»Eräässä Saksan suuressa kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, —
olen tahallani jättänyt pois oikean nimen — erinäisistä syistä — eli
kauppaneuvos Schöler —»
»Kauppaneuvosko?» kysyi ystävämme jännittyneenä ja kurottautui hiukan
ulommaksi vuoteestaan, voidakseen paremmin kuulla jutun.
»Kauppaneuvos Schöler; mutta minun täytyy pyytää teitä, että ette enää
keskeytä minua, sillä muutoin eksytte juonesta ettekä voi seurata
kertomusta kyllin tarkkaavaisesti. Alanpa vielä kerran alusta: Eräässä
Saksan kaupungissa, jota tahdomme sanoa Yburgiksi, eli kauppaneuvos
Schöler hyvin onnellisissa, kaikilla maallisilla elämänlahjoilla
runsaasti varustetuissa oloissa. Hänellä oli komea talo keskellä
kaupunkia, parailla paikoilla, — ensimmäisessä kerroksessa asui
hän itse, toinen yksin tuotti hänelle neljäsataa taaleria vuokraa
—, seurusteli kaikkein hienoimmissa perheissä, häntä pidettiin sen
ohessa kuninkaan suosikkina, hän kantoi kolmen eri kuninkaan maiden
ritarimerkkejä, sai valtiolta vielä sen lisäksi tuhatkaksisataa
taaleria eläkettä, jotapaitsi hänellä erään rikkaan, jonkun aikaa
sitten kuolleen pankkiirin tyttären holhoojana oli käytettävissään
varsin huomattava pääoma. Tämän nuoren naisen nimi oli Rosaura.
»Kauppaneuvos Schöler oli tunnustetusti kunnianarvoisa ja sen
lisäksi hyvin hurskas mies, Gustav Adolf-yhdistyksen jäsen,
erään köyhäinhoitolaitoksen johtaja, orpokodin rahastonhoitaja,
lähetysyhdistyksen esimies ja kaikkien muiden kaupungissa ja
ympäristössä toimivien hyväntekeväisyyslaitosten suojelija, sen ohessa
noin viidenkymmenenkahden vuoden ikäinen, yhä vielä varsin reipas ja
naimaton —»
»Mutta ette kai toki tahdo väittää, että tämä mies —» huomautti
kauppaneuvos Mahlhuber melkein yhtä säikähtyneenä kuin hämmästyneenäkin.
»Pyydän, älkää keskeyttäkö minua», sanoi tohtori nopeasti; »meidän
seuraelämässämme tapahtuu paljon sellaista, mitä emme voi uneksiakaan;
mutta saattepa heti itse kuulla! Pääsuperintendentin talossa, johon
kauppaneuvoksella oli vapaa pääsy, sairastui tytär niin vaikeasti, että
hänen lääkärinsä, muuan kauppaneuvoksen läheinen ystävä, ei tiennyt
siitä muuta pelastusta kuin että hänet lähetettäisiin lääkärin omien
sukulaisten omistamaan, verrattain kaukana olevaan kylpylaitokseen;
se tapahtuikin. Orpokodin kassa löydettiin eräänä päivänä murrettuna.
Huoneistossa, jossa sitä säilytettiin, oli selviä jälkiä, jotka
osoittivat jonkun talonväestä olleen yhteistyössä roistojen kanssa
— sieltä oli varastettu 15,000 taaleria; mutta poliisin kaikista
tiedusteluista huolimatta ei varasta löydetty. Kauppaneuvos oli sinä
iltapäivänä ollut viimeinen toimistossa, niinkuin hän oli varsin
usein tärkeiden töiden tähden. Hän itse sanoi, että kaikki oli hänen
lähtiessään tavallisessa ja asianmukaisessa kunnossa ja että hän vielä
itse oli omin käsin koetellut, olivatko ikkunat lujasti ja hyvin
suljetut. Mutta selvyyteen ei päästy, ja useita, rahastonhoitajan
apulainen, talonmies sekä joitakuita alempia virkamiehiä, joita tässä
tapauksessa täytyi epäillä, pidätettiin ja pidettiin jonkun aikaa
tutkintovankeudessa, mutta kun heitä vastaan ei voitu mitään todistaa,
maksettiin heille palkka ja heidät erotettiin virasta.»
»Se on kauheata!» ähki kauppaneuvos.
»Lähetysyhdistyksen esimiehenä», jatkoi tohtori, »oli kauppaneuvos,
joka oli kirjeyhteydessä Austraalian ja Afrikan kanssa ja jolla oli
niissä maissa joitakuita ystäviä, ottanut tehtäväkseen toimittaa
pakanalapsille menevät rahat ja villaiset alushameet sekä sukat
asianomaisiin paikkoihin. Alushameet ja sukat tulivat perille, raha ei
—»
»Mutta postikuiteistahan olisi pitänyt heti käydä selville, mihin rahat
olivat joutuneet», huusi kauppaneuvos hämmästyneenä.
»Tosiaankin, te olette oikeassa», sanoi tohtori, »sitä en ole vielä
laisinkaan ajatellut. Nähkääs, se oli hyvä ajatus, sitä minun täytyy
harkita. Mutta kuulkaahan edelleen! Kauppaneuvos Schöler ottaa
joitakuita vuosia sitten luoksensa erään nuoren tyttöparan, erään
orvon, jonka isä ja äiti menettivät kamalalla tavalla henkensä
talonsa tulipalossa, antaa hänelle opetusta ja kasvattaa hänet
taloudenhoitajattarekseen. Tytön nimi on Susanna. Pankkiirin tytär,
hänen holhokkinsa, jolla on muutamia huoneita kauppaneuvoksen
asunnossa, sairastuu, ja häntä hoitaa sama lääkäri, joka on lähettänyt
pääsuperintendentin tyttären kylpylaitokseen. Hänen sairautensa on
omituista laatua, hermoja tylsyttävää, ja siihen liittyy tuimia sydämen
ja vatsankouristuksia.»
»Sen minä tunnen», huusi kauppaneuvos vilkkaasti »se on hypertrofian
alku».
Tohtori, joka oli kääntynyt pöydän ääressä olevine tuoleineen häntä
kohti, katsoi häneen hämmästyneenä paperiensa ylitse ja sanoi
levollisesti: »Minun täytyy vakavasti pyytää teitä välttämään kaikkia
senlaatuisia keskeytyksiä; muutoin katson olevani pakotettu lopettamaan
lukemisen.» Kauppaneuvos harkitsi juuri, onko tuo ylimalkaan mikään
uhkaus, kun tohtori, etsien kirjoituksestaan paikkaa, joka oli häipynyt
hänen silmistään, jatkoi: »Hänen rintaansa ahdistaa, hengitys on
raskasta, otsalla vahva hiki, yleistä pahoinvointia ja päänsärkyä —»
»Vakuutan teille, että —», huudahti kauppaneuvos ehdottomasti, mutta
katkaisi nopeasti lauseensa ja nieli loput sanansa, kohdatessaan
lukijan synkän, vihaisen katseen.
»Ihmeellistä», jatkoi tämä, antamatta sen enempää häiritä itseään,
»että tämä tila usein lyhyeksi aikaa parani, jopa tauti miltei
tykkänään poistuikin, palatakseen sitten sitä voimakkaampana, kunnes
se vihdoin surmasi hänet. Nyt astui voimaan jälkisäädös, jonka mukaan
— siinä tapauksessa, että perijätär kuolisi ennenkuin ehti tulla
täysikäiseksi — huomattavia rahaeriä joutui hyväntekeväisyyslaitoksille
ja muihin kristillisiin tarkoituksiin; mutta noin 100,000:aan taaleriin
nousevan jäännöksen perijäksi oli määrätty kauppaneuvos Schöler.»
»Tyttö sai myrkkyä!» huusi toinen kauppaneuvos, lyöden kauhusta kädet
yhteen vuoteessaan.
»Kauppaneuvos Schöler oli nyt vielä rikkaampi mies kuin ennen», luki
tohtori hymyillen edelleen, »hän suri kyllä nuoren perijättären
kuolemaa kokonaisen vuoden, käyttäen mustaa pukua sekä leveätä harsoa
lakkinsa ympärillä, mutta otti tuntuvan omaisuuden viivyttelemättä
haltuunsa ja eli komeasti ja iloisesti.
»Vielä oli olemassa pankkiirin köyhä, mutta läheinen sukulainen, hänen
sisarensa poikapuoli, joka kuitenkaan, ollen nuori ja kevytmielinen,
ei koskaan ollut vanhan rikkaan herran suosiossa. Karl, se oli nuoren
miehen nimi, oli erittäin hyvä, kunnon poika, tosin kyllä useimmiten
pennitön, mutta aina iloinen sielultaan ja mieleltään, kunnes hän
kerran, ollessaan käynnillä enonsa talossa, oppi tuntemaan tämän
tyttären ja — astui kuolettava nuoli sydämessään takaisin talon
kynnyksen ylitse.
»Perheessä oli olemassa sellainen tarina, että tämän nuoren miehen
isoäiti oli aikoinaan mennyt Intiassa naimisiin, kuollut siellä
sittemmin ja jättänyt jälkeensä suunnattoman omaisuuden, jonka
kuitenkin muuan malaijilainen hallitsija tahtoi tehdä erään väärin
haltuun otetun seudun takia riidanalaiseksi ja joka jo lienee senvuoksi
saattanut syntymään levottomuuksia eräässä tuolla seudulla olevassa
piirissä. Muuanna aamuna astuu äkkiä eräs päivänpaahtama mies, näöltään
matruusia muistuttava, nuoren miehen ovesta sisään, kysyy häneltä, eikö
hän ole Karl Neumann, erään Intiassa kuolleen Katarina Neumann-nimisen
rouvan pojanpoika, ja onko hän saanut käsiinsä sieltä hänelle tulevan
perinnön, noin seitsemän miljoonaa Espanjan taaleria.»
»Seitsemän miljoonaa taaleria!» kuiskasi kauppaneuvos hämmästyneenä
puoliääneen itsekseen.
»Karl hätkähti», jatkoi tohtori, »aivan kuin hän olisi tehnyt rikoksen
ja yllätetty; veri pakeni hänen poskiltaan, hänen jäsenensä tutisivat,
ja hänen täytyi pitää tuolista kiinni, pysyäkseen pystyssä.»
»'Seitsemän miljoonaa taaleria', ähki hän, seitsemän miljoonaa taaleria
— Intiassa?'
»'Ettekö ole saanut mitään.?' huusi merimies äkkiä hämmästyneenä;
'olisiko mahdollista, että tuo intialainen rajah olisi petollisesti
ne teiltä anastanut? Mutta sitten hänet perii paha! Allahin viha ja
minun kostoni kohtaavat hänet, ja vaikkapa hän pakenisi temppelinsä
portaille, ikuisen ruumisarkun pyhättöön, niin tavoitan hänet.»
»'Kuka te olette?' kysyi Karl häneltä, 'kun osoitatte sellaista
osanottoa kohtalooni, ja luuletteko, että voitte auttaa minua saamaan
takaisin perintöni tai ainakin osan siitä?'
»'Luulenko?' toisti merimies loukkautuneena, 'tiedän varmaan, että
jollei rahaa todellakaan ole vielä lähetetty, niin se joutuu omaksenne,
vaikkapa ensimmäinen rajah olisi jo itse pannut sen päälle ahneet
kätensä. Olimme saaneet Intiassa erään miehen osoitteen, jolle rahat
oli lähetettävä; intialainen ruhtinas vannoi minulle, että hän
toimittaa ne kunnollisesti perille.'
»'Ja mikä oli sen miehen nimi, jonka huostaan tuollainen pääoma
uskottiin, minulle annettavaksi?' huusi Karl pelottavan aavistuksen
valtaamana.
»'Kauppaneuvos Schöler', sanoi merimies, ja Karl vaipui tajuttomana
tuolille, joka oli hänen vieressään. Kuinka kauan hän oli sillä tavoin
maannut, sitä hän ei tiennyt; kun hän tuli jälleen tajuihinsa, tunsi
hän, että joku valoi kylmää vettä hänen kasvoilleen, ja hän voihki:
'Missä minä olen?' Intialainen merimies oli yhä hänen luonansa ja
koetti virvoittaa häntä henkiin, ja heti niin paljon toinnuttuaan,
että saattoi taas puhua, täytyi nuoren miehen nyt kertoa hänelle, mitä
pelkäsi; hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että kauppaneuvos oli
ottanut nuo rahat haltuunsa.»
»Mutta Herran tähden», keskeytti nyt vaitiolonsa kiusattu
Mahlhuber-parka, jonka mielestä tuo kauhea mies ei yhä vieläkään
ollut päässyt varsinaiseen asiaan ja josta myöskin tuntui tavattoman
epätodennäköiseltä, että saksalainen kauppaneuvos saattaisi anastaa
seitsemän miljoonaa taaleria. Hän oli jyrkästi päättänyt sanoa hänkin
nyt sanan.
»Olette aivan oikeassa, tämä henkilö on varmaan ollut oikea hirviö, ja
jos kello olisi seitsemän illalla, arvoisa herra, niin vähimmittäkään
arveluitta kuuntelisin teitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla, sillä
asia on todellakin tavallisuudesta poikkeava ja herättää epäilemättä
heti julkisuuteen päästyään tavatonta huomiota; mutta olkaa niin
hyvä — aivan siitä huolimatta, että luulen teidän aiheettomasti
epäilevän kauppaneuvosta noiden seitsemän miljoonan anastamisesta — ja
esittäkää minulle mieluummin yleiskatsaus kaikesta, pelkät tosiasiat
sellaisinaan, ja jättäkää erittäinkin ihmisten keskustelut pois, sillä
muutoin minä tosiaankaan en voi lausua puolueetonta arvostelua. Jo
nyt on pääni — voin vakuuttaa! — niin sekaisin ja täynnä nimiä ja
tapahtumia, että alan joutua pyörälle. — Kuinka paljon kello nyt on?»
»Oh, on vielä aikaista», sanoi tohtori, nopeasti silmäten kelloaan,
vastaamatta itse kysymykseen. »Mutta en, muuten, voi teitä auttaa,
sillä nämä yksityiskohdat, jotka juuri muodostavat kokonaisuuden,
täytyy teidän oppia tuntemaan, jotta kykenisitte lausumaan oikean
arvostelun. Sitäpaitsi pääasia tulee juuri nyt, ja minä olen varmasti
vakuutettu siitä, että heti kun olemme sitä kosketelleet, tulette niin
jännittyneeksi ja kiihtyneeksi, ettette voi enää nukkua koko yönä.»
»Mutta siitä minä en olisi mielissäni», voihkaisi kauppaneuvos
itsekseen; »koko viime yön heittämässä koiria ulos ovesta, ja nyt
ihmiselämää arvostelemassa — jota kenties saa kauheasti katua,
joutuu ehkä näkemään vuosikausia silmissään verisen olennon ja
olettaa jokaisen oven takana, jokaiset vuoteen, mutta erittäinkin
oman vuoteensa alla olevan jonkin kamalan olennon — viime hitunenkin
sielunrauhaa on silloin tipotiessään! — Hyvä Jumala, ja tuo kehno
tekopyhä teeskentelijä oli kauppaneuvos — se on häpeä muutoin
niin kunnianarvoiselle säädylle. Pitäisi tosiaankin tehdä valtion
hallitukselle anomus, että häneltä otettaisiin pois nimi ja arvo heti
kun hänen rikoksensa kerran on todettu niin että hän menettäisi kaikki
kunniaoikeutensa. - Oikea hirviö kauppaneuvokseksi!»
Tohtori oli sillä välin taas ryypännyt, ja ottaen käsikirjoituksen
pöydältä hän alkoi uudelleen: »Minun on vielä kerrottava, että talo,
jossa Karl asui, oli aivan kauppaneuvos Schölerin talon vieressä,
ja että siinä oli yksi kellari, jota eroitti vain ohut seinä
kauppaneuvoksen talon kellarista. Karl ei ollut rikas, mutta hän piti
kuitenkin mielellään omassa kellarissaan oman olutvaraston, ja hän
tunsi itsensä nyt niin heikoksi, että tarvitsi jotakin vahvistusta,
mitä tahansa. Hän meni kellariin, noutaakseen sieltä olutta, ja kuuli
alhaalta, avattuaan hitaasti oven, kumeaa kaivamista ja jyminää, aivan
kuin maata olisi lapioitu. Mutta sillä hetkellä hän ei kiinnittänyt
siihen huomiota, vaan otti muutamia olutpulloja kainaloonsa ja lähti
sieltä taas pois.
»Merimiehelle hän nyt avasi koko sydämensä, myönsi hänelle olevansa
köyhä, mutta rehellinen, ja pyysi häneltä neuvoa, kuinka hän voisi
saada ahnaalta holhoojaltaan tämän todennäköisesti anastaman omaisuuden.
»'En rahan tähden', huusi nuori mies, ja jalo tuli salamoi hänen
silmistään, 'en kurjan mammonan takia kaipaa omaisuutta; mitä
tarvitsen, sen ansaitsen kynälläni, ja vapaana ja riippumattomana olen
maailmassa, mutta voi minua — minä rakastan toivottomasti, ja minun
rakastettuni on petollisen enoni holhokki!'»
»Mutta hänhän on jo kuollut!» huudahti kauppaneuvos hämmästyksissään,
»olen ollut jo varmasti vakuutettu siitä, että tuo kehno ihminen on
myrkyttänyt hänet».
»Niin — olette oikeassa», sanoi tohtori, »mutta tässä minä annan
lukijan aavistaa oletettua valekuolemaa — panen hänet tavallansa
piinapenkille, ja luulenpa, että tämä käänne on minulta oivallisesti
onnistunut. Odottakaahan nyt — nyt katoaa tyttö, jonka hän on ottanut
taloonsa, ja sen nojalla, että Karl kuuli kellarissa kaivamista ja
mullan lapioimista, on kauppaneuvos täydellisesti vallassani — voin
todistaa hänet syylliseksi ja saattaa rikoksen ilmi toimituttamalla
kotitarkastuksen — tai antaa kenties ennemminkin merimiehen, joka sen
johdosta saa osan noista seitsemästä miljoonasta, varoittaa häntä, ja
päästää hänet pakenemaan Ameriikkaan.»
»Minä tulen vielä hulluksi!» voihki kauppaneuvos, tarttuen molemmin
käsin otsaansa ja puristaen sitä. »Onko holhokki sitten todella
kuollut, vai elääkö hän vielä?»
»Minähän sanon teille, että voin sen vielä järjestää kuinka tahdon»,
vastasi tohtori ystävällisesti. »Ja pyytäisin kuulla mielipiteenne
siitäkin, ettekö usko, että lukijan mielenkiintoa voisi suuresti
jännittää onnellisella valekuolemalla.»
Kauppaneuvos kiepautti molemmat jalkansa yhtaikaa peitteen alta.
»Oletteko esittänyt minulle tosiasioita?» huusi hän samassa, »vai
oletteko pitänyt minua narrinanne lukemalla minulle järjettömän,
keksityn jutun, herra?»
»Pitänyt narrina? Järjettömän jutun? Hyvä herra, se on tai siitä
pikemminkin tulee novelli, joka etsii kirjallisuudessa vertaistaan,
jos kykenen viemään aiheen loppuun sillä tavoin kuin on tarkoitus,
ja teille minä luin sen vain saadakseni kuulla ajatuksenne siitä ja
kenties jonkun yksinkertaisen käytännöllisen neuvon.»
»Herra tohtori!» huudahti kauppaneuvos, vetäen jälleen jalkansa
peitteen alle, aivan kuin olisi astunut kuumalle raudalle, ja
kiskaisten molemmilla käsillään valkoisen yömyssynsä korvilleen, »jos
minä nyt sanoisin teille, mitä teistä ajattelen, niin voisitte missä
tuomioistuimessa tahansa syyttää minua mitä hirveimmästä solvauksesta.
Mutta niin paljon minä tahdon ja niin paljon minun täytyy teille
huomauttaa, että minä olen sairas mies, enkä saanut viime yönä
ummistaakaan silmiäni, ja että ylen suuresta, ja, kuten näen, hupsusta
hyvästätahdosta otin teidät omaan huoneeseeni, joutuakseni nyt,
sillä tekosyyllä, että minulle kerrottaisiin tärkeitä tosiasioita,
kiusattavaksi sekavalla, typerällä novellilla. Pyydän vakavasti, että
jätätte minut rauhaan ja vihdoinkin sammutatte kynttilänne, jotta
saatan nukkua, ja — ja toivotan teille hyvää unta.»
Niin sanoen hän vaipui korvapatjalleen kuin kuolleeksi lyötynä, sulki
silmänsä ja otti kasvoilleen sellaisen ilmeen kuin olisi nauttinut
arsenikkia ja olisi nyt valmis kuolemaan.
»Typerällä novellilla?» huusi tohtori Wickendorf, jonka arimpaan
kohtaan oli satutettu. »Hyvä herra, olin luullut teillä olevan enemmän
arvostelukykyä kuin teillä todella näyttää olevan, ja voin vain
valittaa, että olen tiedustanut teidän mielipidettänne siitä. Nukkukaa
hyvin!»
Mies oli hypännyt seisomaan ja kulki nyt, kauppaneuvoksen hiljaiseksi
suuttumukseksi, kynttilää sammuttamatta nopein askelin, käsivarret
ristissä rinnalla, huoneessa edestakaisin. Vain silloin tällöin hän loi
kiukkuisen katseen sinnepäin, missä hänen kärsivällinen makuutoverinsa,
joka makasi selällään, päässään korvien ylitse vedetty yömyssy, oli
ulkonaisesti hiljaisen rauhan kuvana, mutta sisimmässään toivoen tuota
levotonta miestä sinne, missä pippuri kasvaa. Jonkinlaisen epätoivoisen
alistumisen vallassa näytti kauppaneuvos kuitenkin päättäneen kärsiä
pahimmankin mutisematta vastaan.
»Se on sinulle parahiksi, Hieronymus», murisi hän kuulumattomasti
itsekseen, »se on sinulle parahiksi, ja minua ilahduttaa suuresti, että
niin on käynyt. Sinun iälläsi sinun olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi
eikä antaa narrimaisen lääkärin lähettää itseäsi maailmaa kiertämään.
Dorothee tunsi minut paremmin, kuin itse tunsin itseäni, ja näiden
öiden epämukavuuden ja kurjuuden, päivien mielenliikutukset ja
suuttumiset, kaiken sen minä olen ansainnut, runsaassa määrin ansainnut
kevytmielisyydelläni. Mutta maksan kamalaa kasvamista kahden viime
päivän kuluessa, joka on minun kuolemani, sitä minä en ole ansainnut,
ja minä kuolen pyhiinvaeltajain mukavuuden marttyyrinä, heidän kun
pitää saada maata huoneissa, katon alla. — Pyhiinvaeltajain!» jatkoi
hän, suunnaten suuttumuksensa toiselle tolalle, »tuollaista ihmiset nyt
sanovat pyhiinvaellukseksi; palaavat illaksi takaisin, menevät juomaan
ja syömään, pelaamaan ja nukkumaan, ja karkoittavat muut sairaat
matkustajat heidän totutusta levostaan ja mukavuudestaan.
»Pyhiinvaeltajia! — Ja tuo onneton mies laukkaa yhä huoneessa kuin
riivattu eikä sammuta kynttilää. Jos olisi olemassa siveellisten
rikosten tuomioistuin, niin syyttäisin häntä kylmäverisesti harkitusta,
tahallisesta murhasta — tuo mies tahtoo tappaa minut.» Kauppaneuvos
näytti kuitenkin tehneen hänelle väärin, vai oliko tohtori Wickendorf
itse väsynyt? Hän astui äkkiä pöydän ääreen, pani paperinsa kokoon ja
sulki ne matkalaukkuunsa, alkoi riisuutua ja astui sitten vuoteeseen,
jättäen palavan kynttilän sammuttamattomana viereensä pienelle pöydälle.
»Kyllä hän nyt sammuttaa sen», lohduttelihe kauppaneuvos, salaa
vilkuillen häneen, »ei suinkaan hän aio lukea enää vuoteessa? — Se
on tulenvaarallista.» Tohtori Wickendorf ei kuitenkaan lukenut eikä
sammuttanut kynttilää; mutta jos kauppaneuvos olisi nähnyt kirjailijan
hänestä poispäin käännetyt, häijysti hymyilevät kasvot, niin hän olisi
vapissut.
Hyvän aikaa sieti kiusattu Mahlhuber raukka sitä nurkumatta; hän ei
kehdannut vaivata tohtoria puhuttelemalla häntä — täytyihän tohtorin
kuitenkin vihdoin sammuttaa kynttilä. Tämä näytti kuitenkin ajattelevan
kaikkea muuta kuin sitä, ja kauppaneuvos kääntyi vihdoin, lujan
päätöksen tehden, häntä kohti, yskähti kerran ja sanoi sitten: »Herra
tohtori —»
»Mitä?»
»Ettekö nuku vielä?»
»En.»
»Saisinko pyytää teitä sammuttamaan kynttilän? Minä en voi ennen
nukkua, ja se on tulenvaarallistakin.»
»Sanonpa teille jotakin, herra Mahlhuber», vastasi hänen makuutoverinsa
ystävällisesti; »katson olevani pakotettu antamaan teille selvityksen,
jotta ette olisi levottomampi kuin on tarpeen: — olen tahallani
jättänyt kynttilän palamaan.»
»Mutta miksi, taivaan tähden?»
»Sanonpa teille», huokasi tohtori, »että niin kauan kuin täyden kuun
aikana kynttilä palaa yöllä huoneessani, makaan levollisesti, — mutta
heti kun sen sammutan, rupean kävelemään unissani.»
»Hyvä Jumala», voihkaisi kauppaneuvos, »se nyt vielä puuttui!»
»Jos haluatte», jatkoi tuo kamala mies levollisesti, »niin sammutan
kynttilän heti, mutta pyydän teitä vakavasti sitten pidättämään minua,
jos yritän kiivetä ulos ikkunasta. Me asumme kyllä vain toisessa
kerroksessa, mutta ikkunan alla on kiviä.»
»Hyvä herra», sanoi kauppaneuvos, ollen aivan suunniltaan, »älkää
pahastuko, mutta kun teillä on sellainen tauti, niin teidän pitäisi
asua yksin ja mieluimmin sellaisessa huoneessa, jossa on ristikot
ikkunain edessä».
»Teidän takianne olinkin pyytänyt, että isäntä sijoittaisi teidät
muualle», sanoi tohtori aivan levollisesti. »Siis: vaaditteko, että
sammutan kynttilän?»
»En, Herran tähden, en!» huusi kauppaneuvos.
»Niinpä toivotan teille oikein hyvää lepoa!» sanoi tohtori Wickendorf,
kääntyi, ja oli jo seuraavassa silmänräpäyksessä vaipunut makeaan ja
syvään uneen.