Vaan eipä onnettoman ruumis pysynytkään haudassaan. Haudastaan
nousi Pitkän-Pienan luuranko ja asettui seisomaan kirkon eteiseen
suureen seinäkomeroon vihkivesimaljan kohdalle, eikä poistunut ei
rukouksilla eikä suitsutuksilla. Siinä seisoi Pitkän-Pienan luinen
runko seurakuntalaistensa kauhuna siksi, että oli rikkonut joulurauhan
surmaamalla kolme viatonta neitoa. —
* * * * *
Vuosikymmeniä on vierryt siitä kun Pitkä-Piena poltti Rannan pirtin;
yhä seisoo hänen luurankonsa seinäkomerossaan.
Oli taaskin aikainen jouluaamu. Pappilan lapset heräsivät varhain
unestaan ja tahtoivat leikkimällä kuluttaa aikaansa, kunnes kirkkoon
lähdetään.
— Kuule Ursula, me tahdomme leikkiä jotain oikein hauskaa —, puhelivat
lapset hoitajalleen.
— No, mitä hauskaa? —
— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin
tuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.
— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.
— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —
Eikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan
oikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet
äidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –
Ursula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi
kylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa,
Ursula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — —
kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen
lastenkammioon.
Lapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä
eivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan
palasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan
juuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti
häneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen
ja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus
sammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä
vasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —
— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa,
niin olet vapaa! —
— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.
— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! Ja
Ursula vannoi pyhän valan.
Tuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet
juhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka
ääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili.
Heidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat
heidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin
utuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —
Ääniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli
olisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen
kiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän
lankesi maahan impien eteen.
— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun
edessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.
— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —
— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –
Ursula polvistui toisen kerran ja rukoili:
— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —
Valo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja
kaamea hiljaisuus täytti temppelin.
— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä
minut! —
— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan
jouluaamu, rauhanhuomen! —
Ursula ryömi pimeässä alttarin juureen ja rukoili:
— Kristuksen tähden armoa hänelle! - Samassa leimahti kirkas liekki
ristiinnaulitun edessä, urut soivat pauhaten, ilman täytti pyhä
suitsutus, ja hohtavat siivet puhkesivat impien hartioille, vieno
tuulen henki väreili temppelissä, ja hohtosiipiset kohosivat kohti
korkeutta häipyen katon hämärään.
Ursula palasi eteiseen, kuului kova kolahdus, kirkon ovet sulkeutuivat,
ja laatta lattiassa liikahti. Tyhjä oli Pitkän-Pienan komero, tyhjä
vihkivesimalja sen edessä. - Avoimesta eteisen ovesta näkyi jouluaamun
taivas; vaaleat olivat taivaankannen kiiluvaiset, vaaleat olivat
Ursulan posket. —