Sillä tavoin he sivuuttivat aseman toisensa jälkeen, vaihtamatta enää
sanaakaan toistensa kanssa, mutta myös ilman mitään vähimmässäkään
määrässä tavallisuudesta poikkeavaa tai häiritsevää tapausta.
Nukkumista ei matkustamiseen tottumattoman kauppaneuvoksen tietysti
tarvinnut ajatellakaan, ja hänen maksansa oli hänen arvelujensa
mukaan varmaankin saanut mustelmia, kun se edelleen, sen hän olisi
vaikka vannonut, löi vatsaa ja kylkiluita vastaan. Mutta jokainen
peninkulma, jonka he jättivät taaksensa, toi häntä myös lähemmäksi
hänen kotipaikkaansa, lähemmäksi kodikkuutta, lähemmäksi mukavaa
aamunuttuelämää; jokainen vaunun kolahdus auttoi hänet jonkin, hänen
ja Gidelsbachin välillä vielä olevan kiven ylitse, ja pahimmankin hän
sieti hymy sydämessään.
Yön kuluessa tuli vaunuun vielä useampia matkustajia: muuan paksu
herra, jolla oli kamala nuha nousi vaunuun keskiyön tienoissa, kun
he vaihtoivat hevosia eräässä pienessä kaupungissa, jossa oli kauhea
katukivitys ja käheä-ääninen yövartija, ja aamupuolella tuli vielä
nuori poika, jolla oli jättiläiskokoinen viheriäksi kiilloitettu
kasvisäiliö, kertoen olleensa ensimmäistä kertaa jalkamatkalla ja
palaavansa nyt jälleen vanhempiensa luokse. Hänen nimensä oli — hänen
sanansa mukaan — Karl Becker, hän oli neljäntoista vuoden vanha,
koulussa neljännellä luokalla, ja oli viime kokeissa saanut parhaat
arvosanat. Mutta kaikki tuo meni kauppaneuvoksen korvien ohitse, ja
nainen alkoi sitten paksun herran kanssa keskustella lapsista ja
voinhinnoista. Tämäkin kääntyi keskustelun kuluessa kerran Mahlhuberin
puoleen. »Hän on kuuro kuin pölkky», sanoi nainen kauppaneuvoksen
puolustukseksi, ja niin hän sai olla häiritsemättä.
Tuossa oli Gidelsbach — tien käänne paljasti sen äkkiä heidän
katseilleen — nyt he menivät ajosillan ylitse, nyt sivuuttivat
viertotien varrella olevan talon — tuolla oli kesäpuutarha, edempänä
vasemmalla tuulimylly, ja hiljainen tuulenväre kantoi heidän korviinsa
vanhan tornikellon sointuvat lyönnit, jotka ilmaisivat keskipäivän
hetkeä.
Kyyneleet nousivat kauppaneuvoksen silmiin: hänestä tuntui siltä kuin
hän olisi ollut poissa kymmenen vuotta, ja kaupungista tuleville
talonpojille sekä halkojen vedättäjille hän nyökäytteli päätään
ja iloitsi kuin lapsi leivosten riemuisasta laulusta, hanhien
kaakotuksesta ja kyytivaunujen vieressä hyppelevien koirien haukunnasta.
Nyt vaunut vierivät kaupungin vanhan kiviportin lävitse kaupungin
kivetyille kaduille. Siellä hän tunsi jokaisen liikkeen, ja kun
hän kumartui ulos vaunusta, tervehtiäkseen taas rakkaita, suloisia
paikkoja, olivat ensimmäiset hänen näkemänsä tutut kasvot tohtori
Mittelweilen, joka tuijotti häneen kuin olisi nähnyt aaveen.
»Kauppaneuvos, piruko teitä riivaa?» huusi hän, jääden hämmästyksissään
ja säikähdyksissään seisomaan keskelle katua. Mutta kauppaneuvos
ei vastannut sanaakaan, ei edes nyökäyttänyt päätään miehelle, ja
kyytivaunut vierivät eteenpäin, päämääräänsä kohti.
Kyytitaloon saavuttua ja kyytivirkailijain tervehdittyä häntä
mitä ystävällisimmin hän astui pois vaunusta, hyvästelemättä
matkatovereitaan yhdellä ainoallakaan sanalla tai katseella, antoi
eräälle miehelle määräyksen, että hänen matkatavaransa on heti vietävä
hänen asuntoonsa, ja asteli sitten niin kevyesti kuin lentäisi pitkin
kotiin vievää kapeata katua.
Juuri tänään oli tietysti serkku syömässä Dorotheen luona, ja kun
kauppaneuvos astui koputtamatta sisään, kirkaisi Dorothee vain: »Kaikki
hyvät henget kiittävät Jumalaa!» ja pudotti lientä täynnä olevan
lautasen lattialle.
»Hyvää päivää, Dorothee!» sanoi kauppaneuvos, välittämättä sen enempää
serkusta, »onko minun huoneeni kunnossa?»
»Jeesus, minun turvani», huusi vanha taloudenhoitajatar, kuulemattakaan
kysymystä, »onko herra kauppaneuvos jo tullut?»
»Onko minun huoneeni kunnossa, Dorothee?»
»On, on, herra kulta, mutta mitä Herran tähden on sitten tapahtunut?»
Kauppaneuvos oli jo kääntynyt poispäin, mennäkseen makuuhuoneeseensa,
mutta kääntyi vielä kerran ovella ja sanoi ystävällisesti: »Minä olen
jo tullut, Dorothee, ja minä jäänkin tänne enkä lähde enää pois, ja jos
se munsööri, se tohtori Mittelweile tulee —»
Samassa silmänräpäyksessä koputettiin ovelle, ja ennenkuin kukaan ehti
huutaa »Sisälle» tai »Ei saa tulla», aukeni se, ja tohtori itse seisoi
kynnyksellä.
»Mutta sanokaahan taivaan nimessä, herra kauppaneuvos —»
»Hyvää huomenta, tohtori», vastasi kauppaneuvos, yhä vielä lakki
päässään, matkalaukku kädessä ja päällystakki ynnä sateensuoja
kainalossa.
»Mikä kumma tuo teidät takaisin jo nyt, parin päivän kuluttua?» huusi
tohtori. »Luulin teidän nyt olevan onnellisesti Münchenissä. — Mitä
teille siis on tapahtunut?»
»Sanonpa teille jotakin, tohtori», vastasi kauppaneuvos, kumea, synkkä
päättäväisyys äänessään, »ja teille myöskin, Dorothee — onko serkkunne
jo syönyt?»
»Olen kyllä, herra kauppaneuvos, oikein paljon kiitoksia!» huudahti
tämä ja puikahti, iloissaan siitä että pääsi niin vähällä, kuin kärppä
ulos ovesta. Kauppaneuvos katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän oli
sulkenut oven, ja jatkoi sitten levollisesti, mutta tuiki päättävällä
äänellä: »Juuri ennenkuin te, tohtori, tulitte, sanoin Dorotheelle:
minä olen tullut ja, mikä parempi, en lähdekään enää pois. Miksi minä
olen niin nopeasti palannut, se ei kuulu keneenkään, sitä ei tarvitse
kenenkään kysyä minulta, sillä minä olen kylliksi vanha tietääkseni,
mikä on minulle hyvää ja hyödyllistä ja mikä ei. Olette kai molemmat
ymmärtäneet?»
»Kyllä, kyllä, hyvä herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä, sitten pyydän, että ovet suljetaan nyt täällä ja ettei ketään
päästetä sisälle ennen huomenaamua.»
»Matta teidänhän pitää sentään syödä, herra kauppaneuvos», huudahti
Dorothee tuskissaan ja peloissaan.
»Kun minun on nälkä, niin ilmoitan kyllä», vastasi tämä jälleen. »Onko
teillä mitään muuta huomautettavaa?»
»Ei, herra kauppaneuvos, mutta —»
»Hyvä on. Siispä toivotan teille ja itselleni hyvää lepoa», sanoi herra
Mahlhuber ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä kamarin oven taakse,
jonka hän veti kiinni ja pani lukkoon.
»Hän on tullut hulluksi!» sanoi tohtori olkapäitään kohauttaen, pani
hattunsa jälleen päähänsä ja kääntyi, lähteäkseen huoneesta.
»Silloin se on _teidän_ syynne!» huudahti Dorothee, pannen kädet
puuskaan, »sillä te yksin ahdistitte tuota vanhaa, onnetonta
mies-parkaa, kunnes hänen epätoivoissaan täytyi jättää kotinsa ja
lähteä maailmalle».
»Dorothee on myös tullut hulluksi!» sanoi tohtori ja poistui talosta
hitaasti ja päätään pudistaen.
Ja kauppaneuvos? — Rakas lukija, aamuisin kello kahdeksalta istuu
muuan varsin hyvinvoipa ja ikäisekseen vielä kutakuinkin rivakka mies
arkihuoneensa ikkunassa, juo kahviansa ja lukee suureksi mielihyväkseen
edessään levällään olevasta sanomalehdestä tietoja »ulkomailta». Se
mies on kauppaneuvos Mahlhuber Gidelsbachista, ja hän voi, muuten,
tavattoman hyvin.