäisiin, ilmoitettaisiin siitä Danielsonille, ja

hän voisi silloin antaa lopullisen vastauksen. Ratkaisua ei pitäisi

lykätä, koska yliopiston toiveet saada tyydyttävä mies paikalle

vastedes olisivat epävarmemmat kuin nyt. Danielson huomautti

edelleen Oerstrœmille, että hänen poliittinen kantansa oli hänen

kirjailijatoimintansa kautta tunnettu suomalaisisänmaalliseksi ja siitä

hän ei missään tapauksessa väistyisi, jos hän saisi tehtäväksensä olla

sijaiskanslerin toimessa. Danielsonin kysymykseen, tahtoiko Oerstrœm

puhua minun kanssani asiasta, vastasi tämä, ettei hän nyt katsonut

olevan syytä siihen. Sitä vastaan taas hänellä ei mitään ollut, että

Danielson ilmoittaisi minulle heidän keskustelunsa sisällön.

Koska tiesin, että myöskin prokuraattori Johnsson oli tavannut

Oerstrœmin, ja että hänelläkin oli tietoa suunnitellusta

sijaiskanslerinvaihdosta, päätin häneltä hankkia lisää tietoja. Hänellä

oli se käsitys, että Reinin ero oli päätetty asia ja että päätöstä oli

jouduttanut se seikka, että Rein oli mainittu Päivälehden avustajaksi.

Korkeimmalla taholla oli tämä sanomalehti tunnettu vastustuspuolueen

äänenkannattajana, sekä niiden, jotka olivat valmistaneet marraskuun

12 päivän suuren kansalaiskokouksen. Prokuraattori oli vakuutettu

siitä, että kenraalikuvernööri koetti saada yliopistoa riippuvaiseksi

itsestään ja sijaiskanslerin vaihdos antoi hänelle tilaisuuden päästä

lähemmäksi tätä päämääräänsä.

Saamieni uutisten johdosta, päätin kirjoittaa kirjeen Plehwelle. Tein

sen niin hyvin Reinin kuin yliopistonkin vuoksi siltä varalta, että

sijaiskanslerin vaihdon ehdottomasti piti tapahtua. Kirje lähetettiin

joulukuun 22 päivänä.

Ilmoitin siinä lähinnä, että olin saanut tiedon Oerstrœmin ja

Danielsonin välisestä keskustelusta ja siten saanut tietää, että Reinin

ero olisi odotettavissa, sekä lausuin, että tämä herättäisi suurta

mielipahaa laajoissa piireissä yliopistossa ja sen ulkopuolella.

Mutta jos kansleri siitä huolimatta piti sijaiskanslerin vaihdosta

välttämättömänä, rohkenin rehtorina lausua sen toivomuksen, "että

viran tulisi saamaan henkilö, joka ei olisi vieras yliopistolle ja

jolla olisi edellytyksiä toimia siellä sen korkeiden tarkoitusperien

mukaisesti sekä sellainen, joka käyttäisi vaikutusvaltaansa siihen

suuntaan, että tämä maallemme tärkeä laitos saisi kehittyä terveesti

ja häiritsemättä". Vahvistuksena siitä, että tämä olisi kanslerin

toivomusten mukaista, pidin hänen aikomustaan ehdottaa toimeen erästä

yliopiston opettajaa, professori Danielsonia. "Vaikkakin", lausuin

edelleen, "eroavia mielipiteitä on niistä poliittisista päivän

kysymyksistä, joista professori Danielson julkisesti on lausunut

mielipiteensä, niin luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että myöskin

hänen poliittiset vastustajansa yliopistossa lojaalisesti taipuisivat

hänen nimitykseensä. Tosin ei professori Danielson voi toivoa

saavansa osaksensa sitä jakamatonta myötätuntoa, jota valtioneuvos

Rein sai osakseen. Mutta professori Danielson on aina nauttinut

virkatoveriensa henkilökohtaista kunnioitusta ja ylioppilaskunnassa

on hänellä huomattavien puhuja- ja kirjailijalahjojensa sekä

isänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi ollut huomattava vaikutusvalta."

Sitten esitin mikä vaara johtuisi siitä, että joku yliopistolle ja

sen perinnäistavoille vieras henkilö, joka ehkä varomattomin käsin

tarttuisi sen hallinnolliseen järjestykseen ja sisäisiin oloihin,

asetettaisiin sen paikallisen hallinnon etupäähän. Ensi sijassa pitäisi

välttää, ettei yliopisto tulisi riippuvaiseksi maan hallintovallasta.

Yliopiston historia osoitti selvästi, kuinka kenraalikuvernöörin

puolelta sattuneet sekaantumiset olivat häiritsevästi vaikuttaneet

korkeakouluun, ja kärjistyneissä oloissa olisi vaara tässä suhteessa

suurempi kuin milloinkaan.

Se, että oli odotettavissa sijaiskanslerin vaihdos, pidettiin kokonaan

salassa. Minulle oli erittäin kiusallista, etten saanut Reinille

ilmoittaa, mitä siitä tiesin, mutta vaitiolon lupaus sitoi minua.

Tammikuun 7 päivänä 1903 kutsui Oerstrœm Reiniä kirjeellisesti

Pietariin "eräässä sijaiskansleria koskevassa asiassa". Danielsonin

suostumuksella saatoin nyt ilmoittaa Reinille, kuinka asiat

olivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että tässä oli joku

"vanhasuomalainen" vehkeily. Luulin kuitenkin voivani selvittää

hänelle, ettei niin ollut asian laita. Danielsonin tiedonannon mukaan

ei kukaan paitsi Linderiä ja Johnssonia tietänyt asiasta. Olivatko he

kysymykseen vaikuttaneet, oli minulle tuntematonta.

Tammikuun 10 päivänä oli Rein Pietarissa ja oli hänellä keskustelu

Oerstrœmin kanssa. Plehweä itseään ei Rein saanut tavata. Tämä

tahtoi joko osoittaa epäsuosiotaan tai säästyä epämieluisesta

keskustelusta. Heti palattuaan teki Rein minulle selkoa keskustelustaan

Oerstrœmin kanssa. Tämä oli ilmoittanut, että kansleri oli tyytymätön

siihen, että Rein oli liittynyt vastustuspuolueeseen, ottanut

osaa poliittisiin kokouksiin eikä ollut "osoittanut tarpeellista

toimeliaisuutta", kun oli kehoitettava opiskelevaa nuorisoa saapumaan

asevelvollisuuskutsuntoihin, ja tämä oli yhtenä syynä siihen, että

nuoriso niin lukuisasti oli ollut poissa niistä. Kansleri oli sentähden

päättänyt H. Majesteetilleen esittää sijaiskanslerin vaihdoksen. Jotta

asia rauhallisesti kehittyisi loppuunsa, toivoi Plehwe, että Rein

itse pyytäisi eroa. Rein sanoi pitävänsä luonnollisena, että kansleri

toivoi hänen eroavan, koska piti häntä sopimattomana. Rein myönsi,

että hänen poliittinen katsantokantansa ei ollut sama kuin vallitsevan

hallitussysteemin, sekä että hän oli ottanut osaa poliittisiin

neuvotteluihin, mutta erittäin toimivana ei hän suinkaan niissä

ollut esiintynyt. Hän ei tosin oikeudellisista syistä ollut voinut

kehoittaa ylioppilaita saapumaan kutsuntoihin, mutta hän ei ollut

myöskään kieltänyt heitä niihin menemästä. Rein huomautti, että hänet

oli nimitetty v.t. sijaiskansleriksi vain toistaiseksi, jonka vuoksi

eronpyyntö ei olisi tarpeellinen, mutta Oerstrœm arveli, että asia sen

kautta voitaisiin järjestää vähemmän ikävää huomiota herättävästi.

Rein pyysi ajatusaikaa tätä varten. Parin viikon kuluttua kirjoittaisi

hän Oerstrœmille tästä asiasta yksityisen kirjeen. Rein lausui lisäksi

sen toivomuksen, että hänen seuraajansa tulisi olemaan yliopiston

asioita tunteva henkilö, johon Oerstrœm vastasi, että kanslerilla oli

aikomuksena esittää Danielsonia. Rein ilmaisi tyytyväisyytensä siitä

ja lausui, että vaikka Danielsonilla oli valtiollisia vastustajia

yliopistossa, häntä kuitenkin, pitkäaikaisen toimintansa perusteella

tässä laitoksessa, täytyi pitää sopivana toimeen ja hän puolestaan

pyysi saada kannattaa hänen ehdokkuuttansa.

Reinin palattua tuli odotettu sijaiskanslerinvaihdos pian tunnetuksi

sekä yliopistopiireissä että niiden ulkopuolella. Tämän johdosta oli

parikymmentä yliopistonopettajaa tammikuun 18 päivänä kokoontunut O.

Donnerin luokse. Minua ei oltu sinne kutsuttu arkaluontoisen asemani

vuoksi, mutta puhelimitse kutsuttiin minut myöhemmin illalla kokouksen

päätyttyä Donnerille. Oli päätetty lähetystön kautta antaa Reinille se

kehoitus, että hän ei itse _pyytäisi_ eroa. Radikaaliselta taholta oli

ehdotettu jonkunlaista mielipiteenilmausta Danielsonia vastaan, mutta

ehdotus raukesi. Muutamat yltiöpäät hyökkäsivät kiivaasti Danielsonin

ehdokkuutta vastaan ja sanoivat, että tilanteen vuoksi olisi parempi,

jos yliopisto saisi venäläisen sijaiskanslerin, mutta heidän puheitaan

ei kuunneltu.

Reinin kirje Oerstrœmille lähti tammikuun 26 päivänä. Sitä ennen luki

hän sen minulle. Hän ei suorastaan pyytänyt eroa, mutta toi selvästi

esille kantansa asevelvollisuuskysymyksessä ja lausui, että koska

kansleri ei voinut hyväksyä sitä, piti hän luonnollisena, että kansleri

halusi sijaiskanslerin vaihdosta. Hänellä (Reinillä) ei ollut oikeutta

valittaa asiaa. Hän lopetti kirjeen lausumalla sen toivomuksen, että ei

mitään muutoksia tapahtuisi yliopiston sisäisessä järjestyksessä eikä

opintovapautta rajoitettaisi.

Danielsonin Pietarista saaman kirjeen mukaan oli Bobrikoff lausunut

toivomuksen, että uutta sijaiskansleria ei nimitettäisi ennen hänen

saapumistaan Pietariin. Esitettiin täysin uskottavana se väite, että

hänellä oli omat ehdokkaansa, ja että hän ensi sijassa tahtoi puoltaa

entistä professoria, venäläisen kimnaasin johtajaa V. Semenoffia.

Tämän johdosta kirjoitin kanslerinsihteeri Berendtsille ja esitin,

mitä seurauksia sellaisesta nimityksestä olisi yliopistolle. Berendts

ilmoitti vastaukseksi, että "seitens des Kanzlers bei Besetzung des

Vicekanzleramts Herr Semenoff überhaupt niemals in Rechnung genommen

war, da er als vollkommen unbedeutend und für dies Amt unwürdig

angesehen wird".

[Että Bobrikoff kannatti Semenoffia, sen vahvisti todeksi Plehwe

eräässä keskustelussa Danielsonin kanssa toukokuun 3 päivänä. Kun

Danielson kysyttäessä mainitsi, että hänen nimitystään eräissä

piireissä ei oltu vastaanotettu myötätuntoisesti, lausui Plehwe: "Ne

olisivat siis mieluummin halunneet saada Semenoffin, joka, kuten

tiedätte, oli kenraalikuvernöörin ehdokas."]

Tammikuun lopulla sai Danielson kutsun saapua Pietariin. Koska hän

voi arvata, että häneltä nyt vaadittaisiin varmaa vastausta, tahtoi

hän ennen matkaansa neuvotella muutamien virkatoveriensa kanssa. Otin

tehtäväkseni kutsua ne konsistorin jäsenet, joiden läsnäoloa Danielson

halusi, kokoukseen luokseni helmikuun i päivän illalla. Läsnä olivat:

Runeberg, Gustafsson, A. Donner, Lang, E.G. Palmén, Hermanson, A.

Homén, Rosenqvist, Tigerstedt, Chydenius ja Aspelin. Heikeliä oli

myöskin kutsuttu, mutta hän oli estetty saapumasta. Keskusteltiin

verrattain pitkään. Hermanson, Palmén, Aspelin, Tigerstedt, Donner

ja minä olimme sitä mieltä, että Danielson silloisten olosuhteiden

vallitessa tekisi yliopistolle palveluksen, jos hän ottaisi viran

vastaan, sillä sen kautta ainakin se ajankohta lykkäytyisi, jolloin

yliopisto joutuisi hävitystyön ja venäläistyttämisen uhriksi. Samalla

edellytettiin luonnollisesti, että ei mitään sellaisia ehtoja

asetettaisi, joihin kunnian mies ei voisi suostua. Rosenqvist, joka

painosti, että hän katsoi Danielsonilla olevan toisen siveellisen

kannan kuin Reinillä, sekä Homén ja Gustafsson luulivat, että

Danielsonia käytettäisiin aseena hallituspolitiikan vääriin aikeisiin,

ja että olisi parempi jos venäläinen ottaisi viran kuin että sen uuden

aikakauden, jonka alkuna Reinin ero epäilemättä olisi, aloittaisi

suomalainen mies. Tilanne olisi silloin myös selvempi. Runebergin kanta

oli välittävä. Hän arveli, että ne valtiolliset mielipiteet, jotka

Danielsonilla oli, antoivat hänelle mahdollisuuden ottaa vastaan toimen

ja koettaa, voisiko hän sijaiskanslerina tehdä jotakin yliopiston ja

maan hyväksi. Chydenius ei katsonut voivansa antaa Danielsonille mitään

neuvoa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tätä johtivat yksinomaan

siveelliset ja isänmaalliset vaikuttimet.

Pitkähkössä lausunnossa esitti Danielson kantansa. Hänen valtiollisen

kantansa lähtökohtana oli se edellytys, että Venäjän Suomipolitiikassa

oli kaksi eri virtausta, toinen, joka kokonaan tahtoi venäläistyttää

meidät, ja toinen, jonka tarkoitus ei mennyt niin pitkälle, vaan

ainoastaan muutamien valtakunnallisten intressien toimeenpanemiseen.

Edellisen kanssa eivät neuvottelut olisi mahdollisia, mutta hyvinkin

jälkimmäisen kanssa. Jos jälkimmäinen suunta pääsisi lopullisesti

voitolle, voisimme me myöntymällä eräissä kohdissa säilyttää

valtiollisen ja sivistyksellisen elämismahdollisuutemme. Jos tämä

edellytys osoittautuisi vääräksi tai maltillinen suunta menettäisi

vaikutustaan, ei hänen kannallansa enää olisi riittävää perustetta,

koska millään myönnytyksillä ei silloin enää olisi merkitystä. Hän oli

keskusteluista Plehwen kanssa ja muistakin syistä luullut huomaavansa,

että hänen edellytyksensä olivat oikeat. Tuliko hänen vastauksensa

sijaiskanslerintoimen suhteen myönteiseksi vai kielteiseksi, riippui

huomattavassa määrässä siitä, minkä vaikutelman hän käynnillään

asianomaisen luona saisi yleisestä valtiollisesta asemasta,

sekä myöskin niistä vaatimuksista, joita mahdollisesti hänelle

sijaiskanslerina asetettaisiin. Danielson huomautti nimenomaan, että

mikä hänen kantansa ensi kutsuntojen suhteen tulisikaan olemaan, ei hän

käyttäisi virkavaltaansa saadaksensa nuoria miehiä saapumaan niihin.

Kokouksen tulokseksi jäi ilmeisesti se, että oltiin valmiit antamaan

kaikki kunnioitus Danielsonin menettelylle, suostuipa hän virkaan tai

ei.

Helmikuun 3 päivänä oli Danielson Pietarissa, jossa hänellä oli

keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä hän ei silloin saanut

tavata. Kotiin palattuaan ilmoitti Danielson minulle keskustelusta

seuraavaa. Hän oli lähinnä kysynyt, aiottiinko hänen nimittämiseensä

liittää joitakin erityisiä toiveita. Oerstrœm selitti, ettei niin

ollut asian laita. Danielson oli tahtonut tehdä tämän kysymyksen,

koska muutamilla hänen virkatovereillansa oli ollut se pelko,

että Reinin ero ja Danielsonin nimitys merkitsisi uuden suunnan

voimaansaattamista yliopiston hallinnossa. Oerstrœm vakuutti, ettei H.

Majesteettinsa eikä Plehwe ajatellut mitään yliopistollisten laitosten

uudestijärjestelyä tahi muutoksia. Danielson kysyi erikoisesti

asevelvollisuudesta ja huomautti, että yliopiston viranomaisilla

ei ollut mitään oikeutta pakottaa akateemista nuorisoa taipumaan

asevelvollisuuslain määräyksiin. Oerstrœm vastasi, että se sangen hyvin

ymmärrettiin Pietarissa. Kuitenkin toivottiin, että vastaisuudessa

aikaansaataisiin voimakkaampaa toimintaa, jolla ehkäistäisiin

ylioppilasten aktiivista osanottoa kutsuntoja vastaan suunnattuun

agitatsioniin. Danielson lausui edelleen sen arvelun, että Plehwe ei

toivonut häntä sijaiskansleriksi sen vuoksi, että hän kuului vanhempiin

professoreihin, vaan hänen poliittisen kantansa vuoksi, jonka arvelun

Oerstrœm myönsi oikeaksi. Hän tahtoi silloin tietää, olivatko hänen

poliittisen suuntansa edellytykset ennallaan ja oliko venäläisen

hallituspolitiikan maltillinen suunta vielä entinen tekijä. Kun

Oerstrœm vastasi kysymykseen myöntävästi, ilmoitti Danielson olevansa

suostuvainen ottamaan vastaan sijaiskanslerin toimen.

Sijaiskanslerikysymystä pohdittiin sillä välin innokkaasti

yliopistopiireissä, ja joukko yliopistonopettajia, jotka eivät olleet

ottaneet osaa neuvotteluun luonani, ehdottivat, että pidettäisiin

yleinen kokous, jossa neuvoteltaisiin asiasta. Sellainen pidettiin

Runebergin luona helmikuun 15 päivänä, johon asemani vuoksi en ottanut

osaa. Niitä yliopistonopettajia, jotka kuuluivat vanhasuomalaiseen

puolueeseen, ei oltu kutsuttu kokoukseen, jonka tarkoituksena oli

keskustella siitä, antaisiko Danielsonin odotettavana oleva nimitys

aihetta johonkin toimenpiteeseen yliopistonopettajien puolelta.

Erilaisia mielipiteitä lausuttiin. Tahdottiin lähetettäväksi kirjelmä

Danielsonille, joka selittäisi yliopistonopettajien suhtautumisen

kysymykseen, mutta tällöin edellytettiin, että Danielsonin nimitys

jo olisi fait accompli tai ainakin lopullisesti päätetty, niin että

kirjelmä siten ei vaikuttaisi kysymykseen siitä, ottaisiko hän toimen

vastaan, mutta kyllä hänen vastaiseen kantaansa. Muutamat, O. Donner,

Tigerstedt, Chydenius, pitivät sellaista askelta tarpeettomana, mutta

ehdotus hyväksyttiin. Toimikunta, johon kuuluivat Rosenqvist, Engström

ja W. Pipping, asetettiin laatimaan kirjelmää. Toinen kokous pidettiin

helmikuun 17 päivänä, jossa kirjelmä-ehdotus luettiin. J. Gummerus

oli laatinut maltillisemman vastaehdotuksen, jota useat läsnäolevista

kannattivat. Tarkistettaessa otettiin tätä jonkun verran huomioon,

niin että kärjekkäimpiä kohtia lievennettiin. Kirjelmän lopullinen

muoto oli kompromissin tulos, joka ei läheskään tyydyttänyt kaikkia

allekirjoittajia, joita oli 87. Verrattain pitkässä kirjelmässä

ilmituotiin se levottomuus, joka vallitsi allekirjoittajissa

odotettavana olevan sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta. "Me

olemme", sanotaan kirjelmässä, "olleet täysin vakuutettuja siitä,

että sijaiskanslerimme ei koskaan olisi suonut myötävaikutustaan

toimenpiteille, jotka tarkoittaisivat kansamme oikeuskannan

hylkäämistä. Valtioneuvos Reinin pysymistä sijaiskanslerina olemme

pitäneet merkkinä siitä, että yliopisto, ainakin toistaiseksi, saisi

säilyä niiltä ulkoapäin tulevilta, yliopiston elämälle ja olemukselle

vierailta ja sen kautta niin kohtalokkailta pyrkimyksiltä, joita

nyt pidetään niin suuressa arvossa, mutta joiden voimaansaattamisen

suhteen saatoimme olla vakuutettuja siitä, että sijaiskanslerimme

myötävaikutusta ei sille koskaan saataisi. Sellaisissa olosuhteissa on

luonnollista, että nykyisen sijaiskanslerimme ero tuntuu meistä syvästi

surulliselta tosiasialta, joka samalla saattaa olla ikäänkuin merkkinä

sen järjestelmän ja niiden periaatteiden muutokseen, joita yliopiston

asioiden korkeimmassa johdossa noudatetaan." Kirjelmässä lausuttiin

tunnustus Danielsonin hyvästä tahdosta valvoa isänmaan ja yliopiston

parasta, mutta samalla ilmaistiin se huolestuminen, jonka hänen

toimintansa valtiollisena kirjailijana suuressa elinkysymyksessämme

oli herättänyt, koska hän siinä oli puoltanut "katsantokantaa, joka

eräissä oleellisissa kohdissa poikkeaa meidän oikeuskäsityksestämme

ja joka sisällöstänsä päättäen ei näytä voivan antaa varmoja

takeita periaatteissansa vakaasti pysyvästä esiintymisestä niitä

pyrkimyksiä vastaan, jotka tarkoittavat oikeudellisen asemamme ja

kansallisen olemassaolomme hävittämistä". Kirjelmä päättyi seuraavaan

lausuntoon: "Avoimesti ja peittelemättä olemme tahtoneet Teille

esiintuoda levottomuutemme ja lisäksi lausua, että samaten kuin

Te meidän puoleltamme voitte odottaa lojaalia kannatusta kaikessa

työssänne ja toiminnassanne, jos sitä elähdyttää sama henki, mikä

yliopiston nykyiselle sijaiskanslerille on ollut tunnuksellista, niin

täytyy Teidän myöskin valmistautua yhtä lojaaliin ja päättäväiseen

vastarintaan jokaista yritystä vastaan, joka tarkoittaisi tilapäisten

etujen voittamista yliopistolle hylkäämällä se oikeuskanta, joka meidän

mielestämme on ainoa täysiarvoinen ja kansamme tulevaisuuteen nähden

välttämätön, minkä yliopistomme nykyisin käytävässä sivistystaistelussa

voi omaksua."

Kirjelmän jätti Danielsonille Runeberg helmikuun 20 päivänä. Danielson

telefonoi minulle saman päivän iltana ja pyysi minua käymään luonansa.

Hän oli melkoisesti kiihoittunut ja mainitsi aikomuksensa, heti lähteä

Pietariin ja pyytää ettei tulisi nimitetyksi. Hän rauhoittui kuitenkin

keskustelun aikana, mutta katsoi joka tapauksessa olevansa vapaa

vastuusta yliopistoa kohtaan, jos vetäytyisi syrjään.

Helmikuun 24 päivänä lähetti Danielson kirjeen Runebergille,

jossa hän lausui, että hän ei voinut asiata toisin ymmärtää, kuin

että kirjelmästä ilmeni aivan toinen käsitys kuin se, joka tuntui

vallitsevan kokouksessa minun luonani helmikuun 1 päivänä. Hän arveli

sentähden nyt täytyvänsä ilmoittaa kanslerille, että yksi niistä

edellytyksistä, joille hän oli perustanut päätöksensä ottaa toimen

vastaan, oli poissa ja senvuoksi pyytää, että joku muu, joka nauttisi

virkatoveriensa luottamusta, nimitettäisiin sijaiskansleriksi. Kirje

loppui siihen, että hän vieritti syyn seurauksiin omilta niskoiltansa

allekirjoittaneiden vastattavaksi. — Uusi kokous pidettiin Runebergin

luona 27 päivänä, jolloin tämän laatima vastauskirjelmä Danielsonille

luettiin ja pienten korjausten jälkeen hyväksyttiin. Se sisälsi

selityksen edellisen kirjelmän tarkoituksesta, jonka Danielson oli

väärinkäsittänyt. Sen tarkoituksena ei ollut taivuttaa häntä luopumaan

hänelle ehdotetusta sijaiskanslerin toimesta, ja vielä vähemmän loukata

häntä tai ilmaista epäluottamusta häntä kohtaan. Tämän jälkimmäisen

kirjelmän rivien välistä saattoi hän lukea kehoituksen ottaa virka

vastaan.

Samaan aikaan oli 20 yliopistonopettajaa, jotka eivät olleet

ottaneet osaa Runebergin luona pidettyyn kokoukseen, kokoontunut ja

lähettänyt lähetystön Danielsonin luokse sekä pyytänyt, että hän

pysyisi lupauksessansa ottaa vastaan sijaiskanslerin toimi. Mihinkään

toimenpiteeseen, joka olisi tarkoittanut saada aikaan jotakin muutosta,

tämän virkakysymyksen ratkaisuun, Danielson ei ryhtynyt.

Mutta nimitys viipyi kauan. Kaikenlaisia huhuja kierteli ehdokkaista,

joita kenraalikuvernöörin sanottiin nostaneen esille. Sellaisina

mainittiin, paitsi jo mainittua Semenoffia, m.m. presidentti Streng

sekä Suomessa olevien venäläisten koulujen tarkastaja Tschernischeff.

Kuinka paljon perää näissä huhuissa oli, on minulle tuntematonta,

mutta Berendts kirjoitti minulle, että Bobrikoff oli "voll Groll

und Wut gegen die Universität". Huhtikuun 2 päivänä tapahtui

Danielsonin nimitys sijaiskansleriksi. Berendts ilmoitti minulle,

että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä oli koettanut työntää

esille toista ehdokasta, nimittäin senaattori Linderiä, joka kuitenkin

jyrkästi torjui ehdotuksen ja lausui, että Danielson olisi toimeen

sopiva.

Osoittaaksensa myötätuntoaan Reiniä kohtaan olivat useimmat

ylioppilasosakunnat valinneet hänet kunniajäseneksensä. Huhtikuun

8 päivänä teki koko ylioppilaskunta mukanansa liput ja molemmat

laulukuorot tervehdyskäynnin hänen luokseen. Olin sitä varten

hankkinut Deutrichin luvan, joka hanke kumma kyllä ei kohdannut

erikoisia vaikeuksia. Minä sitouduin vastaamaan siitä, ettei mitään

"skandaaleja" sattuisi. Kaikki kävi onnellisesti. Illalla pitivät

ylioppilaat yksityisen juhlan Reinille. Ei mitään häiriöitä sattunut.

Puheen kunniavieraalle piti tyynesti ja arvokkaasti H. Renvall. Reinin

vastauspuhe ei kosketellut politiikkaa.

14 päivänä pidettiin kansalaisjuhla Reinille Seurahuoneella.

Viralliset puheet pitivät O. Donner, K. Antell ja W. Söderhjelm.

Noin 600 henkeä otti juhlaan osaa. Minä olin luonnollisesti myöskin

läsnä. Vanhasuomalaisen puolueen jäseniä ei siellä näkynyt.

Niitä ei luultavasti oltu kutsuttu ottamaan juhlaan osaa. Mitään

mielenosoituksellista leimaa ei juhlalla muuten ollut.

Seuraavana päivänä esiteltiin Reinin ero ja Davidsonin nimitys

konsistorissa. Kirjelmän ruotsinkielisessä tekstissä oli, että Rein

"pyynnöstä" oli armollisesti saanut eron, jotavastoin mainitut

sanat puuttuvat venäläisestä tekstistä. Esittelyn jälkeen Rein tuli

konsistoriin ja sanoi jäähyväiset konsistorin jäsenille. Konsistorin

puolesta lausuin minä meidän kiitollisuutemme ja kunnioituksemme

eroavalle sijaiskanslerille.

Danielsonin ensimmäisellä tervehdyskäynnillä Bobrikoffin luona,

huhtikuun 22 päivänä, sanoi tämä, että hän oli ollut läsnä, kun

Plehwe oli esitellyt sijaiskanslerikysymyksen H. Majesteetilleen ja

sanoi voivansa todistaa, että keisari todellisella mielihyvällä oli

nimittänyt Danielsonin toimeen. Bobrikoff lisäsi, että hänen asiain

niin ollen täytyi katsoa nimityksen olevan onneksi yliopistolle.

Luultavasti oli sijaiskanslerikysymyksen ratkaisu opettavainen tappio

hänelle. Hänen toiveensa voida käyttää sopivaa tilaisuutta saadaksensa

puuttua yliopiston hallintoon oli rauennut. Hän tulikin itse asiassa

tämän jälkeen jonkun verran kunnioittavammaksi yliopistoa kohtaan kuin

mitä hän aikaisemmin oli ollut. Sijaiskanslerin vaihdoksen johdosta

tuli kuitenkin rehtorintoimeni vaikeammaksi sen kautta, että minulla,

akateemiseen nuorisoon nähden, ei voinut olla samaa tukea uudesta

sijaiskanslerista kuin Reinistä, joka nautti nuorison jakamatonta

luottamusta.

Ylioppilaat ja asevelvollisuuskutsunnat.

Keväällä 1902 tapahtuivat ensimmäiset kutsunnat uuden laittoman

asevelvollisuusasetuksen aikana. Yleinen mielipide maassa, varsinkin

sivistyneissä luokissa, oli verrattain yksimielinen siitä, että

nuoriso jäisi pois kutsunnoista, osaksi koska asetus ei ollut

syntynyt laillisessa järjestyksessä, osaksi ilmituodakseen siten,

mitä kansa siitä ajatteli ja jos mahdollista estääksensä tai ainakin

vaikeuttaaksensa asetuksen soveltamista. Ylioppilaspiireissä oli

kysymystä pohdittu kevään kuluessa, ja mielipiteenä sen vuoden

asevelvollisten kesken oli yleisesti se, että he eivät noudattaisi

kutsuntamääräystä. Vain kuusi ylioppilasta oli ottanut yliopistosta

todistuksen pyytääksensä lykkäystä. Sinä vuonna kutsuttujen

ylioppilasten lukumäärä oli suurempi kuin 200.

Huhtikuun 15 päivänä alkoi kutsunnan toimittaminen Helsingissä.

Ainoastaan yksi ylioppilas, J.G., erään senaattorin poika, oli niiden

muutamien kymmenien joukossa, jotka olivat saapuneet. Huhtikuun 18

päivänä piti nämä nuorukaiset tutkittaman Suomen kaartin kasarmissa.

Osoittaaksensa mieltänsä toimitusta vastaan oli joukko joutoväkeä

saapunut paikalle, ja niihin liittyi myöskin sivistyneeseen luokkaan

kuuluvia henkilöitä. Kun nuorukaiset, niiden joukossa G., tulivat

toimituksesta, hätyytti yleisö heitä haukkumasanoja lausuen ja

tyrkkien. G. haki turvaa kasarmista, jossa hän viipyi muutamia

tunteja, jonka jälkeen hän huomaamatta voi mennä kotiinsa. Myöhemmin

samana päivänä sattuivat nuo surullisen kuuluisat katumellakat,

jolloin kasakat koettivat puhdistaa senaatintoria ja läheisiä katuja.

Ylioppilaat eivät mellakoitten aikana tiettävästi olleet erikoisesti

toimivina, mutta, heitä oli tietysti lukuisasti kansanjoukoissa ja

ainakin kymmenkunta sai iskuja kasakoilta. Koska silloin väliaikaisesti

hoidin sijaiskanslerinvirkaa, lähetin seikkaperäisen selonteon

mellakoista Plehwelle, ja siinä en jättänyt huomauttamatta poliisin

kykenemättömyyttä ja, sitä, että tilannetta oli pahennettu sotaväkeä

kutsumalla.

[Kun Oerstrœm toukokuussa esittelyssä selosti keisarille Helsingin

katumellakoita, huomautti hän erikoisesti myöskin poliisin

kykenemättömyydestä sekä mainitsi, että kaupungin viranomaiset

olivat, ehkäistäkseen vastaisia levottomuuksia, järjestäneet

vapaaehtoisen suojelusvartioston. Tähän oli myöskin liittynyt suuri

joukko ylioppilaita. Hänen Majesteettinsa oli silloin, sen mukaan

kuin Berendts on minulle ilmoittanut, lausunut: "Se oli hyvä ajatus.

Toivoisin, että myöskin venäläiset ylioppilaat olisivat avullisia

järjestyksen ylläpitämisessä."]

Toukokuun 5 päivänä sain kirjeen Berendtsiltä, jossa hän ilmoitti,

että Oerstrœmille oli tullut tiedonanto, että ylioppilaat eivät olleet

saapuneet kutsuntoihin eivätkä olleet jättäneet lykkäysanomusta.

Jos tällä laiminlyönnillä oli järjestöllinen luonne, niin oli hänen

mielestänsä asia sangen valitettavaa laatua. Hän pyysi senvuoksi

luottamuksellista tiedonantoa asian oikeasta laidasta. Minä vastasin

heti pitkähköllä kirjelmällä, jossa selitin, ettei ylioppilaskunta

eivätkä osakunnat olleet käsitelleet kysymystä ylioppilasten

suhtautumisesta kutsuntoihin, mutta että sitä aivan luonnollisesti oli

pienemmissä piireissä pohdittu. Suuremmankin kokouksen lienevät nuoret

asevelvollisuusiässä olevat ja korkeamman sivistyksen omaavat miehet

pitäneet, mutta sielläkin oli kysymystä vain keskustelussa pohdittu,

eikä mitään sitovia päätöksiä ollut tehty, vaan oli itsekullakin oleva

toimintavapaus. Mistään järjestöllisestä esiintymisestä ei siis ollut

kysymys. Minä tein kirjelmässä edelleen selkoa niistä syistä, jotka

olivat nuoria etupäässä johtaneet, ja selitin heidän menettelytapansa

vastaavan maassa vallitsevaa käsitystä ja niissä piireissä varsinkin,

joihin he kuuluivat. Rehtorina en ollut voinut enkä tahtonut sekaantua

tähän puhtaasti kansalaisluontoiseen asiaan. Berendts kiitti

heti tiedonannoista, joita lienee katsottu täysin tyydyttäviksi.

Ylioppilasten järjestöllisestä suhtautumisesta kutsuntoihin ei

senjälkeen kuulunut mitään.

Muutamia päiviä myöhemmin sain minä Berendtsiltä merkillisen kirjeen,

jossa hän varmana vakaumuksenaan lausuu, että oli odotettavissa

valkenemista poliittisissa oloissa, että Bobrikoff kohta eroaisi y.m.

Tiedonanto oli ilmeisesti lähtöisin Plehweltä. Kun Berendts kävi

luonani kesäkuussa, oli hänellä yhä sama toivorikas käsitys asioista.

Kun kysyin, miten kutsunnasta poisjääneiden kävisi, vastasi hän, että

"viiva vedettäisiin kaiken yli". Mutta toiveet muutoksesta raukesivat.

Bobrikoffin oli onnistunut pelastaa asemansa ja järjestelmänsä — jos se

ylipäänsä silloin olikaan vakavammin uhattu.

[Berendtsin kyseessäoleva kirje sisälsi lyhyesti seuraavaa:

Korkeimmissa piireissä oli päässyt vallalle Suomelle edullinen

mieliala. Oli tehty päätös uudesta ohjelmasta Suomen politiikkaan

nähden, jonka tärkeimpänä kohtana oli, että helmikuun manifesti

tarkistettaisiin tekemällä esitys valtiopäiville. Oli kyseessä

Bobrikoffin, Kaigorodoffin y.m. vaihtaminen sopivampiin henkilöihin.

Olisi tärkeätä nyt noudattaa Suomessa tyyntä lojaalisuutta, sillä

muutamien kuukausien päästä koittaisi maalle valoisa aika. Kansleri

pani tässä suhteessa toivonsa myöskin yliopistoon. — Käynnillään

kesäkuussa täydensi Berendts näitä viittauksia seuraavilla

tiedonannoilla: Huhtikuun 18 päivänä oli Hänen Majesteetillaan

ollut neuvottelu Plehwen ja Bobrikoffin kanssa, jotka edustivat

vastakkaisia käsityksiä Suomen politiikkaan nähden. Edellinen, joka

vähää ennen oli nimitetty Venäjän sisäministeriksi, oli voittanut.

H. Majesteettinsa oli hyväksynyt Plehwen laatiman ohjelman,

joka sisälsi erikoisia kohtia, m.m. esityksen valtiopäiville

valtakunnallisista kysymyksistä ja Suomen asiain komitean uudelleen

järjestämisestä, venäläistyttämistyön lopettamisesta (!) y.m.

Seurauksena siitä olisi se, että Bobrikoffin täytyisi jättää

paikkansa, mikä tapahtuisi syyskuussa. Hänen seuraajaksensa tulisi

ruhtinas Svjätopolk-Mirski, mies Adlerbergin tapainen. Muutos keisarin

suhtautumisessa oli etupäässä luettava leskikeisarinnan ansioksi.

Tämä oli kieltänyt Bobrikoffilta audienssin. Sisäministerin salkun

ja ministerivaltiosihteerin toimen yhdistäminen Plehwen käteen oli

vain väliaikainen toimenpide, koska hänen nyt täytyi saattaa perille

se ohjelma, jonka hän oli tehnyt ja jonka avulla hän oli voittanut

Bobrikoffin. Kun uusi suunta olisi saatu toimeen, jättäisi hän

suomalaisen virkansa.]

Seuraus tästä oli myöskin se, että kysymys poisjääneiden

asevelvollisten rankaisemisesta jälleen otettiin esille. Syksyn

alkupuolella kierteli kaikenlaisia huhuja siitä, että poisjääneet,

varsinkin ylioppilaat, heti vangittaisiin ja pantaisiin venäläiseen

sotaväkeen, ja tämä kaikki herätti suurta levottomuutta, melkeinpä

pakokauhua nuorisossa. Monet matkustivat pois kaupungista, toiset

vaihtoivat asuntoa ehtimiseen ja asustivat vieraiden luona. Monet

ottivat lupakirjan passin saantia varten. Levottomuus kasvoi yhä

huhusta, että minä olisin kehoittanut poisjääneitä matkustamaan

pois. Itse asiassa olin päinvastoin kehoittanut niitä, jotka olivat

kääntyneet puoleeni, pysymään rauhallisina. Kävin prokuraattori

Johnssonin luona saadakseni tietää, miten asiat olivat. Hän ilmoitti

minulle, että kysymys tulisi ratkaistuksi aikaisintaan marraskuussa.

Rangaistus ei varmaankaan jäisi tulematta, sillä H. Majesteettinsa

oli kiihoittunut Bobrikoffin esityksestä asevelvollisuuslain

vastustamisesta. Mikäli prokuraattori voi asiaa ennakolta arvostella,

julistettaisiin ne 14,000, jotka olivat jääneet pois, kolmen vuoden

sotapalvelukseen tuomituiksi. Niistä otettaisiin jollakin tavalla

280 miestä, jotka pistettäisiin kaartin riveihin niiden sijalle,

jotka olivat arvalla kutsutut. Että ne, jotka kuuluivat ensimmäiseen

sivistysluokkaan, lähinnä joutuisivat kärsimään tästä toimenpiteestä,

näytti prokuraattorista sangen luonnolliselta. Jos valitut eivät

saapuisi, ehdottaisi Bobrikoff luultavasti kaartinpataljoonan

lakkauttamista, ja silloin olisi se mahdollisuus tarjona, että heidät

siirrettäisiin venäläiseen väkeen. Toistaiseksi ei kuitenkaan näyttänyt

luultavalta, että näin kävisi. Minä tein luonnollisesti kaiken

voitavani keskustelun aikana valvoakseni ylioppilasten oikeutta ja etua.

Saatuani yllämainitut tiedot annoin minä inspehtorien kautta

osakunnille tehdä selkoa tilanteesta ja samalla huomauttaa osoittavan

verrattain vähäistä arvokkuutta, jos antoi huhujen peloittaa itseään.

Kaunis esimerkki, jonka ylioppilaat olivat edellisenä keväänä

antaneet kulkemalla vastustuksen etupäässä, kadottaisi merkitystään,

jos he nyt kiiruhtaisivat hakemaan itselleen turvapaikkaa. Tämän

jälkeen rauhoittui mieliala jonkun verran. Vastustaakseni pakokauhua

kieltäydyin myöskin joksikin aikaa antamasta passilupakirjaa niille,

joilla ei ollut selvää opintopäämäärää tiedossa, vaan jotka ainoastaan

kaikkien tapausten varalta tahtoivat olla turvattuja. Tämä oli sitä

tarpeellisempaa, kun kenraalikuvernööri oli saanut tiedonannon,

luonnollisesti liioitellussa muodossa, ylioppilasten "paosta" maasta.

Myöhemmin antoi myöskin senaatti määräyksen kuvernööreille, etteivät he

antaisi passia niille, jotka eivät olleet saapuneet kutsuntoihin.

Marraskuun lopussa ilmoitti minulle senaattori Eneberg, että hän halusi

kanssani yksityistä keskustelua, jonka vuoksi kävin hänen luonaan. Hän

mainitsi, että kenraalikuvernööri oli lausunut ajatuksen, että niitä

ylioppilaita, jotka olivat jääneet pois kutsunnoista, rangaistaisiin

erottamalla heidät yliopistosta. Eneberg tahtoi tietää, olisiko

sellainen rangaistus mahdollinen. Minä vastasin, että sellaisen

toimenpiteen täytyi käydä kurinpitotoimikunnan kautta, jonka tuli

tuomita opinto- ja kurinpitosäännön mukaan, ja siinä ei ollut mitään

määräyksiä, Ei ollut käsiteltävänä mikään rikos, vaan oli kysymyksessä

asioita, joita tähän tapaukseen voisi soveltaa, varsinkaan kun se ei

ollut poliittinen teko. Jos rehtori määrättäisiin hoitamaan asiaa

ja siirtämään se kurinpitotoimikunnan käsiteltäväksi, niin tämä

varmaankaan ei tuomitsisi kyseessäolevia ylioppilaita mihinkään

rangaistukseen. Täten saataisiin vain aikaan ikävä selkkaus, josta

voisi olla yliopistolle hyvin arveluttavia seurauksia. Keskustelusta

kävi selville, että asianomaiset olivat sangen epävarmoja siitä, kuinka

poisjääneisiin nähden olisi meneteltävä. Eneberg kysyi, luulinko minä,

että yleinen "armahdus" olisi omiaan edistämään saapumista kutsuntoihin

seuraavana keväänä. Sitä en uskaltanut luulla, ja kehoitin jättämään

sikseen kaikki rankaisutoimenpiteet. — Vähää ennen joulua sain

prokuraattorilta kuulla, että kenraalikuvernööri oli H. Majesteetilleen

ehdottanut, että kutsunnoista poisjääneet ylioppilaat erotettaisiin

vuoden ajaksi. Alkuperin oli hän tahtonut saada aikaa pitennetyksi

kolmeksi vuodeksi.

Tammikuun 27 päivänä 1903 sain minä prokuraattorilta tietää, että

poisjääneitä asevelvollisia koskeva kysymys oli ratkaistu, ja että

kirjelmä asiasta oli saapunut senaattiin. Hän näytti otaksuvan, että

kenraalikuvernöörin ehdotus kokonaisuudessaan oli hyväksytty. Mutta

mitään kirjelmää kanslerinvirastosta ei tullut yliopistolle, ja kun

käskykirje tuli tunnetuksi, saatiin selville, ettei siinä ollut mitään

määräystä erottamisesta. Ylioppilaspiireissä oli kuitenkin ollut

levottomuutta, ja tutkintojen suorittamista olivat ne jouduttaneet,

joita tämä rangaistus olisi kohdannut. Rangaistuskäskykirjeessä

säädettiin, että kaikki kutsunnoista poisjääneet, jotka olivat

valtionviroissa, erotettaisiin, sekä ettei kukaan edellisen vuoden

asevelvollisista voisi saada valtionvirkaa, jollei näyttäisi todistusta

siitä, että oli täyttänyt, mitä asevelvollisuuslaki määräsi. Sen

mukaan kuin Berendtsiltä sain kuulla, kun hän helmikuussa kävi

luonani, oli H. Majesteettinsa itse paksulla kynällä vetänyt viivan

ylioppilasten erottamista koskevan kohdan yli, sanoen: "Jättäkäämme

ylioppilaat rauhaan." Siten jäi yliopisto vapaaksi asevelvollisuuslakon

seurauksista vuodeksi eteenpäin.

Sillä välin läheni seuraavan kutsunnan aika. Ylioppilasten ei sallittu

järjestöllisesti käsitellä asiaa, nyt enemmän kuin edellisenäkään

vuonna. Ilman lupaa pitivät kuitenkin asevelvollisuusiässä

olevat ylioppilaat helmikuussa kokouksen, jossa kysymys heidän

suhtautumisestaan kutsuntoihin oli ollut keskustelun aiheena.

Mielipiteet poisjäämisestä eivät olleet nyt käyneet niin yhteen

kuin edellisenä vuonna. Sen mukaan kuin minulle ilmoitettiin, oli

kokoukseen ottanut osaa noin 180 ylioppilasta, joista 115 selitti,

etteivät aikoneet tulla kutsuntaan. 7 ilmoitti, että he sen tekisivät

ja 57 selitti, etteivät he olleet valmistuneet kysymykseen vastaamaan.

Kun sain kuulla kokouksesta, kutsuin luokseni yhden johtajista,

ylioppilas Heikelin, ja huomautin hänelle, että oli laitonta pitää

sellaisia kokouksia ilman rehtorin lupaa sekä tein selväksi, että

olisi tärkeätä ja asialle edullista välttää kaikkea, mikä voitaisiin

käsittää järjestölliseksi esiintymiseksi ylioppilaiden puolelta ja

saisi kutsunnoista poisjäämisen näyttämään riippuvan yhteisestä

päätöksestä. Vain ahtaammissa yksityisissä osakuntapiireissä voitiin

neuvotella asiasta. Heikel lupasi ilmoittaa tämän. Koetin myöskin

vaikuttaa ylioppilaskunnan johtaviin henkilöihin siihen suuntaan, että

ylioppilaita ei käytettäisi agitatsioniin kutsuntoja vastaan yhtä

paljon kuin aikaisemmin. Joukko ilmiantoja oli näistä asioista saapunut

asianomaisille.

Maaliskuun lopussa lähetettiin pitkin maata tuhansin kappalein

kiertokirje "Asevelvollisuus-ijässä oleville tovereille", kymmenen

ylioppilaan allekirjoittama — näitä nimitettiin sittemmin

decemvireiksi—, jossa he selittivät aikovansa saapua kutsuntoihin,

sekä esittivät ne syyt, jotka saattoivat heidät tähän, vaikka

asevelvollisuusasetus ei ollut syntynyt laillisessa järjestyksessä.

Allekirjoittajat olivat nimensä alle merkinneet osakunnan, johon he

kuuluivat, josta voi saada sen käsityksen, että he olivat ikäänkuin

osakuntien edustajia, sitä enemmän koska kaikki osakunnat siinä

olivat edustettuina. Minun puolestani täytyi jyrkästi paheksua tätä

toimenpidettä, koska ylioppilaat sen tehdessään olivat ryhtyneet

poliittiseen tekoon, jolla oli suuri kantavuus, ja jonka seurauksena

sitä paitsi saattoi olla se, että toisin ajatteleviakin ylioppilaita

saatettaisiin toimimaan samalla tavalla ja heidät johdettaisiin

sellaiseen agitatsionin tapaiseen toimintaan, joka silloisissa oloissa

tuottaisi enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minun oli senvuoksi mielestäni

pakko kutsua luokseni muutamia allekirjoittajista (K. Forsman, O.

Voipio, A. Granfelt) ja huomauttaa heille, kuinka väärää ja epäviisasta

heidän menettelynsä oli. Sen mukaan kuin minulle myöhemmin ilmoitti

Danielson, jolla tosin ei ollut mitään tekemistä kiertokirjeen kanssa,

mutta joka ei tahtonut lausua siitä paheksumistansa, oli asiakirja

nähtävästi Linderin kautta saatettu Plehwelle ja tämä antanut siitä

tiedon H. Majesteetillensa, joka oli siitä lausunut mielihyvänsä.

Mutta kiertokirje herätti aivan luonnollisesti voimakasta, kiihtymystä

nuorten mielissä ja tämä mieliala puhkesi ilmi ylioppilaskokouksessa

huhtikuun 2 päivänä. Ääniä laskettaessa erään vaalin aikana joutuivat

muutamat niistä, jotka olivat allekirjoittaneet kiertokirjeen,

häväisevän kohtelun alaisiksi. Heidät piiritettiin ja heille

huudettiin haukkumasanoja, heitä nimitettiin maankavaltajiksi,

senaattorikandidaateiksi, puhuttiin venäläisistä ruplista y.m.

Käsikähmään ei kuitenkaan tultu. Mutta kokouksen päätyttyä hyökättiin

erään "decemvirin" kimppuun, ajettiin ulos ravintolahuoneustosta hänet

ja kolme muuta ylioppilasta, jotka istuivat samassa pöydässä kuin hän.

Asiassa toimitettiin tutkimus muutamia päiviä myöhemmin. Syyllisintä

ei saatu selville. Neljä muuta sai ankaran varoituksen ja yhdeltä

otettiin hänen oikeutensa olla jäsenenä ylioppilaskunnan hallituksessa.

Heille teroitettiin, että yliopistoviranomaiset eivät voineet sallia

poliittista vainoa akateemisen nuorison keskuudessa, sekä että

heidän täytyi pitää silmällä milloin sitä ilmeni, niin että se oli

rangaistukseen saatettava, samoin kuin muutkin epäjärjestykset.

Niinkuin edeltäpäin voi arvata, ottivat ylioppilaat tänäkin keväänä

osaa agitatsioniin kutsunnoista poisjäämisen puolesta, mutta he

tekivät sitä varovaisemmin ja minun luullakseni pienemmässä määrässä

kuin edellisenä vuonna. Niinpä vangittiin toukokuun 27 päivänä kaksi

opiskelevaa, W. Godenhjelm ja J. Toiviainen, jotka edellisen asuntoon

olivat koonneet muutamia asevelvollisia puhuakseen heidän kanssaan,

jolloin myöskin eräs urkkija oli hiipinyt sisään, ja tämä ilmiantoi

heidät viipymättä poliisille. Minun onnistui pelastaa mainitut herrat

poliisin käsistä, ja asia siirrettiin raastuvanoikeuteen, missä he

saivat vapauttavan tuomion. Helsingin kutsunta kävi kaikin puolin

rauhallisesti. Eräs ylioppilas vangittiin, koska hän kadulla oli

puhutellut muutamia asevelvollisia, mutta ei hänelläkään ollut tästä

enempiä ikävyyksiä ja raastuvanoikeus vapautti hänet. Myöhemmin sattui

muutamia samanlaatuisia tapauksia maaseudulla. Helsingissä saapui

kutsuntaan joku kymmen ylioppilasta, maaseudulla tuli verrattain monta,

runsaasti 50. Vastustus ei siis ollut yhtä voimakas kuin edellisenä

vuonna.

Elokuun lopulla saatiin tietää, että kenraalikuvernööri oli senaattiin,

lausunnon antamista varten, lähettänyt ehdotuksen asevelvollisuudesta

poisjääneiden rankaisemisesta, ja m.m. ehdottanut, että ensimmäiseen

sivistysluokkaan kuuluvat sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin. Sen

mukaan kuin minulle ilmoitettiin aivan luotettavalta taholta, oli

erääseen Kaukaasian rykmenttiin saapunut kysely, voisiko se ottaa

vastaan neljä ylioppilasta. Asiaa oli siis sotilaallisella taholla

valmisteltu. Syyskuun 1 päivänä sain tietää, että rankaisuasiaa samana

päivänä käsiteltäisiin senaatissa, mutta tiedonanto tuli minulle

niin myöhään, että vasta iltapäivällä voin käydä Enebergin luona

(kirkollisasiain päällikkö Genetz oli matkalla). Hän ilmoitti, että

senaatti oli selittänyt, että se ehdotettu toimenpide, jonka mukaan

suomalaisia nuorukaisia sijoitettaisiin venäläisiin joukkoihin, soti

niinhyvin perustus- kuin asevelvollisuuslakia ja H. Majesteettinsa

vakuutuksia vastaan, ja senaatti oli evännyt tämän osan ehdotusta.

Syyslukukauden alkaessa oli jälleen suurta levottomuutta niiden huhujen

johdosta, joita kierteli odotettavana olevista rangaistuksista. Minä

puolestani koetin tyynnyttää nuorisoa, ja kehoitin nuoria miehiä

pysymään alallaan ja harrastamaan opintojansa. Sijaiskanslerilta sain

sen tiedonannon, että kenraalikuvernööri muutamien päivien kuluttua

matkustaisi Warsovaan, jossa H. Majesteettinsakin siihen aikaan oli.

Koska voitiin pelätä, että kysymys asevelvollisten rankaisemisesta

mahdollisesti silloin tulisi puheeksi tai ratkaistavaksi, lähti

sijaiskansleri 15 päivän iltana Pietariin tutkimaan asemaa ja

tekemään minkä voisi ehkäistäkseen uhkaavan vaaran. Oerstrœmin luona

käydessään huomasi Danielson, että tämä oli kokonaan tietämätön

kenraalikuvernöörin ehdotuksesta. Oerstrœm luuli, ettei Plehwelläkään

ollut tietoa siitä. Hän ei voinut ajatella, että Bobrikoff Plehwen

selän takana esittelisi sellaisen asian, sillä se johtaisi täydelliseen

välien rikkoutumiseen heidän kesken. Plehwen, joka oli matkalla

Siperiassa, piti palata lokakuussa v.l. ja sitä ennen siis tuskin

mitään ratkaisua tapahtuisi. Oerstrœm piti muuten itse ehdotusta varsin

sopimattomana ja lausui: "Mitä tahansa, mutta ei tätä." Danielson

jätti Oerstrœmille pitkähkön promemorian, jonka hän oli laatinut

neuvoteltuaan minun kanssani, ja tämä lupasi esittää sen Plehwelle.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi Danielson Deutrichin luona, joka

juuri oli palannut Pietarista. Tämän kysymykseen, oliko yliopistossa

rauhallista, vastasi Danielson myöntävästi ja sanoi luulevansa, että

niin tulisi olemaankin, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi. Tämän

yhteydessä otti hän puheeksi kenraalikuvernöörin rangaistusehdotuksen

ja sanoi sen olevan hyvin onnettoman. Deutrich lausui: "Olette ehkä

oikeassa" ja lupasi esittää Danielsonin perustelut Bobrikoffille.

Kysymyksen ratkaisua ei voitu odottaa ennenkuin marraskuussa. Mitä

tuli kurinpitotoimenpiteisiin kutsunnasta poisjääneitä ylioppilaita

vastaan, huomautti Danielson, että täkäläiset yliopistoviranomaiset

eivät voineet sellaisiin ryhtyä, vaan että, jos jokin tämänlaatuinen

toimenpide tulisi kysymykseen, kuuluisi se kanslerille.

Kun Oerstrœm kerran kävi luonani syyskuun lopulla, tuli tämä kysymys

puheeksi. Hän lausui sen toivomuksen, että kenraalikuvernöörin

ehdotus poisjääneiden ylioppilasten sijoittamisesta venäläiseen

sotaväkeen ei tulisi hyväksytyksi, ja hän arveli, että sen pitemmälle

kuin kurinpidollisiin rangaistuksiin ei mentäisi. Minä huomautin

hänelle, että ylioppilasten käytöksessä ei ollut mitään rikollista

tai rangaistavaa tavallisessa merkityksessä. Hän myönsi että asia

niin oli, ja että rankaisutoimenpiteitä tässä vaati vain poliittinen

välttämättömyys. Minä pyysin häntä toimimaan siihen suuntaan, että ne

eivät saisi kovin ankaraa luonnetta.

Täysi-istunnossa lokakuun 19 päivänä laati senaatti, jota siihen

oli kehoitettu, ehdotuksen v. 1903 poisjääneiden asevelvollisten

rankaisemisesta. Siinä huomautettiin m.m. että, jos H. Majesteettinsa

katsoisi tarpeelliseksi, että ankarampiin rangaistuksiin

ryhdyttäisiin kuin edellisenä vuonna, niiden pitäisi kohdistua niihin

asevelvollisiin, joilta korkeamman sivistystasonsa perusteella voitiin

odottaa suurempaa arvostelukykyä ja itsenäisyyttä, siis yliopiston

ja polyteknillisen opiston sekä Evon metsäopiston ja Mustialan

maanviljelysopiston oppilaisiin. Näistä oppilaista etsittäisiin

joukko ja tarkastuksen jälkeen pantaisiin henkikaartin suomalaiseen

tarkkampujapataljoonaan. Muut erotettaisiin vuodeksi mainituista

oppilaitoksista. Kun Danielson kerran kävi kenraalikuvernöörin luona,

tuli tämäkin kysymys puheeksi. Kenraalikuvernööri oli sitä mieltä, että

Suomen kaarti, joka oli yksi H. Majesteettinsa henkivartiojoukoista,

ei sopinut siksi, johon kapinallisia ylioppilaita liitettäisiin.

Sotaministeri oli tahtonut, että kyseessäolevat nuorukaiset

lähetettäisiin kaukaisiin kuvernementteihin, hän, kenraalikuvernööri

oli senvuoksi ehdottanut, että ne sijoitettaisiin Suomessa oleviin

venäläisiin joukkoihin. Danielson huomautti, että sivistyneet nuoret

miehet eivät alistuisi siihen, vaan karkaisivat maasta kuten monet jo

olivat tehneet. Kenraalikuvernööri sanoi olevansa pakotettu esittämään

ehdotuksensa, mutta hän ei tahtoisi jyrkästi pysyä siinä, jos

sijaiskansleri piti sitä sopimattomana (!). Erottamisrangaistuksesta

ei Danielson tahtonut lausua mielipidettään, se oli kanslerin asia,

mutta pakotettuna siihen hän huomautti, että rangaistus varmaan

ei hyödyttäisi mitään. Se tuottaisi tosin monelle vaikeuksia ja

ikävyyksiä, mutta ei saisi ketään vakuutetuksi siitä, että oli

välttämätöntä saapua kutsuntoihin. Bobrikoff näytti arvelevan, että

mahdollisesti vielä tällä kerralla uhkaus riittäisi (hän tarkoitti

ehdotuksensa esittämistä), mutta seuraavalla kerralla olisi rangaistus

pantava täytäntöön.

Ratkaisua odotettaessa pohdittiin ylioppilaspiireissä kysymystä,

kuinka nuorison ja yliopiston opettajien ja johtomiesten tulisi

suhtautua, mahdollisiin kurinpidollisiin rankaisutoimenpiteisiin.

Perustuslaillisten ylioppilasten komitea kääntyi muutamien

yliopiston opettajien puoleen (noin 15:n) pyytäen saada kuulla

heidän mielipiteensä varsinkin siitä joukkoerottamisesta, joka

kutsunnoista poisjääneillä oli odotettavana. Ylioppilaat esittivät

pohdittavaksi, eikö yliopisto nyt ollut tienhaarassa, ja he puolestansa

luulivat, että nuoriso olisi taipuvainen lujaan vastarintaan.

Yhteisen kokouksen jälkeen komitean jäsenten kanssa kokoontuivat

mainitut opettajat yksityiseen kokoukseen, johon minäkin olin

kutsuttu. Erottamiskysymyksestä olivat useimmat sitä mieltä, että

jolleivät täkäläiset yliopiston viranomaiset saisi käskyä rangaista

poisjääneitä, vaan kansleri sen tekisi, niin ei olisi syytä kieltäytyä

tottelemasta, eikä aihetta sen vuoksi saattaa yliopistoa vakaviin

selkkauksiin. Kaksi läsnäolevista oli toista mieltä, siten että

heidän mielestään piti kieltäytyä kaikesta osanotosta sellaisen

rangaistuksen toimeenpanemiseen. Minä esitin ajatukseni suunnilleen

näin: Jos kansleri antaisi täkäläisille yliopistoviranomaisille

tehtäväksi rangaista poisjääneitä, täytyi siitä kieltäytyä, mutta

jos erottaminen tuli kanslerilta, oli yliopistoviranomaisten

noudatettava kurinpidollista säädöstä. Kuitenkin oli tässä vain

kysymys rehtorista, sillä muita yliopistoviranomaisia asian ei

tarvinnut koskea. Mikäli toistaiseksi voin ymmärtää, tulisin minä

ilmoittamaan erotetuille ylioppilaille kanslerin toimenpiteen ja

kehoittaisin heitä määräystä noudattamaan sekä pitäisin huolta siitä,

että he eivät saisi yliopiston kansliassa ilmoittautua lukukaudella

läsnäoleviksi. Ei ollut mitään alentavaa alistua tuomioon, jota itse

täydellä syyllä piti vääränä. Poisjääneet olivat toimineet niinkuin,

heidän velvollisuutensa vaati ja he voivat nyt tyynesti alistua

velvollisuudenmukaisen tekonsa seurauksiin. Mutta jos ylioppilaat

niskoittelisivat, ja rehtoria tahdottaisiin pakottaa ankarampiin

toimenpiteisiin, silloin kieltäytyisin enempää kajoamasta asiaan, koska

se olisi minulle vastenmielistä, mutta silloin minun myöskin täytyisi

ensin erota rehtorintoimesta. — Mitä taas tuli ylioppilaskomitean

esittämään kysymykseen, pitikö rangaistujen kieltäytyä tottelemasta

ja olla alistumatta tuomioon, ja selittäisivätkö toiset ylioppilaat

olevansa solidaarisia panemalla toimeen suurlakon yliopistossa, olivat

läsnäolevat sitä mieltä, että yliopiston opettajat eivät voineet

vastata sellaisiin kysymyksiin, mutta neuvottaisiin ylioppilaita siitä

luopumaan, koska heidän velvollisuutensa oli olla lainkuuliaisia

ja koska tämänlaatuisista mielenosoituksista, joihin ei oltu

yksimielisesti ryhdytty, tulisi vain fiasko.

Yliopistonopettajien kannan kysymyksessä esitti Runeberg uudessa

yliopiston opettajien ja ylioppilasten yhteisessä kokouksessa. Asiasta

syntyi keskustelua, mutta se ei johtanut mihinkään uuteen ehdotukseen.

Ylioppilaat koettivat pysytellä periaatteellisella kannallansa

ja näyttivät pettyneiltä sekä viittasivat siihen, että heidän ja

yliopiston opettajien mahdollisesti täytyi kulkea eri teitä. Heitä

kannattivat Ernst Estlander ja T. Homén.

Yllämainitun ylioppilaskomitean kirjelmä yliopiston opettajille oli

tullut Bobrikoffin tietoon. Eräs ylioppilas, joka myöskin itse tuli

luokseni ja kertoi asian, oli lähettänyt yhden kappaleen sitä kirjeessä

eräälle toverille Turkuun. Täällä avattiin kirje postissa ja kirjelmä

takavarikoitiin sekä jätettiin luultavasti santarmeille. Bobrikoff

aikoi tehdä suuren numeron asiasta, mutta erään henkilön, jonka nimeä

minulle ei ole mainittu, mutta jonka luulen olleen prokuraattorin,

onnistui saada Bobrikoff luopumaan aikeestaan. Eräillä virallisilla

päivällisillä kenraalikuvernöörin luona joulukuun alussa, joihin minä

olin kutsuttu, viittasi hän tietävänsä siitä. Hän kysyi minulta, miten

oli ylioppilasten laita, johon minä vastasin, että he olivat jonkun

verran kiihoittuneita odotettavana olevien asevelvollisuusrangaistusten

johdosta. Hän sanoi tietävänsä, että "kleine Ausschritte vorgekommen

sind", johon minä vastasin, että asia oli järjestetty eikä vaatinut

muita toimenpiteitä. Hän lausui silloin, että heitä ei tällä kertaa

sijoitettaisi venäläisiin joukkoihin, mutta seuraavana vuonna ei mitään

armoa annettaisi. Korkeampi voima piti huolta siitä, että Bobrikoffia

"ensi kerralla" ei enää ollut.

Joulukuun 18 päivänä oli sijaiskansleri Pietarissa ja kävi sekä

Oerstrœmin että Plehwen luona. Käynnin tarkoituksena oli etupäässä

saada selville, oliko jotakin tekeillä yliopistoon nähden, sekä

mahdollisesti estää kurinpidolliset toimet. Danielson sai tietää, että

myöskin sotaministeri jo oli luopunut ehdotuksesta, että ylioppilaita

pantaisiin venäläisiin joukkoihin, mutta että käskykirjeessä

nimenomaan ilmoitettaisiin, että näin tehtäisiin seuraavan vuoden

kutsunnasta poisjääneille. Niinkuin meidän kesken oli sovittu,

piti Danielsonin todettuansa, että äskenmainittu jyrkkä toimenpide

ei tulisi kysymykseen, huomauttaa kurinpidollisten rangaistusten

sopimattomuudesta kysymyksessä olevaan tapaukseen ja hän tekikin sen.

Luvattiin ottaa esiintuodut syyt huomioon. Paljon riippui, arvelivat

asianomaiset, H. Majesteettinsa mielentilasta ja tuulesta. Jos hän

olisi hyvällä tuulella, niin Plehwe todennäköisesti ei vaatisi

kurinpidollisia rangaistuksia! Plehwe pyysi Danielsonia puhumaan tästä

kenraalikuvernöörin kanssa, minkä hän kotiin palattuansa tekikin.

Bobrikoff oli sitä mieltä, että rangaistuksia ei voitaisi välttää,

vaan että yhden vuoden erottaminen olisi riittävä, ja silloin kunkin

yksityisen rangaistus sovitettaisiin yliopiston viranomaisten harkinnan

mukaisesti.

Tammikuun alkupäivinä 1904 palasi kenraalikuvernööri käynniltä

Pietarista ja toi sen tiedon, että H. Majesteettinsa oli ratkaissut

kysymyksen asevelvollisuusrangaistuksista. Paitsi muita määräyksiä

säädettiin, että ne ylioppilaat, jotka olivat jääneet pois,

erotettaisiin korkeintaan vuodeksi; kuitenkin saattoivat yliopiston

viranomaiset lieventää rangaistuksia.

Nyt oli minun toimittava määrätyn suunnitelman mukaan. Suoranainen

vastalause itse toimenpidettä vastaan olisi ollut isku ilmaan.

Päämääräksi asetin sen, että tässä asiassa ei pakotettaisi rehtoria

eikä muita yliopistoviranomaisia määräämään itse rangaistusta, vaan

että tämä toimenpide jäisi kanslerille sekä, että koettaisin johtaa

asiaa niin, että karkoituksesta tulisi niin lempeä kuin mahdollista,

mieluimmin aivan mitätön sen käytännöllisiin seurauksiin nähden. Tätä

toivoin niinhyvin ylioppilasten vuoksi kuin välttääkseni vaikeuksien

syntymistä täkäläisille yliopistoviranomaisille, lähinnä konsistorille,

jonka asiaan sekoittamista pitäisi välttää. Siten voitaisiin asia,

niinkuin minusta näytti, mahdollisesti järjestää niin, ettei vakavampia

vaikeuksia yliopistolle koituisi.

Estääkseni kysymyksen ratkaisua vaikeuttavia määräyksiä tulemasta

kanslerinvirastosta, kirjoitin minä viipymättä Berendtsille ja

huomautin hänelle, että erottamisen tuli tapahtua kanslerin kautta

ja että sitä piti seurata luettelo erotettavista. Rehtori ei

voinut mitään rangaistusta määrätä tässä tapauksessa, kun ei ollut

kysymyksessä mikään rikos, vaan hän saattoi vain panna toimenpiteen

täytäntöön. Kun tästä kuitenkaan ei mitään kuulunut, tulimme

sijaiskansleri ja minä levottomiksi, että asia voi joutua väärälle

tolalle, varsinkin kun eräät yksityiset senaattorit olivat antaneet

ymmärtää, että yliopistoviranomaisten tässä asiassa muitta mutkitta

piti noudattaa käskykirjettä. Minä matkustin sen vuoksi helmikuun

7 päivänä Pietariin ja sain Berendtsin tavatessani tietää, että

kanslerinvirastossa ei toistaiseksi oltu asialle mitään tehty. Kävin

sen jälkeen Oerstrœmin luona ja huomautin hänelle kuinka välttämätöntä

oli, että karkoituskäsky lähti kanslerilta, ja hän näytti ymmärtävän

syyni sekä lupasi, että niin tapahtuisi. Minä huomautin edelleen,

että erottamisen täytyy kohdata nimitettyjä ylioppilaita, jotta

voisimme ottaa asian huomioon. Mitään luetteloa poisjääneistä eivät

yliopiston viranomaiset voineet antaa. Veisi tietysti jonkun verran

aikaa, ennenkuin siviiliviranomaiset voisivat hankkia sellaisen,

mutta sitä ei voinut auttaa. Oerstrœm antoi viipymättä määräyksen

Berendtsille laatia asiasta kirjelmän kenraalikuvernöörille. Minä

huomautin edelleen keskustelun kuluessa, että ei sijaiskansleri eikä

rehtori voineet puuttua kysymykseen kunkin yksityisen rangaistusajasta,

vaan että yhteinen karkoitus oli kaikille määrättävä. Jos joku halusi

lievennystä, täytyi hänen sitä erityisesti pyytää.

Erottamiskäsky asevelvollisuudesta poisjääneille saapui maaliskuun

puolivälissä polyteknilliseen opistoon. Laitoksen inspehtori

(yli-intendentti Tigerstedt) kehoitti opettajakollegiota antamaan

lausuntonsa rangaistusajasta. Kollegio ehdotti kuutta kuukautta,

maaliskuun 15 päivästä lukien. Tämän johdosta oli polyteknikkojen

yhdistyksellä kokous, jolloin suurin osa oppilaista, noin 80 %,

päätti ilmoittaa inspehtorille, että he eivät nauttisi opetusta, niin

kauan kuin toverit olivat erotettuina. Maaliskuun 19 päivänä alkoi

lakko. Vain muutamia oppilaita oli saapunut laitokselle. Opettajien

puolelta oli koetettu estää lakkoa, mutta tuloksetta. Johtaja,

professori Nyström, oli useampia kertoja neuvotellut minun kanssani

asiasta. Esimerkki vaikutti voimakkaasti ylioppilaihin, jotka myöskin

suunnittelivat samanlaista toimenpidettä, kun yliopiston vuoro tulisi.

Toisaalta koetettiin muutamissa ylioppilaspiireissä, varsinkin

vanhasuomalaisissa, tehdä työtä sellaiseen lakkoon yhtymistä vastaan.

Pidin viisaimpana toistaiseksi pysytellä passiivisena ja puhuin

ainoastaan inspehtorien kanssa asiasta. Samoin päätin minä koettaa

viivyttää asiaa, niin että lukukausi lähestyi loppuansa, ennenkuin

erottamisen toimeenpanon täytyisi tulla kysymykseen, sillä silloin

menettäisi lakko kaiken suuremman käytännöllisen merkityksen. Vaikka

asiallisesti olin täysin yhtä mieltä nuorison kanssa ja täydellisesti

ymmärsin sen tunteet ja halun ilmaista mielipiteensä, täytyi minun,

joka lähinnä olin vastuussa järjestyksestä ja yliopiston edusta,

koettaa estää sellaista mielenosoitusta ja järjestää niin, ettei siitä

koituisi mitään vakavia seurauksia yliopistolle ja ylioppilaille

itselleen. Kävin maaliskuun 25 päivänä senaattori Åkermanin luona

(kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikön) neuvoakseni häntä

olemaan ryhtymättä mihinkään tutkimuksiin tai ylimääräisiin

rangaistustoimiin lakon johdosta polyteknillisessä opistossa, ja

antamaan asian vapaasti kehittyä, jotta estettäisiin mieliä enempää

kiihoittumasta. Sellaisilla toimenpiteillä olisi epäedullinen vaikutus

myöskin yliopistonuorisoon. Senaattori Åkerman tuntui olevan samaa

mieltä. Lakko loppui itse asiassa sillä tavalla, että opettajakollegio

voitiin pitää siitä syrjässä ja laitos jäi siten rauhaan. Huhtikuun

24 päivänä sain Oerstrœmiltä sähkösanomakutsun saapua Pietariin.

Matkustin 25:ntenä ja kävin Oerstrœmin luona seuraavana päivänä.

Hän ilmoitti, että kenraalikuvernöörin kautta vaadittu luettelo

nyt oli saapunut. Se oli tehty läänittäin kuvernööreiltä saatujen

tietojen mukaan. Oerstrœm pyysi minun käymään luettelon läpi ja

oikaisemaan siinä olevat mahdolliset virheet. Me pohdimme sitten

eräitä erottamista koskevia yksityisseikkoja. Oerstrœm arveli, että

erottamisajan nähtävästi piti olla yhdenmukainen polyteknikumissa

määrätyn ajan kanssa, s.o. se oli määrättävä kuudeksi kuukaudeksi,

minkä minä myönsin olevan johdonmukaisinta. Erottamisajan alkamiseksi

ehdotin toukokuun 11 päivää, mutta se tuntui Oerstrœmistä liian

myöhäiseltä. Kysymys jätettiin avoimeksi. Minä lausuin sen toivomuksen,

että rehtori yksityisissä tapauksissa, erityisestä pyynnöstä, voisi

määrätä jonkun muun kuin yleisesti säädetyn ajankohdan karkoituksen

aluksi, jota vastaan Oerstrœmillä ei ollut mitään huomauttamista.

Senjälkeen huomautin minä hänelle, että olisi tarpeellista selvittää,

sisälsikö erottaminen, kuten opinto- ja kurinpitosääntö edellytti,

karkoituksen kaupungista vai eikö. Huomautin, että erottaminen

polyteknillisestä opistosta ei sisältänyt karkoitusta kaupungista,

ja koska oli ylioppilaita, jotka kuuluivat sekä yliopistoon että

tähän laitokseen, tuottaisi pakollinen kaupungista karkoittaminen

sellaisissa tapauksissa muodottoman asiain tilan. Helsinki oli myöskin

jo niin suuri kaupunki, että rehtorin oli mahdotonta valvoa olivatko

karkoitetut ylioppilaat, joita oli niin suuri määrä, kaupungissa vai

eivätkö. Mitään poliisiviranomaisten tähän asiaan sekaantumista tai

väkivallalla kaupungista siirtämistä minä en missään tapauksessa

suonut. Hallituksen kannalta katsoen ei myöskään voinut olla viisasta

lähettää pääkaupungista maaseudulle joukko nuoria miehiä, joita siellä

epäilemättä pidettäisiin poliittisina marttyyreinä. Oerstrœm yhtyi

minuun, ja yliopistolle lähetettävässä kirjelmässä lausuttaisiin

nimenomaan, että relegatsioni ei merkinnyt karkoitusta kaupungista.