Kello kaksi tuli juna, siihen oli vielä melkein kolme tuntia, ja
vasta nyt johtui hänen mieleensä koko sen vaaran suuruus, johon hän
oli oikeastaan ehdoin tahdoin antautunut. Niin juuri, ehdoin tahdoin,
sillä mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua, jos hän olisi selittänyt
noille nuorille miehille, että hän on Mahlhuber ja että niin ja niin
on asianlaita! Eikö hän ollut aivan syytön, ja eikö sata muuta vanhaa
herraa hänen sijassaan olisi tehnyt samoin ja auttanut heiltä apua
pyytävää nuorta sievää naista pulasta? Mutta jos nyt nuo tuittupäät
eivät olisi kuunnelleet eivätkä uskoneet häntä, niin kuka olisi siinä
kiireessä voinut suojella häntä heidän pahoinpitelyltään? — Poliisiko?
— Niin, poliisin laita on varsin omituinen: sellaisissa tapauksissa
hän tulee aina hiukkasen liian myöhään ja ainakin rankaisee myöhemmin,
jos todella saa kiinni pahantekijän, mutta välittää muutoin ylimalkaan
hyvin vähän loukatusta itsestään, joka on hänen silmissään vain _corpus
delicti_ ja jolla on vain sellaisena hänelle arvoa. Säädetyn lain
rikkomisesta rangaistaan eikä vahingosta, jota toinen asianosainen on
kärsinyt; hän voi mennä mihin haluaa. Ja sopiko hänen yleensä niin
suuresti turvata poliisiin? Eikö hän ollut — hän, kuninkaallinen
kauppaneuvos, jolla oli Ludviginristi napinlävessään — tietoisesti
valehdellut poliisille, oikeuden viralliselle palvelijalle, kun hänen
asemansa olisi velvoittanut häntä kolminkertaisesti ennemmin tukemaan
kuin kiertämään lakia.
Hän huokaisi syvään, ja kaunis kävelymatka, josta hän oli toivonut
hiukan virkistystä kiusatulle maksalleen, oli siten tullut hänelle
karvaaksi ja katkeraksi. — Ja kun nuo molemmat onnettomat, petollisesti
Koburgiin toimitetut miehet eivät löytäisikään sisartaan, niin ehkäpä
he saisivat sen tuhoisan ajatuksen, että palaavat heti takaisin
Lichtenfelsiin? — Hevoset juoksivat kuin oikeat paholaiset, ja
saadessaan runsaasti juomarahaa ajaa kevytmielinen kyytipoika vaikkapa
tallinsa paraat eläimet kuoliaiksi. Olisipa se kaunis juttu, jos nuo
molemmat miehet sieppaisivat hänet kiinni vielä nyt, juuri ennen lähtöä.
Kiusaantunut kauppaneuvos-parka pikemminkin juoksi kuin käveli,
kuumista auringonsäteistä huolimatta, Lichtenfelsiä kohti, ikäänkuin
hän omalla kiirehtimisellään olisi voinut jouduttaa junan lähtöä.
Hiki valui suurina pisaroina hänen otsaltaan, ja vatsan seutuvilla
oli sellainen tunne, että maksa oli kiireisestä kulusta kasvanut taas
ainakin puoli tuumaa. Kuinka tämä päättyisi?
Huohottaen ja kuolemaan saakka väsyneenä hän vihdoinkin tuli
Lichtenfelsiin ja vietti siellä vielä puolitoista tuskallista
tuntia, ennenkuin Staffelsteinistä tuli tieto, että niin hartaasti
kaivattu juna lähenee. Sillä välin hän oli ostattanut eräällä
asemamiehellä matkalipun itselleen ja toimittanut matkatavaransa
menemään Burgkundstadtiin; sillä tavoin saattoi hän kenties johtaa
vainoojiansa harhaan, erittäinkin jos hän sikäläisessä kyytilaitoksessa
ilmoittaisi väärän nimen. Pyhä Jumala, kuinka paljon valheita olikaan
tuo ainoa totuudesta poikkeaminen tuonut mukanaan, ja mihinkä kauheaan
kierouden verkkoon olikaan hänen kova kohtalonsa ajanut hänet suoran,
yksinkertaisen pikkukaupunkilaisen! Eikö hänen viimein täytynyt
menettää itsekunnioituksensa ja punastua, kun hän taas kiinnittäisi
niin autuaasti saatua Ludviginristiä napinläpeensä? Tästä saattoi
joutua epätoivoon!
Hänen katseensa siirtyili sillä välin Staffelsteinistä tulevilta
ratakiskoilta Lichtenfelsin tielle, jonka valkea viiru terävästi
eroittui metsän muodostamasta tummasta taustasta — sieltä tulivat
vaunut. Hevoset juoksivat minkä jaksoivat, ja vaunuissa — jos nuo
molemmat miehet olivat niissä, niin hän oli hukassa!
»Menkäähän pois kiskoilta, hyvä herra kauppaneuvos!» sanoi poliisi,
taputtaen häntä ystävällisesti olkapäälle, ja Mahlhuberin sydän löi
miltei kuuluvasti, kun hän tunsi virkapuvun, »tuolla takananne voitte
jo nähdä saapuvan junan savun».
»Minä — minä olen teille hyvin kiitollinen», änkytti kauppaneuvos,
»eikö totta, että juna pysähtyy tässä vain vähän aikaa?»
»Noin viisi minuuttia —»
Viisi minuuttia — siihen mennessä oli vaunujen täytynyt ehtiä
Lichtenfelsiin.
»Teidän veljentyttärenne matkatavaroista on kai myöskin pidetty huolta?»
»Minun veljentyttäreni?» voihkaisi kiusattu.
»Oh, kaikki on kai järjestyksessä», tyynnytti muuan kulkuri
hänen säikähdystään, »minä näin, että hän antoi ne äsken
matkatavaratoimistoon».
Kauppaneuvos oli vähällä vaipua pelästyksestä polvilleen, eikä hän
kuitenkaan saanut osoittaa miehelle vähintäkään hämmästystä hänen
antamastaan tiedosta. Hänen veljentyttärensä, luo onneton nainen,
oli taas täällä, matkusti luultavasti jälleen samassa junassa kuin
hänkin, ja jokaisen asioita tietämättömänhän täytyi vahvistua siinä
epäluulossa, että he toimivat yhteisen suunnitelman mukaan. Ja sen
lisäksi vaunut — se vielä puuttui! Mutta yksi mahdollinen pelastuksen
tie jäi hänelle sentään: hänellä oli aikaa vaihtaa matkalippua, ja
ensimmäisen luokan vaunussa istui tavallisesti, sen hän jo ennen
oli huomannut, vain hyvin vähän ihmisiä. Siellä hän saattoi sitten
painautua nurkkaansa ja jäädä siihen asemalleen asti. Toteuttaen heti
päätöksensä hän suoritti lisämaksun ensimmäisen luokan matkalipusta ja
astui juuri oikeaan aikaan takaisin asemarakennuksen eteen, nähdäkseen
junan porhaltavan asemalle ja pysähtyvän, samalla kun ravintolan takaa
kuului kyytivaunujen ajajan torventoitotus.
Hänen silmissään kiilsi ja välkkyi; mutta kääntämättä päätään
mihinkään suuntaan hän kietoi vaippansa lujasti ympärilleen, tarttui
matkalaukkuunsa sateensuojaansa ja keppiinsä ja kääntyi ensimmäisen
junasta hyppäävän junailijan puoleen, jotta hänelle näytettäisiin
paikka ensimmäisessä luokassa.
»Mihin?»
»Burgkundstadtiin!»
»Nouskaa vain tähän vaunuun», huusi mies varsin kohteliaasti, »täällä
on kyllä tilaa».
»Sulkeudun suosioonne, herra kauppaneuvos», sanoi poliisi, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä istui kiusautunut Mahlhuber, tuntien
sydämessään kuolettavaa tuskaa, lujasti painautuneena aivan tyhjän
vaununosaston nurkkaan ja laski peläten ja vavisten, kuinka monta
sekuntia oli lähtöön.
Ulkoa vaununosaston edestä alkoi nyt kuulua ääniä.
»Kiiruhtakaa, hyvä herrasväki!» joudutti junailija; »aika on kulunut,
ja jo ilmankin me olemme myöhästyneet seitsemän minuuttia».
»Tässä vaununosastossa on kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi poliisin
kohtelias ääni — ja Mahlhuberin veri tyrehtyi — hänen valtimonsa
lakkasi lyömästä.
Ovi kiskaistiin samassa auki, ja joku nuori mies katsahti sisälle;
veturin kimeä vihellys ei kuitenkaan suonut hänelle valinnan varaa,
ja hän hyppäsi nopeasti ylös rautaisia portaita, kääntyi ovessa,
ottaakseen vastaan matkalaukun, ja auttoi sitten jonkun nuoren naisen
vaunuun. Ovi suljettiin. »Matkalippunne, hyvät herrasväet», sanoi
junailija, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.