Hän katseli rahojaan pöydällä, mutta ihme, äsken niin kirkkaat rahat
olivat punaisia ruostepilkkuja täynnä. Hän kasteli niitä suussaan
ja kiillotti niitä vaatteellansa polvellaan. Ja Judaan rahat olivat
kirkkaat! - Mutta sitten keräsi hän ne kouraansa ja heitti yhtaikaa
kiviselle pöydälle, mutta siitä huolimatta oli niiden kilinä kalsea ja
heikko kuin vasken.
Vapisevin, harmain käsin keräsi hän ne kukkaroonsa ja juosten kiiruhti
ylimmäisen papin asunnolle. — Aamu jo valkeni, tähdet taivaalla
alkoivat sammua, ja vaalea sirpinmuotoinen kuu näkyi taivaan rannalla,
mutta Judaan mielessä oli yö. —
— Terve Judas, hän on kuoleva —, huusi kansanjoukko Judaalle, kun hän
hengästyneenä saapui Kaifaan atriumiin.
— Kuoleva —, kuoleva —, kuiskasi Judas.
Hän pyysi päästä ylimmäisen papin puheille, mutta onnistumatta, sillä
Kaifas juuri sopi pappien kanssa Jesuksen kuolemasta. Kun Judas kuuli
tämän, juoksi hän kotiansa, mutta rahakukkaro kupeellansa tuntui niin
raskaalta, että hän vaivoin jaksoi sitä kantaa.
Heti huoneeseensa tultuaan heitti hän sen pöydälle niin, että se
halkesi, ja soimatta niinkuin lyijyiset rahat vierivät ne marmoriselle
pöydälle. Judas vaipui hervotonna istumaan, sydämensä löi rajusti; hän
sieppasi rahan pöydältä, se oli raskas ja kostea, hän katseli sormiaan,
ne olivat punaiset.
— Verta, verta —, huudahti hän kauhuissaan ja pyyhki käsiään, mutta
punaiset rahainjäljet näkyivät hänen kämmenillään.