Laterani-kirkon edustalla Roomassa tunkeili paljon väkeä. — Scala
santa, scala santa oli joka toinen sana odottavien keskustelussa.
Aina Jerusalemista saakka olivat ne laivalla tuodut Roomaan,
Pyhän isän mahtavaan Roomaan. Lautaisissa laatikoissa ne olivat
tulleet niin, ettei odottava väkijoukko ollut nähnyt vilahdustakaan
siitä valkoisesta, hohtavasta marmorikivestä, mutta nyt olivat ne
kivilohkareet rakennetut Laterani-kirkkoon, oli niiden vihkitilaisuus,
ja kansa odotti levottomana ovien avautumista.
Vihdoinkin, kuin sulkunsa murtanut kevätkoski, tulvehti ihmisjoukko
ovesta sisään, mutta vain pieni osa sinne mahtui, ja ulkopuolelle
jääneet odottivat jännittyneinä kertomusta siitä mitä siellä sisällä
tapahtui. Ja aina vähä väliä kertoi joku ulostuleva munkki odottavalle
joukolle ihmeellisiä asioita niistä marmoriportaista, jotka olivat
olleet Pilatuksen palatsissa ja joita myöten Kristus oli astunut, kun
hän lähti ristinkuolemaan.
Ja eräs munkki kertoi:
— Tuskin olivat ovet avautuneet, kun eräs vaimo alkoi nousta niitä
valkoisia portaita. Aluksi tuntui hänen käyntinsä niin helpolta ja
kevyeltä, mutta mitä ylemmäksi hän tuli sitä raskaammilta tuntuivat
hänen jalkansa, ja kolmannella portaalla ylhäältä lukien kompastui hän,
mutta yrittäessään nousta tunsi hän itsensä voimattomaksi ja polvillaan
ryömi ne viimeiset askeleet.
Mutta ylös tultuaan kaatui hän hengetönnä valkoiselle marmorilaatalle
—, hän oli saanut armon Herran edessä! — — —
Kun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että
scala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa
suuren anteen.
Niin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon
ja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja
vaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen
veren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.
Mutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat
kulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten
kiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.
* * * * *
Pölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä
nuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään:
jaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä,
katajainen ryhmysauva.
Heti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti.
Lähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen
työn pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:
— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —
Ja hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta
saapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:
— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun
sieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —
Mutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot
vehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet
katajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki,
sillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta
kotimaastaan.
Kun Pyhä isä kuuli sauvaihmeestä, kutsui hän sen hurskaan, vaalean
nuorukaisen luoksensa ja pyysi nähdä sitä ihmeellistä sauvaa, ja Pyhän
isän huone täyttyi kukkivan katajan tuoksulla.
— Pyhä, pyhä on tämän puun tuoksu oleva, sillä Jumalan armo on sinun
kädessäsi kukalle puhjennut, palaja kotimaahasi puhdistuneena —, sanoi
Pyhä isä ja siunasi polvistuvaa nuorukaista. —
* * * * *
Lunta sataa, suurina tähtinä putoilevat hennot lumihyötyvät. — Lunta
sataa, Turun punaiset tiilikatot peittyvät valkoiseen untuvaan. Uupunut
matkamies astuu verkalleen pitkin Auran siltaa, kädessään on hänellä
katajainen ryhmysauva. — Lunta sataa, kevyet kiteet kimmeltävät hänen
keltaisilla kiharoillaan. — —
Hän tulee tuomiokirkon portaiden eteen ja puhelee hiljaa:
— Scala santa, kaikki nousu elämässä kulkee sinua myöten! —
Nöyränä ja pelokkaana lähestyy hän kuoria, jossa harmaaparta pappi
messuaa. Pappi tuntee jo kaukaa lähestyvän nuorukaisen ja huutaa: —
Pakene Herran pyhästä, sillä vielä veljesi veri hänen hautakivellänsä
kukkii! —
Mutta kalpea veljensurmaaja kulkee nöyränä kuorissa olevan veljensä
hautakiven luo ja langeten polvillensa rukoilee:
— Herra, minä nousin kerran, älä syökse minua syvyyteen! —
Mutta sauvaan puhkesivat katajaiset kukkivat oksat, ja pienet
katajankukat imivät itsensä punaisiksi hautakiven hyytyneestä verestä,
ja kalpea nuorukainen lausui:
— Scala santa, raskas on elämässä nousu, scala santa, jokaisen on sinua
kuljettava kerran, scala santa, sinä olet jokaisen sielussa! —
Ja veljensurmaajan sieluun palasi uuden elämän kirkas toivo, ja korkean
temppelin ilma tuli pyhälle katajan tuoksulle — —