Kauppaneuvos Mahlhuber vietti kamalan yön. Niin kauan kuin kynttilä
paloi, hän heittelehti kiusaantuneena vuoteellaan, ajatellen maksaansa,
ja kun kynttilä oli palanut loppuun ja sammui, levittäen ilkeätä hajua
ja katkua huoneeseen, kiusasi häntä tuon hirveän pitkätukkaisen miehen
uhkaama unissakävely, kunnes hän vihdoin vasta päivänkoitteessa vaipui
levottomaan, kuumeiseen uneen.
Kun renki herätti hänet seuraavana aamuna — unissakävelijä-tohtori
nukkui vielä, — saattoi hän tuskin liikuttaa jäseniään; kaikkein
ensimmäiseksi hän kysyi sähköteitse tiedusteltuja tavaroitaan, ja renki
sai kolmekymmentä kreuzeria, voidessaan antaa hänelle sen iloisen
tiedon, että ne olivat kaikki alhaalla vierastuvassa.
Gidelsbach — siinä päämäärä, johon hänen oli pyrittävä, Gidelsbach —
mitä hän välitti muusta maailmasta! — Se oli hänen kotiseutunsa, siellä
oli hänelle varattuna terveyttä ja rauhaa, ja Dorothee oli ollut aivan
oikeassa: hän oli ollut hullu, kun hän oli jalallaankaan astunut pois
siitä kelpo kaupungista.
Nopeasti hän pukeutui, jotta ei ainakaan tänä aamuna myöhästyisi
junasta ja olisi pakotettu jäämään tähän kamalaan pesään vielä
kauemmaksi aikaa. Mutta aamujunalta hän oli jo myöhästynyt, sillä se
sivuutti Lichtenfelsin puoli kuudelta, ja seuraava matkustajajuna
lähti sen sijaan vasta kello kaksi iltapäivällä, ja niin paljon aikaa
jäi hänelle nyt, hänen levätäkseen viime yön rasituksista. Oleskelu
ihmisten täyttämässä vierashuoneessa — sinne olikin tänään kokoontunut
vielä suurempia joukkoja kuin eilen — oli muutoin niin epämiellyttävää,
että hän päätti mieluummin käyttää tämän ajan kävelyretkeen. Hänen
huoneessaan makasi vielä se hirveä tohtori, eikä hän tahtonut olla
sellaisen miehen kanssa enää millään ehdolla missään tekemisissä.
Mutta Lichtenfelsin ympäristö, jossa hän oli maksanut kaksi guldenia
sakkoa, herätti hänessä vielä liian ikäviä muistoja, ja hän päätti sen
vuoksi kävellä laaksoa pitkin lähimmälle, tuskin kolmen neljännestunnin
matkan päässä olevalle rautatieasemalle, juoda siellä lasin olutta ja
palata sitten, varaten itselleen runsaasti aikaa, hitaasti takaisin.
Matkatavaransa hän kuitenkin käski ennen kaikkea viedä asemalle,
missä jätti sen poliisin huostaan, otti sitten sateensuojansa, asetti
kellonsa Lichtenfelsin asemakellon mukaan, kirjoitti odotetun junan
tarkan lähtöajan taskukirjaansa — lujasti päättäen olla kokonaista
tuntia ennen paikalla — ja kulki sitten hitaasti vuorenrinnettä myöten
alas ihanaa Mainin laaksoa kohti.
Ilma oli ihmeen kaunis ja vain tie hiukan kuuma ja pölyinen. Mutta
kauppaneuvos ei ajatellutkaan poiketa siltä: hän ei aikonut taas maksaa
sakkoa, ja hitaasti kävellen leveätä, helteistä tietä hän saapui
Staffelsteinin pieneen rautatieravintolaan juuri kun ylimääräinen
kyytivaunu pysähtyi sen eteen ja siitä astui kaksi nuorta, hienosti
puettua miestä. Kauppaneuvos astui heidän perässään anniskeluhuoneeseen
ja kuuli vielä rautatieläisten tekevän pilaa kyydistä, joka, kuten
ajaja kertoi, tuli Bambergista.
»Eivätpä nekään voineet odottaa, kunnes juna tuli» nauroi yksi, »tai
ehkäpä ne kaiken lopuksi pelkäsivät junan nytkähdyksiä».
»Niin, Herran tähden, istuapa tuollaisessa vanhassa hölkyttimessä neljä
tuntia», sanoi toinen, »kun olisivat voineet tänään päivällä tehdä
saman matkan kolmessa neljännestunnissa! On niitä hulluja olemassa!»
Kauppaneuvos oli tänään lämpimän ilman takia puettu aivan
yksinkertaiseen harmaaseen kesätakkiin, joka sattumalta oli ollut hänen
matkalaukussaan ja jonka napinlävessä ei ollut edes ritarimerkkiä, ja
muistutti puuvillaisille sateensuojineen — hän oli saanut päähänsä,
että silkkiset sateensuojat eivät ole terveellisiä — ja harmaine
lippalakkineen enemmän hyväntuulista pikkukaupungin kauppiasta kuin
kuninkaallista kauppaneuvosta. Hänen vaatimaton, kohtelias olemuksensa
oli omansa vielä enemmän vahvistamaan vieraita tässä luulossa, ja
molemmat matkustajat, jotka, hiljaa kuiskittuaan keskenään, olivat
hetkisen katselleet häntä tarkkaavaisesti, näyttivätkin todella
keskustelevan hänestä.
Mutta samalta kuin miehestä, joka oli varastanut kauroja ja joka
myöhemmin, heti kun näki kahden miehen salaa kuiskailevan keskenään,
lähetti aina kolmannen kuuntelemaan, eivätkö he puhuneet kauroista,
samalta tuntui nyt kauppaneuvoksesta, kun hän muisti tyttöä, jota oli
poliisille luulotellut veljentyttärekseen. Hänellä oli paha omatunto,
ja hän ajattelikin jo juoda oluensa nopeasti loppuun ja jättää molemmat
vieraat yksin, kun toinen matkustajista tuli hänen luoksensa ja
sanoi hänelle ystävällisesti: »Saisinkohan kysyä, asutteko täällä ja
tunnetteko tämän seudun?»
»En erikoisesti — hyvää huomenta, hyvät herrat!» sanoi kauppaneuvos,
sormien hiukan hämillään hattuaan, »olen itse ollut vasta vähän aikaa
täällä ja tulen Lichtenfelsistä».
»Lichtenfelsistä, niinkö?» kysyi toinen nopeasti, »juuri sinne me
aiomme — te siis tunnette Lichtenfelsin?»
»Vain niukasti.»
»Olitteko siellä eilen?»
»Eilen — olinpa kyllä», vastasi herra Mahlhuber, ja omituinen
painostava tunne lähestyvästä vaarasta yllätti hänet, vaikkei hän itse
vielä voinutkaan tietää sen oikeata syytä, »eilen minä olin siellä».
»Ja asemalla, kun aamujuna tuli Hofista?»
»Olin — sattumalta», sanoi herra Mahlhuber, katsellen molempia miehiä,
toista toisensa jälkeen, hämmästyneesti ja kuitenkin myös arasti.
»Eikö siellä», teki vanhempi veljeksistä äkkiä lopun hänen viimeisistä
epäilyistään, »astunut junasta muuan nuori, hyvin soma ja hienosti,
vaikka yksinkertaisesti puettu nainen erään vanhan, ruman, hiukan
kumarassa kulkevan herran kanssa, joka ilmoitti olevansa hallintoneuvos
Redmeier, mutta joka oli Lichtenfelsissä esiintynyt kauppaneuvos
Mahlhuberina? Kuten muutoin verrattain hyvästä lähteestä tiedän, ei
hän ole kumpainenkaan, vaan huijari, joka jollakin tavoin on saanut
tuon nuoren naisen järjiltään ja nyt esiintyy jo hänen setänään,
välttääkseen enempiä epäluuloja. Nuo molemmat henkilöt varmaan
herättivät huomiotanne, ja ilahduttaisitte meitä suuresti, jos
neuvoisitte meidät oikeille jäljille.»
Pommi oli räjähtänyt. Ne olivat varmasti tuon nuoren naisen molemmat
veljet, ja kuinka voimakkaita, väkeviä, hurjannäköisiä miehiä ne
olivatkaan! Ja kuinka kiirettä he pitivät! Ei ollut edes aikaa odottaa
päiväjunaa, ei. Herra varjelkoon, heidän täytyi ottaa ylimääräinen
kyyti, päästäkseen tuntia aikaisemmin paikalle. Maria ja Josef! se
vielä puuttui, ja hänen hyväntahtoisuutensa takia voitaisiin siitä
keittää hänelle korea liemi! Ja kuinka törkeätä — ruma, kumarassa
kulkeva herra — mutta jumalankiitos, se oli kuitenkin sähkölennättimen
keksimä ilkeä vihjaus, joka hänelle nyt soveltui oivallisesti ja jota
hän saattoi käyttää hyväkseen.
»No, ettekö muista?» kysyi ensimmäinen taas, »naisella oli, jollen
erehdy, valkaisematon silkkipuku ja olkihattu».
»Niin, aivan oikein», sanoi kauppaneuvos, jolle ei suotu enempää aikaa
asian harkitsemiseen, »luulenpa muistavani sellaisen parin — nuori,
hyvin sievä tyttö ja vanha, arvokas herra —»
»Arvokas aasi!» huusi toinen raivoissaan, »sen vanhan lurjuksen pitäisi
ajatella hautaansa, sen sijaan että ikäisenään tekee tuollaisia
temppuja. Mutta perhe on nyt häväisty, ja jos tyttö kerran tahtoo
olla niin järjetön, hyvä, ottakoon hänet minun puolestani, mutta
meidän läsnäollessamme on häät vietettävä, ja minä revin palasiksi sen
heittiön, jos hän vain silmäänsä räpäyttämälläkään vastustaa sitä!»
»Mutta, hyvät herrat», puuttui nyt kauppaneuvos hämillään puheeseen,
»tiedättekö siis myöskin, että vanha herra todellakin on paennut tuon
naisen kanssa? — Saattavathan loppujen lopuksi olosuhteet — omituinen
sattuma —»
»Ohoi!» huudahti toinen heistä äkkiä, katsoen kauppaneuvosta silmät
selällään, »onko teidän nimenne loppujen lopuksi Mahlhuber?»
»Minunko? — Ei!» huusi kauppaneuvos, ennenkuin vielä tiesikään, mitä
oli sanonut, ja itsesäilytysvaistosta kieltäen nimensä, aivonsa,
ritarimerkkinsä, lyhyesti sanoen: kaikki, — »hehehe! näytänkö minä —
näytänkö minä — kauppaneuvokselta?»
»Ette», nauroi toinen tuollaista typerää kysymystä, »ette suinkaan,
ja veljeni teki vain pilaa, mutta sellaista kummallista olosuhteiden,
kuten te sanotte, yhteensattumaa ei myöskään ole voinut olla olemassa
sillä muuan vanha herra, luultavasti sama, on viime aikoina usein nähty
hänen kanssansa. Nielköön maa sen kelvottoman! Sappeni paisuu, kun
vain ajattelen häntä, ja Herra armahtakoon häntä, jos hän joutuu minun
käsiini! Tahdonpa ensin hiukan jäähdyttää vertani häntä käsittelemällä,
myöhemmin esittäköön hän anteeksipyyntönsä. Ja mihin he molemmat ovat
joutuneet? Lichtenfelsissä siitä kai kuitenkin saa selvän!»
»Varmaankin», vastasi hänelle kauppaneuvos, jonka otsalle nousi kylmä
tuskanhiki, »jos — jos vain heti kysytte asemalla matkatavarain
vastaanottajalta tai ravintolassa isännältä siellä he luullakseni ovat
asuneet».
Hän ei enää laisinkaan tiennyt, mitä puhui.
Nuorempi miehistä polki jalkaansa, niin että pöydällä olevat lasit
kilisivät.
»Ovat asuneet?» kysyi vanhempi, käyden tarkkaavaiseksi.
»Niin —», sanoi kauppaneuvos ja tunsi sitä sanoessaan, kuinka hänen
valheensa kietoi hänet yhä lujemmin selkkausten verkkoon, johon
hän auttamattomasti takertuisi, jollei nopeasti _yhdellä_ iskulla
vapauttaisi itseänsä siitä. Harkitsemisaikaa hänellä ei ollut
laisinkaan, ja vain jonkinlaisesta vaistosta hän änkytti: »Niin, ovat
asuneet, mutta — mutta — nainen on matkustanut!»
»Mihin?» huusivat molemmat yht'aikaa.
Kauppaneuvos Mahlhuber ei ollut vielä eläissään ajatellut niin
nopeasti kuin tällä hetkellä. Heti kun nuo molemmat hirveät miehet
tulisivat Lichtenfelsiin, jossa miltei jokainen kipsi rautatieasemalla
tunsi hänet ja jossa asema poliisi piti häntä erikoisena ystävänään,
olisi hän hukassa. Sieltä he tietysti ensiksi kyselisivät tietoja.
— Poliisille hän oli ilmoittanut tytön veljentyttärekseen, ainakin
ääneti sietänyt, että tyttö nimitti häntä sedäkseen, ja kaikki hänen
matkatavaransa olivat siellä: hän ei voinut mitenkään päästä pakoon
heidän käsistään. Sinne he siis eivät saisi lähteä, ja vain yksi ainoa
keino oli, millä hän voisi voittaa ainakin pari tuntia.
Salamannopeasti risteilivät ajatukset hänen päässänsä, ja
epätoivoissaan, itsesäilytysvaistosta, tarttuen viimeiseen keinoon
hän huudahti nopeasti ja päättäväisesti: »Koburgiin — he matkustivat
molemmat noin tunti sitten — tuskin siitä on niinkään kauan, ja juuri
samalla hetkellä kun lähdin tänne — suljetuissa vaunuissa Koburgiin.
Tiedän, että he vielä asemalla kysyivät matkatavarain hoitajalta
Koburgin parasta majataloa, ja jollen erehdy, neuvoi tämä heitä
menemään 'Karhuun'.»
Kauppaneuvos valehteli kuin hautakivi.
»Ja sen te tiedätte varmasti?» huudahti nuorempi miehistä.
»Sen tiedän varmasti — he aikoivat syödä päivällistä Koburgissa ja
matkustaa sitten Sonnebergiin.»
»Sieltäpäin varmaan se vanha vintiö on kotoisin», huudahti vanhempi
vilkkaasti. »Ja hän oli mukana?»
Kauppaneuvos puri huultaan, mutta näytti olevan lujasti päättänyt olla
ottamatta tällä hetkellä mitään pahakseen, ja sanoi: »Vanhaa herraa en
itse nähnyt, mutta matka-arkku oli sidottu vaunujen taakse.»
»Sitten hän on meidän käsissämme!» huusi nuorempi riemuiten, ja juosten
ovelle hän sanoi kyytimiehelle, että tämän oli pidettävä itseään
valmiina lähtemään tuossa tuokiossa Koburgiin.
»Koburgiin!» huudahti tämä perin hämmästyneenä, »Lichtenfelsin
kauttako?»
Kauppaneuvoksen sydän lakkasi sykkimästä, mutta vanhempi teki pikaisen
lopun hänen tuskastaan »Jumala varjelkoon», huusi hän, »me menemme
Banzin kautta, siten lyhenee tie koko lailla, ja me voimme kahdessa
tunnissa olla Koburgissa. Tule Heinrich, juo oluesi loppuun, emme saa
enää hukata silmänräpäystäkään. Asiasta toiseen, mikä on nimenne, hyvä
herra?»
»Minunko nimeni?» huudahti kauppaneuvos, jolle kysymys oli tehty,
ällistyneenä. »Müller— kauppias Müller.»
»Ottakaa vastaan sydämellisin kiitoksemme — te olette tehnyt meille
erittäin suuren palveluksen. Onko kaikki järjestyksessä, kyytimies?»
»Kaikki», sanoi tämä tyhjentäen lasinsa yhdellä siemauksella ja
ojentaen sen jonkinlaiselle edeskäyvälle.
»Siis Koburgiin!» huusi nuorempi, hypäten veljensä edellä vaunuihin,
ja hetkistä myöhemmin vierivät ajopelit ratisten Banziin vievää tietä,
ajajan soittaessa iloisesti torveaan. Mutta kauppaneuvos jäi kuin
lattiaan juurtuneena paikoilleen ja tuijotti vaunujen jälkeen niin
kauan kuin saattoi seurata niitä katseellaan.
»Suvaitsetteko vielä lasillisen oluita, herra Müller?»
Mahlhuber katsoi aivan ällistyneenä ympärilleen, muistaen sitten, että
itsehän hän oli ilmoittanut sen nimen, ja käyden tummanpunaiseksi
kasvoiltaan. Kiireesti kiittäen hän kääntyi poispäin edeskäyvästä,
maksoi juomansa oluen ja lähti sitten itse takaisin Lichtenfelsiin,
mutta ei yhtä iloisella mielellä kuin oli tänne tullut.