REHTORIAJALTA

Senaattori, vapaaherra J.Ph. Palménin kuoleman jälkeen kesällä

1896 oli silloinen rehtori, valtioneuvos Th. Rein, nimitetty v.t.

sijaiskansleriksi. Vararehtori, professori J. Forsman ryhtyi

hoitamaan rehtorinvirkaa silloin alkavaksi kolmivuotiskaudeksi.

Minut valittiin v.t. vararehtoriksi ja hoidin tässä toimessani

rehtorinvirkaa kevätlukukausina 1897 ja 1899, jolloin Forsman oli

kiinni eduskuntatyössä. Toukokuun 1 päivänä 1899 oli rehtorinvaali.

Jos Forsman olisi sitä halunnut, olisi hänet epäilemättä valittu

virkaan. Hän nautti kunnioitusta ja persoonallista luottamusta

yliopistovirkatovereiden kesken suomenmielisten piirin ulkopuolellakin,

ja hänellä oli monta ominaisuutta, jotka tekivät hänet sopivaksi

rehtorintoimeen. Mutta hän tahtoi ehdottomasti erota ja kannatti sen

sijaan minun ehdokkuuttani, jota muutkin konsistorin jäsenet ottivat

ajaaksensa. Minulta ei tosin puuttunut halua hallinnollisiin toimiin,

ja mielenkiintoni yliopiston hoitoon oli kasvanut niinä aikoina,

jolloin viransijaisena olin hoitanut rehtorintointa, mutta epäröin

kuitenkin, koska ikävuosiin nähden kuuluin konsistorin nuorimpiin

jäseniin, ja koska saatoin arvata, että rehtorille tulisi hyvin vaikea

aika, niin että tehtävä kävisi ehkä ylivoimaiseksi.

Vaalissa sain minä useimmat äänet, 17 ääntä 27:stä.

Kieliriitanäkökohdilla oli vielä tähän aikaan rehtorinvaalissa

melkoinen, melkeinpä ratkaiseva merkitys. Minua äänestivät

suomenmieliset ja puolueettomat. Vastaehdokkaina olivat professori J.W.

Runeberg ja vapaaherra R.A. Wrede, jotka saivat kumpikin 10 ääntä.

Toukokuun 18 päivänä nimitettiin minut rehtoriksi ja professori R.

Hermanson vararehtoriksi.

Ensimmäinen rehtoriaikani yliopistossa sattui n.s. routavuosien ensi

jaksona 1899-1905. Kenraali Bobrikoff oli v. 1898 nimitetty Suomen

kenraalikuvernööriksi ja uusi venäläistyttämis- ja sulattamissuunta

oli saanut alkunsa helmikuunmanifestin kautta v. 1899. Tämä sekä

periaatteellisesti että käytännöllisesti katsoen räikeä rikkomus

meidän hallitsijanvahvistamaa hallitusmuotoamme vastaan oli koko

kansassamme nostanut vahvasti kokoavan isänmaallisen liikkeen, joka

ilmeni muun muassa tuon suuren kansalaisadressin ja lähetystön muodossa

saman vuoden maaliskuussa. Kun Hänen Majesteettinsa kieltäytyi

vastaanottamasta adressia ja siten kuulemasta kansan ääntä, oli

se herättänyt pettymystä ja katkeruuden tunteita. Tästä kehkeysi

yhteiskunnassa se luja päättäväisyys itse suojella oikeuttansa, joka

esiintyi passiivisena vastarintana laittomuustoimenpiteitä vastaan ja

synnytti jatkuvan poliittisen hankauksen Venäjän ja Suomen välillä,

jonka kiivaus ja katkeruus aivan luonnollisesti yhä kasvoi. Sitä

ei vähentänyt vaan päinvastoin enensi se seikka, että eräs maamme

valtiollinen ryhmä, osa suomalaista puoluetta, osoitti, vaikkakin

aluksi enemmän näennäisesti kuin todellisesti, myöntyväisyyttä

ja suopeutta venäläisten toimenpiteisiin nähden pitääkseen siten

tietä auki riitakysymysten lopullista sovittelua varten tai ainakin

voittaakseen aikaa. Tähän ryhmään liittyi myöskin onnenonkija-aineksia

ja luonteettomia henkilöitä, jotka olivat suorastaan halukkaita

palvelemaan laittomuushallitusta, ja tämän kautta sai tuo sisäinen,

alkuaan puhtaasti poliittinen mielipiteitten eroavaisuus uutta

luonnetta, joka antoi taistelulle siveellis-isänmaallista sisältöä.

Yliopiston suhde yhteiskuntaan oli siksi läheinen, että sitä

välittömästi koskivat poliittiset tapaukset ja virtaukset, vaikkakin

aluksi enemmän sisäisesti kuin ulkonaisesti. Suoranaisia toimenpiteitä

tai seurauksia tapauksista, jotka vaikuttivat yliopiston elämään,

saattoi huomata jo syksyllä 1899 ja niitä jatkui sitten yhä tiheämmin

seuraavina vuosina ja ne saavuttivat huippunsa v. 1904, joka oli

vaikein vuosi korkeakoululle ja sen rehtorille. Mutta niin levottomia

kuin ajat olivatkin, voi yliopisto kuitenkin ylimalkaan työskennellä

verrattain häiritsemättä.

Rehtorintoimi ja yliopiston hoito veivät aikani kokonaan. Suoranaiset

kosketukseni poliittisiin tapahtumiin rajoittuivat melkein yksinomaan

sen elämän piiriin. Olosuhteet pakottivat mahdollisimman suureen

keskitykseen.

Kanslerikysymys syksyllä 1899.

Kun vakinaisena viranhoitajana ryhdyin rehtorintoimeen syyskuussa

1899, ei kanslerinviralla ollut hoitajaa. W. von Daehnin erotessa

ministerivaltiosihteerinvirasta kesäkuussa 1898 oli H. Majesteettinsa

antanut ministerivaltiosihteerinapulaiselle kenraali V. Procopélle

toimeksi ottaa myöskin kanslerille kuuluvat tehtävät haltuunsa. Procopé

erotettiin elokuun 29 p. 1899 ja v.t. ministerivaltiosihteeriksi

nimitettiin Venäjän valtiosihteeri, todellinen salaneuvos W. von

Plehwe. Yliopiston toiveet sen korkeimpaan hallintomieheen nähden

eivät siis olleet valoisat. Rehtorinvirkani alkoi epäsuotuisin entein.

Bobrikoffin ollessa kenraalikuvernöörinä ja venäläisen valtiosihteerin

ollessa kanslerina ei yliopiston rehtorin tehtävä voinut olla

helppo miehelle, jolla oli vain vähän kokemusta poliittisissa ja

hallinnollisissa toimissa.

Kuitenkin oltiin aluksi epävarmoja siitä, oliko myös kanslerin tehtävät

annettu uudelle ministerivaltiosihteerille vai oliko kenraali Procopén

yhä edelleen niitä hoidettava. Kirjevaihdon kautta kanslerinsihteerin,

vapaaherra Th. Bruunin kanssa sain tietää, että Plehwe ei katsonut

Procopén virkamääräyksen enää olevan voimassa, mutta ettei myöskään

hän, Plehwe, voinut ryhtyä mihinkään virallisiin tekemisiin yliopiston

kanssa, ennenkuin hän oli saanut H. Majesteettinsa valtuutuksen siihen.

Se voi kuitenkin tapahtua vasta marraskuussa, Hänen Majesteettinsa

palattua Krimiltä Pietariin. Siihen saakka pitäisi kaikkien kanslerin

ratkaistavina olevien asiain levätä. Kuitenkin pyysi Plehwe Bruunin

kautta lyhyen selonteon yliopiston järjestelystä ja korkeakoulumme

akateemisen elämän luonteesta. "Plehwe tahtoo saada kaikesta selvän",

kirjoitti Bruun. Pyydetty selonteko laadittiin ja lähetettiin hänelle.

Kaikesta tästä näytti käyvän selville, että Plehwe itse oletti, että

myöskin yliopiston korkein hallinto uskottaisiin hänen käsiinsä.

Voitiin siis odottaa verrattain pitkä-aikaista interregnumia

kanslerinvirassa. Minusta ja muutamista virkaveljistäni tuntui siltä,

että tätä väliaikaa pitäisi käyttää hyödyksi koettamalla saavuttaa

takaisin yliopistolle se vanha etuoikeus, että sillä kanslerina olisi

joku keisarillisen huoneen jäsenistä. Me päätimme ottaa kysymyksen

esille eräässä konsistorin kokouksessa, joka pidettiin heti avajaisten

jälkeen. Minä alustin kysymyksen pitkällä esityksellä, jossa lähdin

siitä oletuksesta, että Plehwelle uskottaisiin yliopiston korkein

hallintotoimi. Ainoa mahdollisuus estää tämä olisi se, että yliopisto

jälleen, kuten vuosina 1816-1894, saisi jonkun keisarillisen huoneen

jäsenistä kansleriksi. Saattoi tosin olla tarjona se vaara, että

korkea kansleri voitaisiin taivuttaa puoltamaan toimenpiteitä, jotka

tarkoittivat liian tuntuvaa puuttumista yliopiston hallintoon ja

sisäiseen elämään, mutta vaara näytti kuitenkin suuremmalta, jos sen

hallinto jätettäisiin venäläisen virkamiehen käsiin, jonka olojen

ollessa sellaiset kuin ne olivat täytyi olettaa taipuvan venäläisten

kansalliskiihkoilijain suunnitelmien nöyräksi aseeksi. Jos yliopisto,

vaikkakin vain muodollisesti, olisi jonkun keisarillisen huoneen

jäsenen johdon ja suojeluksen alaisena, olisi siitä, niinhän täytyi

olettaa, jotakin turvaa vierasta sekaantumista vastaan, etupäässä

kenraalikuvernöörin. Korkean kanslerin puoleen saattaisi varmaan

yliopiston puolesta kääntyä myöskin poliittisten riitakysymysten

sitä vaatiessa ja hänen kauttaan saattaisi myöskin H. Majesteettinsa

ovi avautua. Kruununperillisten kanslerina olo oli, niinkuin oli

näkynyt, ollut venäläisille hallitsijoille hyvänä valmistuksena,

kun he meidänkin maatamme hallitsemaan ryhtyivät. He olivat tämän

kautta jossakin määrin oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan meidän

yhteiskunnallisia laitoksiamme ja erikoisia sisäisiä olojamme, josta

varmaan oli ollut maallemme suurta hyötyä. Suuria toiveita siitä,

että tällainen pyyntö tulisi kuulluksi, ei meillä voinut olla. Mutta

tekisimme itsemme syypäiksi laiminlyöntiin, jollemme nyt käyttäisi

tilaisuutta koettaaksemme päästä takaisin perinnäistapaan, jota

täytyi pitää korkeakoululle edullisena. Esitin sen vuoksi konsistorin

harkittavaksi, eikö pitäisi H. Majesteetiltaan alamaisesti anoa, että

valtakunnan kruununperillinen Mikael Aleksandrovitsh valittaisiin

yliopiston kansleriksi.

Kysymystä pohdittaessa oli professori Mandelstam ainoa, joka

siitä kehoitti luopumaan. Hän ei pitänyt keisarillista kansleria

toivottavana muussa tapauksessa kuin jos täydellisesti voisi luottaa

hänen mielenlaatuunsa, "Gesinnung". Kaikki muut, jotka lausuivat

mielipiteensä, puolsivat ehdotusta. Konsistori päätti, että H.

Majesteetilleen laadittaisiin adressi, jonka vähää ennen keisarin

paluuta persoonallisesti jättäisivät ministerivaltiosihteerille v.t.

sijaiskansleri ja rehtori. Adressin laadinta uskottiin toimikunnalle,

johon kuuluivat professorit Forsman, Hermanson, Danielson, Wrede

ja minä. Sen kirjoitin minä, komitea korjasi sitä vähäsen ja

konsistorin kokouksessa syyskuun 23 p. se hyväksyttiin. Asia pidettiin

täydellisesti salassa, koska oli pelättävissä, että kenraalikuvernööri

vastustaisi sen tarkoitusta ja mahdollisesti myöskin vaikeuttaisi sen

jättämistä Plehwelle henkilökohtaisesti.

Marraskuun 5 päivän iltana matkustimme v.t. sijaiskansleri ja minä

Pietariin jättääksemme konsistorin adressin, jota seurasi venäläinen

käännös. Minä kävin ensiksi vapaaherra Bruunin luona esittääkseni

hänelle asiamme ja kuullakseni, milloin voisimme tavata Plehweä.

Käynti tapahtui samana päivänä, 6:ntena, klo 1/2 4 valtiosihteerin

virastossa. Plehwe oli kokonaan valmistumaton käyntiimme ja tietämätön

sen tarkoituksesta. Meidät vastaanotettiin hänen työhuoneessaan,

suuren vastaanottosalin sisäpuolella olevassa pienessä huoneessa

ministerivaltiosihteerin huoneistossa. Näin nyt ensi kertaa tämän

miehen, jonka kanssa sittemmin olin niin paljon tekemisissä, ja jolla

oli niin suuri osa historiassamme seuraavina surullisina vuosina. Hän

oli pitkä, kookas, älykkään näköinen mies, hänellä oli tuuhea tumma

tukka ja harmahtavat viikset. Keskustelu kävi meidän puoleltamme

suurimmaksi osaksi saksaksi, hänen puoleltaan ranskaksi. Rein esitti

asiamme. Hänen mainitessaan, että halusimme jättää "Bittschriftin"

konsistorilta H. Majesteetilleen, tuli Plehwe huomattavasti

levottomaksi ja kysyi, ennenkuin Rein ehti jatkaa, "de quoi?" Kun

hän sai kuulla, mitä asia koski, rauhoittui hän huomattavasti

ja nyökkäsi myöntävästi. Plehwe kysyi meiltä, miksi emme olleet

kääntyneet kenraalikuvernöörin puoleen ja emmekö ollenkaan olleet

hänelle ilmaisseet aikomustamme matkustaa tälle asialle Pietariin.

Selitimme, ettemme olleet sitä tehneet, koska kenraalikuvernöörillä ei

ollut mitään tekemistä yliopiston hallituksen kanssa ja koska olimme

arvelleet, että ministerivaltiosihteeri, jonka toimena oli esittää

kaikki suomalaiset asiat H. Majesteetilleen, sopivimmin esittäisi

tämänkin pyynnön. Plehwe otti silloin paperit ja lupasi esittää

asian, kun H. Majesteettinsa olisi palannut matkaltaan, mutta lisäsi,

että tämä todennäköisesti kuulisi kenraalikuvernöörin mielipidettä.

Hän sanoi tietävänsä, että yliopistolla oli ollut se kunnia, että

valtakunnan kruununperillinen oli ollut sen kanslerina, ja otaksui

syyn tämän perinnäistavan keskeytymiseen olevan siinä, että keisari

oli odottanut omaa perintöruhtinasta. Mahdollisesti tämä sama asia

vaikuttaisi sen, että hän ei nyt heti ratkaisisi asiaa. Epäedullinen

asian ratkaisulle toivottuun suuntaan olisi mahdollisesti se seikka,

että mikäli kenraalikuvernööri oli ilmoittanut, ylioppilaat olivat

esitelmillä ja puheilla aikaansaaneet kansankokouksia (attroupements

de peuple) ja harjoittaneet valtiollista kiihoitustoimintaa. Plehwe

sanoi tietävänsä kenraalikuvernöörin puhuneen minun kanssani asiasta

ja pyysi minulta lähempiä tietoja. Minä ilmoitin, että ylioppilaitten

kansansivistystyö oli jatkunut jo pitkän aikaa eikä siis ollut mitään

uutta tälle ajalle, että sillä oli tarkoituksena levittää positiivisia

tietoja ja että ylioppilaat käsittivät tämän työn moraaliseksi

velvollisuudekseen. Mitään poliittista kiihoitustoimintaa ei sen ohella

harjoitettu. Keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin. Käynti kesti

n. 20 minuuttia, ja Plehwe kohteli meitä hyvin moitteettomasti ja

kohteliaalla ystävällisyydellä.

Tällä ensi kohtauksellani Plehwen kanssa sain sen vaikutelman, että

tällä miehellä oli korkea sivistys ja suuri hienostuneisuus, niin että

hänen kanssaan, silloinkin kun mielipiteet olivat eroavia, jotenkin

vapaasti voi puhua, ja tämä vaikutelma jäi pääasiassa pysyväksi. Se

pöyhkeä ja loukkaava tapa, jolla hänen sanottiin kohtelevan alaisiaan

venäläisiä virkamiehiä, ei meidän kohtaustemme aikana tullut näkyviin.

Että siinä jossakin määrin piili taktiikkaa, pidin itsestään selvänä.

Seuraavana päivänä kävimme kenraali Procopén luona. Pidimme oikeana

tutustuttaa hänet asiaamme ja samalla kuulla hänen mielipiteensä siitä,

olisiko mitään mahdollisuutta olemassa, että hänelle uskottaisiin

v.t. tai apulais-kanslerin tehtävät. Hän hylkäsi kuitenkin ajatuksen

mahdottomana toteuttaa ja hänen mielestään sellainen järjestely

ei olisi yliopistolle edullinen. Jos "maamme pahin vihollinen,

kenraali Bobrikoff", kuten hänen sanansa kuuluivat, tekisi ilmiannon

yliopistoa vastaan, niin ei hän, Procopé, jolla ei enää ollut pääsyä H.

Majesteettinsa luokse, voinut vastustaa sitä. Olisi silloin parempi,

jos Plehwe puolustaisi yliopistoa. Jos taasen Bobrikoff ja Plehwe

olisivat yksimielisiä, ei hän kuitenkaan voisi mitään tehdä. Niistä

kokemuksista päättäen, joita myöhemmin sain, oli Procopé epäilemättä

oikeassa.

Samana päivänä olimme kutsutut vapaaherra Hj. Palménin luokse

päivällisille. Saimme siellä kuulla, että Plehwe käyntimme jälkeen oli

jättänyt konsistorin kirjelmän kreivi Armfeltille esittelymemoriaalin

laatimista varten. Hän oli tällekin valittanut, ettemme olleet käyneet

kenraalikuvernöörin luona.

Kotiinpalattuamme laati Rein promemorian kanslerikysymyksestä

Armfeltille ja minä tein pitkähkön selonteon ylioppilaitten

kansansivistystyöstä, jonka ranskankielisenä kirjeenä lähetin Plehwelle.

Keisari viipyi poissa kauemman aikaa kuin oli odotettu. Vasta joulukuun

21 päivänä esiteltiin hänelle konsistorin kirjelmä. Käsikirjeessä

sijaiskanslerille, päivätty joulukuun 24 päivänä, ilmoitti Plehwe

asiasta seuraavaa:

"Minulla on ollut onni alistaa Hänen Majesteettinsa armollisesti

ratkaistavaksi Teidän Ylhäisyytenne ja Keis. Aleksanterin Yliopiston

rehtorin alamainen adressi sisältäen pyynnön perintöruhtinaan

nimittämisestä yliopiston kansleriksi. Hänen Keis. Majesteettinsa

ei ole katsonut aikaa sopivaksi suostua tähän pyyntöön ja on hän

suvainnut määrätä minun ottamaan haltuuni yliopiston kanslerinvirkaan

kuuluvat tehtävät, siksi kunnes erikoinen määräys tästä julkaistaan sen

järjestyksen mukaan, mikä vuoden 1894 lopulla säädettiin.

"Hänen Majesteettinsa on lisäksi käskenyt minun ilmoittaa yliopiston

konsistorille, että ne tunteet, jotka ovat ilmituodut alamaisessa

adressissa, ovat tuottaneet Hänen Majesteetilleen tyydytystä. H.

Majesteettinsa odottaa, että yliopisto ei väisty sen Keisarillisen

perustajan määräämästä tarkoituksesta, joka sillä on Suomen nuorison

kasvattajana Keisarin ja isänmaan palvelukseen."

Konsistorin anomuksen välitöntä tarkoitusta ei siis saavutettu, mikä

vallitsevissa oloissa olikin odotettavissa, mutta se ei kuitenkaan

ollut aivan ilman merkitystä yliopistolle. Se luultavasti vahvisti

— ainakin joksikin aikaa — H. Majesteettinsa myötätuntoa tätä

laitosta kohtaan, jonka kansleri hän aikaisemmin oli ollut, ja se

selvitti alusta pitäen Plehwelle ja kenraalikuvernöörille yliopiston

erikoisen aseman. Siitä oli siis sekin etu, että Plehwessä, joka

piti kanslerintointa kunniakkaana tehtävänä, heräsi elävämpi

vastuunalaisuuden tunne yliopistoa kohtaan, ja se vaikutti myöskin

siihen suuntaan, että hän suuremmalla ponnella saattoi torjua

kenraalikuvernöörin yritykset sekautua yliopiston asioihin, kuin

mitä hän ehkä muuten olisi tehnyt. Plehwe oli kanslerinvirassa

kuolemaansa saakka heinäkuuhun 1904. Ikävöity perintöruhtinas näki

päivän valon elokuussa samana vuonna, mutta keisarillista kansleria

ei yliopisto sittemmin enää saanut. Ja tosiasiallisesti ei kukaan

sitä enää surrut, mutta se sädekehä, joka varhaisemmin oli väikkynyt

yliopiston kanslerinviran ympärillä ja antanut aihetta niin moneen

kaunopuheisuuden näytteeseen korkeakoulussa, alkoi menettää loistoansa.

Plehwen käynti Helsingissä keväällä v. 1900.

Maaliskuun puolivälissä tein Suomen Tiedeseuran edustajana matkan

Berliiniin Preussin akatemian kaksisatavuotisjuhlaan. Niin meno-

kuin paluumatkankin tein Pietarin kautta. Plehwen pyynnöstä kävin

hänen luonaan molemmilla kerroilla, jolloin keskustelu pääasiassa

koski ylioppilaitten kansanvalistustyötä, silloista polttavinta

poliittista yliopistokysymystä. Plehwe teki selkoa jälkimmäisellä

kerralla, maaliskuun 25 päivänä, siitä suunnitelmasta, jonka hän oli

tehnyt kansantajuisten esitelmien valvomiseksi yliopistoviranomaisten

puolelta, ja tämä suunnitelma tuli, tosin lievennettynä, vallitsevaksi

siinä valvonnassa, joka lähimpinä vuosina pantiin toimeen. Plehwe

osoitti näillä käynneillä suurta ulkonaista ystävällisyyttä ja ilmaisi

myöskin luottamuksensa yliopistoa kohtaan. Pienen muistutuksen

sain kuitenkin tammikuussa pitämäni avajaispuheen johdosta, joka

oli koskenut poliittista mielialaa maassa, mutta sekin päättyi

puoleksi leikilliseen lauselmaan: että "arvostelu on helppoa, mutta

taito vaikeaa". Erotessamme oli Plehwe viittaillut siihen, että

hän luultavasti myöhemmin keväällä tulisi käymään Helsingissä ja

erikoisesti yliopistossa.

Hän toteuttikin tämän aikeensa ja saapui Helsinkiin kuukautta

myöhemmin, huhtikuun 25 p:n aamuna. Aamupäivällä kävi hän senaatissa

ja hänen kerrottiin tällöin käyttäytyneen verrattain kylmästi.

Toimituskuntain päälliköt kutsuttiin myöskin esittelyyn, samoin

rehtori, mutta minusta oli oikeinta pysyä poissa. Klo 1/2 7 samana

päivänä piti Bobrikoff päivälliset Plehwelle. Sinne oli kutsuttu

senaatin varapuheenjohtajat, säätyjen puhemiehet ja varapuhemiehet,

talonpoikaissäädyn sihteeri, sijaiskansleri ja rehtori, kenraali

Schipoff, eversti v. Minkwitz ja pari muuta venäläiseen seurapiiriin

kuuluvaa henkilöä. Bobrikoff esitti maljan kunniavieraalle ja sitten

muille vieraille sekä kohotti eläköönhuudon "meidän kaikkien suuresti

rakastamamme Suomen onnelle". Päivällisen tapauksista olen muistiin

merkinnyt, että kun talonpoikaissäädyn puhemies Ojanen esitettiin

Plehwelle, näytti tämä hyvin huvitetulta ja kysyi: "Sprechen Sie

deutsch?" "Ei, ei", vastasi talonpoika kysymykseen ja vetäytyi nopeasti

syrjään. Päivällisen jälkeen tuli Plehwe minun luokseni ja keskusteli

hetkisen. Hän pyysi minua käymään luonansa seuraavana aamuna klo 9 sekä

lausui toivovansa saada katsella ylioppilastaloa ja että hänelle siellä

esiteltäisiin ylioppilaskunta klo 1/2 3. Hän onnitteli minua siitä,

että äskettäin olin saanut ritarimerkin, "joka hänellä oli ollut ilo

minulle annettavaksi esittää", ja lausui, että H. Majesteettinsa oli

hyvin tyytyväinen yliopistoon ja sen johtoon. — Päivällisten jälkeen

kiiruhdin minä sopivalla tavalla ilmoittamaan ylioppilaille tulevasta

ylioppilastalollakäynnistä.

Tervehtiessäni Plehweä seuraavana aamuna hotelli Fenniassa oli hänellä

hyvin kiire, niin että käynnistä tuli hyvin pikainen. Toivotin

hänet tervetulleeksi yliopistolle samana päivänä ja mainitsin,

että mitään erikoisia valmistuksia ei oltu tehty, vaan että kaikki

oli arkiasussansa, minkä Plehwe sanoi häntä enimmän miellyttävän.

Keskustelumme koski jälleen pääasiassa kansantajuisia esitelmiä, josta

asiasta teen selkoa toisessa yhteydessä. Plehwe kysyi minulta edelleen

O. Donnerin esiintymisestä valtiopäivillä painolakikysymyksessä. Minä

vastasin, että se lausunto, jota hän tarkoitti, oli ilmituonut maan

yleisen mielipiteen, ja että minä puolestani pidin puhetta muotonsa

puolesta hienona enkä erikoisen hyökkäävänä. Plehwe oli ilmeisesti

toista mieltä.

Tasan klo 10, akateemiselle maailmalle oudolla täsmällisyydellä,

saapui Plehwe yliopistolle, jolloin professorit esitettiin

hänelle konsistorisalissa. Muutamien kanssa hän ryhtyi lyhyeen

keskusteluun. Mitään puheita ei pidetty. Sitten katseltiin juhlasalia,

jolloin erikoisesti Aleksanteri I:n rintakuva ja sen kirjoitus

kiinnitti hänen huomiotansa, sekä edelleen muutamia luentosaleja,

rahakokoelmaa ja harjoitusrakennusta. Vielä kävi Plehwe yleisessä

kirjastossa, veistokuvakokoelmassa, kemiallisessa laboratoriossa

ja kasvitieteellisellä laitoksella. Klo 12 kuunteli Plehwe

Mandelstamin luentoa, jossa kaikki vaatimukset täyttääkseni olin

läsnä, sanaakaan ymmärtämättä. Mandelstam lienee esittäessään jotakin

venäläistä kirjailijaa letkautellut virallista Venäjää. Kun hän,

oman kertomuksensa mukaan, kävi Plehwen luona seuraavana päivänä,

oli tämä lausunut, että jos joku professori Venäjällä olisi pitänyt

sellaisen luennon, ei hän kauan olisi paikkaansa pitänyt, mutta, oli

hän lisännyt, Suomessa olivat olosuhteet toiset. Plehwe antoi myöskin

Mandelstamin tietää, että tämän menettely ei ollut oikea tapa nuorisoon

istuttaa rakkautta Venäjään! Kuitenkin oli Plehwe ollut iloinen siitä,

että Mandelstam oli ollut kyllin rehellinen ollakseen valmistamatta

erikoista luentoa häntä varten.

Klo 1/2 3 tuli Plehwe senaattori Tudeerin seurassa ylioppilastalolle.

Juhlasali oli täynnä ylioppilaita; myöskin naisylioppilaita oli

lukuisasti läsnä. Kaikki olivat juhlapuvussa. Sijaiskansleri ja minä

olimme häntä vastassa eteisessä ja häntä tervehti ylioppilaskunnan

puheenjohtaja, tohtori Z. Castrén, jonka jälkeen osakuntien

kuraattorit esiteltiin hänelle. Plehwen toivomuksesta esitin hänelle

myöskin muutamia yksityisiä ylioppilaita, mies- ja naisylioppilaita,

jotka osasivat ranskan tai venäjän kieltä. Ikävä kyllä sekautui

senaattori Tudeer esittelyyn, jonka vuoksi sovittu ohjelma jonkun

verran häiriytyi. Kun Plehwe kysymykseeni, tahtoiko hän kuulla

ylioppilaslaulua, vastasi myöntäen, lauloi läsnä oleva kuoro Suomen

laulun. Hän pyysi sitten kuulla "Maamme laulun", joka laulettiin

suomalaisilla sanoilla. Plehwe taputti käsiänsä ja kutsui luokseen

laulunjohtajan, maisteri Klemetin, jota hän kiitti. Sitten käytiin

nopeasti ylioppilastalon läpi, jolloin Plehwe kyseli sen taloudesta ja

hallinnosta. Kun hän sai kuulla, että ylioppilaskunnan kannettavana oli

melkoinen taloon kiinnitetty velka, antoi hän sen viittauksen, että

yliopistoviranomaisten pitäisi tehdä ehdotus, että laina maksettaisiin

valtionvaroilla. Me kiitimme ystävällisestä ehdotuksesta, mutta emme

katsoneet vallitsevissa oloissa sopivaksi ryhtyä toimenpiteisiin

asiassa.

Illalla oli akateemisella laulukunnalla konsertti juhlasalissa ja

Plehwe kutsuttiin sinne. Hän saapui sinne, oltuaan kenraalikuvernöörin

apulaisen Schipoffin luona aamiaispäivällisellä, ja kuunteli konsertin

ensi osaa. Kun hän poistui, kutsutti hän minut luokseen ja lausui

erikoisen tyytyväisyytensä ja pyysi minua kiittämään hänen puolestaan

laulajia. Kreivi C. Armfeltille ja vapaaherra Indreniukselle, jotka

seurasivat häntä matkalla konsertista venäläiseen teatteriin, lausui

hän, että ylioppilaat itse olivat luoneet kauniin univormun itselleen.

Hän sanoi heidän näyttävän sangen hienoilta hännystakeissaan ja

valkeissa paidanrintamuksissaan. Kun Armfelt siihen yhtyen sanoi,

että tämä puku oli paljon aistikkaampi kuin kaulaan saakka napitettu

venäläinen ylioppilasunivormu, vastasi Plehwe, että venäläisille

ylioppilaille oli univormu kyllä tarpeen, sillä oli parasta, ettei

tullut näkyviin, mitä sen alla piili.

Plehwe matkusti huhtikuun 22 p:n iltana. Sen mukaan kuin vapaaherra

Indrenius kirjeellisesti minulle ilmoitti, oli v.t. kansleri saanut

"pelkästään hyvän vaikutelman korkeakoulustamme ja sen akateemisesta

nuorisosta". Ilmeisesti jäi hänen mieleensä sentapainen vaikutelma,

että meidän ylioppilaamme venäläisiin verrattuina olivat "herrasväkeä".

Mitään varsinaista valtiollista merkitystä ei Plehwen käynnillä ollut,

mutta epäilemättä olivat ne henkilökohtaiset vaikutelmat, joita häneen

matkaltansa jäi, sellaisia, että ne jossakin määrin määräsivät suunnan

hänen suhtautumisellensa yliopistoon, jolla yleensä, lukuunottamatta

hänen kanslerikautensa kaikkein viimeistä aikaa, oli asiallisen

suoruuden ja kunnioituksen leima.

Kysymys toimenpiteistä erinäisiä yliopistonopettajia vastaan

poliittisen esiintymisen johdosta syksyllä 1900.

Syyslukukaudella 1900 oli yliopistossa vallalla jotakin levottomuutta,

lähinnä sen johdosta, että oli odotettavissa uhkaavia toimenpiteitä

muutamia professoreja kohtaan. Jo syyskuun alussa tuli kanslerilta

lyhyt kysely, joka koski professori W. Söderhjelmin kesällä eräässä

Kangasalan kansanjuhlassa pitämää puhetta, joka oli julkaistu

Hufvudstadsbladetissa, jonka ohella hän pyysi tietoja Söderhjelmin

virka- ja opettajatoimesta. Vastaus lähetettiin viipymättä, mutta se

ei ehtinyt Pietariin ennen Plehwen lomaa ja matkaa paikkakunnalta.

Samanlainen kysely tehtiin kirjeessä marraskuun 3 päivältä puheen

johdosta, jonka professori Gustafsson piti eräässä juhlassa Porvoossa.

Plehwen salaisella suostumuksella kirjoitti kanslerinsihteeri,

vapaaherra B. Indrenius minulle pitkähkön, lokakuun 20 päivänä päivätyn

kirjeen samasta asiasta. Hän ilmoitti, että kenraalikuvernööri oli

tehnyt valituksia Söderhjelmistä ja Gustafssonista sekä halusi heidän

erottamistaan yliopistosta. Indrenius oli huomauttanut Plehwelle, että

professoreja ei voitu erottaa ilman laillista tutkintoa ja tuomiota, ja

että ainoa minkä kansleri asiassa voisi tehdä, olisi antaa mainituille

professoreille muistutus. Keskustelussa Indreniuksen kanssa oli Plehwe

huomauttanut, että hän tahtoi välttää levottomuuksia yliopistossa

ja että hän pelkäsi, "että jos professori ylläesitetystä syystä

saisi eron, niin opiskeleva nuoriso toimeenpanisi kunnianosoituksia

eroavalle, mikä aiheuttaisi rankaisutoimenpiteitä, ja nämä, jos tilanne

kärjistyisi, voisivat johtaa yliopiston sulkemiseen". Tätä tahtoi

Plehwe kaikin tavoin välttää. Siksi kutsuttaisiin sijaiskansleri

ja rehtori Pietariin ja heidän vastuullensa uskottaisiin se, että

professorit eivät enää pitäisi puheita, joissa olisi poliittisesti

yllyttävä sisällys. Jos voisimme vastata siitä, jätettäisiin molemmat

professorit rauhaan. Muuten olisi pakko ryhtyä muihin toimenpiteisiin

sellaisen esiintymisen estämiseksi. "Kuten Herra Rehtori minun lyhyestä

selonteostani voi nähdä", oli kirjeessä edelleen, "on asia sangen

vakava, sillä kenraalikuvernööri on lepytettävä. Minun varma uskoni

on, että v.t. kansleri tekee kaikkensa suojellakseen yliopistoa. Ja

koska tiedän, että hänellä on suuri luottamus Rehtoriin, toivon, että

neuvottelut täällä johtavat toivottuun tulokseen." Indrenius pyysi

pitämään asiaa täydellisesti salaisena, jota pyyntöä noudatettiinkin.

Lokakuun 25 päivänä kirjoitin pitkän kirjeen Indreniukselle, jossa

esitin asian oikeudellisen puolen ja selvitin mitä käytännöllisiä

seurauksia sellaisesta toimenpiteestä kuin professorien erottamisesta

valtiollisista syistä olisi. Kirje laadittiin niin, että se

voitiin näyttää Plehwelle. Samalla pyysi sijaiskansleri professori

Hermansonia kirjoittamaan promemorian professorien erottamattomuudesta

hallinnollista tietä, mikä Reinin lyhentämänä ja muodostelemana

lähetettiin marraskuun 22 päivänä Indreniukselle kanslerille

annettavaksi. Vastaukseksi kirjeeseeni kirjoitti Indrenius: "Lähemmin

ajateltuani asiaa alan luulla, että Plehwellä myöskin on ollut

tarkoituksena vähäsen peloittaa minua ja välillisesti Herra Rehtoria.

Joka tapauksessa pidän asiaa hyvin vakavana. — Tietystikään ei Rehtori

eikä Valtioneuvos Rein voi laillisesti sitovasti ottaa vastuulleen

niitä puheita, joita yliopiston professorit mahdollisesti pitävät.

Mutta olen vakuutettu siitä, että jos Herrat täällä pidettävissä

neuvotteluissa lausuvat vakaumuksenaan, ettei tällaisia puheita

lähimmässä tulevaisuudessa enää pidetä, niin Plehwe tyytyy siihen ja

tavalla tai toisella lepyttää kenraalikuvernöörin. Olen täydelleen

samaa mieltä Rehtorin kanssa siitä, että pakkotoimenpiteillä ei voi

tukkia kenenkään suuta, vaan että ainoa keino siihen on esittää ne

ikävyydet ja vaarat, joita yliopistolle voi koitua."

Gustafssonin puheeseen nähden saatiin tietää, että sitä oli

painettuna jaettu juhlassa, ja että sensori oli antanut

painattamiseen suostumuksensa. Indreniuksen kirjeen mukaan piti

Plehwe tätä seikkaa hyvin tärkeänä, minkä johdosta hankittiin

sensorin "imprirnatur"-kirjoituksella varustettu kappale tätä

puhetta ja lähetettiin se kanslerille. Marraskuun 29 päivänä

kirjoitetussa kirjeessä ilmoitti Indrenius, että kenraalikuvernööri

myöskin halusi päästä käsiksi professori, vapaaherra Wredeen.

Niiden valtio-oikeudellisten esitelmien johdosta, joita tämä oli

pitänyt yhdistyksessä. "Arbetets Vänner", oli lähetetty kirje

sijaiskanslerille. Vähää ennen sain tietää senaattori E. Neoviukselta,

joka oli käynyt Plehwen luona, että professori Setäläkin oli syytettynä

kesäkuussa Helsingin laulujuhlilla pitämänsä juhlapuheen johdosta.

Kenraalikuvernööri tahtoi siis tehdä joukkohyökkäyksen yliopiston

opettajakuntaa vastaan.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli virallinen kutsumus sijaiskanslerille ja

rehtorille saapua Pietariin. Kun olimme ilmoittaneet asianomaisille,

että matkustaisimme joulukuun 16 päivänä, saimme määräyksen käydä

Plehwen luona seuraavana päivänä, joulukuun 17:ntenä. Käynti tehtiin

Plehwen asuntoon Suomen valtiosihteerinviraston taloon.

Hän aloitti keskustelun lausumalla, että hänellä oli ollut syytä

tyytymättömyyteen yliopiston oloihin. Erinäiset yliopiston opettajat

olivat julkisesti esiintuoneet lausuntoja, joihin sisältyi

hallitustoimenpiteiden moitetta. Hän mainitsi Setälän, Gustafssonin,

Söderhjelmin ja Wreden sekä lisäksi Schybergsonin hänen professori

Tigerstedtille pitämänsä tervehdyspuheen johdosta tämän muuttaessa

Helsinkiin. Mitä viimemainittuun tulee, ilmoitimme heti paikalla,

että sitä ei voitu pitää julkisena esiintymisenä, koska puhe oli

pidetty professori Tigerstedtin kotona ja että sen tarkoituksena

oli esiintuoda hänen lähimpien ystäviensä tervehdys hänelle. Plehwe

ei tahtonut panna erikoista painoa tälle esiintymiselle itsessään,

mutta yhteydessä kaikkien muiden kanssa oli sillä merkityksensä.

Schybergson oli myöskin aikaisemmin eräässä esitelmäsarjassa käyttänyt

hallitusvaltaa loukkaavia lausuntoja. Plehwellä oli myöskin se

käsitys, että Schybergson johti "suomalaiselta taholta ulkomaisessa

sanomalehdistössä liikkeelle pantua agitatsionia Venäjää vastaan".

Viimemainittua käsitystä pidimme velvollisuutenamme vastustaa,

ainakaan ei meillä ollut mitään tietoa asiasta eikä se tuntunut

meistä todenmukaiselta. Plehwe ei myöskään tahtonut varmasti

väittää, että asia niin oli, mutta niin oli hänelle ilmoitettu.

(Todennäköisesti tässä oli sekoitettu Söderhjelm ja Schybergson.)

Setälän puhetta tahtoi Plehwe tässä yhteydessä arvostella lempeämmin,

koska se oli pidetty ennen kielimanifestin julkaisemista (!). Hän

mainitsi, että puheen lopussa oli ollut seuraava kohta: "Jos maamme

sortajat (oppresseurs) kuulisivat meidän laulumme täältä, koskisi se

ehkä heidän sydämeensä." Söderhjelmin puheesta sanoi Plehwe, että

siihen sisältyi kapinayllytystä. Gustafssonin puheessa taas oli

ollut kiivaita (violents) hyökkäyksiä hallitusta vastaan. Wreden

esitelmät olivat Plehwen mielestä muodolleen tyyniä ja vakavia, mutta

työläisille pidettyinä oli niillä ilmeisesti yllyttävä tarkoitus. Hän

vetosi myöskin Wreden sanomalehtimiestoimintaan, varsinkin erääseen

kirjoitukseen Hufvudstadsbladetin heinäkuun 13 päivän numerossa.

Wredellä oli sitäpaitsi suuri vaikutusvalta ruotsalaisessa puolueessa,

hän oli vanhaa aatelissukua ja hänellä oli melkoinen omaisuus (!),

jonka vuoksi hänen asemansa yhteiskunnassa oli huomattava, mikä

kaikki sai aikaan sen, että hänen sanansa merkitsivät sitä enemmän.

Hallituksen mielipiteille vastakkaisia ajatuksia, joita tämä ei

voinut hyväksyä, olivat kirjoituksissaan esittäneet m.m. Danielson

ja Hermanson sekä ent. senaattori Mechelin, mutta ne olivat noiden

kirjailijain erikoisaloille kuuluvissa tieteellisissä teoksissa

esiintuotuja eikä niitä sen vuoksi voinut moittia. Mutta Wrede ei ollut

valtio-oikeusoppinut, vaan siviilioikeusoppinut, ja kun hän käsitteli

valtio-oikeudellisia kysymyksiä, ei hän tehnyt sitä tieteellisessä

vaan käytännöllisessä valtiollisessa tarkoituksessa ja hän pyrki

yllyttämään. Valtion virassa oleva virkamies ei myöskään ollut

samassa asemassa kuin yksityinen kansalainen, eikä voitu sallia, että

virkamies moitti korkeimman vallan toimenpiteitä. Plehwe piti senvuoksi

velvollisuutenaan ilmoittaa mainituista seikoista H. Majesteetilleen,

josta voisi olla seurauksena kyseessäolevien professorien (tarkoitti

nähtävästi Söderhjelmiä ja Gustafssonia) poistaminen (éloigner)

yliopistosta sekä sen sulkeminen. Plehwe oli kutsunut meidät luoksensa

saadaksensa kuulla meidän mielipiteemme ja neuvotellaksensa kanssamme,

olisiko sellainen ikävä mahdollisuus vältettävissä.

Me huomautimme lähinnä, että aina viime aikoihin saakka kansalaiset

ja myöskin virkamiehet, virantoimensa ulkopuolella, olivat saaneet

kenenkään häiritsemättä, kun se tapahtui lain sallimissa rajoissa,

sopivalla tavalla julkisesti lausua mielipiteensä päivän kysymyksistä

ja myöskin arvostella hallituksen toimenpiteitä. Tämä sananvapauden

tunto oli niin syvälle juurtunut yhteiskuntaamme, että siihen

pohjautuva tapa ei yht'äkkiä voinut muuttua. Siksi olisi kohtuutonta

leimata rikolliseksi ja saattaa rangaistukseen sellainen esiintyminen

kuin mainittujen professorien. He olivat esiintyneet oikeudestaan

tietoisina mitään pahaa tarkoittamatta. Kaikkein vähimmin olivat he

tarkoittaneet tai tahtoneet aikaansaada mellakkaa. Lisäksi huomautimme,

ettei professoreja voinut erottaa ilman laillista tutkintoa ja

tuomiota. Heillä oli papilliset etuoikeudet, jotka olivat vahvistetut

perustuslaissa ja H. Majesteettinsa hallitsijavakuutuksessa.

Professorien erottaminen nämä etuoikeudet syrjäyttämällä herättäisi

arveluttavaa levottomuutta yliopistossa ja koko maassa. Sitävastoin

oli kanslerilla oikeus, jos hän piti tarpeellisena, antaa alaisillensa

muistutus. Me puolestamme olimme vakuutettuja siitä, että professorit,

saatuaan tietää kanslerin tyytymättömyyden ja huomioonottaen ne

ikävyydet, joita voisi koitua, yliopiston vuoksi noudattaisivat

tarpeellista varovaisuutta julkisessa esiintymisessään taikka

välttäisivät sellaisia lausuntoja, jotka olivat herättäneet kanslerin

tyytymättömyyttä. Eivätkä he olleet esiintyneet omasta aloitteestaan,

vaan heitä oli siihen pyydetty.

Esitykseemme vastasi Plehwe, että lausuntovapautta ei aina ollut

Suomessa ollut. Nikolai I:n aikana oli se ollut hyvin rajoitettu.

Nykyinen käsitys ja vapaus tässä suhteessa ei ollut v. 1860

varhaisempi. Plehwe viittasi tässä Reinin teokseen Snellmanista (jota

P. luki oppiakseen ruotsia). Yliopistonopettajien erottamista oli

ennenkin tapahtunut, niinkuin Arvidsonin ja Nordströmin (nähtävästi

erehdyksen kautta mainittiin väärä nimi Afzeliuksen tai Nordenskiöldin

sijasta). Mitä taas etuoikeuksiin tuli, eivät ne saaneet olla

yhteistä hyvää tärkeämpiä (bien publique). Plehwe otti esimerkiksi

Ranskan, missä tasavalta, työskennelläkseen Bonaparten puolueen

vehkeilyjä vastaan, oli rajoittanut kansalaisoikeuksia ja lakkauttanut

etuoikeuksia. Hän sanoi sitäpaitsi aikomuksenaan olevan esittää H.

Majesteetilleen, että H. Majesteettinsa tästä lähtien itse nimittäisi

professorit, kuten aikaisemmin oli ollut tapana. (Hän otaksui

luultavasti, että heidän viroistaan täten tulisi luottamusvirkoja

ja että heidät helpommin voisi erottaa.) Emme tehneet tähän mitään

vastaväitteitä, koska professorien asema tämän kautta ei mitenkään

epäedullisesti muuttuisi, vaan olisi päinvastoin yliopistolle

edullista, että H. Majesteettinsa heidät nimittäisi.

Plehwen kysymykseen, voimmeko taata, ettei tyytymättömyyden syytä

kysymyksessäolevassa suhteessa enää ilmaantuisi, vastasimme me,

ettemme voineet sitoutua siitä vastaamaan, vaan että jokaisen

opettajan tuli itse vastata puolestaan, mutta olimme halukkaat viemään

H. Ylhäisyytensä lausunnot virkatovereiden tietoon ja rohkenimme

uskoa, että he välttäisivät saattaa yliopistoa vaikeuksiin. Mitään

kollektiivista konsistorin päätöstä ei voinut tulla kysymykseen, vaan

jokainen professori päättäisi puolestaan ja toimisi vakaumuksensa

mukaan. Plehwe taipui tähän käsitykseen ja kehoitti meitä puhumaan

asiasta mainituille professoreille. Paitsi näitä yliopistonopettajia

tahtoi Plehwe, että O. Donneria puhuteltaisiin. Sitä vastaan me

huomautimme, että tämä yleensä ei ollut esiintynyt valtiopäiväin

ulkopuolella ja että hänen esiintymisensä aina oli ollut erittäin

maltillista. Plehwe lausui silloin tyytymättömyytensä siitä, että

Donner oli ollut yksi niistä, jotka olivat jättäneet hänelle entisten

valtiopäivämiesten laatiman vastalausekirjelmän kielimanifestin

johdosta. Hän lisäsi heittäen syrjäsilmäyksen Reiniin, ettei hän ollut

tutkinut nimikirjoituksia (Rein oli nimittäin yksi allekirjoittajista).

Audienssin lopulla selitti Plehwe, että jos sijaiskansleri

kirjeellisesti hänelle lausuisi sen vakaumuksen, että mainitut

professorit pidättyisivät sopimattomasta valtiollisesta esiintymisestä,

niin näyttäisi hän asiaa esitettäessä H. Majesteetilleen tämän

kirjeen eikä vaatisi mitään ankarampia toimenpiteitä näitä opettajia

eikä yliopistoa vastaan. Saatuaan vastauksen kysymykseensä, kenellä

näistä professoreista oli luottamustoimia yliopistossa (dekanuksen,

inspehtorin), sanoi hän, että näiden uudelleen heidän haltuunsa

jättäminen ei tulisi kysymykseen, sekä ettei heille voitu antaa

mitään palkintoja. Olisi aivan turhaa sijaiskanslerin tässä suhteessa

mitään ehdottaa. — Keskustelusta kävi selville, että Plehwe otaksui

kaikkien näiden henkilöiden kuuluvan ruotsalaiseen puolueeseen. Kun

selitimme, ettei niin ollut asianlaita, näytti hän tai oli näyttävinään

hämmästyneeltä.

Selonteon käynnistämme antoi sijaiskansleri yksityisessä konsistorin

kokouksessa, jossa myöskin oli lyhyt keskustelu asiasta. Muutamia

päiviä sen jälkeen oli Reinillä kokous syytettyjen yliopistonopettajien

kanssa neuvotellaksensa heidän kanssaan siitä, mitä hän voisi ilmoittaa

Plehwelle heidän tulevasta suhtautumisestaan. Mielipiteet olivat

vähän eroavia. Wrede oli vähimmän taipuvainen myönnytyksiin. Kirje

kanslerille lähti joulukuun 24 päivänä ja Rein lausui siinä m.m.

seuraavaa: "Käynnillämme annetun lupauksen mukaan olen konsistorin

kokouksessa ilmoittanut Herroille professoreille Teidän Ylhäisyytenne

lausunnon ja on minulla sen lisäksi ollut erityinen kokous

professorien Setälän, Söderhjelmin, Gustafssonin, vapaah. Wreden,

Schybergsonin ja O. Donnerin kanssa, jotka Teidän Ylh. nimenomaan

mainitsi sellaisina, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi erikoisesti

virkamiehille sopimattomiin poliittisiin mielipiteenilmauksiin.

Nämä Herrat ovat tällöin selittäneet, että he, mitä tulee tähän

Teidän Ylh. lausuntoon, täysin hyväksyvät sen vastuun, mikä

julkisesta esiintymisestä nykyisissä oloissa seuraa, sekä että he,

välttääksensä saattamasta ikävyyksiä yliopistolle, ovat päättäneet

noudattaa tarpeellista varovaisuutta julkisissa lausunnoissaan. Jos

joku kohta heidän puheissaan tai esitelmissään on voitu käsittää

sisältävän mielenosoituksen hallitusta vastaan tai lainoitusta

vallankumouksellisiin hankkeisiin, ei sellainen mitenkään ole ollut

heidän tarkoituksensa. Täten eivät he kuitenkaan ole tahtoneet

vastaisuuden varalta luopua oikeudesta julkisesti lausua ajatuksensa,

mikä lain mukaan on kaikkien Suomen kansalaisten oikeus, myöskin

virkamiesten virantoimensa ulkopuolella." Kirjeessä seurasi sitten

Schybergsonin ja Setälän antamia erikoisia selityksiä heitä vastaan

tehtyjen syytösten johdosta. Kirje päättyi täten: "Siihen nähden,

mitä minulla ylläolevassa on ollut kunnia esiintuoda, ja koska minä,

kuultuani kyseessäolevien professorien selitykset, olen vakuutettu

siitä, että he vastedes välttävät sellaisia lausuntoja, jotka ovat

herättäneet Teidän Ylh. tyytymättömyyden, rohkenen toivoa, että Teidän

Ylh. hyväntahtoisesti suvaitsee olla H. Majesteetillensa ehdottamatta

mitään ankaria toimenpiteitä yliopiston opettajia vastaan, jotka tähän

saakka kaiken virantoimensa aikana ovat osoittaneet lojaalista ja joka

suhteessa moitteetonta käytöstä ja hoitaneet innolla ja taitavuudella

opettajatointaan."

Näin päättyi tämä suurta huomiota ja levottomuutta herättänyt asia.

Millään virallisella tavalla ei kansleri sitä lopettanut. Kuinka

vakava erottamisaie oli ollut, tahi kuinka suuressa määrin se oli

lausuttu pelkkänä uhkauksena, on vaikea sanoa. Professorien julkiseen

valtiolliseen esiintymiseen lähimpinä aikoina ei se luonnollisestikaan

ollut vaikuttamatta.

Helmikuun 16 päivänä 1901 kirjoitti Indrenius minulle, että hän

viimeisessä esittelyssä oli kysynyt Plehweltä, miten kyseessäolevan

asian laita oli. Tämä oli vastannut, että juttu, mikäli se koski

yliopistoa, oli päättynyt. Mutta henkilökohtaisesti olivat asiaan

sekaantuneet professorit merkityt mustaan kirjaan, eikä v.t.

kansleri, joka kyllä pitäisi heidät mielessään, valittaisi heidän

eroansa. Ylimalkaan pitikin Plehwe heidät muistissaan. Wredestä ja

Schybergsonista ei enää sen jälkeen tullut inspehtoreja. Gustafssonin

onnistui sijaiskansleri pysyttämään dekanuksen toimessa ja minä

taivutin henkilökohtaisessa keskustelussa Plehwen kanssa hänet

suostumaan siihen, että Setälä saatiin ehdottaa inspehtoriksi.

Söderhjelm ei saanut matkarahaa, jota oli hakenut, vaikka hänellä oli

sijaiskanslerin suositus. Huonoimmissa kirjoissa olivat ilmeisesti

Wrede ja Söderhjelm.

Kaksi käyntiä Plehwen luona maaliskuussa ja marraskuussa 1901.

Terveydellisistä syistä oli minun pakko kevätlukukaudella 1901

ottaa virkavapautta kahdeksi kuukaudeksi, lähinnä matkaa varten

Karlsbadiin. Matka kävi tälläkin kertaa Pietarin kautta ja minä tein

silloin pitemmän vierailun Plehwen luokse. Kun keskustelu osittain

kosketteli aivan äskettäin sattuneita tapauksia, ylioppilasten

Runebergin patsaalle tekemää laulutervehdystä ja helmikuun 18 päivän

mielenosoituksia, on muutama selittävä sana niistä paikallansa.

Voimassaolevan opintoja kurinpitosäännön mukaan oli rehtorin vallassa,

siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuaan, antaa lupa laulamiseen

julkisella paikalla. Tätä määräystä oli aikaisemmin sovellettu sangen

vapaamielisesti. Mutta jotta mahdollisuuden mukaan selkkauksia

viranomaisten kanssa näinä valtiollisesti rauhattomina aikoina

vältettäisiin, olin minä kehoittanut ylioppilaskuoroja tarkoin

noudattamaan voimassaolevaa määräystä sekä joka tapauksessa pyytämään

rehtorin lupaa. Mitään ikävyyksiä laulutervehdyksiin nähden, joita

tapahtui sangen usein, ei minun ensimmäisen rehtorivuoteni aikana ollut

sattunut. V. 1900 julkaistun, kokouksia koskevan asetuksen kautta,

joka antoi kaiken vallan näissä asioissa kenraalikuvernöörille, joutui

kuitenkin olettamaan, että selkkauksia myöskin ylioppilaslauluasiassa

saattaisi syntyä.

Tammikuun 29 p:nä 1901 oli poliisimestari Gordie käynyt luonani. Hän

odotti Runebergin-päivää huolissansa erittäin siitä syystä, että

kenraalikuvernööri oli antanut kuvernöörin toimeksi pitää huolta siitä,

että tätä päivää vietettäessä uutta lakia tarkoin noudatettaisiin. Se

merkitsi m.m. sitä, että mitään laulutervehdystä Runebergin-patsaalla

ei saisi tapahtua ilman kenraalikuvernöörin lupaa. Tämän johdosta

oli minulla samana päivänä neuvottelu kuvernööri v. Minkwitzin

ja poliisimestarin kanssa. Me päätimme ymmärtää äskenmainitun

asetuksen siten, että rehtorin oikeus sallia opiskelevien esiintyä

juhlakulkueessa kadulla sekä, siitä kuvernöörin kanssa neuvoteltuansa,

antaa lupa laulamiseen julkisella paikalla ei sen kautta ollut tullut

kumotuksi. Kuvernööri lupasi v.t. kenraalikuvernöörille, Schipoffille,

ilmoittaa, että laulutervehdys rehtorin luvalla tulisi tapahtumaan,

sekä että hän, kuvernööri, ei järjestystä ajatellen ollut nähnyt mitään

syytä sanottua lupaa vastustaa. Tämän hän teki helmikuun 4 p:nä. Kun

Schipoff kysyi — hän ei muuten kuulunut nerokkaimpiin — eikö hänellä

ollut mitään tekemistä asiassa, vastasi kuvernööri, että ei ollut.

Silleen se jäi. Laulutervehdys tapahtui kaikinpuolin onnellisesti ja

sen suorittivat minun toivomukseni mukaisesti kumpikin kuoro yhdessä.

Runsaasti 6,000 henkeä oli patsaalle kokoontunut; Schipoff oli ollut

suuresti suutuksissaan moisesta kansankokouksesta.

Helmikuun 8 p:n Viborgsbladetissa oli Helsingistä kirje, jossa

kerrottiin Runebergin-päivän viettämisestä, ja siinä kirjeessä

sanottiin, että kuvernööri aluksi oli ollut sitä mieltä, että luvan

saamiseen laulutervehdyksen toimeenpanoa varten tarvittiin yliopiston

hakemus. Siihen sanottiin minun vastanneen, että sellaista hakemusta en

milloinkaan minä kirjoittaisi, vielä vähemmän ylioppilaat, vaan että

voimassaolevien säännöksien mukaan minä olin tässä asiassa määräävä

henkilö. Sillä tavalla sanottiin laulutervehdyksen saattaneen tapahtua.

Saattoi edellyttää, että kenraalikuvernööri tekisi tapahtumasta

ilmoituksen Plehwelle, jonka vuoksi minä sanomalehtiuutisen johdosta

heti kirjoitin Indreniukselle, joka antoikin Plehwelle tiedon

kirjeeni sisällöstä. Kuitenkin tuli vähän myöhemmin sijaiskanslerin

kautta minulle virallinen kysely asiasta. Vastauksessani tein selkoa

asianlaidasta ja huomautin erikoisesti, että erimielisyyttä kuvernöörin

ja minun välillä ei ollut vallinnut, vaan että kumpikin olimme olleet

sitä mieltä, että heinäkuun 2 p:n 1900 asetus ei ollut kumonnut opinto-

ja kurinpitosäännöksen määräystä. Neuvottelun aikana olin minä tosin

lausunut, että jos niinkin kävisi, että sanottua asetusta täällä

katsottaisiin pitävän soveltaa, "ylioppilaat eivät voisi eivätkä",

niin minä arvelin, "tahtoisikaan tuonlaatuisissa tapauksissa itse

kääntyä suorastaan siviiliviranomaisten puoleen lupaa pyytämään, vaan

pysyttelisivät joka tapauksessa tekemisissä vain rehtorin kanssa,

joka sitten saisi huoltaa asiaa edelleen". "Tämä minun lausumani

ajatus", huomautin minä, "joka on täydessä sopusoinnussa rehtorin ja

ylioppilasten välisen suhteen kanssa, merkitsee aivan toista kuin se

lausunto, jonka minä Viborgsbladetin kertoman mukaan olin antanut."

Kirjelmässä mainitsin lopuksi, että laulutervehdys oli tapahtunut ilman

mitään häiriötä minun hyväksymäni ohjelman mukaisesti.

Helmikuun 18 p:nä 1901, pimeänä päivänä, tapahtui illalla

katumellakoita ja mielenosoituksia, erittäinkin senaattorien

Yrjö-Koskisen ja Enebergin asuntojen edustalla. Poliisi oli aivan

valmistumaton ja senvuoksi melua ja rähinää jatkui pitkän aikaa,

ennenkuin mielenosoittajat ja utelias väkijoukko hajoitettiin.

Toimeenpanijat olivat etupäässä taiteilijoita ja polyteknikoita.

21 p:nä minut kutsuttiin Schipoffin luokse, joka tahtoi tietää,

olivatko ylioppilaat ottaneet osaa mellakoihin. Minä vastasin, että

minulla ei ollut mitään syytä olettaa sitä, mutta lupasin koettaa

ottaa selkoa asiasta ja siinä suhteessa seurata sitä tutkimusta,

jonka poliisimestari jo oli pannut alulle. Schipoff puhkesi silloin

kiukkuisiin syytöksiin Gordieta vastaan, josta minä ymmärsin, että

hänen asemansa oli vaarassa. Seuraavana päivänä hän sai eron; se oli

minulle rehtorina suuri tappio, koska yhteistyö meidän kesken oli

ollut sangen hyvää. Schipoff lausui keskustelussa, että jos melu olisi

jatkunut kymmenen minuuttia kauemmin, olisi hän antanut kasakkain

hyökätä joukkoon. Hänestä olisi ollut ikävää, jos ylioppilaita silloin

olisi väkijoukossa ollut. Hän piti suomalaisia ylioppilaita suuressa

arvossa. Aleksanteri III:n adjutanttina hän oli huomannut, kuinka tämä

heitä kunnioitti.

Saman päivän iltana oli minulla neuvottelu osakuntien kuraattorien

kanssa ja päätettiin, että osakuntia kehoitettaisiin lausumaan

paheksumisensa mellakoiden johdosta. Ylimääräisissä kokouksissa, joita

pidettiin seuraavina päivinä, antoivat kaikki osakunnat paheksuvia

lausuntoja. Tutkimuksesta selveni sitäpaitsi, että akateeminen

nuoriso ei ollut mellakoihin puuttunut eikä sekautunut. Vain yksi

ainoa yliopiston kirjoissa oleva henkilö, maisteri R. Malmström, oli

todistettavasti ja oman tunnustuksensa mukaan osallinen. Fysiikan

laboratorion v.t. assistenttina hän oli opinto- ja kurinpitosäännön

ulkopuolella. Hänen asiansa tuli, sen jälkeen kuin minä jo olin

matkustanut ulkomaille, konsistorin käsiteltäväksi, joka peruutti

hänen virkamääräyksensä. Myös länsisuomalaisen osakunnan kuraattorin

G. Mattssonin sanottiin yleisesti olleen mielenosoittajien joukossa.

Hän vakuutti minulle kuitenkin, että huhu oli perätön. Helmikuun

viimeisenä päivänä jätin minä asiasta kertomuksen sijaiskanslerille,

joka heti lähetti sen kanslerille. Samoin ilmoitin henkilökohtaisesti

Schipoffille, että ylioppilaat eivät olleet ottaneet osaa mellakoihin,

jonka johdosta hän lausui mielihyvänsä.

Käyntini Plehwen luona tapahtui maaliskuun 4 p:nä kello 8 illalla hänen

kotonaan. Kun olimme vaihtaneet muutaman sanan minun terveydestäni

ja matkani tarkoituksesta, otti Plehwe puheeksi helmikuun 5 p:n

ylioppilaslaulun. Hänen mielestänsä tosin minun menettelyni luvan

antamisessa oli ollut asianmukainen ja yliopistoa koskevien säännösten

kanssa sopusoinnussa, mutta hän toivoi, että rehtori vastedes hankkisi

kenraalikuvernöörin suostumuksen, ennenkuin antaisi luvan laulamiseen

julkisella, avoimella paikalla. Tätä edellytti asetus kokouksista,

jota myöskin tässä kohden oli noudatettava. Tässä oli, sanoi hän,

kysymys vain muotoasiasta, sillä kenraalikuvernööri oli vakuuttanut

Plehwelle, että hän ei "tavallisissa oloissa" kieltäytyisi antamasta

suostumustansa.

Plehwe siirtyi sitten puhumaan helmikuun 18 p:n levottomuuksista. Hän

oli lukenut minun kertomukseni ja häntä miellytti se, että ylioppilaat

eivät olleet levottomuuksiin puuttuneet. Hänen kysymykseensä, tulisiko

Malmström rangaistavaksi, vastasin minä, että hänen todennäköisesti

olisi pakko jättää assistentintoimensa, sittenkuin hänen syyllisyytensä

oli tuomioistuimen edessä toteennäytetty. Plehwe sanoi myöskin

kuulleensa, että erään ylioppilasosakunnan kuraattori oli asiaan

sekaantunut. Minä ilmoitin, että huhu tosin oli tiennyt sellaista

kertoa, mutta ei onneksi ollut näyttäytynyt todeksi. Minä olin

kuulustellut kyseessäolevaa henkilöä, ja hän oli jyrkästi kieltänyt

kaiken osallisuutensa eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen

ilmoituksensa totuutta. "Oletteko varma siitä, että hän ei ole

teille valehdellut?" "Olen, Teidän Ylhäisyytenne." "Hyvä on." Plehwe

pyysi minua sijaiskanslerillekin ilmituomaan hänen mielihyvänsä

siitä, että ylioppilaat eivät olleet mukana, vaan olivat päinvastoin

paheksuneet puheenaolleita mellakoita. — Kun niistä oli puhe, lausui

Plehwe ihmettelynsä siitä, että Yrjö-Koskinen oli yleisön epäsuosion

ja vainon alainen. Hänhän oli asettunut järkevälle kannalle ja

puhunut mieleenpantavia sanoja. "Hänen kielipoliittinenko kantansa

epäsuosion syynä on ja ruotsinmielisetkö yleistä mielipidettä häntä

vastaan yllyttävät?" kysyi Plehwe. Minä vastasin, että jonkun verran

vanha puolueviha lienee asiaan vaikuttanut, mutta että se ei ollut

ollut päätekijänä. Ei suomenmielistenkään kesken suinkaan yleisesti

hyväksytty Yrjö-Koskisen poliittista kantaa, eikä ollut hänen

esiintymisensä ollut omansa rauhoittamaan vaan päinvastoin lisäämään

yhteiskunnan hermostuneisuutta.

Sanomalehdessä Moskovskija Vjedomosti oli ollut kirjoitus, jossa m.m.

oli väitetty, että Suomessa oli salainen separatistinen hallitus ja

että sen johdossa oli L. Mechelin ja että tämä hallitus oli helmikuun

18 p:n mielenosoitukset toimeenpannut. Tämän johdosta oli kaksikymmentä

yhteiskunnan huomattavaa jäsentä allekirjoittanut vastalauseen,

jonka sanomalehdet julkaisivat lähtöni edellisenä päivänä. Plehwe

sanoi lukeneensa vastalauseen ja nähneensä sen alla minunkin nimeni.

Hänestä tuntui kuin olisi vastalauseen allekirjoittajina ollut vain

ruotsinmielisiä, lukuunottamatta minua. Minä selitin hänelle, että

muutamat muutkin allekirjoittaneista olivat suomenmielisiä. Kun minä

mainitsin senaattori Ignatiuksen nimen, oli Plehwe ilmeisesti sangen

hämmästynyt siitä, ettei Ignatius kuulunut ruotsalaismielisiin. Näistä

seikoista oli hänellä vielä tähän aikaan huonot tiedot. Hänelle oli

ilmeisesti uskoteltu, että vastarinnan tekijä oli ruotsalainen puolue;

lienee tahdottu sillä tavoin hänen silmissään halventaa sen merkitystä

ja oikeata luonnetta. Plehwen puoleksi moittivan äänensävyn johdosta

sanoin minä, että en ollut arvellut rehtorinasemani estävän minua

allekirjoittamasta vastalausetta, vaan että päinvastoin oli ollut

siveellinen velvollisuuteni tehdä se, koska sanomalehtikirjoituksessa

oli ilmeinen valhe. Plehwe sanoi, että hänen ei ollut tapana lukea

Moskovskija Vjedomostia, mutta jos kirjoituksessa, niinkuin näytti,

oli tuotu esille väite salaisen hallituksen olemassaolosta ja jos se

syytti Mecheliniä poliittisesta rikoksesta, ei hänellä ollut mitään

huomauttamista vastalausetta vastaan. Hän sanoi kuitenkin, että hänen

oli pakko uskoa, että Suomessa oli salainen poliittinen järjestö. Minä

sanoin, että minun tiedossani ei sellaista ollut. ("Kagaali" ei minun

tietääkseni vielä silloin ollut järjestäynyt.)

Siirryimme sitten muihin asioihin. Minä pyysin saada tehdä hänen

ylhäisyydellensä erityistä asiaa koskevan kysymyksen. Sijaiskanslerin

ja minun käydessä hänen luonansa joulukuussa oli hän sanonut, että

niitä professoreja, jotka hänen mielipiteensä mukaan julkisen

esiintymisensä kautta olivat pilanneet poliittisen asemansa, ei

saisi ehdottaa yliopistollisiin luottamustoimiin. Rehtoriin nämä

ehdotukset tosin muodollisesti eivät ollenkaan kuuluneet, vaan olivat

sijaiskanslerin tehtäviä, mutta rehtorille oli kuitenkin tärkeätä, että

osakunnilla oli sellaisia inspehtoreja, joihin he saattoivat luottaa

ja jotka saattoivat, vaikuttaa hyvää ylioppilaisiin. Plehwe katkaisi

puheen tähän kohtaan ja sanoi: "Minä arvaan, että Te tahdotte lausua

hyvän sanasen Wreden puolesta" ja hänen äänensä sävy ilmaisi, että

sensuuntainen puhe oli turhaa. Minä vastasin, että tarkoitukseni ei

ollut se, vaikka Wredestä tosin hänen osakuntansa paljon pitikin. Minä

aioin vain kysyä, vaatiko hän, että professori Setäläkin luettaisiin

niihin, joita oli mahdoton ehdottaa. Hän oli minun mielestäni toimeen

sangen sopiva mies ja muista, jotka nyt saattoivat tulla kyseeseen,

ei yhdelläkään ollut kaikkia tarpeellisia edellytyksiä. Plehwe

vastasi, että hän nimittäisi Setälän, jos häntä ehdotettaisiin. Häntä

tosin ei miellyttänyt hänen edellisenä kesänä pitämänsä puhe, mutta

hän ei tahtonut arvioida sen merkitystä suureksi. Vielä muutama

tyhjänpäiväinen lause, ja audienssi oli lopussa.

Heinäkuussa 1901 tuli levottomin tuntein odotettu uusi

asevelvollisuusasetus julkisuuteen. Turholmissa Mechelinin

puheenjohdolla elokuun 3 p:nä pidetyssä kokouksessa päätettiin

toimittaa keisarille kansalaisadressi. Siitä tuli joukkoadressi, jonka

allekirjoitti noin puoli miljoonaa kansalaista. Siinä anottiin mainitun

asetuksen peruuttamista ja sotilasreformin toimeenpanemista säätyjen

myötävaikutuksella sekä "että perustuslait muutoinkin tulisivat maan

hallinnossa täydellisesti noudatetuiksi". Sijaiskansleri, joka oli

ottanut osaa Turholmin kokoukseen, oli adressin allekirjoittajia,

enkä minäkään ollut katsonut asemani rehtorina saattavan olla

minään esteenä. Jo syksyn alussa huhuiltiin, että allekirjoituksia

tarkasteltiin ja että luetteloa tehtiin niistä korkeammista

virkamiehistä, joiden nimet siinä olivat, sekä että toimenpiteisiin

heitä vastaan aiottiin ryhtyä.

Marraskuun 16 p:ksi oli Rein kutsuttu Pietariin, jolloin Plehwe

oli ilmaissut huolestumista siitä, että Rein oli allekirjoittanut

adressin, sekä pyytänyt häntä selittämään siihen johtaneet syyt.

Siinä tilaisuudessa oli sukeutunut pitkähkö keskustelu. [Katso

Rein, Muistelmia elämän varrelta, s. 430.] Plehwe oli silloin

kysynyt sitäkin, oliko myös rehtori ja muita yliopistonopettajia

allekirjoittajien joukossa. Rein ei mielestänsä ollut saattanut

kysymykseen vastata, mutta hän oli vakuutettu siitä, että asianomaiset

henkilöt kysyttäessä antaisivat asiasta todelliset tiedot. Plehwe oli

silloin pyytänyt Reiniä vaatimaan minulta sentapaista tietoa. Tämän

johdosta ja erään korkeassa asemassa olevan henkilön ehdottomasta

kehoituksesta, joka oli ollut Plehwen luona Reinin kanssa tapahtuneen

keskustelun jälkeen, päätin minä itse käydä v.t. kanslerin luona.

Samalla kuitenkin kutsuin konsistorin jäsenet yksityiseen neuvotteluun

ja tein selkoa tilanteesta sekä kysyin, katsoivatko he olevan syytä

kyseessäolevaan käyntiin sekä pitikö minun silloin ilmaista niitä

huolia, joilla mahdollista henkilövaihdosta sijaiskanslerintoimessa

odotettiin. Useimmat olivat sitä mieltä, että minun oli matkustettava

sekä myöskin tarpeellisella varovaisuudella kosketeltava

sijaiskanslerikysymystä. — Marraskuun 22 p:nä sain sähkösanoman, että

v.t. kansleri ottaisi minut vastaan 24 p:nä (sunnuntaina) klo 10 ap.

Minä tulin saapuville määrättyyn aikaan, mutta sain jotenkin kauan

odottaa puheillepääsyä. Senaattori Tudeer oli Plehwen vieraana.

Vihdoin hän tuli ulos ja minut kutsuttiin sisään. Hänen ylhäisyytensä

pyysi minua istumaan ja sanoi hyvin tylysti: "Te olette halunnut

puhella minun kanssani. Minä kuulen (j'écoute)." Minä sanoin, että

sijaiskansleri oli ilmoittanut minulle, että Plehwe oli tahtonut

tietää, olinko minä asevelvollisuusadressin allekirjoittajia sekä että

minä olin pitänyt oikeimpana antaa vastauksen henkilökohtaisesti.

Minä olin allekirjoittanut ja pyysin saada esittää syyt siihen

sekä puhuin pääasiallisesti seuraavaa: Kansalla oli tarve, jota ei

käynyt torjuminen, saada ilmaista huolensa asevelvollisuusasetuksen

johdosta, ja H. Majesteetilleen osoitettu adressi näytti olevan

lojaalisin muoto tämän tarpeen ilmaisulle. Suomessa vallitsevan

oikeuskäsityksen mukaan ei adressin lähettäminen hallitsijalle ole

vastoin lakia eikä ole ristiriidassa alamaisen uskollisuuden ja

kunnioituksen tunteiden kanssa. Yliopisto, jolla oli juurensa syvällä

kaikissa kansankerroksissa, ei saattanut olla syrjässä eikä tekeytyä

kylmäksi, kun tämänlaatuinen yleinen oikeuskäsityksen ilmaus kansan

taholta tapahtui. Kuitenkin olin arvellut velvollisuuteni olevan

harkita, saattoiko asemani rehtorina tuottaa minulle erityisiä

velvollisuuksia tässä asiassa. Minä olin tullut siihen tulokseen, että

allekirjoittaminen myös oli poliittinenkin velvollisuuteni, koska

päinvastainen menettely olisi ollut omiansa vaikuttamaan haitallisesti

toimintaani rehtorina. Rehtorin nimittivät hänen virkatoverinsa vaalin

perusteella ja hän oli siis ennen kaikkea heidän luottamusmiehenä. Kun

suhde oli sellainen, oli täydellinen yksimielisyys rehtorin ja hänen

virkatoveriensa kesken sekä luonnollinen että välttämätön. Vieläkin

vakavampi asia oli suhde nuorisoon. Jollen minä tässä tärkeässä

kysymyksessä, joka niin suoraan ja syvästi koski akateemista nuorisoa,

olisi uloskinpäin osoittanut oikeuskäsitystäni ja yhteistuntoa meidän

keskemme, heidän vanhempainsa kanssa ja yliopiston muiden opettajien

kanssa, niin olisi menettelytapani aivan luonnollisesti heikontanut

sitä luottamukseen perustuvaa vaikutusta, joka rehtorilla on oleva

nuorisoon.

Plehwe vastasi pitkähköllä lausunnolla. Hän sanoi ymmärtävänsä minun

poliittiset motiivini, mutta ne eivät olisi saaneet asiaa ratkaista.

Virkamiehellä ovat aina lähimmät velvollisuudet H. Majesteettiansa

kohtaan. Osoittaen minua sanoi hän: "sen, jolla on tuo univormu

(minulla oli ylläni virkatakkini) ja tuo kunniamerkki, tulee ennen

kaikkea muistaa, että hän palvelee keisaria". Hänelle oli tuottanut

paljon huolta (tristesse), että sijaiskansleri ja rehtori olivat

allekirjoittaneet adressin ja että hänen ehkä oli pakko esittää meidät

erotettaviksi. Siitä saattaisi johtua epäjärjestyksiä yliopistossa.

Niiden estämiseksi oli olemassa tehokas keino, yliopiston sulkeminen,

ja siihen oli ehkä turvauduttava. Venäjällä oli puolue, jonka

käsityksen mukaan yliopisto oli suomalaisen separatismin liesi, ja se

puolue oli nyt saanut vettä myllyynsä. Maan säädyt olivat antaneet

lausuntonsa asevelvollisuuslaista ja H. Majesteettinsa oli sen kautta

saanut tiedon kansan mielipiteistä ja ajatustavoista. Sillä ei ollut

oikeutta yrittää tuoda esille ajatuksiansa millään muulla tavalla,

joten adressi oli moitittava.

Minä lausuin, että me Suomessa varmaankin olimme yhtä lojaalisia kuin

H. Majesteettinsa venäläiset alamaiset, mutta että lojaalisuuskäsite

meillä oli toisenlainen kuin Venäjällä. Adressi oli ollut lojaalinen

meidän käsityksemme mukaan. Jos taas vaadittiin, että meidän kansamme

ajatuksen laista ja oikeudesta piti muuttua päivä päivältä uudeksi,

niin se oli kohtuuton ja mahdoton vaatimus. Mitä minuun yksityisesti

tuli, en koskaan ollut epäillyt oikeuttani allekirjoittaa adressi

rikkomatta lojaalisuutta, johon olin velvollinen. Minun kohdallani

oli kysymys vain siitä, pitikö minun käyttää oikeuttani vai eikö, ja

minä olin yhä edelleen vakuutettu siitä, että velvollisuuteni vaati

edellistä. Muuten minulla ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana,

että paikkani jättäisin, sitäkin suuremmalla syyllä siksi, että

rehtoriaikani kohta oli lopussa. Vaali olisi toukokuussa. Minä

katsoin velvollisuudekseni tässä yhteydessä kanslerille huomauttaa,

että vaikkakaan yliopiston ulkonaista rauhaa ja järjestystä ei oltu

häiritty, mieliala ylioppilastenkin keskuudessa oli hyvin kiihoittunut

ja että syynä siihen oli osaksi asevelvollisuusasetus, osaksi erinäiset

kenraalikuvernöörin toimenpiteet, santarmilaitos y.m. Niin kauan

kuin nuorisolla oli luottamusta hallitusmiehiinsä, saatettiin rauha

säilyttää, mutta senvuoksi saattoi sijaiskanslerinvaihdos myös olla

kohtalokas, koska se saattoi antaa ensimmäisen aiheen mielenosoituksiin

ja epäjärjestyksiin, joiden seuraamuksia oli mahdoton etukäteen laskea.

Plehwe ei vastannut siihen mitään, vaan oli huolestuneen näköinen.

Aikaisempiin huomautuksiini oli hän vastannut, että kouluylihallituksen

päällikkö Yrjö-Koskinen ei ollut adressia allekirjoittanut ja että hän

uskoi, ettei myöskään postilaitoksen päällikkö Lagerborg ollut sitä

tehnyt. Minä sanoin, etten tiennyt siitä mitään. Myöskin sitä kysyi

Plehwe, olivatko kaikki yliopistonopettajat tuon ikävän asiapaperin

allekirjoittajia. Minä sanoin, etten saattanut vakuuttaa kaikkien sitä

tehneen, mutta varmaan useimmat olivat mukana. Edelleen selitin, kun

Plehwe sitä kysyi, että mitään yhteistä neuvottelua asiasta ei ollut

ollut.

Plehwe, joka nyt oli heittänyt ylväänankaran äänensävynsä, sanoi

tahtovansa puhua jonkun sanan toisesta kysymyksestä. Hän oli edellisenä

keväänä puhunut Reinin kanssa uusien virkojen perustamisesta

yliopistoon Venäjää koskevien aineiden opetusta varten. Se memorandum,

jonka sijaiskansleri oli hänelle lähettänyt, ei häntä tyydyttänyt.

Ainakin kolme tahi neljä uutta virkaa piti perustettaman, niinkuin

Venäjän kirjallisuuden, Venäjän historian ja venäläisen oikeuden,

ja näihin oli määrättävä venäläisiä miehiä. Hän kehoitti minua

avoimesti lausumaan, mitä mieltä sellainen toimenpide herättäisi

yliopistossa. Minä vastasin kysymykseen selittämällä niitä seikkoja,

joita yliopiston asia oli huoltaa, huomauttaen, että uudet opetusalat

yleensä olivat korkeakoululle tervetulleet, ja että kenelläkään ei

saattanut olla mitään sanottavaa siihen, että ne ylioppilaat, jotka

sitä toivoivat, saivat tilaisuuden laajentaa tietojansa Venäjästä ja

Venäjän oloista, mutta näiden aineiden opettajilla piti tieteellisesti

ja muuten olla sama asema kuin muilla yliopistonopettajilla, olematta

erikoislaatuisena joukkona erikoisine tehtävineen. Välttämätön ehto,

jota ilman sanotut opettajat eivät voisi mitään aloillansa toimittaa,

oli se, että he osaisivat maan kieltä. Plehwe kuunteli tekemättä

yhtään huomautusta, mutta teki vielä muutaman kysymyksen yliopiston

kielioloista, joista m.m. ilmeni, että hän ei ollut selvillä siitä,

että yliopistonopettajilla piti olla sellainen suomenkielentaito,

että he voivat antaa opetusta tällä kielellä. Viimeksi kyseli Plehwe

uusmaalaisesta osakunnasta, jota kohtaan hänellä ilmeisesti jo silloin

oli suuria epäilyksiä ja joka usein antoi aihetta keskusteluillemme ja

kanslerin rehtorille tekemiin kyselyihin.

Ylioppilasten kansanvalistustyö 1899—1903.

Akateeminen nuoriso oli jo vuosikymmenet harrastanut kansanvalistuksen

asiaa ja henkilökohtaisesti etupäässä pitämällä kansantajuisia

esitelmiä tieteellisistä ja isänmaallisista aineista koettanut

edistää tietojen ja valistuksen leviämistä kansan pohjakerroksiin.

Oli luonnollista, että 1899 kevättalven tapausten maassa herättämä

isänmaallinen mieliala myöskin ilmenisi innokkaammassa työssä tällä

alalla. Osakuntien kansanvalistustoimikunnat ja ylioppilasten yhteinen

kansanvalistustoimikunta oli tavallista vilkkaammassa toiminnassa,

hankkien ja levittäen kansankirjasia, toimeenpannen kokouksia ja

esitelmiä maaseudulla y.m. Tämä kansan valistamisen into herätti

maan kenraalikuvernöörin huomiota ja epäluuloa, joka oli taipuvainen

näkemään siinä poliittista agitatsionityötä. Tämän ylioppilasten

toimintaa vastaan tehdyn sotaretken ensimmäiset välähdykset nähtiin

syksyllä 1899.

Ensimmäinen ilmianto, josta v.t. kenraalikuvernööri ilmoitti

rehtorille, voidaan, koska sillä on vähäinen merkitys, tässä sivuuttaa.

Se koski erästä ylioppilas B:n Lappvikissa pitämää esitelmää ja

osoittautui oleellisilta kohdiltaan perättömäksi. Asiasta aiheutui

käynti kenraali Schipoffin luona ja selvitettiin kaikessa rauhassa,

sittenkuin oli vähän keskusteltu nimettömistä ilmiannoista.

Lokakuun 12 p:nä sain kenraalikuvernöörinkanslian johtajalta, eversti

v. Minkwitziltä kirjeen, jossa ilmoitetaan kenraalikuvernöörin tietoon

tulleen, että Turussa markkina-aikana oli toimeenpantu kansankokous,

jonka järjestämiseen ylioppilaat olivat "innolla ottaneet osaa". M.m.

kerrottiin erään ylioppilas Rinteen pitäneen tervehdyspuheen sekä

siinä lausuneen sen kehoituksen, että kaikki suomalaiset "yhtyisivät

viimeiseen veripisaraan puolustamaan oikeuksiansa, jotka helmikuun 3

p:n manifesti oli tallannut jalkoihinsa" j.n.e., jonka ohella Eugen

Wolffin puhetta sanottiin jaetun yleisön keskuuteen. Kenraalikuvernööri

kehoitti minua ryhtymään toimenpiteisiin, jotta "asia niin perinpohjin

kuin mahdollista selvitettäisiin ja, jos hyväksi näkyisi, syylliset,

jos niitä löytyisi, saatettaisiin edesvastuuseen". Kirjeessä sanotaan

edelleen: "Kun H. Ylh. toisaalta ei voi sallia, että hänelle

armossa uskotussa maassa ylioppilaat avoimesti tekevät poliittista

kiihoitustyötä, joka on tähdätty H. Majesteettinsa toimenpiteitä ja

käskyjä vastaan, niin on hän toisaalta sitä mieltä, että on vain

oikeuden ja kohtuuden mukaista, että se, mikä siten oli tullut hänen

tietoonsa yliopiston asioista, jonka kunnia ja hyvä maine on niin

lähellä hänen sydäntänsä, ei jäisi selvittämättä."

Käydessäni v. Minkwitzin luona ilmoitti tämä minulle, että kirjelmän

oli sanasta sanaan laatinut kenraalikuvernööri Bobrikoff itse ja että

hän vain oli käännättänyt sen venäjästä. Tämä seikka ja niinikään

kirjeen sävy näytti minusta osoittavan, että ei ollut kysymys vain

yhdestä yksityisestä tapauksesta, vaan ylimalkaan ylioppilasten

toiminnasta kansanvalistusapostoleina.

Lähinnä seuraavina päivinä toimeenpantiin tutkimus ja voitiin todeta,

että ilmianto, ainakin mikäli se koski ylioppilaita, oli aivan

perätön. Rinteen puhe ei ollut ensinkään sisältänyt politiikkaa,

vaan koski markkinain syntyä ja niiden taloudellista merkitystä.

Toinen ylioppilas oli pitänyt esitelmän Pietari Brahesta ja toinen

lopetti kokouksen muutamilla sanoilla, joissa ei ollut moitteen

sijaa. Puhetta "viimeisestä veripisarasta" ei kukaan ollut kuullut

ja se johtui ehkä erään tilaisuudessa lauletun virrensäkeistön

sanojen väärinkäsittämisestä. Ylioppilaat eivät olleet jaelleet

muita kirjoituksia kuin lauluvihkosen. Kaikki tämä esitettiin

vastauskirjelmässä v. Minkwitzille. Sen ohella lausuttiin siinä

seuraavaa:

"Kun nyt jo toisen kerran lyhyen ajan kuluessa tämänlaatuinen

perusteeton syytös suunnataan ylioppilaskunnan jäseniä vastaan, niin

on mielestäni minun, jonka lähinnä tulee sekä valvoa akateemisen

nuorison käytöstä ja menettelyä että pitää huolta sen oikeuksista,

huomautettava, että tuontapaiset nimettömät, parhaassa tapauksessa

tietämättömyydestä lähteneet väärät ilmiannot, sekä tästä nuorisosta,

jonka hyvä käytös kuitenkin näinä aikoina on saavuttanut yleistä

tunnustusta, että yliopiston hallituksesta, pakostakin tuntuvat

loukkaavilta ja herättävät nuorisossa katkeria tunteita. Tieto, että

ovat alttiina lain edessä vastuuttomien ilmiantajien syytöksille, ei

suinkaan ole omiansa edistämään sitä rauhaa yliopiston keskuudessa,

jota sen hallitusmiehet niinkuin myös itse opiskelevat koettavat

ylläpitää.

"Samalla kuin ystävällisesti pyydän, että Herra Eversti hyväntahtoisesti

H. Ylh. Kenraalikuvernöörin tietoon saattaa tämän minun kunnioittaen

lausumani ajatuksen, rohkenen myös pyytää H. Everstin tilaisuuden

tullen H. Ylhäisyydellensä huomauttamaan, että oikeuden mukaan

ei voi olla tuntematta kunnioitusta ja antamatta tunnustustansa

ylioppilaillemme siitä, että he nyt, niinkuin ovat jo vuosikymmenet

tehneet, uhraavat osan opinnoista vapaata aikaansa levittääksensä

valistusta ja tietoja tässä suhteessa vähempiosaisille maanmiehillensä.

Yliopiston hallinnolla on ollut täysi syy täydellisesti luottaa siihen,

että opiskelevat kaikissa suhteissa täysin lojaalisti suorittavat tämän

itseottamansa, uhrautuvan työn, jonka he ovat käsittäneet siveelliseksi

velvollisuudeksensa."

Päätin kuitenkin henkilökohtaisesti käydä kenraalikuvernööri

Bobrikoffin luona, johon minulla oli sitä enemmän syytä, koska en vielä

ollut käynyt häntä tervehtimässä.

Käynti tapahtui lokakuun 26 p:nä, sittenkuin hänelle oli tehty selkoa

kirjelmästäni von Minkwitzille. Minä koetin panna keskustelun alulle

saksaksi, mutta koska Bobrikoff vain vaillinaisesti osasi sitä

kieltä, pyysi hän minua puhumaan ruotsia ja kutsui adjutanttinsa

tulkitsemaan venäjäksi ja venäjästä. Sittenkuin oli vaihdettu

muutama sana Turun tapahtumasta, lausui kenraalikuvernööri, että

ylioppilaitten yleensä ei pitäisi olla mukana puuhaamassa sellaisia

kokoustilaisuuksia, ja huomautti, että ylioppilasten kansanvalistustyö

katsoen kansakoululaitoksemme erinomaiseen tilaan ei ollut tarpeen

vaatimaa. Minä sanoin siihen, että vain viidesosa kouluiässä olevista

lapsistamme käy kansakoulua ja että suuri osa vanhempaa polvea ei

edes ollut saanut välttämättömimpiä alkeistietoja, että paljon oli

kansanvalistustyössä tehtävää virallisen opetuksen rinnalla sekä että

ylioppilaat pitivät tätä työtä luonnollisena velkanansa sille kansalle,

jonka kustannuksella he olivat saaneet kasvatuksensa. Minä tulin

keskustelussa maininneeksi myös opinto- ja kurinpito-säännön, jossa

tarkoin määrätään, mitä ylioppilasten tulee varteen ottaa, mutta jossa

ei ole mitään kieltoja esitelmäin pitoa vastaan. Kenraalikuvernööri

kysyi silloin, oliko esitelmätoiminta siinä erittäin mainittu

luvallisena, johon minä vastasin, että ei ollut, mutta huomautin,

että meidän käsityksemme mukaan se, mikä ei ole kiellettyä, on

luvallista, mikä ei näkynyt olevan hänen ajatuksensa. Hän myönsi,

että saattoi ajatella sellaista kansanvalistuksen levittämistä

hyväksi ja hyödylliseksi, mutta kun maan olot olivat sellaiset kuin

sillä hetkellä, niin sellainen toiminta ei ollut sopiva, koska

se aikaansai entistä suurempaa levottomuutta kansan keskuudessa.

Tämä työ oli lykättävä kahden vuoden ajaksi. Kun huomautin, että

yliopiston viranomaiset eivät voineet eivätkä tahtoneet sekautua

tähän ylioppilasten toimintaan niin kauan kuin siinä ei ilmennyt

mitään moitittavaa, vastasi kenraalikuvernööri, että hän tahtoi sitä

vain yliopiston etua silmälläpitäen, sillä itse saattoi hän kyllä

hankkia itselleen oikeuden kieltää nämä kansantajuiset esitelmät.

Kun minä viittasin sellaisen teon mahdollisiin seurauksiin, sanoi

kenraalikuvernööri, että hän toivoikin, ettei niin ankariin toimiin

ryhdyttäisi. "Man soll sehr vorsichtig sein" lisäsi hän saksaksi. Hän

vakuutti luottavansa yliopiston viranomaisiin, josta minä kiitin ja

nousin jättämään hyvästi.

Kaksi viikkoa myöhemmin kävimme v.t. sijaiskansleri Rein ja minä

aikaisemmin syksyllä nimitetyn uuden ministerivaltiosihteerin von

Plehwen luona. Käyntimme tarkoitus oli ministerivaltiosihteerille

jättää se adressi, jonka konsistori oli päättänyt H. Majesteetillensa

lähettää. Sittenkuin pääkysymyksestä oli puhuttu, otti Plehwe puheeksi

ylioppilaitten kansantajuiset esitelmät, joista kenraalikuvernööri,

lähinnä minun käyntini johdosta, oli antanut raportin. Minä esitin

lyhykäisesti tämän työn merkitystä, joka ei ollut ajalle outoa, sekä

huomautin sen ihanteellista tarkoitusta ja sen merkitystä ylioppilaille

itsellensä.

Kun minun oli pakko olettaa, että lyhyt, niukka keskusteluni Plehwen

kanssa ei ollut voinut antaa hänelle oikeata käsitystä ylioppilaitten

mainitun toiminnan laadusta ja kun tiesin, että toiselta taholta hänen

mielipiteisiinsä vaikutettiin, kirjoitin kotiin palattuani asiasta

perinpohjaisen selonteon, joka ranskalaisena käännöksenä lähetettiin

hänelle kirjeenä minulta.

Kirjoitus sisälsi pääasiassa seuraavaa: Ylioppilasten kansanvalistustyö

on alkuisin 1840-luvulta ja senjälkeen sitä on jatkunut eri aikoina

erilaisella ponnella ja lujuudella. Ylioppilasosakunnissa oli

kansanvalistuskysymys aina ollut keskustelujen alaisena ja oli

pidetty akateemisen nuorison luonnollisena velvollisuutena edistää

sivistyksen ja tietojen levittämistä oman kotiseutunsa kansan

keskuuteen. Tässä tarkoituksessa olivat osakunnat toimittaneet

julkisuuteen kansankirjasia, tehneet aloitteita kansankirjastojen

perustamiseksi y.m. Loma-aikoina olivat ylioppilaat kotiseuduillansa

kansalle pitäneet helppotajuisia esitelmiä yleissivistävistä tahi

käytännöllistaloudellisista aineista ja muuten olleet avustajina

kansanjuhlissa ja muissa yrityksissä, joiden tarkoituksena oli ollut

kansan siveellisen kukoistuksen kohottaminen. Tämä vapaaehtoinen

toiminta oli samalla vaikuttanut kasvattavasti ja kehittävästi

ylioppilaisiin itseensä. Ennen ei ollut tapahtunut, että kukaan maan

kenraalikuvernööreistä olisi saanut aihetta olemaan tyytymätön tähän

työhön tahi katsellut sen pyrintöä millään epäluulolla.

Kirjelmässä mainitaan sitten, että kenraalikuvernöörille tehtyjen

ilmiantojen perusteella rehtori kaksi kertaa syksyn kuluessa oli

saanut käskyn tutkia ylioppilasten pitämiä esitelmiä ja että syytös

kummassakin tapauksessa oli osoittautunut vääräksi. Sopimatonta ja

erittäin ylioppilaalle muodotonta esiintymistä oli ehkä jossakin

sattunut, mutta yhtään tämäntapaista positiivista tapausta ei

ollut vielä esilletuotu. Joka tapauksessa olivat rehtori ja

osakuntien inspehtorit pyytäneet ylioppilaita olemaan sekoittamatta

kansanvalistustyöhönsä politiikkaa, koska se ei sopinut heidän

toimintaansa.

Sittenkuin esimerkeillä oli valaistu niiden aineiden laatua, joita

ylioppilaat olivat esitelmiänsä varten valinneet, sekä niiden yhteyttä

esitelmöitsijän oman opintoalan välillä, sanottiin kirjelmässä:

"Erittäinkin on viime aikoina, ja ehkä viime kesänä enemmän kuin

ennen, huomiota kiinnitetty sellaisiin kysymyksiin, jotka tarkoittavat

kansan edistymistä uskonnollisessa, siveellisessä ja taloudellisessa

suhteessa, niinkuin kysymyksiin jumalanpelon siunauksesta, lain

pyhyydestä, raittiudesta, säästäväisyydestä, yhteistoiminnasta

maanviljelyksessä y.m. sekä niihin työväenkysymyksen hävittäviin

oppeihin, jotka viime aikoina ovat juurtuneet meidänkin maahamme,

ja niihin valheellisiin ja levottomuutta herättäviin huhupuheisiin

maanjaosta, joita kiertävät kaupustelijat ja muut siveellisesti

rappeutuneet ovat yrittäneet levittää tilattoman väen keskuuteen.

— — — Kaikesta tästä voinee T. Ylh. huomata, että ylioppilasten

kansanvalistustyöllä on siveellinen, yhteiskuntaa säilyttävä päämäärä

ja että kaikenlainen kansaakiihoittava ja yhteiskuntaa mullistava

pyrkimys on sille vierasta."

Minulla on syytä olettaa, että tämä tässä lyhyesti selostettu esitys

ja vetoomus Plehween, joka pian sen jälkeen nimitettiin yliopiston

v.t. kansleriksi, jonkun verran vaikutti kysymyksen lähimpään

kehitykseen, että se nim. vaikutti siihen suuntaan, että ylioppilasten

esitelmätoiminnan valvonta, jota kenraalikuvernööri oli vaatinut,

jätettiin yliopistoviranomaisten, lähinnä rehtorin käsiin.

Matkustaessani Berliniin kävin tervehdyskäynnillä Plehwen luona

seuraavan vuoden (1900) maaliskuun 15 p:nä, ja tapahtui käyntini

aamulla hänen asunnossansa. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, teki

minulle muutamia yliopistoasioita koskevia kysymyksiä, sanoi haluavansa

keskustella pitempään minun kanssani ylioppilasten kansanvalistustyöstä

ja pyysi minua tätä tarkoitusta varten käymään hänen luonansa

Berlinistä palatessani. Hän ei tahtonut kieltää tätä työtä — se ei

ilmeisesti olisi ollut viisasta — mutta sitä piti paikallisen hallinnon

valvoa. Yliopistoviranomaisten piti siitä jossain määrin vastata.

Mitään poliittista ei esitelmissä saisi olla ja lupa niiden pitämiseen

oli annettava vanhemmille ylioppilaille, joilla tässä asiassa on

tarpeeksi arvostelukykyä. Hän pyysi minua punnitsemaan asiaa.

Sovittu toinen käyntini tapahtui maaliskuun 25 päivänä. Ylioppilasten

esitelmistä Plehwe lausui, että on olemassa kaksi vaihtoehtoa,

joko kokonaan kieltää ne tahi asettaa ne hallinnollisen valvonnan

alaisiksi? Edellinen ei olisi, toisti hän nytkin, viisasta,

jälkimmäisessä toimenpiteessä piti yliopistoviranomaistenkin olla

mukana. Niiden ylioppilasten, jotka aikoivat esitelmiä pitää, piti

pyytää siihen lupa rehtorilta, jonka myös oli tutkittava aineen

sopivaisuus ja annettava lupakirja, joka oli näytettävä asianomaiselle

paikalliselle viranomaiselle. Kun hän kysyi, mikä nuorison käsitys

asiasta oli, lausuin minä, että joskin toimenpide saatettaisiin ajaa

läpi ilman mitään sen puolelta tapahtuvia mielenosoituksia, niin

se kuitenkin herättäisi tyytymättömyyttä. Minä huomautin myöskin

kuinka huonosti perusteltua sellainen valvonta oli ja vielä kerran

painostin esitelmätoimen puhtaasti sivistyksellistä merkitystä. Hän

lausui siihen muun muassa, että tämä työ normaalioloissa voi olla

vain hyödyksi, mutta olot olivat sillä kertaa toisenlaiset, kun

yhteiskunta oli sairas. Hermostunut ja sairas elimistö ei siedä samaa

kuin terve. Rehtori ei sitäpaitsi saattanut mennä vastuuseen siitä,

että ei väärinkäytöstä voinut tapahtua, jos esitelmiä pidettiin ilman

valvontaa. Aina saattoi niin lukuisan nuorisojoukon kesken kuin

ylioppilaskunnan olla jokunen "mauvais sujet". Kun minä kysyin häneltä,

kuinka hän oli arvellut esim. luonnontieteellisen tahi historiallisen

esitelmän voivan vaikuttaa levottomuutta herättävästi asujamiin,

sanoi hän: Miksi ei historiallinen saattaisi sitä tehdä? Ei tarvita

muuta kuin että kuvaa menneitten aikojen oloja ja sitten vertailee

niihin nykyisiä ja liittää siihen jonkun poliittisen mietelmän.

Valtio-opillisia esitelmiä pitäisi kokonansa karttaa j.n.e. Minä

pyysin, että saisin puhua asiasta nuorison kanssa ja sitten ilmoittaa

hänelle sen epäilykset, johon hän suostui.

Kotiin palattuani minä yksityisesti ilmoitin ylioppilasosakunnille,

mitä kansleri oli ilmoittanut kansantajuisten esitelmäin valvonnasta.

Kun oli pidetty neuvottelu kuraattorien kanssa, päätettiin, että

osakunnat jättäisivät rehtorille kirjelmän, josta nuorison käsitys

asiasta ilmenisi, ja jonka rehtori osoittaisi v.t. kanslerille. Tämän

kirjelmän, joka oli päivätty huhtikuun 17 p:nä, allekirjoittivat

kaikkien osakuntain kuraattorit ja se oli osoitettu rehtorille.

Kuvattuansa ylioppilaitten esitelmätoimintaa lausuivat allekirjoittajat

rohkenevansa toivoa, "että valistunut ja puolueeton tarkastaja ei

tästä toiminnasta löytäisi jälkeäkään tuomittavasta ja rajoittavia

toimenpiteitä ansainneesta agitatsionista". Ne syytökset, joita

tässä suhteessa pahansuovat ja rappiolle joutuneet henkilöt olivat

tehneet, olivat osoittautuneet perättömiksi. Ylioppilaat eivät

olleet väärinkäyttäen menettäneet sitä luottamusta, jota yliopiston

viranomaiset olivat heille osoittaneet, ja sitä raskaammalta tuntui

odotetun toimenpiteen vääryys. Sitten huomautettiin erinäisistä

käytännöllisistä vaikeuksista, jotka johtuisivat siitä, että

rehtori hankkisi lupatodistuksen, ja, jos tämä todistus vielä oli

näytettävä paikalliselle järjestysvallalle, niin se alensi ylioppilaat

samanarvoisiksi yhteiskunnan halveksituimpien, valvonnan alaisten

henkilöiden kanssa. (Rajoittava asetus kokouksista ei silloin vielä

ollut julkaistu.) Sellainen toimenpide ei loukkaisi ainoastaan

ylioppilaan tunteellista mieltä, joka oli tottunut toimimaan täysin

vapaasti lain määräämissä rajoissa, vaan koko maamme asujamistoa.

Ylioppilasten asettaminen valvonnanalaiseen luokkaan lisäisi suuressa

määrin sitä tyytymättömyyttä, joka erinäisten toimenpiteiden

vuoksi, joihin muilla aloilla viime aikoina oli ryhdytty, täyttää

koko yhteiskunnan. Olisi myöskin vastenmielistä ja oikeustajunnan

vastaista, että rehtori tai yliopisto tehtäisiin vastuunalaiseksi

yksityisten ylioppilasten ajattelemattomuudesta. Suomen ylioppilaat

olivat, sorronkin aikoina, alati esiintyneet rauhallisesti ja

arvokkaasti, niinkuin tunnustettu oli. He eivät tiedä ansainneensa sitä

tyytymättömyyttä, jota toimenpide osoittaa. Kirjelmä päättyi täten:

"Sentähden rohkenemme me, Suomen ylioppilaat, kääntyä Herra Rehtorin

puoleen sillä nöyrällä pyynnöllä, että Herra Rehtori suvaitsisi

H. Ylhäisyydelleen v t. Kanslerille esittää meidän ajatustemme

ja levottomuutemme ilmauksen, samalla lausuen meidän lämpimimmän

toivomme olevan, että H. Ylh., joka on valistunut ja tieteiden ja

oikeuslaitoksen jalossa koulussa kasvanut mies, ylevämielisesti antaisi

sen toimenpiteen raueta, joka liian tuskallisella tavalla koskisi

akateemisen nuorison, vieläpä koko kansamme parhaita sivistyspyrintöjä."

Tämän johdosta laadittiin kanslerille kirjelmä, jossa minä ehdotin,

että aiottu toimenpide ainakin lykättäisiin, niin että kansleri antaisi

sen toteuttamisen riippua kesän aikaisesta kokemuksesta esitelmien

alalla. Ennenkuin kirje oli ehditty lähettää, tuli ilmoitus, että

Plehwe piakkoin tulisi käymään Helsingissä. Minulla olisi silloin

tilaisuus henkilökohtaisesti hänelle jättää ylioppilasten kirjelmä.

Samaan aikaan saapui kuitenkin kanslerilta kirje sijaiskanslerille

esitelmäkysymyksestä. Kirje sisälsi m.m. seuraavaa:

— — — Sellainen toiminta yliopistonuorison puolelta, kun ottaa huomioon

sen vaikuttimet, ansaitsee yleensä vain rohkaisua. Siitä huolimatta

ei voi kieltää — — — että tämä toiminta viimeksi kuluneena vuonna on

antanut aihetta siihen, että muutamia esitelmiä ei voi pitää yleisen

järjestyksen etujen mukaisina. Sentapaiset ilmiöt voivat vastedeskin

uusiutua, jos suunniteltujen esitelmien aineiksi valitaan kysymyksiä,

jotka koskevat maan nykyistä poliittista asemaa, varsinkin jos

esitelmän pitäjä puuttuvasta kypsyydestä tai kykenemättömyydestä

selvästi ja yhtenäisesti ilmaista ajatuksensa, lausuu arvosteluja,

joita kuulijat käsittävät ja tulkitsevat väärin. Koettaen parhaani

mukaan poistaa Keis. Aleksanterin-Yliopiston akateemisesta elämästä

kaikki sellaiset seikat, jotka voivat häiritä sen rauhallista ja

normaalia kulkua, olen ylläesitetyistä syistä katsonut toivottavaksi,

että ne ilmoitukset ja esitelmät, joita ylioppilaat pitävät,

alistettaisiin yliopistoviranomaisten tarkastettaviksi, jolloin

voitaisiin a) asettaa ehdoksi saada oikeus pitää esitelmiä yliopiston

rehtorin lupa siihen, b) rajoittaa esitelmöitsijäin piiri akateemisen

nuorison kypsyneimpiin edustajiin (esim. fil. kandidaatteihin ja

ylioppilaihin, jotka ovat olleet yliopiston kirjoissa useampia

lukukausia), c) antaa lupa esitelmiin vain aineissa, jotka kuuluvat

esitelmän pitäjän erikoisalaan, d) vaatia tämän esittämään enemmän tai

vähemmän seikkaperäinen ohjelma aiotun esitelmän sisällyksestä, c)

kokonaan kieltää esitelmät sellaisista kysymyksistä, jotka kuuluvat

valtio-oikeuteen j.n.e. Kansleri pyysi, että v.t. sijaiskansleri ja

rehtori mahdollisimman pian antaisivat hänelle lausuntonsa asiasta.