»Jumalan kiitos, päivä on päättynyt!» mutisi kauppaneuvos hiljaa
itsekseen, kun hän, istuinpatja toisessa sekä sateensuoja ja
päällystakki toisessa kädessä kulki matkalaukkua ja kynttilää kantavan
neidin seuraamana portaita myöten ylös »viheriään kamariin». »Nyt
nukutaan yö hyvin, ja sitten voi tässä jatkaa virkein voimin matkaansa.
— Ah, tämäkö on viheriä kamari?» keskeytti hän tuumailunsa, kun hänen
tiennäyttäjänsä työnsi auki jonkinlaisen ullakkokomeron ja pyysi häntä
tulemaan lähemmäksi, »hm, se on varsin yksinkertainen».
»Niin, meillä on täällä tosiaankin hiukan ahtaat tilat, herra
Mahlhuber», sanoi neiti, ja kauppaneuvos kääntyi nopeasti, milteipä
säikähtyneenä häneen päin. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti
matkustajakirja, ja hän nyökkäsi myöntäen päällään neidin jatkaessa
anteeksipyyntöjään huoneen puolesta, ylistämällä sensijaan vuodetta,
jossa herra Mahlhuber makaisi kuten Abrahamin helmassa.
Kauppaneuvoksen mielestä tuntui hiukan epäselvältä, millaista se tulisi
olemaan, ja hän laski permannolle tavaransa, avasi katolle päin olevan
ikkunan, nosti painavaa höyhenpatjapeittoa, laski sen tutkivin, hiukan
epäluuloisin katsein takaisin ja katsoi sitten kynttilää, jonka neiti
oli asettanut pöydälle. Kun kaikki oli sikäli valmista, vetäytyi tämä
nyt takaisin ovelle ja näytti vain odottavan vieraan enempiä määräyksiä
tai kenties hänen kiitostaan siitä, että vuode oli niin oivallinen.
Mutta kauppaneuvos ajatteli vain lepäämistä ja rupesi aukomaan takin
nappeja, luoden olkapäänsä ylitse katseen emäntäänsä, nähdäkseen eikö
tämä merkki ollut kyllin selvä.
»No, herra Mahlhuber, onko kaikki niinkuin olla pitää?» sanoi tämä
vihdoin, kykenemättä lähtemään paikalta saamatta suosiollista
tunnustusta, »oletteko tyytyväinen?»
»Täydellisesti; nukkukaa oikein hyvin!» sanoi kauppaneuvos.
»Toivotan hyvää unta!» sanoi neiti. »Ja kun ette enää tarvitse
kynttilää, pyydän että ystävällisesti panette sen oven eteen lattialle;
noudan sen siitä myöhemmin. — Niin, nähkää hauskoja unia!» lisäsi hän,
hymyillen kohteliaimmalla tavallaan, ja katosi sitten, vieraan hiljaa
mutistun kiitoksen seuraamana, kuten oli tullutkin.
»Viheriä kamari!» mutisi tämä edelleen, kun näki olevansa yksin
ja katseli päätään pudistellen ympärilleen pikku huoneessa, jonka
rajoina oli kolmella taholla valkoinen kalkkiseinä ja neljännellä,
jonka vieressä vuode oli, kalteva, höyläämättömistä laudoista tehty
väliseinä, »viheriä huone? Koko pesässä ei ole viheriäistä pilkkuakaan!
Ja lakaistu täällä ei ole sitten kun viime viikolla — vuoteen alla
olkia, ja tuolla nurkassa pari vanhoja saappaita. — Hm, hm, Dorothee
on loppujen lopuksi oikeassa, ja parasta olisi ollut, että tohtori
Mittelweile olisi itse lähtenyt matkalle. Hyvä Jumala, tyyni, rauhaa
rakastava mies, mitä kaikkea olenkaan jo tänään kokenut ja tehnyt ja
— kärsinyt — hm, hm. No, nyt on ainakin ilta, ja suokoon rakas Jumala
meille rauhallisen yön.»
Näin sanoen kauppaneuvos veti yömyssyn korvilleen — sillä hän oli
yksinpuhelun aikana täydellisesti riisuutunut — ja nosti oikeaa
jalkaansa, mennäkseen korkeaan vuoteeseen, kun hän tuli ajatelleeksi
kynttilää ja sitä hänelle annettua tehtävää, että se olisi pantava
aivan oven viereen. Kynttiläsaksia ei kaiken lisäksi ollut vadilla,
eikä kauppaneuvos vihannut mitään niin suuresti kuin kynttilänsydämen
katkua. Vetäen siis jalkansa takaisin hän otti kynttilän ja vei
sen, sitä ennen kuitenkin vielä kerran pantuaan tohvelit jalkaansa,
määrätylle paikalle ja nousi sitten, syvään ja kiitollisesti
huokaisten, hyvin pehmeään, mutta hiukan isoon vuoteeseen. Siinä hän
veti peitteen leukaansa saakka ja odotti nyt, että neiti noutaisi
kynttilän, sillä sitä ennen hän ei kuitenkaan voisi nukkua.
Mutta hetki toisensa jälkeen kului, eikä neiti tullut; oven raosta veti
hiukan, ja liekki lepatti sinne tänne, niin että tali valui isoina
kimppuina alas. Ei kai tuosta vain koidu onnettomuutta?
»Hm, tuo on kiusoittavaa», mutisi hän nousten istumaan vuoteessaan,
nähdäkseen kynttilän paikan paremmin, ja painuen takaisin makuulle,
kun näki sen olevan aivan irti seinästä. Palavasta talikynttilästä
huolimatta hän kyllä vihdoin nukkuisi; mutta eipä vain, se oli
suorastaan mahdottomuus, ja jos odottaisi sitä, että kynttilänpätkä
palaisi itsestään loppuun, niin se voisi kestää vielä puoli tuntia
ja kauemminkin. Ainakin neljännestunnin hän jo oli odottanut
kiusaantuneena, yhä kärsimättömämpänä että se käytäisiin noutamassa
pois.
Tila kävi hänelle silloin sietämättömäksi, ja hän päätti nousta
vuoteesta sekä sammuttaa jo käryävän kynttilän. Saattaisihan hän
kääntää sen ylösalaisin, ja häntä suututti, ettei ollut jo aikoja
sitten tehnyt sitä. Ajatuksissaan hän suoritti tuon työn viisi tai
kuusi kertaa perätysten, sillä hän aikaili nousta juuri lämmenneestä
vuoteesta, ja käänteli silloin tietämättään oikeata kättään; mutta
kynttilä jäi kyllä ennalleen ja lepatti edelleen. Epätoivoisen
päätöksen tehden hän lopuksi heitti peitteen ylleen, heilautti
molemmat jalat vuoteesta ja työnsi ne tohveleihinsa sekä astui pari
askelta kynttilää kohden, kun hän äkkiä säikähtyneenä pysähtyi ja jäi
kuuntelemaan, kuin olisi ulkoa käytävästä kuullut jotakin. - Jos neiti
olisi tullut sisään juuri nyt ja nähnyt hänet sellaisessa puvussa! Ensi
säikähdyksessään hän todella aikoi paeta takaisin vuoteeseensa, mutta
— vuoteen alla kahisi jotakin oljissa, ja hän silmäsi nopeasti sinne:
siellä saattoi olla hiiri. Paitasillaan hän ei enää kuitenkaan voinut
jäädä seisomaan, ja kääntyen nopeasti ja päättävästi kynttilään päin
hän juuri kumartui ja ojensi kättänsä, sen ottaakseen, kun ovi avautui
ja neiti ilmautui samassa tarkoituksessa kynnykselle.
»Jeesus Maria!» huusi hän, aivan kuin olisi nähnyt aaveen, kun näki
edessään miehen, joka ei suinkaan ollut vastaanottokelpoinen, ja
samalla hetkellä, kun säikähtynyt neiti uudelleen läimäytti oven kiinni
ja katosi jäljettömiin, peräytyi kauppaneuvoskin vuodettaan kohti,
ällistyneenä mutisten: »Pyydän tuhannesti anteeksi!»
Kun kauppaneuvos lopuksi jälleen pisti päänsä esiin sen yli suojaksi
vedetyn peitteen alta, paloi kynttilä, jonka molemmat olivat jättäneet
paikalleen, levollisesti edelleen, eikä toista vuoteesta-nousemista
nyt käynyt ajatteleminenkaan. Se hirveä nainen saattaisi samassa
aikomuksessa yhä vielä seisoa oven takana ja jälleen valita saman
onnettoman hetken sen avaamiseen. Sen täytyi palaa loppuun, ja aivan
kuin epätoivoisesti itsensä voittaen hän vihdoin sulki silmänsä,
vakaasti päättäen nukkua, olipa huoneessa valoa tai ei. Siitä
huolimatta hän ei kyennyt sitä tekemään, ja noin puoli tuntia hän
lienee maannut unen ja valveillaolon rajamailla, kun loppuunpalanut
sydän vihdoinkin kaatui, lehahti vielä kerran heleään liekkiin ja
sitten sammui.
»Jumalan kiitos!» voihki kauppaneuvos, vain puolittain tietoisena
tilastaan, ja kääntyi nyt päättäväisesti oikealle kyljelleen,
saadakseen korvatuksi, mitä oli menettänyt niin kevytmielisesti
uhratusta yörauhastansa. Silloin hän kuuli taas vuoteen alta kahinaa,
mutta tällä kertaa paljon kovempaa kuin äsken sekä samalla hiljaista
vikinää, aivan kuin siellä olisi maannut kissanpoika tai jotakin
senkaltaista.
»No se vielä puuttui!» murisi kiusaantunut vieras hiljaa ja
kiukkuisesti, »mikä siellä nyt taas on?» — Hän kuunteli hetkisen, mutta
kahina taukosi, ja hän alkoi juuri saada uudelleen unen päästä kiinni,
kun se taas alkoi ja entistä kovempana.
»Hyvä Jumala!» sanoi kiusautunut kauppaneuvos, väkivalloin tukehduttaen
kirouksen, »eikö tuollainen voi tehdä epätoivoiseksi terveintäkin
kristittyä! Ja tällaisessa minun pitäisi vapautua keltaisesta
hypertrofiastani!»
Kahina ja vikinä tuli nyt kovemmaksi, ja vuoteessa olijalle kävi pian
epäilemättömän selväksi, että joku koiranpenikka oli tehnyt makuusijan
itselleen juuri vuoteen alla oleviin olkiin ja että sitä nyt kiusasivat
kirput ja pahat unet. Mutta omaa nukkumistaan hän näin ollen ei voinut
laisinkaan ajatella, eikä myöskään tullut kysymykseenkään huutaa
paikalle palvelusväkeä, ja kauppaneuvos päätti vihdoin, kahinan ja
vikinän yhä lisääntyessä, nousta vielä kerran vuoteestaan ja heittää
pienen rauhanhäiritsijänsä ulos ovesta. Nyt enää ei tarvinnut pelätä
päällekarkausta kynttilän takia.
Tunnustellen varovaisesti tohveleitaan, jotka hän nopeasti veti taas
jalkaansa, kumartui tuo arvon mies, pää hiukan taaksepäin taivutettuna,
kun hänen täytyi painaa sitä vuodetta vastaan, vuoteensa edessä
lattiaan ja etsi oljista kädellään suuttumuksensa esinettä. Kauan ei
kestänytkään, kun hän sai kiinni koiranpennusta, joka kosketuksen
tuntiessaan vikisten kääntyi selälleen, tarttui sen turkkiin ja vei
sen, kömpelösti pystyyn noustuaan, ovelle. Kompastuen kynttilänjalkaan,
jota hän ei ollut enää ajatellut, hän kuitenkin lopuksi löysi salvan,
avasi sen ja heitti vikisevän rakin ulos, säestäen tätä tekoaan
hiljaisella, mutta sitä hartaammalla kirouksella.
»Kas niin», sanoi hän sitten, kun ovi oli taas huolellisesti pantu
säppiin, »kas niin, nyt on sekin surkea juttu lopussa, ja pääsenpä
_kerran_ ainakin lepoon. — Oi, minun maksani!»
Ja jälleen mennen peitteen alle hän koetti asettaa kipeän paikan
niin mukavasti kuin mahdollista, ja pani sitten oikean kätensä
päänsä päälle, pamaukseen siinä olevaa hänelle yhä niin suurta surua
tuottavaa paisekkeen arpea, niin kauan, että teki kipeätä, ja kiusaten
sitten itseään ajatuksella, että siitä joka tapauksessa ehdottomasti
aikoinaan kehittyy syöpä, joka vie hänet hitaasti hautaan. Jo monta
pitkää yötä hän oli samalla tavoin voihkinut unissaan, ja nytkin
väsymys vei taas voiton ja lähetti jo hänen nähtäväkseen epämääräisinä,
häilyvinä unikuvina kuluneen päivän elämykset. Mutta ne eivät tulleet
oikeassa järjestyksessä, vaan alkoivat viimeisestä, sillä hän kuuli
jälleen selvästi äskeisen kahinan ja vikinän ja aikoi juuri, unissaan,
lohduttaa itseään sillä tietoisuudella, että se on pelkkää unta, kun
häly kävi voimakkaammaksi ja vilkkaammaksi ja hän vihdoin, oikein
hypähtäen, nousi taas istumaan vuoteessaan, kuunnellakseen sitä.
»Jeesus Maria Josef!» huudahti hän melkein tahtomattaan, saatuaan
aivan eittämättömän varmuuden siitä, että jälleen häntä häirittiin,
»siellä alla on, totta vieköön, vielä yksi elukka, ja minä kun jo
koettelin kaikkialta! No, teitäpä yötä kelpaa ajatella! Mutta jos minä
milloinkaan pääsen takaisin Gidelsbachiin, niin ilahdutanpa mieltäni
ehdottamalla sille kirotulle tohtorille samaa matkaa ja samaa yömajaa
täällä — mikä tämän nimi taas olikaan? Vuoroin vieraissa käydään!»
Mutta mietiskely ei tässä mitään auttanut; koiranpenikkaa ei saanut
filosofoimalla pois eikä rauhoittumaan, ja useita kertoja koetettuaan
»kiusanhengestä» huolimatta päästä nukuksiin, onnettoman matkustajan
täytyi, jollei tahtonut uhrata koko yötä sellaisiin kokeiluihin, nousta
vuoteesta kolmannen kerran. Taas hän tarttui sen niskasta kiinni,
kantoi sen ovelle, aukaisi oven ja heitti sen siitä ulos, sulki oven
taas ja meni vuoteeseen neljännen kerran tänä päivänä, saadakseen niin
tarpeellista lepoa.
Se oli turhaa, sillä tuskin hän oli maannut siksi kauan, ettei
enää kiukutellut jo tapahtuneen takia, kun vikinä alkoi uudelleen.
Turhaan taisteli hän taas asianhaarojan valtaa vastaan: hänen täytyi
vielä kerran nousta vuoteestaan, heittämään ulos kolmatta koiraa,
ja sateensuojansakin hän nyt kopeloi käsille, koettaakseen sillä,
ennenkuin taas meni vuoteeseen, joka paikasta vuoteen alta, eikö siellä
kenties olisi vielä piilossa tuollainen pieni hirveä elukka vain häijyn
varmana odottamassa sitä hetkeä, jolloin hän nukkuisi. Hän ei voinut
enää huomata missään mitään; olkia oli kaikkialla, mutta ei koiraa, ja
pantuaan sateensuojan nojaamaan vuodetta vasten, kuin uutta surkeutta
aavistaen, hän oli juuri kääntynyt ja istuutunut makuusijalleen,
nostanut sitten jalkansa peitteen alle, kun uusi kahina, jota pian
senjälkeen seurasi tuo onneton vikinä, saattoi hänet epätoivoisena
alkamaan ajon uudestaan. Hän etsi kyllä nyt rikkitikkunsa esiin,
saadakseen selon näiden kirveiden yömeluajien pesästä, ja löysikin
ne, mutta hänellä ei ollut kynttilää, minkä niillä sytyttäisi, ja
hän pelkäsi valaista niillä hajalleen levitettyjä olkia. Saattoihan
siitä helposti syttyä tulipalo, ja se tässä vielä puuttuisi! Kepillä
hän nyt työnteli kaikkiin nurkkiin ja kulmiin, vuoteen alle joka
suuntaan, pesukaapin alle, loukaten sääriluunsa sen terävään laitaan,
ja vaatekaapin alle, lyöden siihen polvensa niin kovasti, että luuli
olevansa täysin oikeutettu pelkäämään syöpäpaisetta.
»Neljä koiranpenikkaa!» mutisi hän sitä tehdessään hiljaa itsekseen,
»missähän lienee emä, vai tulleeko sekin, vielä näkyviin? Neljä
tuollaista pientä viheliäistä rakkia! Ja kunpa ne edes olisivat kaikki
yht'aikaa antaneet tiedon itsestään, niin olisin voinut nukkua jo
ainakin tunnin. Sitäpaitsi varmaankin saan täällä isoine maksoilleni
kuolemantaudin ohuissa vaatteissani; — kunhan vain tohtorini
olisi täällä!» lisäsi hän hieman suuttuneena, palatessaan jälleen
vuoteeseensa ja huoahtaen heittäytyessään takaisin patjoille.
Kauppaneuvos parka — hänen leponsa piti muodostua vain hirveän
lyhyeksi, sillä hän ei ollut ehtinyt vielä painautua edes
lempipaikalleen, kun nyt suorastaan kammottavaksi käyvä vikinä alkoi
uudestaan Kuin kyykäärmeen pistämällä hän hypähti pystyyn vuoteessaan.
Miltei itsetiedottomasti hän haparoi kädellään pistoolejaan, joiden oli
tottunut tietämään riippuvan vuoteensa yläpuolella, vaikkakin sen asian
muisto toi pistoksen hänen sydämeensä, etsi kilistintä, millä kutsuisi
apua kiusaansa. Kumpaakaan ei ollut löydettävissä: ei mitään muuta
kuin paljas, vino seinä, ja jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen
selkäpiitänsä, kun hän ajatteli, että hän tässä vanhassa vieraassa
rakennuksessa ehkä oli saattanut joutua yliluonnollisten asiain kanssa
tekemiseen. Mutta koiranpenikat olivat kuitenkin olleet luuta ja lihaa;
olihan hän tuntenut kädessään lämpimän, pehmeän turkin! Ja mistä tuli
nyt tuo uusi lisä? Minkä nurkan huoneesta hän oli jättänyt tutkimatta,
ja eikö ollut arvoituksellista, että ne pysyivät aina ääneti vain juuri
siihen asti, että hän taas pääsi vuoteeseensa makaamaan?
Nyt hän aikoi antaa pikku rakin vikistä niin kauan kuin sitä halutti,
ja kietoutui siitä syystä päättäväisesti peitteeseensä, mutta — hän ei
kyennyt toteuttamaan aikomustaan. Hieno ynisevä ääni tunkeutui läpi
hänen luittensa ja ytimiensä, ja hänen täytyi lopuksi taas nousta ja
lähettää vikisijä muiden perässä ulos — mutta vain saadakseen toistaa
saman leikin yhä uudestaan. Kuten silmänkääntäjän tyhjentymättömästä
hatusta tulee taukoomatta kukkavihkoja ja kortteja, kanarialintuja,
munia ja nenäliinoja, niin tuli pehmeästä olkikasasta koiranpenikoita,
ja kauppaneuvos rupesi lopuksi — sillä kaikkeenhan tottuu — pitämään
luonnollisena asiana sitä, että hänen oli koko yö heitettävä
koiranpentuja ovesta ulos. Sitä tehdessään hän lohduttautui sillä
ajatuksella, ettei hän koskaan ollut kuullut koiralla olevan enempää
kuin yhdeksän penikkaa, ja tyynnytti, kymmenettä ulos heittäessään,
mieltään sillä, että myönsi niiden voivan olla peräisin kahdesta
emästä. Puolittain nukuksissaan, sillä hän tuli vähitellen uupuneeksi
oudosta työstä, hän heti tuon kamalan äänen kuullessaan pisti kätensä
vuoteen alle, tarttui yhä kovemmin vinkuvaa eläintä korvista ja heitti
sen, tuskin enää tietoisena tilastaan, menemään, jääden odottamaan
toisen ilmaantumista.
Vasta aamun hämärtäessä hän sai levon; eilis-iltainen puolittainen
renki tuli kömpelösti kolistellen portaita ylös juuri kun kauppaneuvos
viskasi seitsemättätoista ulos ovesta.
»Tuossa», huusi hän samalla, »on teille vielä yksi, ja seuraavan, joka
vain vielä tulee huoneeseeni, minä heitän ulos ikkunasta, niin totta
kuin nimeni on Hieronymus. Onko tämä majatalo oikeita ihmisiä varten,
kun huone vilisee täynnä koiria!» Ja paiskaten oven kiinni niin, että
ikkunat helisivät, hän heittäytyi taas vuoteeseensa ja kuuli vielä
vain, kuinka renki otti tuon pienen rakin syliinsä, silitti ja hyväili
sitä sekä kompuroi sitten, se mukanaan, alas portaita, kuten oli
tullutkin.
Sitten hän ei kuullut enää mitään; väsymys voitti vihdoinkin, ja hän
vaipui syvään, milteipä sairaloiseen uneen, josta renki myöhemmin,
määrätyllä hetkellä, tuskin sai hänet ravistetuksi hereille.
»Siinä on taas yksi!» sanoi hän vielä unessa, joka varmaan oli
vainonnut häntä vielä nuo lyhyet hetketkin. »Pirun penikka, jollen minä
sinua nyt —»
»Mitä se hullu höpsöttää?» sanoi renki levollisesti ja jatkoi työtään,
saadakseen hänet valveutuneeksi, »hoi, hoi — kahvi on pöydällä, eikä
kyytivaunun tuloon enää ole pitkää aikaa.»
»Kuka on pöydällä?» kysyi kauppaneuvos, äkkiä valveutuen ja nousten
vuoteessaan pystyyn kuin pyssystä ammuttuna. »Pyhä Jumalan äiti!»
lisäsi hän sitten voihkaisten, muistaessaan taas viime yön elämykset,
»koko ruumiini on kuin peitottu ja ruhjottu! Ja siksi annoin
kyytivaunun jatkaa matkaansa, että saisin täällä kunnollisesti levätä,
ja nyt — mutta kyllä minä sanon neidille ajatukseni asiasta — missä
neiti on?»
Mutta mies, jolle hän arveli kysymyksen tehneensä, oli velvollisuutensa
täytettyään ja herätettyään tuon kummallisen matkustajan, jonka
vaatteet olivat puhtaina tuolilla, saappaat välkkyvän kiiltävinä
vuoteen vieressä, taas palannut muihin toimiinsa, eikä kauppaneuvos
Mahlhuber voinut tehdä muuta kuin vatkata vielä jonkun aikaa vihaansa
ja ennen kaikkea nopeasti pukeutua. Taivas varjelkoon, jos hän
myöhästyisi kyytivaunusta ja hänen olisi pakko viettää vielä yksi yö
tässä talossa, tässä kamalassa »viheriässä kamarissa»! Mutta hänellä
oli vielä riittävästi aikaa, ja huutaen taas palvelijaa, joka, odottaen
juomarahaa, tänä aamuna saapui hyvin nopeasti paikalle, hän kannatti
kapineensa matkatavaratoimistoon, jotta ne siellä punnittaisiin ja
lähetettäisiin sitten eteenpäin.
Mutta alakerran ihmisille, ja erittäinkin neidille, hän päätti
kerrankin painavasti lausua mielipiteensä sellaisesta kohtalosta —
hän oli jo napittanut takkinsa kiinni ylös asti, näyttääkseen oikein
lujalta ja päättäväiseltä, ja käveli tosiaankin pienessä huoneessaan
nopein askelin pari kertaa edestakaisin, toistaakseen mielessään ne
suuttumuksen sanat, jotka aikoi viskata heitä vastaan. Oliko sellainen
kohtelu soveliasta kunnon miehelle, vaikkapa ei olisi lainkaan kysymys
kauppaneuvoksesta? Eikö ollut alhaista tuolla tavoin suorastaan
varastaa sairaalta hänelle niin tarpeellinen uni, sillä eihän riittänyt
se, että hänen huoneeseensa pantiin joku koira, ei, hänet salvattiin
pienten, kurjien, vinkuvien, ulvovien rakkien joukkoon ikäänkuin olisi
ollut aikomuksena tehdä hänestä tykkänään loppu! »Te — neiti, te»,
aikoi hän sanoa, ja samalla katsoa läpitunkevin silmäyksin, »kuinka te
uskallatte —»
»Kahvi on valmista», ilmoitti renki jälleen, nostaen päänsä
ullakkoluukusta näkyviin, »ja jollette heti tule, ette voi enää juoda
sitä».
Ei juoda kahvia — koko päivä olisi ollut hukassa häneltä, ja nopeasti
hän sieppasi matkalakkinsa ja lähti kulkemaan alakertaan nopein,
päättävin askelin, jotka kuitenkin kävivät varovaisemmiksi, kun hän
tuli verrattain jyrkille portaille.
Neiti seisoi portaitten alapäässä, ja ystävällisesti hymyillen sekä
luoden katseensa kainosti maahan — luultavasti hän ajatteli sitä
hetkeä, jolloin he eilen illalla olivat viimeksi nähneet toisensa — hän
sanoi kohteliaasti: »Toivon kaikesta sydämestäni, että olette hyvin
levännyt. Ettekö nyt hyväntahtoisesti tule lähemmäksi ja juo kahvia!»
Hyvin levännyt — kaiken lisäksi vielä ivaakin! Hyvin levännyt
seitsemäntoista koiran parissa, se oli jo liikaa, ja nyt neiti saisi
kuulla!
»Rakas neiti», sanoi kauppaneuvos äänellä, johon kuitenkin sekoittautui
kärsityn vääryyden aiheuttamaa liikutusta ja joka senvuoksi kuului
pehmeämmältä kuin oli tarkoitettukaan, »rakas neiti, pyytäisin —»
»Oh, arvoisa herra Mahlhuber», keskeytti neiti hänet nopeasti, »teillä
ei ole mitään anteeksipyydettävää — sehän oli oikeastaan minun syyni!»
»Mitään anteeksipyydettävää?» kysyi kauppaneuvos, jonka silmälasit
olivat lämpimämmässä huoneessa peittyneet huurteella ja joka
senvuoksi taivutti päätään alaspäin, nähdäkseen niiden ylitse,
»anteeksipyydettävää —»
»Luulin teidän jo kauan sitten menneen levolle, — ja uskalsin senvuoksi
—»
»Levolle?» toisti kauppaneuvos ja kumartui yhä enemmän alaspäin,
nähdäkseen emäntänsä kasvojen ilmeen, »luuletteko, arvoisa neiti, että
yleensä saattaa mennä levolle, jos koko huone on täynnä koiria?»
»Täynnä koiria, herra Mahlhuber? — Mutta taivaan tähden, kuinka niin:
täynnä koiria?»
»Jos on oikeutettu», sanoi kauppaneuvos, astuen pöydän ääreen ja antaen
vihansa kohdistua vähemmän luoksepääsemättömään kahviin, jota hän
kaato kuppiin ja joi seuraavan keskustelun aikana, »käyttämään lähes
puolentoista tusinan johdosta sanaa 'täynnä', niin voin vastata siitä,
mitä väitän. Oletteko ystävällinen ja annatte minulle laskuni?»
»Puolitoista tusinaa koiria? Mutta, hyvä herra Mahlhuber — olkaa
hyvä — kaikkiaan kaksi guldenia viisitoista kreuzeria — puolitoista
tusinaa koiria? — Meillä on vain yksi ainoa villakoiranpenikka, jonka
kyytilaitoksen hoitaja vasta viime viikolla toi minulle Bambergista.»
»Yksi ainoa?» huusi herra Mahlhuber suuttuneena, pannen pöydälle maksun
illallisestaan ja yösijastaan, »sanotteko te sitä yhdeksi ainoaksi? —
Seitsemäntoista, sanon minä, seitsemäntoista olen tänä onnettomana yönä
omin käsin ottanut vuoteeni alta ja heittänyt ulos ovesta ja — emä on
ehkä vieläkin siellä ylhäällä.»
»Seitsemäntoista koiraa?» huusi neiti, laskien ensin rahat ja pannen ne
taskuunsa, sekä lyöden sitten kädet päänsä yli yhteen, »seitsemäntoista
koiranpenikkaa?»
Kauppaneuvos nyökäytti kahvikupin takaa, joka juuri oli hänen
huulillaan.
»Mutta meillähän on vain yksi ainoa koira, joka tosin makaa siellä
ylhäällä ja jonka eilen tykkänään unohdin.»
»Tahdotteko väittää, ettei minulla ole viittä aistiani jäljellä ja
etten viettänyt unetonta yötä?» huusi matkustaja.
»Voi taivasten tekijä!» huusi neiti, jolle koko seikka näytti nyt
yht'äkkiä vaikenevan, »silloin se penikka on tullut aina takaisin
huoneeseen seinästä olevasta reiästä.»
»Mistä reiästä?» huusi kauppaneuvos pelästyneenä.
»Herra kyytiaseman hoitaja on teettänyt reiän vuoteen alle seinään,
ettei penikka likaisi huonetta, jos ovi olisi kiinni.»
»Ja teillä on vain yksi koira?»
»Vain yksi ainoa!»
»Ja minä siis olen heittänyt sen pienen peto-paholaisen seitsemäntoista
kertaa ulos ovesta ja sulkenut oven sen jälkeen, ja se on taas tullut
takaisin tuosta kirotusta reiästä, niinkö?»
Neiti aikoi vastata siihen jotakin, kun samalla saapuvan kyytivaunun
kolina ja ajajan torventoitotus kutsui hänet pois. Kenties iloissaan
siitä, että pääsi niin epämiellyttävää keskustelua jatkamasta, hän
nopeasti riensi ulos, katsoakseen, tahtoivatko uudet matkustajat ehkä
jotakin, eikä kauppaneuvoksellakaan ollut enää hetkeäkään hukattavissa,
jos mieli ehtiä maksaa matkansa ja matkatavarainsa liikapainosta
menevän summan ja nousta vaunuun.
Juuri kun hän, tavaroita kantavan rengin seuraamana, aikoi astua ulos
ovesta, näki hän pienen villakoiran istuvan keskellä tietä ja raapivan
tuuheata turkkiaan ja kuuli sen pitävän liiankin tuttua vikinää.
Kauppaneuvos nostikin jo jalkaansa, maksaakseen tuolle pikku pedolle
edes jotakin unettomasta yöstään, mutta hänen synnynnäinen hyvyytensä
voitti: syvään huokaisten hän kiersi koiran, joka ei välittänyt hänestä
mitään tai ei juuri mitään, vaan jatkoi levollisena työtänsä. Ja
kauppaneuvos nousi kyytivaunuun, luomatta silmäystäkään taaksensa.