»Hirven» vierashuone oli tänään kutakuinkin täynnä juhlapukuisia
ihmisiä, joita matkustaja oli jo koko joukon kaduillakin tavannut.
Siellä juotiin paljon olutta, ja kaikkiin suuntiin kannettiin
lukemattomia ruoka-annoksia, jotka kuitenkin katosivat yhtä pian kuin
tulivatkin. Siitäkin sai kauppaneuvos kärsiä, sillä hän tahtoi ensin
syödä huoneessaan, jonne tilasi häränpaistia ja tuoreita papuja sekä
pullollisen viiniä; mutta turhaan hän odotti sitä puoli tuntia: se
ei tullut. Hän huusi portailta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. —
Alhaalla avattiin ja suljettiin ovia ja sieltä kuului katkonaista
puhetta, kuten: »Annos vasikanpaistia» — »Perunoita» — »Kolme
puolikasta olutta» — »Heti» — »Tulen paikalla». Joitakuita tällaisia
huudahduksia hänkin sai vastaukseksi, mutta ei muuta mitään, ja
hän ymmärsi vihdoin, että jos hän ylimalkaan aikoi syödä jotakin
tänään, niin hänen täytyi mennä vierashuoneeseen, päästäkseen siellä
liikuteltavien elintarpeiden ja juomien kohdalle.
Se onnistuikin hänelle vihdoin vaivan jälkeen, ja kun nuori viinuri
eli tarjoilijapoika, joka kantoi lautasta aivan kuin olisi hommannut
jollakin tavoin sattumalta tai omaksi huvikseen, oli tuonut hänelle
varsin hyvää häränpaistia ja varsin huonoa punaviiniä, painautui
pieni mies nurkkaansa parin politikoivan baijerilaisen porvarin
väliin ja kuunteli kärsivällisesti heidän hänen ylitseen vaihtamiansa
mielipiteitä uusimmista tapahtumista, vast'ikään puhjenneen
Venäjän-sodan puoltelua ja tuomitsemista, sekä heidän arvosteluaan
isänmaan ministeriöstä. Nuo molemmat väkevän oluen hiukkasen
kiihoittamat miehet esittivät silloin lausuntoja, jotka täyttivät aran
kauppaneuvoksen ensin hämmästyksellä, sitten todellisella kauhulla. Jos
joku, joka piti Baijerin ministeriön puolta, olisi heitä kuunnellut,
niin hänenhän olisi täytynyt luulla, että hän, kauppaneuvos Mahlhuber,
Ludviginristin omistaja ja uskollisin alamainen, oli yhtä mieltä kuin
nämä miehet, ja jos hän nyt nousisi ja kantaisi lautasensa toiselle
pöydälle — olettaen, että toinen pöytä olisi vapaana —, niin voisi
siitä syntyä kaunis selkkaus noiden kaikkeen valmiiden ihmisten kanssa.
Niin suuresti kuin hän olikin iloinnut ajatellessaan ankaran kävelyn
jälkeen, syötävää ateriaa, ei ruoka eikä juoma maistunut hänestä
miltään. Vaikka se olikin ikävää häränpaistiin nähden, niin se oli
hyväkin viinin tullessa nautittavaksi, ja hän oli juuri tyhjentänyt
pullon ja syönyt paistiannoksensa, kun vielä kaksi virkapukuista
miestä, eilinen poliisi ja Thüringenistä tulevan kyytivaunun
kuljettaja, astui huoneeseen ja tuli heidän pöytäänsä. Jumalan kiitos,
nuo punaiset tasavaltalaiset lakkasivat nyt politikoimasta!
»Hyvää iltaa, hyvät herrat», sanoi kyytivaunun kuljettaja, nostaen
käden sotilaallisesti lakkiinsa tervehdykseksi; »tämä paikka kai ei
vielä ole otettu?»
»Ei, olkaa niin hyvä vain!» sanoi toinen poliitikko. »Oletteko kuullut
mitään uutta sotanäyttämöltä? — Onko uusia sanomalehtiä?»
»Minullako? Ei!» sanoi kyytilaitoksen virkailija. »Mutta tässä
kaupungissa on juuri vastikään tapahtunut onnettomuus», lisäsi hän
sitten vakavammin.
»Onnettomuus? Täälläkö Lichtenfelsissä?»
»Niin», sanoi kyytivaununkuljettaja, »Porraskadulla putosi muuan
muurari parka, suuriperheinen, telineiltä».
»Sanoitteko: perheineen?» huudahti keskustelua hiukan hajamielisesti
kuunnellut kauppaneuvos säikähtyneenä.
»Ei, ei», nauroi kuljettaja, »miehellä oli vain suuri perhe kotona,
mutta hän taittoi niskansa».
»Tehän nilkutatte, herra vaununkuljettaja?» sanoi toinen
kauppaneuvoksen pöytänaapureista, joka oli noussut antaakseen paikkansa
kyytivirkailijalle, »mikä teidän jalassanne on?»
»Oh, ei mitään», tuumi hän, puolittain kauppaneuvokseen kääntyneenä,
»äskettäin eräänä iltana, vähää ennen maatamenoa, kävelin vielä kerran
paljain jaloin huoneeni poikki; mutta samana päivänä oli nuorin tyttöni
rikkonut ikkunaruudun, ja yksi terävä-, piikin tapainen sirpale oli
sattumalta joutunut lattianrakoon ja jäänyt siihen pystyyn. Kun siis
kuljen tuvassa —»
»Taivaan tähden, lakatkaa!» pyysi häntä kauppaneuvos, joka jo
ajatellessaankin niin pelottavaa haavoittumista tunsi kuin puukonpiston
kiireestä kantapäähän saakka, »sehän menee läpi luiden ja ytimien».
»Mikä sitten?» kysyi kuljettaja hämmästyneenä.
»No se, että astuitte niin terävään lasiin», sanoi kauppaneuvos, yhä
vielä silminnähtävästi tutisten.
»Minäkö?» kysyi kauppaneuvos hämmästyneenä. »Minäkö astuin lasiin?»
»Mutta tehän kerroitte meille juuri —»
»Ettäkö sellainen lasinsirpale oli huoneessani? Niinpä kyllä,» nauroi
kuljettaja, »mutta onhan ihmisellä silmät, ja kun minä kuljin paljain
jaloin, niin olen aina hirveän varovainen».
»Mutta tehän sanoitte, että se oli syynä teidän nilkuttamiseenne —»
»Minun nilkuttamiseeni? Minä en nilkuta enää ensinkään», sanoi
kuljettaja levollisesti, »jalkani oli vain hiukan puutunut».
Muut nauroivat, ja kuljettaja nousi seisomaan, sytyttäen sikaarinsa,
mutta kauppaneuvos katsoi hiukan hämmästyneenä ympärilleen, sillä
hän ei oikein tiennyt, oliko mies tosissaan vai tahtoiko pitää häntä
pilkkanaan. Mutta poliisi keskeytti hänen ajattelunsa, käyttäen
hyväkseen tyhjäksi tullutta paikkaa sekä oluttuvan vapautta,
ja istuutui, nostaen kätensä kunnioittavasti lakin reunaan,
kauppaneuvoksen viereen.
»Ettekö vielä ole kuullut mitään tavaroistanne, herra kauppaneuvos?»
kysyi hän niin ystävällisesti kuin poliisi ylimalkaan voi olla
ystävällisen näköinen.
»Ah, te olette se herra, joka lähetti sähkösanoman minun puolestani?»
vastasi kauppaneuvos ja punastui samassa, sillä hän valehteli tällä
hetkellä, teeskennellessään järjestysviranomaiselle, ettei ollut
tuntenut häntä. Hyvä Jumala, hänhän tahtoi salata, ettei hän tuntenut
oloansa tämänpäiväisten tapahtumain jälkeen varsin turvalliseksi,
ja luuli voivansa parhaiten toteuttaa sen olemalla olevinaan
välinpitämätön. Mutta poliisi, jolla ei ollut vähintäkään epäilystä
siivoon vieraaseen nähden, sanoi hymyillen ja kohteliaasti:
»Niinpä niin, herra kauppaneuvos, palvelukseksenne! Ikävä asia se,
että noin menettää matkatavaransa! Ja anteeksiantamatonta on, ettei
tavarain vastaanottaja pitänyt parempaa huolta. Totta totisesti, jos
tavarat kerran on määrätty menemään Lichtenfelsiin, niin ne on myöskin
jätettävä Lichtenfelsiin. Muutoin on ystävyys lopussa.»
Kauppaneuvos harkitsi vielä, pitäisikö hänen ilmoittaa miehelle, että
matkatavarat eivät suinkaan olleet määrätyt Lichtenfelsiin, ja ajatteli
juuri, minkä tekosyyn hän keksisi sille, että oli ihan odottamatta
astunut täällä junasta, kun poliisi tuli hiukan lähemmäksi häntä, toi
paksut viiksensä niin liki kauppaneuvoksen korvaa kuin mahdollista —
itse asiassa niin liki, että muutamat pystyt karvat kutittivat hänen
korvaansa — ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Tiedättehän, herra kauppaneuvos, mitä teille tänä aamuna sanoin siitä
karanneesta neidistä —»
»Karanneesta?» huusi kauppaneuvos säikähtyneenä, »onko siis taas
onnettomuus tapahtunut?»
»Onnettomuusko? — No, onnettomuus se ei kai juuri ole», tuumi poliisi
puolustellen, »nuorilla ihmisillä on vilkas veri, ja he tekevät monta
kertaa kepposia, joita eivät tekisi, jos olisivat viisikolmattavuotta
vanhempia. Mutta me saimme viime junassa tiedon kartanosta, joka on
tuon nuoren naisen koti. Näyttää siltä, että hän on näinä päivinä —»
»Mutta Herran nimessä», sanoi kauppaneuvos kauhuissaan, »mistä nuoresta
naisesta te sitten puhutte? En ymmärrä sanaakaan kaikesta siitä, mitä
sanotte?»
»Mistä nuoresta naisesta?» sanoi poliisi, »no, siitä paenneesta,
josta meille sähkötettiin tänne, ja jonka takia me aluksi pidätimme
teidän veljentyttärenne, kun hän kulki niin yksin iso käsityölaukku
kainalossaan».
Kauppaneuvos huokasi syvään, mutta ei vastannut enää sanaakaan, ja
poliisi jatkoi, käyden tuttavallisemmaksi, kun saattoi antaa niin
mieltäkiinnittäviä tietoja:
»Näyttää siltä, että tuon nuoren tytön piti lähipäivinä mennä naimisiin
miehen kanssa, joka oli hänelle vastenmielinen, mutta että hän teki
vielä oikeaan aikaan ratkaisevan päätöksen ja karkasi. Kaikesta
päättäen hän on noussut junasta Bambergissa, sillä sikäläinen poliisi
on, kuten meille ilmoitettiin, saanut tietoonsa ja pidättänyt kaksi
epäluulonalaista henkilöä.»
»Bambergissako?» sanoi kauppaneuvos.
»Niin», vakuutti poliisi. »Ja viime junassa, joka meni täältä ohitse
noin tunti sitten, tulivat myöskin hänen molemmat veljensä kartanosta
ja jatkoivat heti matkaansa Bambergiin. He tiedustivat minulta, eikö
täällä ollut näkynyt mitään epäluulonalaista, Ja minä saatoin ilmoittaa
heille jo noiden kahden nuoren naisen pidättämisen. — Oivallinen
keksintö, tuo sähkösanomalaitos», lisäsi poliisi hymähdellen, »ja
poliisi kuuluukin sen keksineen».
»Minkä? Kenet? Sen nuoren tytönkö?»
»Ei, sähköttämisen», vakuutti poliisi itsetyytyväisesti hymyillen, »ja
kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla. Kun hän oli sen tehnyt, niin
kuuluu herra poliisimestari huudahtaneen: 'Tuo ei ole mikään ihme,
osaan minäkin tuon tehdä' — Mutta niin se käy aina. Viisaat ihmiset
keksivät, ja muut herrat sanovat sitten: 'Niin, tuo ei ole mikään ihme,
osaan minäkin tuon tehdä'.»
»Mutta millä tavoin se on keksitty?» kysyi kauppaneuvos, sillä
huolimatta niistä monenlaisista ajatuksesta, jotka hänen aivoissaan
pyörivät, hän kuitenkin oli utelias saadakseen kuulla, millä tavoin
kirkaskypäräinen mies perustelisi ja kehittelisi sellaista olettamusta.
»Se on kauhean yksinkertaista», nauroi tämä; »koko juttuhan perustuu
kellojensoiton periaatteeseen, kuten esimerkiksi ravintoloissa. Jos
soittaa kerran, tulee viinuri, kaksi, niin siivoojatar, kolmasti, niin
renki. Sama on laita poliisilaitoksessa, missä erilaisilla soitoilla,
yhden kerran tai useampia kertoja vetäisemällä, kutsutaan sitä tai
tätä järjestyksenvalvojaa, ja meilläkin on täällä kaksi tai kolme
kellonvedintä päälletysten. Virkaveljeni oli oikeudenistuntosalin
odotushuoneessa parin sinne tuomansa vangin kanssa, kun asia juolahti
mieleen. Mutta sensijaan että olisi ollut viisas ja ottanut sille
patentin, hän kertoi sen eräälle kirjurille, tämä jutteli siitä jonkun
professorin kanssa, ja kuinka olikaan, järjesti professori jutun sen
mukaan — ja nyt on joka kerta, kun kellon nuorasta vedetään, vaikkapa
soitettaisiin vain Bambergiin, maksettava kolmekymmentä kreuzeria —
laskekaahan kuinka monta puolikasta olutta sillä voisi juoda!»
»Hm», sanoi kauppaneuvos, jonka piti nyt poliisin mielestä olla täysin
selvillä sähköttämisestä, mutta joka kuitenkin oli enemmän huvitettu
toisesta asiasta, »kaksi tuon nuoren naisen veljeä matkusti siis tämän
kautta Bambergiin noutamaan pakolaista?»
»Aivan niin, herra kauppaneuvos», vastasi poliisi. »Minua säälittää
tyttö-raukka. Hyvä Jumala, jos hän kerran ei halua ottaa sulhastaan,
niin on kovaa pakottaa hänet siihen; mutta se on asia, jonka perhe saa
ratkaista omassa keskuudessaan. Poliisin täytyy joka tapauksessa tehdä
velvollisuutensa, ja jos hän olisi joutunut minun käsiini, niin olisin
luovuttanut hänet, vaikkapa hän olisi ollut minun oma sisareni.»
Tämän uljaan tunnustuksen jälkeen virkapukuinen mies nousi kolisten
seisomaan, ryyppäsi oluensa loppuun, antaen samalla katseensa
tarkastaen kiertää salissa olevissa henkilöissä, ja aikoi juuri
sotilaalliseen tapaan hyvästellen lähteä huoneesta, kun eräs unohtunut
kohteliaisuus johtui hänen mieleensä.
»Teidän veljentyttärenne toivottavasti voi oikein hyvin, jos saan
kysyä», sanoi hän kohteliaasti kumartuen kauppaneuvokseen päin,
»kenties vain hiukan väsynyt matkasta?»
»Kyllä — kiitos», vastasi kauppaneuvos ja tunsi, kuinka veri oikein
syöksymällä tulvi hänen otsalleen ja ohimoilleen, kun hänen täytyi
valehdella kuninkaalliselle virkamiehelle.
»On ikävää, varsinkin naisille», lisäsi kohtelias poliisi, »menettää
matkatavaransa, vaikkapa vain vähäksi aikaa. No, toivottavasti saatte
kaikki tänne takaisin huomenna aamujunassa. — Toivon teille hauskaa
iltaa, herra kauppaneuvos!»
Ja kilisevin kannuksin ja kalahtelevin miekanhankkiluksin mies mennä
jytyytti ovesta ulos.