Myöskin hänen nuori naapurittarensa oli lujasti kietoutunut huiviinsa
ja nojautunut taaksepäin, mutta vaaleaverinen tuleva lankomies ei
näyttänyt sen antavan säikähdyttää itseään, vaan jatkoi juttelua
hellittämättä, vaikkakin yksin, kunnes juna vihelsi seuraavan aseman,
Lichtenfelsin, lähellä.
»Jumalan kiitos!» mutisi kauppaneuvos hiljaa itsekseen, »siitä pulasta
pääsen siis pian!» Ja pannen sateensuojansa hiljaa paikoilleen sekä
kääntäen vieressään olevan matkalaukun niin, että hän saattaisi heti
tarttua kädensijaan, hän istui lähtövalmiina ja tarkkaavaisesti
avoimesta ikkunasta katsellen, kunnes juna pysähtyi ja junailija avasi
oven.
»Lichtenfels!»
»Aiotteko jättää meidät jo tässä, herra hallintoneuvos?» kajahti ääni
keskeltä vaunua — se oli viheriähattuinen nainen, joka ei tahtonut
ainakaan vihassa erota miehestä, kenellä oli sellainen arvonimi.
»Toivotan kaikinpuolin onnellista matkaa!» sanoi kauppaneuvos,
katsomatta taakseen ja suomatta edes tulevillekaan ainoatakaan katsetta.
»Mieltäni pahoittaa niin äärettömästi, kun meidän täytyy menettää
näin hauska matkaseura jo nyt», kuuli hän vielä takaansa, ja mutisten
partaansa: »Kiitos, hyvin suuri kiitos!» kapusi hän, matkalaukkua ja
istuinpatjaa perässään riepoittaen, rautaisia portaita alas, ja riensi
nyt täyttä vauhtia ja taakseen katsomatta ravintolaa kohti, pannakseen
sinne tavaransa ja mennäkseen huolehtimaan muista matkakapineistaan.
Muuan pikku poika, joka palvelushaluisena tarjoutui hänen oppaakseen,
saattoi hänet nopeasti takaisin matkatavaravaunulle, missä vaunumies,
joka oli jo nostanut pois Lichtenfelsiin määrätyt tavarat, otti vastaan
mukaantulevia kääröjä.
»Tahtoisin mielelläni saada matkatavarani!» huusi kauppaneuvos.
»Ne ovat tuolla», kuului nopsa vastaus, ja herra Mahlhuber pudisti
hämmästyneenä päätään ja sanoi ihmetellen: »Minun täytyy myöntää, että
se on erinomaisen nopeaa toimintaa.»
Mutta juna pysähtyi täällä vain muutamia minuutteja; merkki annettiin,
junailijat hyppäsivät paikoilleen, ja pitkä tumma vaunurivi lähti taas
hitaasti, ketjujen tempaisuittain kiristyessä, liikkeelle.
»Sulkeudun nöyrimmin suosioonne, herra hallintoneuvos!» huusi
vaaleaverinen mies ulos vaununosaston ikkunasta ja viittoi kädellään.
»... sioonne! — Piru vieköön sinut ja sinun hallintoneuvoksesi!»
mutisi herra Mahlhuber hiljaa ja synkkänä itsekseen, katsahtamattakaan
sinnepäin, mistä ääni tuli, sillä hänen huomionsa oli nyt ennen kaikkea
kiintynyt pieneen matkatavarakasaan, joka oli pinottu laiturille ja
jossa hän ei voinut huomata ainoatakaan omaa tavaraansa.
»Missä minun matka-arkkuni ovat?» kysyi hän, kun hänet valtasi hämärä
aavistus uudesta onnettomuudesta, eräältä rautatieläiseltä, joka seisoi
tavarain luona ja jonka tehtävänä näytti olevan niiden jakelu.
»Teidän matka-arkkunne? — En tiedä!» mutisi tämä, hampaitten välissä
lyijykynän pää ja kädessä kapea kirja; hän näytti laskevan yksityisiä
matkakapineita: »Kolme, neljä, viisi, kuusi —»
»Mutta niidenhän piti olla tässä!» huusi kauppaneuvos.
»En tiedä —seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen — oliko ne määrätty
jätettäviksi Lichtenfelsiin? — yksitoista, kaksitoista, kolmetoista,
neljätoista.»
»Ei, vaan Müncheniin. Mutta minä kysyin senvuoksi tavarain purkajalta —»
Rautatieläinen käänsi päänsä syrjään ja viittasi lyijykynällään,
muuttamatta ollenkaan kasvojensa ilmettä, kohisten poiskiitävään junaan
olkapäänsä yli.
»Sinne meni!» sanoi hän sitä tehdessään niin totisesti kuin pieniä
ryppyjä ja uurtoja täynnä olevat kasvot suinkin saattoivat ilmaista, ja
merkitsi samalla pieneen kirjaansa saapuneiden ja luetteloissa olevien
tavarayksiköiden oikeaksi huomaamansa summan.
Kauppaneuvos jäi tosiaankin ensi silmänräpäyksessä pelästyksestä
sanattomaksi, sillä kaikista kovista kohtalon iskuista huolimatta eli
hänelle vielä liian uusi se ajatus, että hän oli maailmassa yksin ja
vain omassa varassaan, sellaisenaan. Mutta sitten, niinkuin meille
usein elämässä tapahtuu, jos liian paljon onnettomuuksia äkkiä ja
rajusti kasautuu yllemme, hän suorastaan naurahti ja näytti sitten heti
senjälkeen taas niin vakavalta kuin olisi nielaissut nuppineulan.
Rautatieläinen katsoi häntä puolittain epäluuloisesti, puolittain
hämmästyneesti; mutta kun hänen mielenkiintoaan herätti tavattoman
vähässä määrin se, mitä matkustaja puuhasi, kääntyi hän sanaakaan enää
sanomatta ja meni hitaasti töihinsä.
Kauppaneuvos jäi neuvottomana seisomaan siihen, missä hän paraikaa
oli, ja harkitsi juuri, mitä hänen nyt olisi tehtävä, matkustettavako
seuraavassa junassa tavaroittensa perässä vai ilmoitettavako niistä
kirjeellisesti ja odotettava täällä niiden tuloa, kun eräs muu seikka
antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan.
Hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän näki nuoren sievän tytön,
vaunussa olleen naapurittarensa, jonka hän luuli olevan ainakin
puolitiessä matkalla seuraavalle asemalle, poliisin seurassa tulevan
suoraan häntä kohden, ja hänen hämmästyksensä kasvoi, kun kaunotar
mitä sydämellisimmällä tavalla puhutteli häntä »rakkaaksi sedäksi» ja
puoleksi pidätetyin hymyin kertoi, että tuo »herra» — poliisi nimittäin
— oli kysynyt häneltä, mistä hän oli tulossa ja mihin menossa, sekä
kaikin mokomin vaatinut saada nähdä hänen setänsä.
Kauppaneuvos katsoi ensiksi poliisia ja sitten nuorta sievää tyttöä,
ja samalla hän salavihkaa nipisti käsivarttaan, päästäkseen ensin
vähitellen vakuutetuksi ennen kaikkea siitä, että hän ei uneksinut,
vaan että hän todellakin koki nämä hupsut asiat aivan täysjärkisenä.
Mutta siitä ei ollut epäilystäkään, ja poliisin siistiltä näyttävälle
vanhalle herralle varsin kohteliaasti tekemä kysymys, kenen kanssa
hänellä oli ilo puhua, saattoi hänet vihdoin täysiin tajuihinsa.
»Nimeni on Mahlhuber — kauppaneuvos Mahlhuber», sanoi hän hiukan
itsetietoisesti, sillä kuninkaallisen virkamiehen edessä lakkasi
kaikenlaatuinen tuntemattomana-olo. Lieneekö se ollut tarkoitus vai
sattuma — kuka voi tutkia ihmissydämen salatut komerot? — mutta
hänen päällystakkinsa avautui samassa hiukkasen, eikä poliisin
tarkkaavaiselta katseelta jäänyt huomaamatta sen alla oleva
ritarimerkki, joka äkkiä nosti leveille kasvoille kohteliaan hymyn.
»Suokaa anteeksi», sanoi hän varsin onnistuneesti kumartaen, »että
olen häirinnyt teidän veljentytärtänne, mutta neiti kulki tuolla
yksin matkalaukkuineen edestakaisin, ja noin neljännestuntia sitten
pyydettiin meitä sähkösanomalla etsiskelemään yksinäistä tyttöä,
jonka epätäydellinen kuvaus oli sellainen, että saattoi sen kenties
sovelluttaa teidän veljentyttäreenne. Nuoren naisen piti luultavasti
astua junasta Bambergissa, mahdollisesti jo Lichtenfelsissä. Herra
kauppaneuvos suonee anteeksi —»
»Ei mitään, ei mitään», sanoi tämä, vastaten nuoren vieraan
kiittävään katseeseen, »mutta — sattuipa tässä nyt! — kaikki tavarani
menivät epähuomiosta Müncheniin, sensijaan että olisivat tulleet
Lichtenfelsiin, ja kuinka minä nyt saan ne takaisin?»
»Oletteko jo lähettänyt sähkösanoman, herra kauppaneuvos?» kysyi
poliisi, pitäen suurena kunniana sitä, että oli voinut antaa
sellaiselle herralle neuvon.
»Sähkösanoman? — En — ja milloin voivat tavarani saapua takaisin tänne?»
»Pitääkö ne palauttaa tänne?»
»Pitää», sanoi herra Mahlhuber lyhyen vaitiolon jälkeen päättäväisesti.
»Ainakin yöjunassa —sallitteko, että toimitan asian teille?»
»Mielelläni», sanoi kauppaneuvos, ja nuori tyttö näytti tuon hieman
kauan kestävän neuvottelun aikana, kun palvelushaluinen mies
annatti itselleen tavaralipun numerot ja meni sitten ne mukanaan
sähkösanomakonttoriin, seisovan kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin oli
kaikesta pidetty huoli. Tieto, että matkatavarat on palautettava tänne,
oli jo asianomaisessa paikassa, ja poliisi oli lähtenyt toimiinsa.
Kauppaneuvos Mahlhuber seisoi yksin nuoren vieraan tytön kanssa
asemasillalla.
»Mutta nyt, hyvä neiti», katkaisi hän vihdoinkin hiljaisuuden, kuivaten
samalla silmälasinsa ja pannen ne sitten taas nenälleen, »tahtoisin
kuitenkin kaikitenkin pyytää teitä sanomaan minulle, mitä minulta
oikeastaan haluatte, ja kuinka minä itse asiassa saan sen kunnian...»
»Niin suuressa kiitollisuudenvelassa kuin teille olenkin», sanoi nuori
vieras tyttö punaiseksi sävähtäen, »en kuitenkaan saa antaa teille
vielä tällä hetkellä täydellistä selitystä; mutta te olette tehnyt
minulle ja eräälle toiselle suuren palveluksen, ja kenties tulee kerran
aika, jolloin voin osoittaa kiitollisuuttani teille. Saanko vain pyytää
teitä vielä saattamaan minut joelle, jonka yli minun on mentävä?
Täkäläiset ihmiset eivät saa nähdä minun kulkevan yksin.»
»Se ei teitä paljonkaan auta, hyvä neiti», sanoi kauppaneuvos, jolle
tämä pakollinen ritarillisuus alkoi käydä tukalaksi, »sillä heti kun
pääsette virran ylitse, olette kuitenkin yksin, sillä minä vakuutan
teille, että minä en aio enempää sekautua tähän minulle muutoinkin
erittäin epämiellyttävään asiaan — asemani valtion kansalaisena ja
maksatautini estävät minua —»
»Heti kun pääsen toiselle rannalle», keskeytti nuori nainen nopeasti
hänen puheensa, »olen poissa kaiken vainoamisen ulottuvilta.»
»Vainoamisen?» toisti huolestunut kauppaneuvos, joka tunsi yleensä
levottomuutta siitä, että hän auttaisi sellaisen pakenemista, jota
poliisi oli tiedustellut, »ettehän vain ole tehnyt — tehnyt jotakin —
jotakin pahaa?»
»En mitään pahaa», hymyili nuori tyttö. Tumma puna nousi hänen niin
sanoessaan hänen lempeille piirteilleen, ja uskolliset silmät katsoivat
niin avoimesti ja viattomasti kauppaneuvokseen, että tämän oli aivan
mahdoton epäillä hänen sanojaan.
»Mutta mitä te sitten vielä vaaditte minulta?» kysyi kauppaneuvos,
jonka hyvä sydän vastusti kaikkia muita itsekkäitä ja
kauppaneuvoksellisia tunteita. »Mitä minun on tehtävä, jotta ainakin
hetkeksi vapautan teidät jostakin — jostakin epämiellyttävästä
tilanteesta?»
»Saatettava minut joelle, tai, jos tahdotte kruunata hyvyytenne, sen
ylitse — siellä minulla on ystäviä.»
Kauppaneuvos pudisti päätänsä; koko juttu tuntui hänestä pikemminkin
kuin sadulta, jota joku hänelle kertoi, ja jonka hän saattoi uskoa
tai olla uskomatta — aivan niinkuin häntä halutti Mutta nyt hän ei
voinut muuta kuin myöntyä, sillä pettää hän ei saanut tuota kenties
onnettomien perhesuhteiden sellaiseen tekoon saattamaa nuorta tyttöä,
ja jättää hänet nyt pulaan olisi ollut melkein samaa. Tarjoten
hänelle siis sydämensä pohjasta huoaten käsivartensa hän vei kauniin
suojattinsa — tai pikemminkin tämä vei hänet — kapeata polkua rantaan.
Mutta kun hän noin puoli tuntia myöhemmin palasi ravintolaan, tilasi
hän itselleen huoneen vuoteineen, söi hiukan, riisuutui, ja suljettuaan
ja lukittuaan huolellisesti oven laskeutui kunnollisesti nukkumaan.
Tarjoilijalle oli annettu ankara määräys, ettei häntä saa häiritä
ennenkuin hän itse nousee, ja sellaisin rauhoittavin tuntein, että hän
on päässyt kaikista ikävyyksistä ja on muutaman hetken kuluttua poissa
kaikesta vieraasta hälinästä, pani hän kätensä ristiin ja nukkui pian
levollisesti ja makeasti.
Kauppaneuvos Mahlhuber oli lujasti päättänyt joidenkuiden narrien
ja tunnottomien ihmisten pilkasta huolimatta lähteä kotimatkalle
ensimmäisessä aamujunassa, heti kun saisi takaisin matka-arkkunsa.