»Tässä sitä nyt ollaan!» voihkaisi kauppaneuvos hiljaa surumielin
itsekseen, kun poliisi oli jättänyt hänet ja mennyt varsinaisiin
tehtäviinsä. »Tässä minä istun, jo tätä ilmankin puolittain vankina,
ja odotan matkatavaroitani. Ja tuon mamsellin molemmat veljet, jotka
tehden minut sedäkseen ovat saattaneet minut mitä joutavanpäiväisimpään
pulaan, matkustavat ympäri seudun ja tulevat varmasti tänne takaisin,
kun näkevät olleensa väärillä jäljillä. Jos huomaavat minut
kanssarikolliseksi, niin saanpa onnitella itseäni, sillä että minä
olen koko kirottuun juttuun niin syytön kuin vastasyntynyt lapsi, sitä
ei tietysti kukaan usko. Ja miten olen menetellyt poliisiin nähden?
Taivaan Jumala, jos se myöhemmin tulisi sanomalehtiin ja Dorothee saisi
sen lukea — silloin olisin myöty mies!»
Kauppaneuvos jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan pöydän ääreen
mietteissään, jotka eivät olleet juuri ilahduttavia. Mutta kun yö yhä
läheni ja tupakansavu ahtaassa vierashuoneessa kävi yhä tiheämmäksi,
päätti hän mieluummin mennä omaan huoneeseensa. Hän pyysi senvuoksi
itselleen kynttilän, nousi hitaasti portaita ylös, kulki pitkin
käytävää ovelleen, avasi sen ja aikoi juuri haukotellen astua sisään,
kun näki siellä tulta ja pöydän ääressä vieraan istumassa.
»Oh, pyydän tuhannesti anteeksi», huudahti kauppaneuvos, peräytyen
tämän odottamattoman huomion tehdessään, »olen erehtynyt ovesta».
Vieras nyökäytti välinpitämättömästi hiukkasen päätään, aivan kuin
olisi tahtonut sanoa: »Saatte mielellänne anteeksi!» ja tutki sitten
edelleen edessään olevia papereita. Kauppaneuvos sitävastoin painoi
oven hiljaa ja kohteliaasti jälleen lukkoon, ollakseen sisällä olevaa
vierasta enää häiritsemättä ja etsiäkseen oman huoneensa. Mutta missä
se oli? Käytävän monien ovien joukosta hän ei enää sitä löytänyt, ja
missä hän yrittikin sisälle, oli joku huoneessa tai ovi oli suljettu.
Vielä kerran hän meni takaisin portaille, löytääkseen sieltä tullessaan
oven ikäänkuin vaistomaisesti. Mutta hänen tiensä johti hänet taas
samaan huoneeseen, jossa mies istui pöydän ääressä lukemassa, eikä
hänelle jäänyt muuta neuvoksi kuin mennä alakertaan kysymään numeroaan.
»Herra kauppaneuvoksen numero — mikä numero on herra kauppaneuvoksella?»
»Numero seitsemän.»
»Numero seitsemän, herra kauppaneuvos!» toisti isäntä.
»Ei, se ei ole mahdollista», sanoi herra Mahlhuber; »siinä huoneessa
asuu eräs toinen herra. Numero seitsemäntoista kenties.»
»Ei, numero seitsemän», sanoi nyt isäntä, kumartaen hiukan hämillään,
»ah, hyvä herra kauppaneuvos, teidän ei pidä panna pahaksenne —»
»Mutta numero seitsemässä asuu jo joku», sanoi tämä lujasti. »Minä
katsoin varmasti sinne.»
»Minä tiedän kyllä, herra kauppaneuvos», sanoi isäntä, hymyillen
ystävälliseltä hymyään, »mutta kauhean lukuisat vieraat, jotka juuri
tänä iltana tulivat — pelkkiä pyhiinvaeltajia —»
»Niin, sitä vastaan minulla ei ole mitään muistutettavaa; sanokaa
minulle vain numeroni!»
»Minun täytyi sijoittaa se herra teidän kanssanne samaan huoneeseen»,
lausui mies epätoivoisen päättäväisesti.
»Minun huoneeseeni?» huusi kauppaneuvos, ja vähällä oli, ettei hän
pudottanut kädessään pitämäänsä kynttilää; kynttiläsakset ainakin
putosivat.
»Muu ei tosiaankaan ollut mahdollista.»
»Minun pitää siis maata tuon vieraan kanssa samassa huoneessa?»
»Vain yksi yö, paras herra kauppaneuvos. Hän on oikein kelpo mies ja
minun hyvä ystäväni.»
»Mutta, piru viekään, miksi ette sitten ota häntä omaan huoneeseenne?»
kysyi kauppaneuvos varsin johdonmukaisesti.
»Paras herra kauppaneuvos, minun huoneessani on jo vaimo ja neljä
lasta», puolustelihe isäntä, samalla ikäänkuin lepytelläkseen
silitellen hänen olkapäätään. »Kaikki, mikä on oikein —»
»Vaimo ja neljä lasta _yhdessä_ huoneessa?» sanoi kauppaneuvos päätään
pudistaen. »Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Minä vuokrasin teiltä tänään
iltapäivällä huoneen minulle yksin, ja maksan mielelläni siitä sen,
mitä voitte vaatia molemmilta yhteensä. Toimittakaa vain vieras mies
ulos sieltä; minä en voi maata toisen kanssa samassa huoneessa! Se on
vastoin minun luontoani.»
»Oletteko te naimisissa?» kysyi isäntä.
»En — kuinka niin?»
»Niin, minä vain ajattelin — mutta enhän minä toki voi sitä herraa
heittää ulos huoneesta, arvoisa herra kauppaneuvos», valitti isäntä,
»eikä koko kaupungissa ole enää ainoatakaan vapaata paikkaa. Tiedän,
että teillä on täysi oikeus, ja jos te ehdottomasti tahdotte, niin
toisen herran täytyy lähteä, mutta ette uskokaan, kuinka suuren
ystävyydentyön teette minulle, jos annatte hänen olla. Mihinkään
muuhunkaan huoneeseen en voi häntä panna, sillä yhdessäkään ei ole
vähempää kuin neljä tai viisi, ja monessa on vielä useampiakin. Se oli
ainoa tyhjä vuode. Ja niin kelpo mies!» — Ja nyt ryhtyi kaunopuhelias
isäntä pyytämään ja vannottamaan sekä esittämään kuvauksia
kauppaneuvoksen saamasta rakastettavasta makuutoverista, niin että
hyväntahtoinen kauppaneuvos, joka tuskin voi kieltäytyä täyttämästä
ainoankaan ihmisen pyyntöä, lopuksi myöntyi ja palasi vihdoin huoaten,
kynttilä kädessä, numero seitsemään.
Sinne saavuttuaan hän koputti kohteliaasti ovelle ja astui, hänelle
tyrkytetyn huonetoverin muristua: »Sisälle!» omaan huoneeseensa,
lausuen arasti: »Hyvää iltaa — suonette anteeksi.»
»Hyvää iltaa», sanoi huoneessa olija, taivuttaen päätänsä taaksepäin
ja varjostaen kädellään silmiään, voidakseen paremmin tuntea tulijan,
»aiotteko tekin nukkua täällä?»
»Kyllähän minulla oli sellainen aikomus», vastasi kauppaneuvos,
kuitenkin hiukan hämmästyneenä kysymyksestä. »Olen asunut tässä
huoneessa puoleltapäivin saakka.»
»Ah, niin, minä tiedän», sanoi vieras, »näin tavaranne tänne
tullessani. Isäntä aikoi koettaa hankkia teille toisen makuuhuoneen.»
»Minulle?» huudahti kauppaneuvos, todellakin äimistyneenä tuon miehen
levollisesta kylmyydestä, jonka kuitenkin oikeastaan olisi pitänyt
— hän tunsi sen epäselvästi — pyytää häneltä anteeksi. Mutta vieras
katkaisi nämä ajatukset lyhyesti, sanoen ystävällisemmin kuin hän
tähän saakka oli puhunut:' »No, katsokaammepa, miten voimme tänne
sijoittua, herra makuutoveri! Kyllä sopu sijaa antaa. Ja sitäpaitsihan
meidän täytyy sietää toisiamme vain _yksi_ yö, ja tämä on minulle joka
tapauksessa mieluisempaa kuin jos isäntä olisi pannut minut yhteen
jonkun hurskaan kanssa. Olkaa hyvä ja painakaa puuta!»
Vieras asetti sitten kynttilän hiukan mukavammin, nojasi päätään
vasempaan käteensä ja syventyi uudelleen edessään oleviin kirjeisiin
tai papereihin, joista ei enää nostanut katsettaan.
Hän oli nuori, kaikesta päättäen solakka mies, iältään noin
neljänkolmatta ja kuudenkolmatta väliltä, hyvin ja muodinmukaisesti
puettu, mutta hänellä oli silmäänpistävän pitkä, tumma tukka, otsalla
kaksi ylöspäin käännettyä Jupiter-Ammon-kähärää, ja myös pitkä, suippo
täysiparta; joka tapauksessa hän oli muukalainen, ja murteestaan
päättäen itävaltalainen. Vasemman käden etusormessa hänellä oli iso
sinettisormus, jossa oli punainen kaiverrettu kivi; hänen mustassa
kaulahuivissaan oli kenties oikea briljantti — kauppaneuvos ei ollut
jalokiventuntija — ja takki, jossa oli yksi nappirivi, oli kiinni
kaulanauhan neulaan saakka.
Kauppaneuvos Mahlhuber istui sohvalla, edessään himmeästi palava
talikynttilä, johon oli tullut pitkä karsi, ja tuijotti syvissä
ajatuksissa lukijaan, joka ei laisinkaan enää kiinnittänyt häneen
huomiota. Hänen edessään palava kynttilä loi häneen punertavaa,
tutisevaa valoa, joka pani pään ääriviivat liikkumaan ja näytti
hiljaisilta vavahduksilta, ja syvät huokaukset, joita hän samaan
aikaan näytti voivan vain vaivoin pidättää, kunnes ei enää voinut
niitä ehkäistä, kävivät vihdoin pienelle hyväluontoiselle miehelle
itselleenkin kamaliksi.
Vieras oli varmaan hyvin onneton — oli kenties saanut kotimaastaan
surullisen kirjeen ja istui nyt miettien sitä mielessään. — Mutta,
hyvä Jumala, eihän hän voinut auttaa, hän oli jo osallisena useammissa
vieraissa jutuissa kuin halusi ollakaan, ja miesparan täytyi katsoa,
miten itse suoriutuisi osakseen tulleista kärsimyksistä. Jokaisella
ihmisellä on yleensä kuormansa kannettavanaan, toisilla raskaampi,
toisilla kevyempi — hänellä oli paiseensa, ainakin sen seuraukset, ja
maksansa — hänen huonetoverinsa vääntelehti varmaan muissa huolissa.
Ajattelemisesta hän tuli väsyneeksi, mutta hillitsi itseään kuitenkin
vielä ja olisi oikeastaan mieluummin suonut, että vieras olisi ensin
mennyt makuulle. Silloin tämä äkkiä alkoi haukotella, ja kauppaneuvos
tuskin huomasi sen, kun hänenkin leukaluunsa alkoivat liikkua, eikä hän
enää voinut laisinkaan pidättäytyä.
»Teitä rupeaa nukuttamaan», sanoi vieras.
»Minuako? Suokaa anteeksi, tässä vain veti niin —» Taas keskeytti
haukotus kaikki kenties aiotut huomautukset. »Tunsin vain leuoissani
hiukan vetoa. Mutta se tulee vilustumisesta, jonka alaiseksi hiljakkoin
jouduin. Kaikki paha kerääntyy minulla maksaan ja leukoihin; minä
sairastan maksatautia.»
»Niinkö?» sanoi vieras, välittämättä hänestä sen enempää.
»Niin», sanoi kauppaneuvos huoaten, »minun maksani on kolmea tuumaa
liian iso — se ei sovi minulle enää, eikä se pienenekään, suurenee
vain, kunnes se kerran työntää sydämeni paikoiltaan».
Vieras huokasi syvästi, osanottavasti, mutta ei vastannut mitään,
kunnes herra Mahlhuber, joka sentään entisten matkamuistojensa takia
halusi saada tietää, kenen kanssa hän oikeastaan tulisi makaamaan yön
samassa huoneessa, sanoi hyvin kohteliaasti: »Mutta, arvoisa herra,
kenen kanssa minulla oikeastaan on ilo olla niin läheinen naapuri?»
»Olen tohtori Wickendorf Wienistä», sanoi vieras, katsomatta ylös
papereistaan.
»Ah, Wienistä — vai niin, katsokaahan!» huudahti kauppaneuvos,
jonka päähän pälkähti uusi ajatus. »Olen tosiaankin jo kerran
aikonut matkustaa Wieniin, jotta — hm, sepä sopisikin todella oikein
erinomaisesti ja saattaisi olla meidät tänne niin onnellisesti yhteen
tuoneen kaitselmuksen hyvänsuopa viittaus. Sallitteko, että teen teille
erään kysymyksen?»
»Mitä te haluatte?» kysyi vieras, suunnaten katseensa hitaasti
kynttilän ylitse, mutta hämmästyi varsin suuresti, kun hänen
makuutoverinsa, joka oli noussut sohvalta, tuli häntä kohti pää alas
taivutettuna, niinkuin olisi tahtonut pässin tavoin puskea hänet
tuolilta alas.
»Olkaapa hyvä ja koettakaa tätä paikkaa» sanoi kauppaneuvos, tultuaan
niin lähelle vierasta, että tämä jo aikoi hypähtää tuoliltaan,
ja ojensi alastaivutettua päätään hänelle sekä viittasi oikealla
etusormella lähelle päälakeaan. »Olkaa niin hyvä ja koettakaa tätä
paikkaa!»
»Mutta mitä te tahdotte?»
»Tähän, jos saan pyytää — vielä hiukan enemmän oikealle — niin, se on
oikea paikka, ettekö tunne siinä mitään?»
»En.»
»Ettekö kerrassaan mitään, ettekö mitään kuhmua?»
»En, pikemminkin kolon —», sanoi tohtori Wickendorf. »Löitte kai ylös
tullessanne päänne portaisiin?»
Kauppaneuvos voihkaisi.
»Löin pääni portaisiin?» toisti hän huoaten, »suokoon Jumala, ettei
se olisi mitään muuta kuin sitä, mutta minä olen jo kauan tahtonut
neuvotella jonkun kuuluisan wieniläisen lääkärin kanssa, ja kohtalo
näyttää nyt olevan minulle suotuisa. Maksani on nimittäin kolme
tuumaa liian iso», jatkoi kauppaneuvos nopeasti, kun nuori mies aikoi
keskeyttää. »Minulla on ihramainen kasvettuina maksassani, jonka tunnen
ulottuvan kylkiluihin, palleaan ja vatsalaukkuun. Mutta pahinta on,
mitä kotilääkärini kuitenkaan ei tahdo myöntää, sen kanssa yhteydessä
oleva aikaisemmin leikattu paise.»
»Herra, tehkää niin hyvin ja olkaa vaiti», huusi tohtori Wickendorf,
vääntäen kasvojaan niinkuin olisi niellyt katkerovettä, »minä rupean
heti voimaan pahoin, kun kuulen tuollaista».
»Pahoin?» huusi kauppaneuvos; »lääkäri, ja rupeatte voimaan pahoin
— koettakaahan tätä paikkaa — paise oli kutakuinkin kyyhkysenmunan
kokoinen, se liikkui hiukan, kun koski sitä sormillaan, ja —»
»Mutta mitä se minuun kuuluu?» huusi nuori mies ja kääntyi inhoten
poispäin, »enhän minä ole lääkäri, että kiusaisitte minua sellaisilla
perin surkeilla asioilla.»
»Ettekö lääkäri?» huudahti kauppaneuvos todellakin hämmästyneenä,
»mutta ettekö te äsken itse sanonut olevanne tohtori?»
»Minä olen filosofiantohtori, mutta en lääkäri» mutisi nuori mies
suuttuneena itsekseen.
»Oh, siinä tapauksessa pyydän tuhannesti anteeksi» sanoi pieni mies
hyvin säikähtyneenä ja hiipi takaisin sohvannurkkaansa, väärin
ymmärretyn tohtorin syventyessä jälleen pohtimaan kirjoituksiaan.
Mutta kauppaneuvokselle kävi kolkoksi tai kenties pitkäveteiseksi istua
sillä tavoin vastapäätä tuota hiljaista, synkkää miestä, kun ei edes
saanut puhua maksastaan. »Tohtori — kenenkään ihmisen ei oikeastaan
pitäisi saada lupaa sanoa itseään tohtoriksi, jollei ole oikea lääkäri,
sillä siitähän täytyy lopuksi johtua rangaistavaa sekavuutta. — Eikä
tuolla miehellä ole vähintäkään tunnetta toisten kärsimyksille», lisäsi
hän ajatuksissaan, päätään vakavasti pudistaen, »rupeaa voimaan pahoin,
kun lähimmäinen kertoo hänelle tuskiaan, — ja on kaiken lisäksi töykeä.
Minä menen maata.» Ja sydämen pohjasta huoaten hän päätti heti panna
toimeen tämän hyvän aikomuksen.
Vuode oli hyvä — peite hiukan raskas ja lämmin, mutta sitä ei käynyt
muuttaminen; miksi hän makasi vieraissa vuoteissa, kun hänellä
oli kotona parempi! Kunpa hän edes saattaisi nukkua, korvatakseen
jotenkuten viime yön laiminlyönnit ja säikähdykset. Hyvä Jumala, mitä
kaikkea hän olikaan näinä viimeisinä neljänäkymmenenäkahdeksana tuntina
kokenut! — Ja missä hän nyt oli? — Hän sammutti kynttilän, jottei hänen
vain tarvitsisi enää laisinkaan nähdä epämiellyttävää vierasta paikkaa,
ja aikoi sitten, sanoen huonetoverilleen kohteliaasti »Hyvää yötä!»
kääntyä oikealle kyljelleen; mutta toinen kynttilä paloi vielä, eikä
hän voinut nukkua, jos huoneessa paloi valkea. Se ei käynyt, olkoonpa
hän kuinka väsynyt tahansa; aikoiko tuo mies siis lukea koko yön?
Kauppaneuvos kääntelehti melkein kokonaisen tunnin vuoteessaan,
nukkumista ei käynyt ajatteleminenkaan, ja hänen ähkimisensä teki
vihdoin vieraankin tarkkaavaiseksi.
»Ettekö voi nukkua?» sanoi tämä, kääntäen päätään puoleksi häneen päin.
»En, herra tohtori — ainakaan en niin kauan kuin kynttilässä on
tulta», vastasi kauppaneuvos, joka oli lujasti päättänyt ainakin antaa
uuden kiusanhenkensä tietää, mikä hänet teki rauhattomaksi. Mutta
tohtori Wickendorf joko ei ollut laisinkaan kuullut viittausta, tai
ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä hän luki levollisesti edelleen, ja
vasta unettoman uudistunut voihke herätti hänet vihdoin jälleen hänen
ajatuksistaan.
»Hyvä herra», sanoi hän ja katsoi raskaasti huoaten ylös kirjastaan,
kääntyen kokonaan toisen vuodetta kohti, »kuulkaahan, te ette ole vielä
sanonut minulle edes nimeänne».
»Mahlhuber!» voihkaisi kauppaneuvos.
»Ah, rakas Mahlhuber, näyttää siltä, että ette kuitenkaan voi nukkua —»
»Ainakaan en niin kauan kuin kynttiläni palaa.»
»Siinä tapauksessa kenties suostuisitte», jatkoi tohtori, kuuntelematta
vastaväitettä, »antamaan minulle apuanne eräässä hyvin vaikeassa
asiassa».
»Apuani?» sanoi kauppaneuvos, nousten säikähtyneenä istumaan
vuoteessaan, »hyvä herra tohtori, minä en voi auttaa itseänikään enkä
laisinkaan aio sekaantua toisten ihmisten asioihin enempää kuin jo olen
aivan vastoin tahtoani niihin sekaantunut. Kun vain sallisitte minun —»
»En pyydä teiltä mitään muuta kuin neuvoanne», sanoi tohtori,
kiinnittämättä suurempaa huomiota puheeseen. »Teille ei tule siitä
vähintäkään vastuunalaisuutta, teidän nimeänne ei edes mainita asian
yhteydessä. Kuten sanottu, vain neuvoanne minä toivon, sillä olen
jo usein huomannut, että aivan puolueettoman, levollisen miehen
arvostelu monta kertaa osuu helposti ja kuin leikkien oikeaan, meidän
kuolevais-parkojen koettaessa turhaan päästä jotakin keinotekoista
tietä onnelliseen, tyydyttävään tulokseen. Se koskee erään sellaisen
ihmisen elämää ja kuolemaa, joka teki mitä inhoittavimpia, mitä
kehnoimpia rikoksia —»
»Elämää ja kuolemaa?» huusi kauppaneuvos, säikähtyneenä.
»Pyydän, älkää keskeyttäkö!» sanoi tohtori, ojentaen samalla kättään
kaukaista tyhjää huoneennurkkaa kohti ja jatkaen kumealla, mutta
innostuneella äänellä, »— joka teki mitä inhoittavimpia, mitä
kehnoimpia rikoksia kristillisen tai, oikeammin, teeskennellyn
hurskauden varjossa, pääsi luikertelemalla perheisiin ja vietteli
tyttäret, tunkeutui liikkeisiin ja saattoi ne vararikkoon, liittyi
miljoonamiehiin ja imi heidät tyhjiksi, kunnes he epätoivoissaan
riensivät nopeaan kuolemaan tai kurjuudessa ja hivuttavassa taudissa
hoippuivat hautaansa kohti. Viimeinen sattunut tapaus on pelottavin,
enkä tiedä vielä, mitä seurauksia siitä on. Siveellisten lakiemme
mukaan ei sellainen rikollinen saa jäädä rankaisematta, ja kuitenkaan
häntä ei voi panna kiinni, kuitenkin hän on tähän saakka ovelasti
osannut välttää kaikkea, mikä antaisi oikeudelle vähimmässäkään määrin
tilaisuutta ahdistaa häntä —»
»Senhän täytyy olla paatunut roisto!» huudahti kauppaneuvos,
puolittain siinä toivossa, että hän tämän huomautuksen tehtyään taas
voisi vetäytyä peitteensä alle ja saisi katkaistuksi keskustelun
tältä päivältä, mutta puoleksi myöskin valtionkansalaisen oikein
kauhuntuntein sellaista hirviötä kohtaan uskonnon varjossa kylvi
tuskaa ja kurjuutta maailmaan ja jota maallinen oikeus kaiken lisäksi,
huolimatta siitä, että hänen syyllisyytensä oli todistettu, ei voinut
vangita ja murskata.
»Saanko ehkä lukea teille nämä muistiinpanot?» sanoi tohtori nyt taas,
luoden ystävällisen katseen kauppaneuvokseen, »kun ensin opitte tästä
tuntemaan rikoksentekijän luonteen vaikuttimet, niin sitä paremmin
voitte lausua arvostelunne. Minä pelkään, että hyvän Jumalan itsensä
täytyy lähettää salama tai kamala tauti tai jotakin muuta senkaltaista
tuollaisen ihmisen rangaistukseksi, sillä en näe muuta keinoa, miten
päästä hänen kimppuunsa — viimeinen rikos olisi muuten selvästi
näytettävä toteen ja sen olisi todistettava häntä vastaan.»
»Mutta minä luulisin, että poliisiviranomaisten pitäisi kuitenkin kyetä
todistamaan hänen syyllisyytensä!» huudahti kauppaneuvos. »Mitä varten
he sitten ovat olemassa?»
»Teitte tuossa vaikean kysymyksen», hymyili tohtori, »mutta saatuanne
kuulla yksityiskohdat myönnätte minun olevan oikeassa.»
»Kuinka paljon kello nyt oikeastaan on?» sanoi kauppaneuvos, turhaan
koetettuaan pimeässä nurkassaan nähdä kellonsa taulua.
»Oh, kello on tuskin kymmentä, meillä on vielä kylliksi aikaa
nukkumiseen. Mutta olkaa nyt hyvä ja seuratkaa tarkkaavaisesti
yksityiskohtia, niin hämmästytte sellaista pahuuden verkkoa.»
Kauppaneuvos aikoi vielä tehdä vastaväitteitä: kello oli kymmenen, ja
hänen oli mentävä levolle, sillä jos hän valvoi yli tuon ajan, niin
hän sai auttamattomasti kärsiä siitä seuraavana päivänä; mutta hän
häpesi tällaisenkin pelottavan välttämättömyyden edessä osoittautua
välinpitämättömäksi asiassa, joka koski todella vaarallisen ihmisen
rankaisemista tai ilmisaamista. Ja hän koetteli vielä kerran maksaansa
ja päätänsä, huokasi raskaasti ja tuskaisesti sekä sanoi vihdoin
alistuen:
»No hyvä, herra tohtori, jos asia todella niin on, niin alkakaa Jumalan
nimessä. — Se kai ei kestä kovin kauan?»
»Tuskin puoltakaan tuntia», kuului ainakin tässä suhteessa lohdullinen
vastaus, ja tohtori niisti kynttilän, kakisteli kurkkuaan, joi
kulauksen olutta vieressään olevasta lasista, nojasi jälleen päänsä
vasempaan käteensä ja alkoi: