Kauheasti vietetty yö oli niin uuvuttanut tuon muutoin aivan
häiritsemättömään lepoon ja mukavuuteen tottuneen miehen, että hän
tuskin tervehti uutta matkaseuraansa, eikä siitä muutenkaan välittänyt
vähääkään, vaan nojautui vain nurkkaansa ja sulki silmänsä, saadaksensa
menetetyn ainakin jossakin määrin ja parhaansa mukaan takaisin. Onni
olikin tällä kertaa hänelle suotuisampi: hänen matkakumppaninsa
nuokkuivat myöskin siellä täällä nurkissaan, ja kauppaneuvos nukkui
lujasti Burgkundstadtiin saakka, johon he tulivat kello kaksi
iltapäivällä. Hetkeä myöhemmin heidän piti lähteä sieltä junassa
Bambergiin.
Mutta tässäpä tosiaan alkoikin toinen elämä kauppaneuvokselle. Koko
elämässään hän ei ollut vielä matkustanut junassa, ja vähinkin,
mitättöminkin, mikä oli sen yhteydessä, aina nappien pieniin
siivitettyihin pyöriin ja lakinkoristeihin saakka, huvitti häntä. Perin
liikutettu hän oli hänelle aivan outojen ihmisten kohteliaisuudesta, he
kun kantoivat hänen sateensuojaansa tai mitä ikinä hänellä oli kädessä,
— kukapa olisi itse Gidelsbachissakaan hänestä niin huolehtinut! — ja
hän kylvi kreuzereita noin vain ympärilleen. Mutta hän tarvitsikin
vieraita ihmisiä, jotta hän löytäisi ravintolan ja matkata varahuoneen,
lippumyymälän ja vaununosastonsa. Mukavasti siellä nurkkaansa ja
pehmeätä patjaa vastaan nojautuneena hän omituisesti karmivin
mielihyvän tuntein kuuli veturin kimeän vihellyksen, tunsi vaunun
nytkähtävän ja näki pian rajattomaksi hämmästyksekseen kiitävänsä
eteenpäin sellaista vauhtia, jollaisesta hänellä todella ei ollut ennen
ollut aavistustakaan.
Vaununosasto oli verrattain täynnä, ja kauppaneuvos oli suuren
naisjoukon keskellä. He olivat matkustaneet jo kauan yhdessä,
kuiskivat ja tirskuivat keskenään ja sipisivät salaa toistensa
korviin huomautuksia vastikään junaan tulleista matkakumppaneistansa.
Hänen kanssaan yht’aikaa oli tullut nuori, kenties kahdeksan- tai
yhdeksäntoista vuoden vanha hyvin kaunis tyttö, ja vaunussa istujat
tietysti luulivat, mistä kauppaneuvos Mahlhuberilla kuitenkaan ei
ollut aavistustakaan, että he molemmat kuuluivat yhteen. Tavattoman
mielenkiintoisia olivat nyt eri ajatukset siitä, saattoivatko he olla
vastanainut pariskunta vai isä ja tytär.
Mutta niin viattomana kuin ystävämme Mahlhuber istuikin tässä
todellisessa olettamustuiskussa, kiinnittäen huomiotansa vain
kaikkeen siihen, mikä oli yhteydessä radan ja sen rakenteen sekä eri
vaunujen ja niiden liikunnan kanssa, yhtä tarkkaavaisena oli hänen
nuoren naapurinsa korva tajunnut sanan sieltä toisen täältä, ja
hänen katseensa kiintyi useita kertoja, niin kauan kuin se saattoi
huomaamatta tapahtua, naapuriin.
Hän oli varsin yksinkertaisesti ja aistikkaasti puettu; hänen päällään
oli tiukasti vartalon mukainen, valkaisemattomasta silkistä tehty
päällystakki punaisine silkki-kaulanauhoineen, ja kädessä hänellä
oli leveälierinen, yksinkertaisin silkkinauhoin somistettu olkihattu
sekä päivänvarjo, ja viereensä permannolle hän oli pannut hiukan
hankalan matkalaukun, johon hän nojautui vasemmalla kyynärpäällään.
Hän näytti nuorelta naiselta, joka matkustaa pari aseman väliä
jonkun sukulaisen luokse viipyäkseen siellä yhden tai kaksi yötä ja
palatakseen sitten kotiin samoissa vaatteissa. Siitä huolimatta hänen
käytöksessään oli jotakin levotonta, joka ei suinkaan ollut jäänyt
vaununosastossa olevien naisten teräviltä katseilta huomaamatta ja joka
meni jäljettömästi vain kauppaneuvoksen hyväntahtoisen hymyn ohitse.
Vain yhden ainoan kerran, kun nuori nainen, muiden huomion ollessa
kiintyneenä toisaalle, kiinnitti häneen suurten mustain silmiensä
tuskallisesti kysyvän katseen, huomasi hänkin sen, ja hän aikoi
todella jo tiedustaa, tahtoiko tämä häneltä jotakin tai oliko hän,
kauppaneuvos, kenties aivan hämmästyttävästi saman näköinen kuin jokin
neidin tuttava, joka hän tietysti ei ollut. Nainen käänsi kuitenkin
pikku päänsä heti taas, hiukan punastuen, toiseen suuntaan, eikä hän
enää ajatellut sitä.
»Ne ovat varmasti mies ja vaimo», sanoi sillä välin toinen
vaununosaston toisella puolella istuva vanha nainen, taivuttaen
yläruumistaan häntä vastapäätä istuvan naisen puoleen, jotta hänen ei
tarvitsisi vaunun kolinan takia huutaa, »he eivät puhu miltei ensinkään
toistensa kanssa, ja nuori rouva kääntää vain silloin tällöin pikku
päätään hänen puoleensa, nähdäkseen, mitä hän tuumii».
»Tuon vanhan aasin olisi pitänyt mieluummin ajatella hautaansa kuin
avioliittoa noin nuoren tytön kanssa — jos se on totta —», sanoi toinen.
»Tahtoisinpa vain tietää, kuinka kauan tuota kestää», arveli taas
ensimmäinen ja loi salavihkaa syrjäsilmäyksen nuoreen naiseen, kääntyen
kuitenkin heti, kun huomasi tämän katseen olevan lujasti häneen
kiintyneenä. »Ei kai hän vain kuullut mitään?» lisäsi hän nopeasti ja
hiljaa.
»Ja mitäpä se tekisi?» sanoi toinen päätään heilauttaen; »jokaisella on
oikeus pitää ajatuksensa, luulisi».
Kauppaneuvosta vastapäätä istuva nainen oli sillä välin pysynyt tuskin
hetkeäkään levollisena paikallaan. Hän oli tunnustellut milloin
istuimensa ympäriltä, milloin jaloillaan altansa, milloin taas painanut
vaatteitaan syrjään ja katsonut alas kauppaneuvoksen oikeaa ja vasenta
säärtä myöten.
»Haetteko jotakin?» kysyi herra Mahlhuber.
»Ah, se on tosiaankin hyvin ikävää», sanoi nainen, »minä olen
varmaankin jättänyt päällyskenkäni kotiin, sillä en muista ottaneeni
niitä jalasta täällä vaunussa, eikä niitä kuitenkaan näy missään. Jos
tulee vielä sade, niin en voi kahlata ohuissa kangaskengissäni teitä,
jotka muutenkin ovat niin kuraisia.»
»Jos sallitte», sanoi kauppaneuvos ja teki epätoivoisen, vaikkakin
aivan tuloksettoman taivuttautumisyrityksen, »niin katsonpa itse».
»Oh, älkää vaivautuko — se on minulle niin ikävää», sanoi tuo varsin
soma, vielä verrattain nuori ja kukoistavalta näyttävä nainen.
»Niin, matkoilla joutuu niin monille ikävyyksille alttiiksi», huokasi
kauppaneuvos, »täytyy olla ilman paljoa sellaista, jonka hyödyn ja
välttämättömyyden tajuaa oikein vasta sitten, kun sen menettää».
»Niin, ja erittäinkin jos on sairas», sanoi tuo nuori kaunis nainen
syvään huoaten. Hän näytti luopuneen kaikista toiveistaan löytää
päällyskenkänsä ja katsoi ulos ikkunasta kauppaneuvoksen ohitse. »Minä
voin saada kuolemantaudin ohuissa kengissäni.»
»Minun on niin mieleni paha», sanoi kauppaneuvos ja katsoi vielä kerran
vasemmalle alas naisten polviin, jotka auttamattomasti salpasivat
häneltä näköalan alaspäin.
»Minä en kulje koskaan vaatekengissä», sanoi eräs paksu nainen, jolla
oli räikeän viheriä silkkihattu ja siinä sinisiä kukkia, hyvin punaiset
kasvot ja kamalan suuret emaljoidut korvarenkaat riippumassa hatusta
oikealle ja vasemmalle. Hän istui nuoren naisen vieressä, vinosti
vastapäätä kauppaneuvosta, ja oli juuri syönyt sämpylän, jonka päälle
levitetystä voista ja juustosta oli vaununosastoon tullut lämmin,
epämiellyttävä tuoksu. »Rumalla ilmalla minulla on aina nahkakengät,
ja ne ovat minulle usein vielä liian kuumat. Päällyskengillä pilaa
jalkansa. Miehet pitävät niitä, ja pitäkööt — miehet polttavat myöskin
sikaareja, — mutta minä pidän päällyskenkiä epänaisellisina.»
Kauppaneuvos, joka ei suinkaan ollut ymmärtänyt sanojen koko
tarkoitusta, piti niitä, ihme kyllä, hänelle lausuttuna ylistyksenä;
ainakin hän kumartui naista kohti ja virkkoi kohteliaasti: »Minä
en myöskään muista pitäneeni koskaan päällyskenkiä, vaikkakin
sairaloisuuteni kai olisi ollut siinä puolustuksenani. Dorothee, tiedän
mä, koetti usein pakottaa minua hankkimaan parin niitä itselleni, mutta
minä olen pinnistänyt jäykästi vastaan — minun vasemmassa jalassani on
paleltumisesta tulleita kyhmyjä.»
»Hänen nimensä on Dorothee!» sanoi vaununosaston toisella puolella
istuva nainen hiljaa ystävättärelleen.
»Mutta te ette näytä lainkaan siltä kuin olisitte sairaloinen», vastasi
kauppaneuvokselle se paksu nainen, jolla oli isot korvarenkaat. »On
ihmeellistä, kuinka miehet aina vinkuvat ja vonkuvat, jos heidän
sormeensakaan vain koskee, ja meitä he sanovat heikoksi sukupuoleksi!
Teidän pitäisi kerran saada _meidän_ tuskat kestettäväksenne!» Ja niin
sanoessaan hän nyökäytti päätään ja loi naapureihinsa riemuitsevan
katseen, joka ei pyytänyt tunnustusta, ei, se tiesi saattavansa sitä
vaatia.
»No, enpä sentään tiedä», tuumi kauppaneuvos, ja peläten, että vaunun
kolinalta ei oikein kuultaisi häntä, hän huusi hiukan kovemmin kuin
olisi juuri ollut tarpeellista, »kestettyäni sangen tuskallisen
leikkauksen, jonka seuraukset kenties vielä kaiken jälkeen vaanivat
minua, esimerkiksi minä sairastan keltaista hypertrofiaa, joka tuottaa
minulle suurta huolta ja joka itse asiassa on pakottanut minut
matkallekin lähtemään».
»Hypelsofiaa?» kysyi paksu nainen hämmästyneenä, »kuka on ikinä
elämässään kuullut puhuttavan hypelsofiasta? Mitä hassuja nimiä nyt
onkaan taudeilla!»
»Se on maksan rasvainen epämuodostuma», sanoi kauppaneuvos nopeasti ja
hyvin iloissaan siitä, että saattoi opettaa jotakin naiselle, jolla
oli isot korvarenkaat, »eräänlainen rasvamaksa, joka on kokonaista
kolme tuumaa liian suuri muuhun ruumiinrakenteeseeni verrattuna ja
joka ulottuu kylkiluihin, palleaan ja mahalaukkuun, tuottaen minulle
mitä surkeinta epämukavuutta. Lääkäri on senvuoksi suositellut minulle
vaunussa matkustamista jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»
»Jonkinlaisena... minä?» kysyi paksu nainen ja katsoi häntä
hämmästyneenä, silmät pyöreinä, kääntäen punaiset kasvonsa suoraan
häntä kohti.
»Jonkinlaisena passiivisena voimisteluna.»
»Matkustamistako?»
»Niin.»
»No, Jumalan kiitos», sanoi paksu nainen ja loi jälleen ympärilleen
katseen kuten äskenkin, »ja matkustaako rouvannekin passiivisena — mikä
se toinen sana olikaan?»
»Voimistelu — hyvä rouva», lausui kauppaneuvos hämmästyneenä, ja toiset
naiset supattelivat keskenään. Mutta ennenkuin hän vielä saattoi
vastata siihen enempää, vihelsi veturi, junan vauhti hiljeni, ja nuori,
kaunis, häntä vastapäätä istuva, päällyskenkänsä unohtanut nainen
nousi, pannakseen takaisin hartioilleen liinan, joka oli valahtanut
niiltä alas.
»Aiotteko jättää meidät jo täällä?» kysyi kauppaneuvos, kun taas paksu
nainen taivuttautui poispäin hänestä ja oli miltei tukahduttaa oikealla
istuvan naapurinsa, koettaessaan kuiskata jotakin toisessa nurkassa
istuvalle naiselle.
»Aion, minä matkustan vain Hochstadtiin», kuului vastaus, ja puhuja
katsoi samassa ulos ikkunasta, tarkastellen taivasta. »Hyvä Jumala»,
huokasi hän sitä tehdessään, »tuolla nousee tosiaankin jo pilviä ja jos
saamme vielä enemmän sadetta, niin olen hukassa».
»Teidän täytyy ostaa itsellenne toiset kengät», sanoi kauppaneuvos
hyväätarkoittavasti, »se on tosiaankin teille parasta».
»Ah, heittää sillä tavoin niin paljon rahaa menemään», sanoi pikku
nainen huoaten, »mutta ei kai lopuksi muu auta, ja minä kun niin
varmasti luulin ottaneeni ne mukaan!»
»No, ehkäpä löydätte ne vielä», koetti herra Mahlhuber lohduttaa häntä;
mutta se oli varsin huono lohdutus, sillä juna pysähtyi samassa, ja kun
ovi avattiin, astui nuori nainen ystävällisesti hyvästellen ulos.
»Hochstadt!» sanoi junailija. »Juna jatkaa heti matkaansa.»
Kauppaneuvos oli juuri ojentanut neidille hänen matkalaukkunsa,
kun ulkopuolella kulki ohitse olutta kantava tarjoilija. Herra
Mahlhuberin oli yhtä mittaa jano — sekin seuraus maksataudista,
kuten hän itseään puolusteli — eikä hän aikonut antaa niin hyvän
janonsammuttamistilaisuuden mennä ohitse. Mutta kun hän astui ulos,
varoitti junailija, ettei hän vain jäisi junasta, joka lähtisi aivan
samassa hetkessä eteenpäin.
»Vain kerran ryyppään, rakas ystävä», sanoi kauppaneuvos säikähtyneenä,
»minulla on maksatauti, keltainen hypertro —»
»Niin, siitä se johtuu», nauroi mies, myös tyhjentäen lasin yhdellä
kulauksella ja kuivaten partaansa, »tietäähän sen hittokin, että se on
aina kuiva», ja ryhtymättä matkustajan kanssa pitempiin puheisiin hän
kulki tehtävänsä mukaisesti pitkin junan vierustaa.
Kauppaneuvos Mahlhuber joi oluensa viimeistä tippaa myöten, mutta
hyppäsi heti senjälkeen, kun veturi hiukan hihkaisi, säikähtyneenä
takaisin vaununosastoonsa, sillä niin kovasti hän pelkäsi jäävänsä
junasta. Paljon hänelle muutoin ei suinkaan aikaa jäänytkään, sillä
juuri kun hän vielä katsoi ulos ikkunasta, kuului ulkoa todellakin
vihellys, ja juna lähti hitaasti liikkeelle. Kun he menivät
asemarakennusten ohitse, näki hän nuoren naisen, joka oli poistunut
junasta ja jonka paikan oli ottanut nuori vaaleatukkainen mies,
seisovan ulkona verrattain lähellä ratakiskoja. Mutta samassa hetkessä
kosketti hänen jalkansa sattumalta jotakin lattialla olevaa, mikä
tuntui hänestä päällyskengältä, ja nopeasti, sen iloisen tunteen
kiihoittamana, että hän nyt tekee hyväntyön, ja vieläpä sen uhallakin,
että siitä olisi vaaraa hänen maksalleen tai että hänen vaatteistaan
lähtisi pari nappia, hän hapuili vasemmalla kädellään permannolta ja
sai tosiaankin sieltä käteensä kaksi isoa kenkää.
»Täällä ovat kadonneet kenkänne, neiti!» huusi hän riemuissaan.
»Ah, onko se mahdollista?» huusi nuori nainen ja ojensi kätensä,
ottaakseen ne. Ei ollut enää ajattelemistakaan antaa niitä
kohteliaasti, sillä juna alkoi jo kulkea nopeasti, ja tosiaankin
kiitettävän päättäväisesti hän tarttui molempiin kenkiin ja heitti ne
siihen suuntaan, missä nainen seisoi ja kiitti häntä kädenheilutuksella
hänen kohteliaisuudestaan, kun hän vielä hymyillen taivuttautui ulos
ikkunasta.
»Herra, piruko teitä riivaa?» kirkaisi samassa silmänräpäyksessä
paksu, vinosti häntä vastapäätä istuva nainen ja kävi kiukusta ja
kiihtymyksestä kasvoiltaan punaiseksi kuin kirsikka. »Te heititte minun
kenkäni ulos ikkunasta — pysähtykää! — Seis! — Seis!» huusi hän samalla
ja tunkeutui hurjasti kiihtyneenä ikkunan luokse, työntäen tiellään
istuvat kiilana erilleen toisistaan; »seis!» kirkui hän ulkona olevien
ratavartijani ja työmiesten suureksi huviksi, sillä rakennusten ohi oli
jo menty, »seis, minun kenkäni — minun täytyy saada kenkäni — minä en
voi matkustaa kengittä eteenpäin!»
Muuta vastausta hän ei saanut kuin että näki ulkona seisojien
virnistelevät kasvot. »Ptruu!» huusivat kyllä muutamat, häijyn
pilkallisesti verraten veturia pillastuneeseen hevoseen, ja eräs
rupesi käsivarrellaan matkimaan sähköttäjää, joka tavattoman nopeasti
ilmoittaa jotakin tärkeätä tietoa; mutta myötätuntoa hänen oli turha
sieltä odottaa — vielä vähemmän kenkiään, ja joitakuita hetkiä
myöhemmin oli juna jättänyt aseman kauas ja saavuttamattomiin taaksensa.
»Herra, teidät sietäisi heittää kenkien perästä ulos», kääntyi nyt
paksun naisen viha kauhistuneeseen kauppaneuvokseen, joka aluksi vielä
ei edes oikein kyennyt ajattelemaan, minkä onnettomuuden hän oli saanut
aikaan; »nyt saan juosta paljain jaloin».
»Mutta ettehän te käytä päällyskenkiä?» huusi pelästynyt mies, joka,
ollen maailman kiusallisimmassa tilanteessa, tarrautui kiinni tähän
viimeiseen toivonankkuriin.
»Päällyskenkiä! — Kuka puhuu päällyskengistä?» kirkui nainen, painaen
nuoren vaaleanverisen miehen lujasti nurkkaan, »paholainen vieköön
teidän päällyskenkänne; minun kenkäni te heititte ulos».
»Teidän kenkänne?» kysyi kauppaneuvos suunnattoman hämmästyneenä,
toisten naisten nauraessa ja kikattaessa keskenään, »mutta kuinka se on
mahdollista?»
»Mahdollista?» toisti kiukustunut nainen säihkyvin silmin,
»mahdollista? Minä olin riisunut ne, kun jalkojani rupesi hiostamaan —
minä sairastan jalkahikeä; nyt minä istun sukkasillani.»
»Mutta Herran tähden, minä pyydän —»
»Menkää helvettiin pyyntöinenne!» huusi suuttunut nainen, ja hänen
kasvonsa kävivät aivan ruskeiksi, niin hirveän kiihtynyt hän oli. »Nyt
minä istun tässä paljain jaloin ja voin saada kuolemantaudin, ennenkuin
pääsen Bambergiin.»
»Mutta minä annan teille kunniasanani —»
»Pitäkää kunniasananne ja antakaa minulle kenkäni!» kirkui naissankari.
Hänen vieressään istuva nuori tyttö oli, lukuunottamatta nuorta
vaaleanveristä miestä, joka ei vielä laisinkaan ymmärtänyt, mistä
oli kysymys, ja joka näytti hiukan ällistyneeltä yleisessä ilossa,
katsojista ainoa, joka ei ollut nauranut; tai hän tahtoi sen kenties
salata, sillä vaaleaverisen miehen tullessa vaunuun hän taivutti
päänsä syvään alas, aivan niinkuin tahtoisi peittää kasvojensa ilmeen
— kenties koko kasvonsa. Keskustelun aikana, jota naisen taholta
ylläpidettiin kylläkin kiihkoisasti, hän ei sanonut sanaakaan, ja
itse asiassa ei viheriähattuinen nainen ollen tietoinen häpeällisesti
väärinkäytetystä avuttomasta tilastaan, antanut kenellekään suunvuoroa.
»Mutta, rakas rouva —», sanoi kauppaneuvos, tehden lohduttoman
yrityksen hänen lepyttämisekseen.
»Menkää siitä rouvillenne», huusi nainen, »hankkikaa minulle kenkäni —
herra! Kuka teille on antanut oikeuden heittää toisten ihmisten kenkiä
ulos ikkunasta?»
»Mutta minä maksan ne teille niin kovin mielelläni.»
»Ja mitä minä sitten nyt panen jalkaani? Pitääkö minun ehkä juosta
Bambergissa suutarille paljain jaloin tai sukkasillani?»
»Minä antaisin teille mielelläni parin omia —»
»Onko teillä puolikenkiä muassanne?»
»Puolikenkiä? Ei, mutta saappaat —»
»Luuletteko, että minä laukkaisin pitkin kaupunkia miehen saappaissa?»
huusi kaunotar kiukuissaan, »onko koskaan kenellekään tapahtunut
sellaista hävyttömyyttä?»
»Mutta mitä Herran nimessä te vaatisitte minut tekemään?» huusi
kauppaneuvos epätoivoissaan. »Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut,
enkä minä voi tehdä enää mitään muuta kuin antaa teidän itse määrätä,
mitä minun on tehtävä.»
Paksulla naisella ei ollut laisinkaan aikomusta vielä niin pian luopua
siitä hänelle tehdyn vääryyden tuottamasta edusta, että sai yksin
olla äänessä, ja vasta kun kauppaneuvos synkästi ja onnettomuutta
ennustavasti vaitiollen sekä syvään huoaten vaipui takaisin nurkkaansa,
osoittautui hän valmiiksi ylimalkaan yhtymään neuvotteluihin, jotka
päättyivät siihen, että tuo onneton mies ensiksikin maksoi kuusi
guldenia uudesta kenkäparista ja toiseksi lupasi sähköttää takaisin
viime asemalle, että vaihdetut kengät lähetettäisiin seuraavassa
junassa Bambergiin, »Kultaiseen Härkään», sekä aukaisisi sitäpaitsi
matkalaukkunsa ja tarjoisi paksulle naisihmiselle tummat, aivan uudet
verkatohvelinsa, joita hän oli tuskin kahta kertaa käyttänyt, jotta
tämä voisi mennä Bambergissa ainakin johonkin kenkäkauppaan korvaamaan
vahinkoaan. Saatuaan täten kolminkertaisen maksun nainen rauhoittui
ainakin sen verran, että rupesi puhumaan kärsimästään vääryydestä vain
naapurittarelleen ja raapimaan lattiaa kauppaneuvoksen jo käytännössä
olevilla kotikengillä — joista hän parjaavasti sanoi, että ne olivat
hänelle liian väljät.
Vaaleaverinen nuori mies oli sillä välin lähemmin tarkastettuaan
vaununosastoa huomannut nuoren tytönkin ja nopeasti lakaten
katselemasta muita matkakumppaneitaan kiinnittänyt katseensa yhä
tarkkaavaisemmasti hänen kasvoihinsa, jotka vielä olivat käännetyt
puolittain poispäin hänestä. Mutta katse kävi jo vaununosastossa
vallitsevan melun aikana tutkivammaksi, aivan kuin hän todellakin olisi
luullut näkevänsä tutut piirteet, kunnes nuori nainen, joka tietysti
ei voinut koko ajaksi jäädä kumartuneeseen asentoonsa, nosti päätänsä.
Silloin hän näki, ettei ollutkaan erehtynyt.
»Jollen erehdy, hyvä neiti», puhui hän nuorelle naiselle, hänen
oikeanpuolisen naapurittarensa yhä vielä jymisyttäessä ristitulta
vastapäätä istujaansa kohti, »niin on minulla ilo nähdä edessäni neiti
Redmeier?»
Nuori tyttö kävi purppuranpunaiseksi kasvoiltaan ja änkytti muutamia
sanoja.
»Viime kuussa te olitte, luullakseni —». Paksu nainen huusi nyt niin
kovalla äänellä, että hänen täytyi joksikin aikaa luopua yrityksestään,
ja vasta myöhemmin, kun kenkänsä menettänyt oli vihdoinkin
rauhoittunut, hän taas alkoi: »Viime kuussa te olitte, luullakseni,
Schweidnitzissä vanhempieni luona — Karl kirjoitti meille, että hän on
sanomattoman onnellinen.»
Nuori tyttö kumartui taas puolittain häneen päin, ja kun kauppaneuvos,
rintansa pohjasta huoaten, päättyneiden neuvottelujen jälkeen nojautui
nurkkaansa, kiroten matkustamista, joka oli hänen, levollisen
ikämiehen, tielle aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän nousi
kyytivaunuihin, tuonut kokonaisen sarjan seikkailuita ja kommelluksia,
jatkoi vaaleaverinen nuorimies suloisella tavallaan: »Te saatte hänestä
reippaan, kelpo miehen — ja hän soittaa oivallisesti viulua —. Se ei
suorastaan ole hänen ammattinsa, mutta iltahetkinä se kuitenkin on
varsin miellyttävää virkistystä — hän kantaa teitä käsillään.»
Hänen näin puhuessaan nuori nainen vaihtoi useita kertoja väriä ja
näytti olevan kiusallisessa tilanteessa, mitä nuori vaaleaverinen
mies kuitenkaan ei huomannut, vaan jatkoi puhettaan äitelään, imelään
tapaansa:
»Mutta mihin te nyt oikeastaan menette?» keskeytti hän äkkiä
haastelunsa, kun tuo kysymys pälkähti hänen päähänsä. »Äitini kirjoitti
minulle, että Karlia odotetaan kotiin huomenna tai ylihuomenna, ja
minä astuin Hcchstadtissa junaan oikeastaan vain otattaakseni mitan
uutta pukua varten Bambergissa jonka paikan hyvin tunnen ja jossa vanha
räätäliin asuu — merkillistä on, kuinka tanakaksi minä olen tullut
viime vuosina; täkäläinen hyvä olut vahvistaa tavattomasti ruumista.»
Hänen katseensa osui tällä hetkellä kauppaneuvokseen, ja hän sanoi
nopeasti, tehden pienen miltei säikähtyneen kumarruksen: »Ei kai hän
ole teidän herra setänne, jos saan luvan kysyä? — Te olitte kaiketi
odottanut häntä?»
»On», kuiskasi nuori nainen tosiaankin huolettavassa pulassa, ja
kauppaneuvos, joka juuri kuivasi hikeä otsaltaan ja joka, ajatellen
yhä vain kenkiään, ei ollut lainkaan kiinnittänyt huomiota siihen,
mitä hänen naapurinsa keskenään juttelivat ja jolta siis viime sanat
olivat jääneet tykkänään kuulematta, vastasi kaikessa viattomuudessa
puolittain kohteliaasti, puolittain äimistyneenä nuoren miehen syvään,
kunnioittavaan kumarrukseen. Mutta tämä vakuutti hänelle samassa
muutamin epäselvin sanoin, joita vaunun kolina enimmäksi osaksi esti
kuulemasta, että hän piti itseään erittäin onnellisena saadessaan tehdä
hänen tuttavuuttaan ja että hän toivoi heidän tulevina sukulaisina
olevan toisilleen hyviä ja uskollisia naapureita.
Kauppaneuvos Mahlhuber, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä
nuori veltto mies hänestä tahtoi, ja joka vielä paljon vähemmän siitä
välitti, kumarsi vielä kerran ja nojautui sitten jälleen, mielissään
siitä, ettei hänen tarvinnut enää ottaa osaa keskusteluun, takaisin
nurkkaansa. Mutta viheriähattuinen nainen, joka halusi tietää, kuka se
hirviö oli, joka oli heittänyt hänen kenkänsä ulos ikkunasta, käytti
hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta, kun nuori vaalea mies jälleen
istuutui suoraan, kysyäkseen häneltä puolittain hillityllä äänellä,
kuka tuo mies oli, mikä nimeltään.
Nuori mies, joka mielellään antoi naisen tietää, kuka hänen
sukulaisensa on, uskoi hänelle yhtä hiljaa, että se on herra
hallintoneuvos Redmeier, joka juuri on palannut Pohjois-Amerikasta,
missä hän on ollut hallituksen asioilla.
Paksu nainen säikähti; hallintoneuvos — ja mitä karkeuksia hän oli
hänelle syytänytkään; jos hän nyt kertoo sen kuninkaalle — ja hän oli
siis nuoren tytön setä — ei mies?
Herra varjelkoon! Nuori nainen menisi piakkoin naimisiin hänen
vanhimman veljensä, ylimääräisen esittelijän Fädchenin kanssa, joka oli
reipas, nuori, kaunis kunnon mies ja soitti oivallisesti viulua. Se ei
kyllä ollut hänen varsinainen työnsä, mutta iltahetkinä kuitenkin hyvin
hauskaa. Hän itse oli taloudenhoitajana eräällä Hochstadtin lähellä
olevalla tilalla — hänellä oli oikein hyvä paikka, hänen isäntänsä ei
voinut laisinkaan tulla toimeen ilman häntä — hän johti koko taloutta —
hän soitti pianoa, mutta — ei kuitenkaan niin hyvin kuin hänen veljensä
viulua.
Nuori Fädchen oli taivuttanut päänsä niin kauas poispäin kuin
mahdollista, jotta morsian vain ei kuulisi, että hänen sulhasestaan
puhuttiin.
»Hyvä herra», kuiskasi nuori tyttö silloin, nopeasti ja salaperäisesti,
lepäävälle kauppaneuvokselle, koskettaen samalla varovaisesti hänen
käsivarttaan.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», mutisi kauppaneuvos, joka nähtävästi
luuli tyrkänneensä häntä.
»Hyvä herra», toisti tyttö kuolettavassa hädässä, sillä suotuisa
hetki saattoi jo seuraavassa silmänräpäyksessä olla mennyttä, »jos
tahdotte sääliä tyttö raukkaa, niin älkää väittäkö minua vastaan ja
nouskaa Lichtenfelsissä minun kanssani pois junasta — vaikkapa vain
siirtyäksenne toiseen vaununosastoon — hätä ja epätoivo pakottavat
minut näin menettelemään ja te teette onnettomalle olennolle suuren
palveluksen.»
»Ohoi!» ajatteli kauppaneuvos ja katsoi hämmästyneenä naapurittareensa,
jonka herttaiset, omituisen tilanteen punaisiksi tekemät kasvot olivat
käännetyt häneen niin rukoilevina ja luottavaisina, niin tuskaisina
ja huolestuneina, ja jonka uskollisissa tummissa silmissä päilyi
kokonainen taivas. Kun hän oli ymmärtänyt vain puolet sanoista, niin
hän ei käsittänyt laisinkaan, mitä nuori tyttö hänestä tahtoi, mutta
ei hän myöskään olisi hennonut kieltää, vaikkapa se olisi ollut
mitä tahansa. Pitkää miettimisaikaa hän ei saanutkaan, sillä herra
Fädchen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, että hänen tuleva kälynsä
oli kuiskaillut jotakin setänsä kanssa ja varmaankin ilmoittanut
tälle, kuka hän itse oli — vanha herra oli silloin näyttänyt varsin
hämmästyneeltä —, uskoi nyt jälleen tulleen sellaisen suotuisan hetken,
jolloin hän itsekin saattoi sanoa jonkin sanan.
»Toivottavasti teillä on ollut onnellinen matka, herra hallintoneuvos?»
sanoi hän imelällä, mairittelevalla äänellään, joka taipui kaikkeen
muuhun, mutta ei vastustamiseen.
»Hallintoneuvos?» Kauppaneuvos tahtoi panna vastalauseensa sellaisen
hänelle kuulumattoman arvonimen johdosta, mutta hiljainen kosketus,
jonka hän tunsi käsivarressaan, oli hänelle samaa kuin vangitulle on
tietoisuus kahleista — hän ei ollut enää vapaa, ja hämärästi aavistaen
kaikkia mahdollisia uusia ikävyyksiä hän taas teki hiukan kömpelön
kumarruksen nuorta vaaleaveristä miestä kohti.
»Toivottavasti teillä on ollut hyvä ja onnellinen matka?» huusi tämä,
mutta nyt kovemmalla äänellä kuin äsken, sillä hän lienee luullut, että
vanha herra ei ollut ymmärtänyt häntä, ja sitäpaitsi hänellä oli hämärä
tunne, että joku oli sanonut tämän kuulevan hiukan huonosti.
»Onnellinen matka?» mutisi kauppaneuvos, jonka sielun silmien eteen
nyt nousivat viimeisten kahdeksanviidettä tunnin kärsimykset, »hyvä
matka? — tähän saakka se on ollut pelkkää kärsimystä, ja jos olisin
noudattanut Dorotheen neuvoa...»
»Bambergissa minulla on suuri ilo viedä teidät erään setäni luokse»,
huusi nuori toivorikas mies edelleen, »hänellä on mauste- ja
siirtomaatavarainkauppa ja hän on kelpo vanha herra — soittaa myös
oivallisesti huilua — tänä iltana hän soittaa meille jotakin — hän
soittaa joka ilta, usein kaksi, kolme tuntia —hän on omituinen kunnon
ukko. — Kai te tulette Bambergiin asti?»
Kauppaneuvos, jolla oli vain epämääräinen aavistus siitä, missä
Bamberg oli, olisi tehnyt kierroksen, kun hän vain kuuli huilusta
puhuttavankin, sillä ensiksikin oli hänestä jokainen soittokone
epämiellyttävä lukuunottamatta huuliharppua, ja huilua hän vihasi
vielä aivan erikoisesti. Mutta hän tunsi myöskin, että hän joutuisi
tässä nuoren sievän tytön ja toisaalta niin narrimaiselta näyttävän
nuoren miehen kanssa joka tapauksessa kommelluksiin, jotka hän kenties
vielä saattaisi välttää peräytymällä ajoissa. Seikkailuja — eikö hän
ollut jo ennakolta sanonut sitä tohtorille? Kiehumistilassa hän oli
päässyt tulelta ja joutunut sille heti taas uudestaan, tullakseen
tuhotuksi. Sepä vielä olisi puuttunut: yöllä ei unta laisinkaan, ja
kirkkaalla päivällä mielenliikutuksia ja selkkauksia! Ei, sitä vastaan
oli olemassa varma keino: seuraavalla asemalla hän ottaa hiljaa ja
kenellekään sanaakaan sanomatta matkalaukkunsa ja istuinpatjansa
kainaloonsa ja lähtee; sitten saa muu seurue mennä rauhassa Bambergiin
tai mihin vain haluaa, ja kun hän on siellä levännyt yhden päivän,
kykenee hän taas jatkamaan matkaansa mukavasti ja huolettomasti. Ennen
kaikkea hän päätti pysyä loitolla naisista, jotka olivat nyt saattaneet
hänet säännöllisesti mitä erilaatuisimpiin pulmiin, ja jos on totta,
että vahingosta viisaaksi tullaan, niin tahtoi hän pitää sen mielessään
ja ottaa sen opikseen.
Ja jottei häntä ainakaan enää puhuteltaisi ja vaivattaisi, nojasi hän
nurkkaansa, sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan.