Monen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää
hetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti
Rannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen
poskillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen
onnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —
Vaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi;
tuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen
varmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä
toivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain
Pirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!
Mutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä;
se nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se
mateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin
hämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen.
Tummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.
— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos
talviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla
pohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä
Pitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli
Pitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.
Pian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti
yhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen
läähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei
kuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.
— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi
Pitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei
kuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen,
jos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat
— viaton Pirkkokin! —
Lemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä
kerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin
karkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle,
sieluni surmalle! —
Hän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle
vaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan
tuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui,
ja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.
Hurjina silmänsä kiiluivat, vaahto suustansa pursusi, kun hän katseli
kuinka ahnaat liekit lipoivat tuvan kuivia perushirsiä. -Komeana
roihusi Pitkän-Pienan kokko jouluyössä! — — —
Kirkonkellot alkoivat kumahdella, Pitkä-Piena säpsähti; — he ovat
nähneet tekoni! - Hurja riemunsa muuttui kauhuksi, — pois, pois —,
ja hän alkoi rajusti juosta järven jäälle. — Kellojen soitto yltyi
valtavaksi pauhuksi, ihmiset ajoivat kohti Herran huonetta, soitto
kutsui jouluaamun jumalanpalvelukseen. —
* * * * *
Kirkkoon ajava seurue löysi kaukaa järven jäältä miehen ruumiin, jonka
tunsivat Pitkäksi-Pienaksi, ja ajaessaan ylös Rannan ahdetta näkivät
Rannan pirtin palaneeksi.