Kopeana astui Herska suureen tupaan, jossa pitkän, yhdestä hongasta
veistetyn pöydän ääressä istui joukko meluavia miehiä oluthaarikat
edessään.
Herska oli pahamaineisen talon pahamaineisin vieras, hänellä oli
pitkä, pörröinen, vaalea tukka, joka lakin alta valui otsalle niin,
että miltei peitti hänen pienet, palavat silmänsä, Herska oli seudun
kuuluisin tappelupukari.
— Lisää olutta, emäntä, tätä poikaa janottaa —, huusi hän ovea kiinni
läimähyttäessään. Hänen lähestyessään pöytää antoivat nuoremmat miehet
hänelle sijaa, vaikka olikin jo ahdasta.
Punakka tihrusilmä eukko laskeusi lattialuukusta kellariin hampaittensa
välissä roihuava päre ja kädet täynnä tyhjiä haarikoita.
— Katosi kuin kärppä kivenkoloon —, nauroi Herska.
Keskustelu ei tahtonut enään oikein sujua, sillä Herskan tullessa
tuntui kuin tuvan ilma olisi käynyt raskaammaksi. Nuori Iikka, joka
oli tunnettu rohkeudestaan ja sukkeluudestaan, sanoa tokaisi kotvan
kuluttua:
— On niistä pyhäpäivistä ainakin se apu, ettei tarvitse ruumistaan
kiusata! —
— Onpa niinkin, mutta sielu se pyhäisin vaivaantuu —, yritti joku
laskea leikkiä.
— Minusta sentään voisi kirkkoa rakentaa pyhänäkin, sillä sehän on
pyhää työtä —, puheli eräs vanhanpuoleinen mies, joka jo silmin
nähtävästi oli päihtynyt.
— Jaa rakentakaa te kirkkoa koska haluatte, minä en enään niihin töihin
tule —, sanoi Herska vilkuttaen pieniä silmiään.
Mutta samassa palasi juomalan emäntä unkeasta kammiostaan, tuoksuva
olut vaahtosi haarikoissa, ja lukemattomat kädet kurottautuivat niitä
tavoittelemaan.
Nopsajalka Iikka ehti ennen ylpeätä Herskaa, mutta tuostapa Herska
tulistui, hän sieppasi haarikan Iikan kädestä ja heitti sen sisällön
vasten Iikan kasvoja. Iikka sivalsi puukkonsa, syntyi kauhea meteli.
Päihtyneet miehet koittivat rauhoittaa kamppailevia, jotka taistelivat
kunniansa puolesta.
Muori oli pudottanut päreen hampaittensa välistä ja pakeni huutaen
peräkamarin ovelle, sillä silmänräpäyksessä oli tuvan lattia muuttunut
päihtyneiden miehien hurjaksi temmellystantereeksi. Pöydällä palava
korri kaatui ja sammui.
Kuului kova, sydäntä viiltävä kiljahdus, yhtäkkiä kaikki hetkeksi
vaikeni — —, kuului sitten pehmeä jysähdys niinkuin joku olisi pudonnut
maahan, ja äänettöminä pakenivat tappelijat tuvasta taivasalle.
Kauhuissaan oli muori vetäytynyt kamariinsa ja koitti kehoituksillaan
ja huudoillaan saada ylös talon nuorta renkiä Hintiä, joka makasi
sairaana ovivuoteessa, mutta turhaan, sillä kuumeen uuvuttama Hinti ei
voinut liikuttaa itseään.
Eukko painoi päänsä oveen, tuvassa oli kaikki hiljaista. Hän sytytti
päreen ja hiipi varovaisesti tupaan. Sinne tultuaan näki hän lattiassa
punaisen veriviirun, avoimesta lattialuukusta kuului syvä huokaus, päre
putosi, ja tiedotonna vaipui eukko lattialle.
* * * * *
Varhaisesta aamusta illan hämärään asti kuului maantien sivulta kiven
kilkatusta, sillä suurta kivikirkkoa siellä rakennettiin.
Oli helteinen päivä, työväki piti paraikaa ruokalepoa.
He keskustelivat hiljaa miltei kuiskaten siitä kamalasta
sunnuntai-illasta; siitä oli jo kohta pari viikkoa kulunut.
— Sitäköhän se Herska tarkoitti, kun se sanoi, ettei se enään kirkon
töihin ryhtyisi, — puheli eräs joukosta.
— Ei se mitään, mitäs niistä juopuneen sekaisista puheista, puhui mitä
sattui —, sanoi toinen.
— Mutta ei sitä vaan sen koommin ole työhön kuulunut —, puuttui
puheeseen kolmas, — eikä se ole uskaltanut näyttäytyäkään sen jälkeen,
pelkääköhän se joutuvansa rautoihin, mutta kukas sitä taitaisi
todistaa, että juuri hän Iikkaan osui, silloinhan oli pilkkosen pimeä!
—Sitäpaitsi on talon renki, se kalpea Hinti jo vangittu, sillä häntä
laki epäilee! —
— Mutta olihan se silloin sairaana! —
— Jaa mitäs siitä, mutta Hinti oli ainoa mies, jonka siinä talossa sinä
iltana tiedettiin olevan, niin sanotaan! —
Miehet nauroivat hiljaa, mutta samassa kiintyi heidän huomionsa
toisaalle. Pitkin pölyistä tietä näkyi kulkevan kolme miestä aivan
lähekkäin, kun ne tulivat lähemmäksi saattoi helposti erottaa, että se
keskimmäinen kulki sidottuna niiden kahden välissä.
— Siellä sitä kalpeata Hintiä kuletetaan, sanoi yksi työmiehistä.
Kirkon kohdalle tultuaan istuttivat saattomiehet sen nuoren köysillä
sidotun eräälle kivilohkareelle kiviröykkiössä, joka oli ajettu kirkon
rakennusaineiksi.
— Hintikö se on —, sanoi eräs työmiehistä.
Puhuteltu katseli väsyneesti miestä, joka oli lausunut hänen nimensä,
ja sanoi:
— Niin, minä! —
— Mihinkä matka? —
— Kokemäelle —, vastasi Hinti.
__ Kokemäelle —, kertasivat miehet kauhun valtaamina, sillä he tiesivät
mitä se nimi merkitsee miehelle, joka sinne sidottuna kuljetetaan!
— Murhanko olet tehnyt —, kysyi sama mies, hän ei tiennyt koko
tapahtumasta mitään.
— En, olen viaton! —
‒ Viaton —, toisti toinen kuljettajista, — sinä tapoit Iikan siinä
huonomaineisessa talossa! —
‒ En minä —, useat miehet säpsähtivät kuullessaan nuo sanat ja
muuttuivat kasvoiltaan oudon näköisiksi.
‒ Vai et sinä, sinä olet sen talon renki, olet emännän kätyri, sinut
sieltä peräkamarista tavattiin, kun Iikan ystävät tulivat häntä
hakemaan, murhaaja olet, ja kuolema on palkkasi —, puhui toinen
kuljettajista.
— Kysykää emännältä! —
— Niin siltä parhaimmalta, sitä paitsi ei se taida puhua, Herra
rankaisi sitä halvauksella! —
— Jos olisin murhaaja kuolisin ilolla tekoni sovitukseksi —, nyyhkytti
Hinti, -mutta viattomana kuolla, kuolla nuorena se on katkeraa! —
Suuret kyyneleet vierivät pitkin kalpean nuorukaisen poskia, ja useat
ympärillä seisovista miehistä käänsivät kasvonsa poispäin, sillä he
tiesivät kaiken, mutta heistä tuntui edullisemmalta vaieta.
— Niin totta kuin olen viatoin itkeköön tämä kivi, jolla istun,
ikuisesti verta —, sanoi Hinti ja nousi seisomaan.
Verkalleen asteli pitkin pölyistä tietä kolme miestä Kokemäkeä kohti,
mutta se keskimmäinen hoiperteli, sillä hän oli kuoleman oma — — —
* * * * *
Rauhallisena virtaa Kokemäenjoki loppujuoksussaan merta kohti,
keltaiset upukat sen liejuisilla rannoilla ovat sulkeneet upunsa ja
keinuvat hiljaa, uupuneina, sillä on kesäinen ilta.
Jylhänä seisoo korkea, musta hirsipuu Kokemäenjoen partaalla, sen varjo
makaa maassa niin pitkänä ja raskaana, sillä on kesäinen, myöhä ilta.
Rauhallisena astuu kookas, kalpea nuorukainen rahille hirsipuun alla,
hänen kalpeat poskensa saavat auringolta punaisen hohteen, sillä on
kesäinen ilta.
Kokemäen kellot kumajavat kesäisenä iltana, kuumasta maasta nousee
viileä sumu, ja niinkuin kellojen soitto liitelee vapautunut, viaton
sielu korkeuksia kohti — — —
* * * * *
Mutta siellä missä uutta kivistä kirkkoa rakennettiin, siellä oli ääntä
ja liikettä. Herska oli palannut kirkon työhön, sillä vaara oli ohi,
eikä kukaan enään uskaltanut puhua siitä tapahtumasta.
Eräänä iltana nosti Herska muiden miesten kanssa suurta kiveä kirkon
seinään, se oli jo paikallaan, ja yksin hän täytteli savella muurissa
olevia koloja; aurinko laski punaisena korkean harjun taa.
Yhtäkkiä huomasi hän, että hänen kätensä olivat veriset, eikä hän
kuitenkaan voinut huomata niissä haavaa, hän katsahti kiveen,
jota vasten hän nojasi toisella kädellään, ja huomasi, että kivi
tihkui verta, viattoman verta! Hän alkoi huutaa kauheasti, menetti
tasapainonsa ja putosi maahan lyöden ohimonsa terävään kiveen.
Kun toverit saapuivat paikalle löysivät he Herskan kuolleena maasta
ja näkivät, että kivi kirkon seinässä tihkui verta, ja yksi miehistä
lausui:
— Jumala on armollinen —, ja kaikki polvistuivat maahan verikiven
kohdalla, johonka laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat. — —