Matkat — niin, tulkoonpa vielä joku ja aikokoon lähettää hänet
matkoille! Kyllä hän sille sanoo, mitä hänestä ajattelee! — Matkat
— kaikenlainen irstas roskaväki matkustelee: valepukuiset tytöt,
hirvittävät naiset hatturasioineen ja ilman päällyskenkiä — ja kuinka
paljon rahaa silloin heitetäänkään menemään! Laupias taivas, mitä
olikaan hän näinä kahtena päivänä maksanut yksistään vahingonkorvausta
hatusta ja hatturasiasta, ikkunaruudusta, päällyskengistä, sitäpaitsi
hänen matkatavaransa olivat menneet kaiken maailman tietä, hänellä
oli ollut menoja sähkösanoman lähettämisestä ja majataloissa
oleskelemisesta, ja kuinka häntä olikaan kohdeltu!
Erittäinkin Dorotheelle hän oli vihainen — Dorothee se joka tapauksessa
varmaan oli panostanut hänen pistoolinsa — ja sitten hirveälle
viheriähattuiselle naiselle, jonka kengät hän oli heittänyt ikkunasta
ulos. — Eipä ihme, että kauppaneuvos Mahlhuber makasi pitkän aikaa
muutoin varsin hyvässä vuoteessa valveillaan, turhaan koettaen nukkua.
Myöskin maksa alkoi taas painaa häntä, ja leikattua paisetta hän
puristi niin kauan, että siihenkin teki kipeää.
Matkat — Käsityöläiset matkustivat, ja sillä oli jokin tarkoitus;
kyytimiehet matkustivat, kun heille maksettiin siitä; he tiesivät
myöskin, mihin aikoivat, eivätkä kuljeksineet seuduilla, joihin eivät
kuuluneet. Mutta hän, mitä oli hänellä, kauppaneuvos Mahlhuberilla
Gidelsbachista, tekemistä täällä Lichtenfelsissä? Miksi hän oli täällä?
Mitä hän täällä toimitti, ja mitä sellainen matka hyödyttäisi häntä?
Pienentäisikö hänen maksansa? Hän olisi voinut vannoa, että maksa oli
viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa kasvanut puolitoista
naulaa, se ulottui nyt hänen selkänikamiinsa, ja leikatun paiseen
arpeen oli varmaankin eilinen vilustuminen vaikuttanut pahaa, sillä
sitä poltti kuin tuli. Ja villakoiran pentu — hyvä Jumala, kun hän ajat
teli sitä vikisevää paholaista, niin kylmänväreet kävivät vieläkin
pitkin hänen selkäpiitänsä.
Sellaisissa ajatuksissa hän vihdoinkin vaipui levottomaan, virkistystä
tuottamattomaan uneen, joka johti hänet jollei suorastaan jo
koettuihin, niin kuitenkin muihin niiden kaltaisiin tuskallisiin
elämyksiin. — Hän uneksi makaavansa Gidelsbachissa omassa vuoteessaan —
mitäpä hän olisikaan antanut, jos se olisi ollut totta! — ja Dorothee
oli juuri leiponut ja toi sisään ison ruisleivän, jonka pani peitteelle
ja juuri hänen rintansa päälle. Hän ihmetteli yhä, miksi se oli
tapahtunut, kun Dorothee toi toisen ja pani sen ensimmäisen päälle;
hän aikoi huutaa ja panna vastalauseensa sitä vastaan, mutta ei saanut
ainoatakaan ääntä kurkustaan, ja palvelustyttö tuli myöskin ja hinasi
sinne kolmannen jättiläiskokoisen leivän, ja sitten viheriähattuinen
nainen, ja sitten Otzlebenin majatalon neiti ylöskäärittyine hioineen
ja pitkine kutreineen, ja sitten vaununosastossa ollut nuori tyttö,
jonka setä hänestä oli tahtomattaan tullut, ja lopuksi kyytivaunun
vaitelias matkustaja, jota hän oli pitänyt englantilaisena ja joka
lopuksi oli sanonut hänelle: »Hyvää yötä, herra kauppaneuvos!» Hänelle
tuli kauhea hätä, joka vei melkein järjen häneltä ja antoi hänelle nyt
vihdoinkin, hänen kauan aikaa taisteltuaan heikkoutta vastaan, kylliksi
voimaa syöksyä, kiireessä käteensä sieppaamansa sateensuoja muassaan,
portaita alas, ja ulos talosta. »Minun kenkäni!» huusi viheriähattuinen
nainen hänen jälkeensä; »Rakas setä!» sanoi nuori tyttö. »Mutta herra
kauppaneuvos», virkkoi vanha Dorothee. — Hän ei kuullut eikä nähnyt
enää, ja hän juoksi yhtämittaa, kunnes kauhukseen huomasi olevansa
Gidelsbachin vilkkaimmassa osassa mahdollisimman vähissä vaatteissa,
todellakin pelkässä paidassa, keskipäivän auringon heloittaessa.
Jalat uhkasivat silloin kieltäytyä häntä palvelemasta, kylmä hiki
nousi hänen otsalleen, ja painautuen nyt nopeasti läheisimpiä taloja
vasten hän pingoitti sateensuojansa, ollakseen sen takana niin paljon
kuin mahdollista piilossa kansanjoukon katseilta ja päästäkseen
kotiinsa. »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos», sanoi vastaantuleva
kamarikirjuri Weber. »Herrainen aika, tehän kuljette paljain jaloin!»
— »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» nyökäytti hänelle päätään
salaneuvoksetar Bentel vastapäätä olevasta talosta; »ah, olkaa
hyvä ja tulkaa hiukan tälle puolelle, minulla on välttämätöntä
puhuttavaa teille.» — »Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» huusi
sekatavarakauppias Bohne, jonka avonaisen oven ohitse hänen täytyi
kulkea kylki peittämättömänä, »Herran tähden, te vilustutte!» — »Ei,
mutta katsokaahan... tuolla menee yksi paljaassa paidassa!» huusi äkkiä
muuan nuori, joutavanpäiväinen maleksija, joka seisoi jossakin nurkassa.
»Eläköön, eläköön!» kuuli kauppaneuvos unessaan poikien kirkuvan ja
tulevan katua myöten yhä lähemmäksi, yhä kovaäänisemmin huutaen.
»Mutta, herra kauppaneuvos», sanoi rakennusneuvoksetar Brilling,
joka tuli katua pitkin suoraan häntä vastaan ja otti nopeasti ja
pelästyneenä viheriät silmälasinsa nenältään. — Kauppaneuvos ei
kuunnellut enempää, ei odottanut enää, vaan ryntäsi, välittämättä mihin
joutui, ensimmäiseen eteentulevaan lukitsemattomaan taloon, jonka hän
huomasi ja tavattomaksi helpotuksekseen tunsi. Hän muisti nimittäin,
että tämän talon takaseinä rajoittui hänen omaan taloonsa, ja jos hän
pääsisi huomaamatta ullakolle, joka oli yhteydessä hänen kattonsa
kanssa, niin hän olisi pelastettu.
Niin nopeasti kuin jalat kannattivat hän juoksi portaita ylös ja oli
ensimmäisessä kerroksessa vähällä työntää kumoon erään palvelustytön,
joka hänet nähdessään pudotti täysinäisen vesisangon ja huusi apua.
Hänen takanaan haukkui koira, huudettiin, paukutettiin ovia: hän pakeni
kuin ajettu kauris ylös jyrkkiä portaita, ajattelematta yhtä vähän
maksaansa kuin paisettaankaan, kunnes pääsi ullakolle, huomaten oven
sinne olevan auki. Nyt hän oli pelastettu, juoksi läpi ensimmäisen
huoneen, sitten läpi toisen, läpi kolmannen, kunnes vihdoin äkkiä
saapui viimeisen katonkannattimen kohdalle. Siinä ei ullakko enää ollut
laudoitettua, ja lattia loppui. Vain ristiin asetetut parrut, jotka
olivat noin kolmen jalan päässä toisistaan, veivät siitä ylitse, mutta
aivan hänen takanaan kaikuivat vainoojien huudot, eikä valitsemisen
varaa ollut — hänen täytyi päästä ylitse. Hän hyppäsi ensimmäiselle
parrulle, siitä toiselle — hän tunsi, kuinka silloin maksa löi vasten
kylkiluita, kuinka veri sykki hänen päälaellaan olevassa arvessa, hän
tahtoi pysähtyä, mutta ei voinut enää, hänen painava ruumiinsa oli
kertakaikkiaan joutunut liikkeelle, hänen täytyi hypätä eteenpäin. —
Ja hänen allansa ammotti synkkä syvyys — kuilu, jonka olemassaolosta
hänellä ei ollut aavistustakaan ja jonka syvyyttä hän ei voinut
aralla katseellaan mitata. Ja eri parrujen välimatka kävi pitemmäksi,
ollen nyt kolme ja puoli, nyt neljä jalkaa; yhä hän hyppäsi ylitse,
ja oli kuin hätä olisi siivittänyt hänet. Nyt ne olivat neljän ja
puolen, nyt viiden, nyt kuuden jalan päässä toisistaan. Hengähtämättä
hän kiiti parrulta parrulle eikä voinut huomata loppua, niin kauas
äärettömyyteen ulottui vaarallinen tie, jota hän kulki ja jota
pitkin jokin vahingoniloinen henki häntä kiidätti Tuskin hän vielä
varpaittensa kärjillä ulottui kapeaan parruun, nyt hän horjahti,
koetti saavuttaa uudelleen tasapainonsa, — turhaan, vielä hän uskalsi
tehdä epätoivoisen hypyn lähimmälle parrulle, se räsähti, taittui
hänen painonsa alla, ja kädellään, jota hän ojensi tarttuakseen
pelastukselleen johonkin kiinni, kauppaneuvos löi vuoteensa vieressä
olevaan valkoiseen kalkkiseinään niin, että hän, tuskanhiessä uiden ja
kaikilta jäseniltään vapisten, heräsi ja hyppäsi pystyyn vuoteessaan.
Ensi silmänräpäyksessä hänellä tosiaankaan ei ollut aavistustakaan
siitä, missä hän oli.
Kova koputus ovelle saattoi hänet vihdoin sikäli ennalleen, että hän
saattoi ajatella, ettei ollut juossut tuossa sopimattomassa puvussa
pitkin Gidelsbachin katuja eikä myöskään syöksynyt alas ullakon
parruilta, vaikkakin hänen jäseniään itse asiassa juuri sillä tavein
pakotti. Mutta kuka koputti niin itsepintaisesti hänen oveaan? Ja
hänhän oli antanut ankaran määräyksen — hän katsoi kelloaan, se näytti
viittä, iltapäivällä, ja hän lienee nukkunut noin neljä tuntia —, ettei
häntä saanut millään ehdolla häiritä!
»Oih, Dorothee», valitti kiusattu mies itsekseen, »jospa olisin
noudattanut sinun enkä tuon kirotun tohtorin tahtoa, niin istuisin
vielä nyt — sisään sieltä, piru vieköön! Kuka siellä on, ja miksi
te hakkaatte niinkuin aikoisitte murtaa oven?»
»Minä en pääse sisälle», sanoi ulkoa ystävällinen ääni, joka ainakin
oli miehen, »ovi on sisältä suljettu».
»Mutta kuka te olette, mitä te tahdotte?» huusi kauppaneuvos, jolla
oli jonkinlainen epämääräinen aavistus siitä, että tämänpäiväisellä
poliisilla saattoi olla jotakin lähempää tekemistä tuossa koputuksessa.
»Minulla on annettavana teille ilahduttava tieto», sanoi taas ääni
ulkoa, »ja pyydän, ettette kainostelisi minun takiani».
»Kainostelisi?» murisi kauppaneuvos ja ojensi, puolittain
harkitsevasti, toisen jalkansa vuoteesta; »mies luulee kai, että
pukeudun hännystakkiin —. Mutta ilahduttava tieto? Luultavasti
matkatavarani ovat saapuneet — Jumalan kiitos, että siitäkin vihdoinkin
on päästy! Odottakaa hetkinen», huusi hän sitten taas kovalla äänellä
ja niin pontevasti, ettei hän tähän saakka ollut ainoassakaan elämänsä
vaiheessa sellaista pontevuutta osoittanut, »minä avaan heti»; nousi
sitten vuoteesta, väänsi lukon auki, kiiruhti hiljaa tuskaisesti
valittaen ja »Oi, minun maksani!» peitteen alle ja sanoi: »Sisälle!»
»Hyvää huomenta, herra kauppaneuvos!» kuului miltei yht’aikaa
kuin »Sisälle», vieno, erittäin kohtelias ääni, ja huolellisesti
sudittu ja käherretty pää, keskellä jakaus, mikä teki pään kantajan
eittämättömästi hiukan tyhmän näköiseksi, kuroittautui samassa
silmänräpäyksessä huoneeseen muun ruumiin seuraamana. Vieras oli
muutoin hyvin hienosti, joskaan ei juuri aistikkaasti puettu: hänellä
oli paksut kultaiset taikka luultavasti kullatut kellonperät,
kaulahuivineulana jättiläismäinen korkokuvakivi, sormissa sormuksia,
jopa vasemmassa korvassa hyvin pieni ja hyvin siro korvarengas;
sitäpaitsi kiiltonahkaiset saappaat, alaspäin käännetty, posken alle
suippeneva irtokaulus ja hyvin pitkät valkoiset kalvostimet.
»Kenen kanssa minulla on kunnia?» sanoi kauppaneuvos, joka, tuntien
pukeutumattoman epämiellyttävää tunnetta sellaisen juhlapuvun edessä,
vetäytyi, jos mahdollista, entistä syvemmälle peitteensä alle. »Te
tahdoitte ilmoittaa minulle jotakin hauskaa. Minun täytyy pyytää
tuhannesti anteeksi, että tähän aikaan päivästä —»
»Herran tähden, älkää ensinkään kursailko, hyvä herra kauppaneuvos»,
virkkoi vieras, joka oli turhaan katsonut tyhjää paikkaa, mihin panisi
hattunsa, ja jonka vihdoin täytyi panna se täysinäisen matkalaukun
päälle, missä se ei oikein näyttänyt pysyvän tasapainossa; »kuten olen
kuullut, aiotte asettua asumaan tänne Lichtenfelsiin».
»Minäkö?» huusi kauppaneuvos, kurkistaen hämmästyneenä peitteen alta.
»Niin minä tiedän, että sen pitää pysyä vielä salaisuutena», rauhoitti
vieras häntä, »ja minun vaiteliaisuuteeni voitte luottaa. Mutta joka
tapauksessa on teille hyvin onnellinen sattuma, että myöhästyin tänään
aamujunalta ja saavuin liian myöhään Koburgista: olen kauppahuone
Helboldt ja Pojan matkustaja ja myyn hienoja viinejä ja samppanjoja.
—Helboldt ja Poika, herra kauppaneuvos, minun tarvitsee mainita teille
ainoastaan se nimi, ja te ymmärrätte, että vain onnellinen sattuma
saattoi pidättää minua vielä täällä. Helboldt ja Poika pitää kaupaksi
todellakin loistavia viinejä, enkä epäile vähintäkään, että te tilaatte
niitä runsaasti parhaan valikoiman mukaan. Tässä», jatkoi hän sitten,
ottaen vähitellen kaikista lukuisista taskuistaan pienen-pieniä
nimilapuilla varustettuja pulloja ja asettaen ne hämmästyksestä todella
sanattoman kauppaneuvoksen yöpöydälle, »olen tuonut teille mukanani
heti parhaat laadut, joista varmaan löydätte sen, mitä etsitte».
»Mutta herra, totta vieköön», purkautui vihdoinkin kauppaneuvoksen
suuttumus ilmoille, »piruko teitä riivaa, vai tahdotteko pitää minua
narrinanne?»
»Minäkö, herra kauppaneuvos?»
»Siksikö te tänne tulitte? Ylistämään minulle happamia viinejä?»
huusi nyt levossaan, unessaan — maksaa ja paisetta vielä laisinkaan
lukuunottamatta — pahasti häiritty mies. »Sekö oli se hyvä uutinen,
joka teillä oli minulle tuotavana?»
»Happamia viinejä, herra kauppaneuvos?» toisti viinien kauppamatkustaja
aivan niinkuin joku olisi pistänyt häntä tikarilla. »Helboldt ja Poika
— happamia viinejä — taivaan tähden, pyydän tuhannesti — ei edes meidän
viinietikkamme —»
»Menkää helvettiin, herra!» keskeytti hänet tuo muutoin niin hiljainen,
mutta nyt kuitenkin epätoivoiseksi saatettu pieni mies, »makaan täällä
puolikuolleena vuoteessani, levätäkseni, hoitaakseni terveyttäni ja
voidakseni jättää tämän kirotun pesän jo päivän koittaessa, ja te
hyökkäätte petollisesti, vastoin kaikkia maan- ja kansanoikeuksia,
huoneeseeni, rääkätäksenne minua omassa vuoteessani! Pankaa kirotut
pullonne taas taskuihinne, älkääkä kiusatko minua!
»Mutta, herra kauppaneuvos, oleskellessanne täällä kauemmin — Helboldt
ja Poika —»
»Minähän sanon teille, että matkustan vain tämän paikan kautta, herra!
Eikö se ole teille tarpeeksi selvää?»
»Mutta teidän veljentyttärenne —»
»Veljentyttäreni!» huusi kauppaneuvos nolostuen ja heristäen korviaan.
»Teidän veljentyttärenne», jatkoi mies, jota ei ollut niinkään helppo
saada poistumaan, »sanoi minun läsnäollessani, että aiotte asettua
tänne asumaan, kun seutu teitä tavattomasti miellytti».
»Minun veljentyttäreni? Herra, jättäkää minut rauhaan viineinenne
ja veljentyttärineni!» jymähytti kauppaneuvos, jota uusi todistus
ei ollut tehnyt vähimmässäkään määrin lempeämmäksi, »minä en tahdo
tietää kumpaisistakaan mitään; ja nyt olkaa niin hyvä ja pankaa
nuo kirotut pullot takaisin taskuihinne — ymmärrättehän kai selvää
puhetta? — ja jättäkää minut rauhaan! Minä en jää tänne, minulla ei ole
veljentytärtä, minä en tahdo viinejä, enkä halua keskustella vieraiden
ihmisten kanssa, kun makaan vuoteessani. Hyvästi, herra Helboldt ja
Poika!»
»Herra kauppaneuvos», sanoi viinimatkustaja loukattuna, pannen
pullot takaisin taskuihinsa ja tarttuen hattuunsa, »jollei minulle
henkilökohtaisesti niin ainakin Helboldt ja Pojan takia pitäisi teidän
-»
»Menköön Helboldt ja Poika —», mutisi kauppaneuvos, kääntyen
tahtomattaankin vuoteessaan seinään päin, mutta kiepauttaen itsensä
nopeasti ympäri, kun ajatteli pöydällä olevaa kelloaan ja kukkaroaan.
»No, minä näen», sanoi kauppamatkustaja olkapäitään kohauttaen,
»ettemme voi ryhtyä toistemme kanssa mihinkään liikeyhteyteen; mieltäni
pahoittaa myöskin, että olen vaivannut teitä ja sillä tavoin tuhlannut
aikaani. Minä olen matkustaja —»
»Hauskaa matkaa!» murahti kauppaneuvos puolittain ivallisesti
peitteensä alta.
»Hyvästi, herra kauppaneuvos!» keskeytti kauppamatkustaja nopeasti ja
paukautti oven mennessään kiinni, niin että ikkunaruudut helähtivät ja
pesulaitteen päällä oleva lasi ja vesiastia kilahtivat yhteen.
»Pöhkö!» murisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, painautuessaan takaisin
vuoteeseensa, ja uudelleen hän sulki silmänsä, näyttäen koettavan
vielä nukahtaa. Mutta se ei onnistunut millään ehdolla; hän oli niin
kiihtynyt suuttuessaan tuohon hävyttömään, tunkeilevaan mieheen, että
hänen keskeytyneen ja kylläkin keskinkertaisen leponsa jatkamista
ei ollut ajateltavissakaan. Vihdoin hän raskaasti huoaten nousi
vuoteestaan, peseytyi ja pukeutui sekä päätti tehdä kävelyretken
todellakin kauniiseen ympäristöön, väsyäkseen ja voidakseen sitten
toivoa saavansa ainakin yöllä unta. Hänen matkatavarainsahan täytyi
saapua vielä tänään tai myöhäisintään aikaisin huomisaamuna, eikä
Gidelsbach ollut niin kauhean kaukana, ettei sinne voisi päästä
takaisin.
Kävely ei näyttänyt olleen varsin huono ajatus; häntä häiritsivät
vain lukemattomat pyhimysten ja marttyyrien kuvat, joita hän näki
kaikkialla, ja niiden veriset hahmot ja haavat toivat kiusallisesti
hänen ajatuksiinsa takaisin hänen oman maksansa ja paiseleikkauksen.
Väkisin hän pakottautui joka kerta olemaan niitä ajattelematta, mutta
tuskin oli jokin toinen esine saattanut hänen mietteensä toisaalle,
kun jälleen tuli hänen näkyviinsä uusi, aina korein värein kiveen tai
puuhun maalattu kuva.
»Tämä saattaa aivan epätoivoon!» huokasi kauppaneuvos hiljaa
itsekseen, vetäytyen arkana niin kauas kuin mahdollista häneen
tuollaisen pahan vaikutuksen tekevistä taideteoksista, »tämä saattaa
tosiaankin aivan epätoivoon, enkä oikeastaan sentään käsitä, mihin
näin monia muistomerkkejä tarvitaan». Kauppaneuvoksena ja hyvänä
kristittynä hän ei kuitenkaan saanut enempää ajatella, vieläpä hän
sisimmässään hirveästi soimasi itseään siitä, että oli ajatellut
niin paljon, ja koetti vihdoin saada helpotusta siten, että lähti
pyrkimään erään pellon halki lähimpään metsään, saadakseen siellä
olla »häiritsemättömämpänä». Siitä oli kyllä vain se ikävä seuraus
häneen nähden, että juuri hänen kulkiessaan erästä hiukan pehmeätä
ja epämukavaa oraspeltoa muuan maamies, sen omistaja, pysäytti hänet
ja vaati häneltä kaksi guldenia sakkoa tieltä poikkeamisesta, muussa
tapauksessa hän, talonpoika, katsoisi olevansa pakotettu ottamaan
vieraalta jotakin pantiksi.
Kauppaneuvos koetti kyllä panna vastalauseensa sitä vastaan, vieläpä
antaakseen hänelle nimikorttinsa ja todistaakseen, ettei hän ollut
ehdoin tahdoin tuottanut vahinkoa, aukaisi takkinsa, jonka alta näkyi
ritarimerkin nauha. Mutta talonpoika pysyi aivan tunteettomana,
vieläpä vieraan napinlävessä olevaa koreaa nauhaakin kohtaan, jota
hän kenties ei edes nähnyt; ainakaan hän ei kiinnittänyt siihen
huomiota. Hän tiukkasi vain kahta guldenia tai hattua ja nenäliinaa
asetusten rikkojalta, kävipä niin töykeäksi pientä, avutonta miestä
kohtaan, ettei tämä voinut mitään muuta kuin myöntyä hänen ehdottomasti
kohtuuttomaan vaatimukseensa ja maksaa.
Silti hän ei edes päässyt metsään, vaan hänet lähetettiin pakkokyydillä
takaisin tielle, missä hänen täytyi vielä kerran kestää kujanjuoksu
hänelle surkeiden muistelmien lävitse Lichtenfelsiin asti.
Mutta se hyvä oli kävelystä hänelle, että hän saapui nälkäisenä ja
janoisena takaisin pikku kaupunkiin, jossa meni ensi työkseen asemalle,
saadakseen siellä varmuuden siitä, että hänen tavaransa eivät olleet
vielä saapuneet, ja sitten hitaammin pitkin mutkikkaita, kurjasti
kivettyjä katuja majapaikkaansa.