Kun kauppaneuvos näki naisen hatun, hengähti hän vapaammin: hän oli
pelastunut, juna oli liikkeellä, eikä noiden kahden raivoavan miehen
takaa-ajoa tarvinnut enää ajatellakaan. Se vain hänen vielä oli
tehtävä, että poistui Burgkundstadtissa asemalta niin huomaamatta
kuin suinkin, eksyttääkseen kenties myöhemmin tulevat takaa-ajajat
jäljiltä, ja kun häntä ei siellä tunnettu, niin täytyi ollakin helppoa
kirjoituttaa väärä nimi luetteloihin oman nimen sijasta. Passia ei
häneltä koko matkalla ollut kukaan kysynyt.
Molemmat nuoret ihmiset, jotka istuivat samassa vaununosastossa kuin
hänkin, olivat sillä välin nopeasti ja salaperäisesti kuiskailleet
toistensa kanssa ja erittäinkin nainen oli useita kertoja kääntänyt
päätään häneen päin. Mutta viimeisten katkerain kokemusten johdosta
kauppaneuvos oli lujasti päättänyt olla enää ryhtymättä tällä matkalla
keskusteluihin kenenkään kanssa, olkoonpa kysymyksessä kuka hyvänsä.
Eihän voinut koskaan tietää, mitä kaiken takana oli, ja erittäinkin
naisista hän oli saanut näiden parin päivän kuluessa aivan tarpeeksi
asti kokemuksia.
»Jollen tykkänään erehdy», puhutteli silloin nuori nainen
kauppaneuvosta, joka lämpimästä ilmasta huolimatta oli kietoutunut
vaippaansa, »oli minulla jo eilen ilo matkustaa kanssanne samassa
vaununosastossa, hyvä herra, ja olen jäänyt teille suureen
kiitollisuudenvelkaan».
»Minulle?» sanoi kauppaneuvos ja katsoi naapuriaan suurin pelästynein
silmin, »minulle kiitollisuudenvelkaa?» Hän hypähti kuitenkin
äkkiä istuimeltaan: »Kaiken pyhän nimessä — sehän — sehän on minun
veljentyttäreni!»
»Hyvä herra, en voi teille sanoakaan, kuinka suuren palveluksen
meille eilen teitte esiintyessänne ystävällisesti setänä», puuttui
nyt nuori mies syvästi punastuvan nuoren naisen sijasta puheeseen;
»Marie-parkani, joka rakkaudesta minuun pakeni vihaamaansa avioliittoa,
kun hänen isäpuolensa tahtoi pakottaa häntä, olisi kyllä joutunut
ilmiannetuksi ja sitten joka tapauksessa lähetetty kotiinsa, ennenkuin
olisin voinut saada tiedon hänen tulostaan. Nyt sitä ei enää tarvitse
pelätä, ja me olemme juuri matkalla esittelemään itseämme hänen
isällensä, jonka täytyy hyvällä tai pahalla mukautua siihen, mitä
kerran on tapahtunut.»
»No, onnittelen teitä», sanoi kauppaneuvos varsin kaksimielisellä
äänellä. »Jos muutoin joudutte niiden kahden nuoren miehen käsiin, —
neidin veljien, jollen erehdy, — jotka lähetin tänään Staffelsteinistä
Koburgiin, päästäkseni vain heistä erilleni, niin kiitänpä Jumalaani,
jos en ole lähellä.»
»Onko veljeni lähetetty Koburgiin?» huudahti nuori nainen, ruveten
tarkasti kuuntelemaan, ja kauppaneuvoksen täytyi nyt kertoa, kuinka
se oli tapahtunut ja mitä tuskia hän itse silloin oli rikostoverina
kärsinyt. Molemmat nuoret kuuntelivat häntä aluksi aivan vakavina;
mutta nuoren naisen kauniit, ruusuiset kasvot välähtelivät ja
värähtelivät silloin tällöin kuin auringon kimmellys puron
ailahtelevilla aalloilla, hänen suurissa ruskeissa silmissään säkenöi
tuskin enää pidätettävissä oleva iloisuus, ja kun kauppaneuvos
vihdoin pääsi siihen kohtaan, missä veljet olivat kysyneet häneltä,
oliko hän kenties itse tuo vanha herra, ei hän enää voinut hillitä
itseään vaan purskahti nauruun. Että se kajahti niin kirkkaana ja
hopeanheleänä, ja että pikku kasvot samalla näyttivät niin somilta ja
hyväntahtoisilta se ei voinut rauhoittaa kauppaneuvosta, ja kooten
yhteen koko suuttumuksensa kärsityn vääryyden ja häpeällisen kohtelun
johdosta hän sanoi vihaisimmin äänenpainoin ja katsein, mutta kuitenkin
kohteliaasti, mikä oli aina hänelle ominaista: »Arvoisa neiti, teidän
on kyllä hyvä nyt nauraa, mutta jos teidän maksanne —»
»Rakas, hyvä herra», keskeytti nuori nainen hänet rukoillen ja
mielistelevästi, »olkaa vain minulle hyvin vihainen, olen hyvin
ansainnut sen kiittämättömyyteni takia, mutta antakaa sitten myöskin
anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, että Oskar ja minä emme eläissämme
unohda sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa teille olemme».
»Älkäähän, älkäähän», sanoi kauppaneuvos torjuen ja sydämellisten
sanain jo kokonaan rauhoittamana. »Muttei — sallittehan minun tehdä
yhden kysymyksen: kuinka te saatatte nyt uskaltaa palata kotiin sen
jälkeen, mitä eilen tapahtui? Teidän herra isänne ei asiain näin ollen
suostu millään ehdolla päästämään teitä naimisiin tämän nuoren herran
kanssa.»
»Me _olemme_ naimisissa», sanoi nuori mies, nuoren rouvan karahtaessa
punaiseksi, »eivätkä koko maailmankaan isät kykene enää purkamaan tätä
liittoa».
»_Niin_ nopeasti?» huudahti kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Vaimoni setä, joka on aina vastustanut avioliittoa tuon typerän miehen
kanssa, on pappi, ja kun hän tiesi rakkautemme, niin eilen illalla hän
kirkkomme säännösten mukaan, vaikkakin ilman tarpeellisia kuulutuksia,
vihki meidät.»
»Se ilahduttaa minua todellakin», sanoi kauppaneuvos, jonka sydämeltä,
veljiinkin nähden, täten putosi kivi, »kaikki tuo on varsin oivallista,
mutta enpä tahtoisi kokea uudestaan niitä neljänkymmenenkahdeksan
tunnin kärsimyksiä, jotka minulla sen asian takia on ollut — en,
vaikkapa voisin saada aikaan puoli tusinaa avioliittoja!»
»Oi, minun mieltäni niin pahoittaa», sanoi nuori pikku rouva
pelästyneenä, pannen kätensä ristiin ja katsoen vanhaa herraa niin
säälien, että tämä tuli aivan pehmeäksi ja helläksi sydämeltään.
»Oh, älkää olko sen takia pahoillanne», sanoi kauppaneuvos, »tein sen
aivan mielelläni —».
»Jos milloinkaan kykenisin ainakin jossakin määrin palkitsemaan
ystävällisyyttänne», huudahti nyt nuori mieskin, »niin olen kokonaan
käytettävissänne. Tässä on nimikorttini; voisinko minäkin nyt saada
tietää teidän nimenne?»
»Nimeni?» sanoi kauppaneuvos, katsahtaen häneen nopeasti ja
epäluuloisesti, »ei, suokaa anteeksi te olette hyvin ystävällinen,
mutta nimeni on viime päivinä tuottanut minulle niin paljon haittaa
ja selkkauksia, että luopuisin siitä tykkänään, jos se vain jotenkin
kävisi laatuun, mutta asiain näin ollen koetan tästä lähtien olla niin
pidättyväinen siihen nähden kuin suinkin mahdollista.»
»Mutta, Herran tähden, pyydän —»
»Sanokaa minua ajatuksissanne Mülleriksi», sanoi kauppaneuvos, »se on
ollut jo kerran tänään nimenäni, ja se oli minulle varsin hyödyllistä».
»En osaa sanoakaan, kuinka mieltäni pahoittaa se, että teillä näyttää
olleen niin paljon ikävyyksiä Marien takia, mutta ehkäpä kuitenkin
hiukan tyynnyttää mieltänne se, että olette siten tehnyt kaksi ihmistä
onnellisiksi.»
»Jos vain voisin sillä saada taas maksani pienenemään», sanoi
kauppaneuvos; »mutta luulenpa, että tulemme asemalle, sillä juna
viheltää. No, toivotan teille oikein onnellista matkaa ja oikein hyvää
vastaanottoa kotona!»
»Kiitämme kaikesta sydämestämme.»
»Olen kuitenkin hyvin mielissäni siitä, ettei minun tarvitse tulla
mukaan», lisäsi kauppaneuvos.
»Ja ettekö todellakaan tahdo sanoa meille osoitettanne?» kysyi Marie.
»Nyt johtuu mieleeni, että nimeni saatte joka tapauksessa tietää
veljeltänne, jotka, ikävä kyllä, tietävät sen», huokasi kauppaneuvos,
»osoitteeni suhteen sallinette minun olla vaiti. Olen iloinen, jos
pääsen... jos ei kotona kukaan saa kuulla seikkailuistani. Jos
ajaisitte minua takaa sinne saakka, niin olisin kahden viikon kuluessa
kuollut mies!»
»Burgkundstadtin asema — kolmen minuutin pysähdys», sanoi tällä
hetkellä junailija, avaten oven. »Te jäätte kai tänne, hyvä herra?»
»Jäänpä niinkin», huusi kauppaneuvos, ottaen matkatavaransa. »Ettekö
voi sanoa minulle, milloin kyyti lähtee?»
»Se lähtee kai aivan heti», kuului tervetullut vastaus; »kyytivaunut
ovat jo täällä».
»Ah, suuri kiitos; sulkeudun siis vielä kerran suosioonne.»
»Oikein onnellista matkaa!» huusivat nuoret aviopuolisot väkipakolla
otetun sedän jälkeen, ja kauppaneuvos huomasi seuraavassa
silmänräpäyksessä suureksi tyydytyksekseen jälleen seisovansa lähellä
kyytivaunuja, jotka veisivät hänet takaisin hänen Dorotheensa luokse,
hänen kotoiseen mukavuuteensa, lepoon ja rauhaan. Välittämättä enää
vähääkään junasta hän antoi eräälle numeroidulle, siis valantehneelle
kantajalle tavaralappunsa, käskien kantamaan matka-arkkunsa sikäläiseen
kyytirakennukseen ja punnituttamaan ne, ja itsekin hän lähti sinne
nopeasti, lunastaakseen matkalipun suoraan Gidelsbachiin. Veljeksiä
hänen ei, Jumalan kiitos, saamiensa tietojen jälkeen enää tarvinnut
pelätä, eikä hän lainkaan aikonut uudistaa jossakin kolmannessa
majatalossa molempien viime öiden kamalia kohtauksia — niistä hän oli
saanut kyllänsä!
Hänen matkalippunsa oli lunastettu, hänen matkatavaransa otettu junasta
ja viety jo kyytivaunuihin, jotka ajettiin junan postivaunun viereen
ottamaan sieltä sisämaahan menevät kirjeet ja paketit.
Juna seisoi muuten tänään Burgkundstadtissa hiukan kauemmin kuin
tavallisesti, sillä useita tavaravaunuja jätettiin tänne, toisia taas
kiinnitettiin junan perään, ja kyyti oli siten miltei yhtaikaa valmis
lähtemään. Kauppaneuvos seisoi juuri kyytivaunun avoimen oven edessä,
josta hän jo oli työntänyt sisälle matkalaukun ja sateensuojan, ja eräs
hattukoteloita kantava nainen tuli juuri häntä kohti, kun äkkiä syvä
ääni huusi eräästä avatusta toisen luokan vaunun ikkunasta: »Herra
kauppaneuvos Mahlhuber! Herra kauppaneuvos Mahlhuber!»
Kauppaneuvos kääntyi kuin kyykäärmeen pistämänä ääntä kohti ja tunsi
silloin kauhukseen Gidelsbachista tulleessa kyytivaunussa olleen
vaiteliaan miehen, joka kurkotti puolta ruumiistaan ulos vaunun
ikkunasta, viittoen hänelle ystävällisesti ja tuttavallisesti.
»No, mitä kuuluu?» huusi hän samalla, koko kasvoillaan leveä hymy, ja
tervehti kättään heilauttaen, »takaisinko Gidelsbachiin nyt jo? — Kai
teidän pistoolinne ovat taas ladatut? — Toivotan teille onnellista
matkaa!»
Kauppaneuvos kääntyi puoleksi tuota julkeata miestä kohti ja loi
häneen halveksivan katseen, kun veturi samassa silmänräpäyksessä
vihelsi terävästi, kimakasti. Mutta herra Mahlhuber, joka tähänastisen
rautatiematkansa johdosta yhä vielä oli alituisessa pelossa, että hän
jää pois vaunusta, unhotti tykkänään, ettei hän laisinkaan kuulu enää
junaan, ja aikoi siekailemattoman kiireesti hypätä edessään olevaan
avoimeen kyytivaunuun.
»No, Herra Jeesus, Jumalan tähden, mikä teillä nyt on? Tehän juoksette
minut kumoon!» huusi nainen, jota vastaan hän oli hädissään törmännyt.
»Pyydän tuhannesti anteeksi!» huusi kauppaneuvos kun taas juuri
liikkeelle lähtevästä junasta kajahti hänen korviinsa pilkallinen
nauru, »veturi vihelsi —»
»No, kyytivaunu ei teitä silti jätä, hyvä mies», vastasi nainen,
painaen, muutamia perin epäystävällisiä sanoja hiljaa mutisten,
hattuaan kuntoon. »Eipä minulle ole tällaistakaan koskaan ennen
elämässäni sattunut!»
Murtuneena, mutta vastaamatta enää sanaakaan asettui vainottu,
pahoinpidelty kauppaneuvos naisen jälkeen vastapäätä olevaan nurkkaan,
mutta nyt hän oli lujasti päättänyt olla, tapahtuipa mitä tahansa,
antamatta häijylle kohtalolle tilaisuutta käydä kimppuun. Ääneti
hän painautui taaksepäin, veti lakkinsa syvään otsalle ja sulki
silmänsä. Hän ei sanonut mitään, hän ei kuullut mitään, mitä hänelle
puhuttiin, ei valittanut vetoa eikä kuumuutta, ei välittänyt seudun
kauneudesta eikä vanhasta naapuritalostaan ja sieti todellakin
liikuttavan alistuvaisesti hänen väsyneelle ruumiilleen tuskin lyhyeksi
hetkeksikään lepoa suovan öisen kyytimatkan tuottamat uudet kärsimykset.
Erittäinkin Otzlebenissä hän pysyi liikahtamatta paikallaan ja loi
suljetusta ikkunasta vain pikaisen syrjäsilmäyksen vanhaan majataloon,
palauttaakseen siten toissayön kohtaukset vielä kerran muistiinsa ja
kiittääkseen Jumalaansa siitä, että ne kuuluivat jo menneeseen yöhön.
Oli ilta neiti seisoi ovensa ylöskäärityin hihoin, kädet puuskassa, iso
avainnippu edessä, esiliinan päällä, ja vieressä olevasta tallista toi
puolittainen renki levänneitä hevosia, pahantuulisena käydä kolistaen
tohveleissaan pihakivityksen yli. Mikä hiljaisen rauhan kuva — ja sen
takana?
»Perhanan penikka!» mutisi kauppaneuvos hampaittensa välitse,
nähdessään pienen, seitsemäntoista kertaa ulos heitetyn villakoiran
istuvan ovella ja raapivan itseään aivan samalla tavoin kuin hänen
sieltä lähtiessään. »Mitään muuta minulta ei puuttuisi kuin tänä yönä
vielä sellainen majapaikka vihreässä huoneessa.»
Nainen, ainoa vaunussa oleva matkatoveri, joka oli matkan kestäessä jo
useita kertoja puhutellut kauppaneuvosta kysellen yhtä ja toista, mutta
ei ollut saanut kertaakaan vastausta, näytti vihdoin tulleen siihen
vakuutukseen, että mies oli joko tuiki kuuro taikka ainakin kuuli hyvin
huonosti. Saadakseen sen selville — sillä äänetönnä vaunussa istuminen
oli hirveätä! — hän taivuttautui nopeasti niin lähelle kauppaneuvosta
kuin voi ja huusi hänen korvaansa: »Mikä tämä paikan nimi on?»
»Herrainen aika», sanoi kauppaneuvos hätkähtäen, »kylläpä te
pelästytitte minut!»
»Tuon se sentään kuulee», mutisi nainen itsekseen tyytyväisenä. »No»,
huusi hän sitten taas, »ettekö tiedä, mikä paikan nimi on?»
»Otzleben, mikäli muistan», sanoi kauppaneuvos, siten ahdistettuna.
»Sievä pikku kylä, vai?» huusi nainen taas. Mutta Mahlhuber ei mennyt
ansaan. Hän ajatteli rikkiammuttua hatturasiaa, päällyskenkiä,
veljentytärtä. — Ne kaikki olivat olleet seurauksia kevytmielisesti
aloitetusta keskustelusta.
»Sievä pikku kylä!» huusi hänen naapurittarensa vielä kerran, jotta
hänen sanansa ainakin kuultaisiin. Mutta kauppaneuvos loi vielä
silmäyksen ystävättäreensä, neitiin, jolla oli pitkät kiharat ja
ylöskäärityt hihat, pahantuuliseen renkiin ja villakoiraan, kietoutui
sitten vaippaansa, painautui lujasti nurkkaansa ja kieltäytyi
itsepintaisesti edes yhtymästä Otzlebenin viattomaan ylistykseen.
»Tuopa on kuuro aasi!» mutisi nainen puoliääneen, mutta täysin
ymmärrettävästi hampaittensa välitse; »hyvänen aika, että tässä saa
kiusakseen vielä tuommoisen ikävän matkakumppanin!» Ja siirtäen isoa
eväskoriaan viereensä hän ponnisti molemmilla jaloillaan vastapäätä
olevaan istuimeen, pani kädet ristiin syliinsä ja sulki silmänsä hänkin.